Lintuja maahan asti

Nyt kun vietetään rakkauden kesää niin pitäisi minunkin olla uurastamassa lemmentöissä hiki hatussa. Mutta sen sijaan kirjoittelen. En olisi nuorena uskonut tätäkään. Siis että vielä tämän ikäisenä Silmistä päivitän... Mutta kun ystäväni tänään facebookin puolella kertoi Turun ylioppilaskylän asuntoonsa naapurin avoimen parvekkeen kautta kajahtelevista lemmensoundeista, niin tulipa mieleen oma kokemukseni samaisessa ilmeisen eroottisessa asuinpaikassa. Olinhan siis jo tottunut silloisten seinänaapurieni aktiiviseen seksielämään (enkä nyt sano että minun ja avopuolison vastaava olisi kauheasti kalvennut), mutta silti hätkähdin, kun ryhtyivät hommiin noin vain arkena ja aamupäivällä. Olin juuri asettunut tietokoneeni ääreen kirjoittamaan (mitä enemmän asiat muuttuvat, sitä... jne) kun äänet alkoivat kantautua suoraan vierestäni; sen seinän vastapuolelta jonka ääressä sijaitsin. Oli sillä kertaa pariskunnalla siinä vielä yksi ylimääräinen miekkonen äänistä päätellen mukana. Kiihkeää tuntui olevan. Ja äänekästä. Jonkin aikaa yritin keskittyä tekstiini, mutta lopulta oli mentävä ulos. Tunsin itseni tirkistelijäksi kotonani. Oli muistaakseni kevät, ainakin muistikuva on mielessäni kirkkaan valoisa, vaaleana hohtavissa väreissä. Portaissa tuli vastaan se musta kissa, joka Yo-kylä 14 A:ssa tuolloin asui. Se kuljeskeli aina portaikossa ja luhtikäytävillä, ei koskaan selvinnyt kenen se oli, mutta hirmu mukava ja seurallinen otus. Pysähdyin rapsuttelemaan aina kun nähtiin.

Olen sittemmin monesti miettinyt tuota naapuripariskuntaa (jota en sivumennen sanoen koskaan nähnyt, kuulin vain) ja heidän mukanaan telminyttä kolmatta pyörää. He ovat nyt keski-ikäisiä. Muistelevatko he tuota arkiaamuista aktiaan lämmöllä, häpeällä, kukaties kaiholla? Oliko se ehkä kertakokeilu vai toistuvaa puuhaa? Keitä he olivat? Muistelen kyllä myös sitä kissaa.

Jos miettisin itseäni, miettisin sellaista, onko minusta jäänyt Yo-kylän vuosilta paljon legendoja. Se hiippari joka kulki öisin kameran kanssa pusikossa. Se naapuri joka soitti Nick Cavea sietämättömillä voimakkuuksilla. Se joka surutta poltteli parvekkeella yhden kesän aina iltaisin niin että oli pakko läjäyttää tuuletusikkuna kiinni. Se kissaa jahdannut outo. Se kelahtanut ventteri. Se koiso. Sepuste.

Olen tänään kiskonut kottikärryllisen kielonjuurakkoa takapihalta, pinta-alaltaan alle metri kertaa metrin kokoiselta alueelta. Kun iskee kuokan kielonlehtiin ja kääntää, ei esiin tulekaan maata, vaan miljoonia valkoisia matoja umpisolmuiksi sotkeutuneita. Kuin repisi maan sisästä kottikärryllisen toisensa jälkeen jonkin painajaisolennon hermosolukkoa. Tai vatsalaukun kokoisina paakkuina aivoja tai suolia. Maan pinta laskee dramaattisesti sitä mukaa kuin etenen – koska maata on vain pinta, sen alla hyvinkin kolmikymmensenttinen kerros kielonjuurta. Helle väistyy aina kun jatkan tämän juurakkoprojektini parissa. Taivas tummuu, salamat lyövät, painajaiskuvasto palaa verkkokalvoihin. On pimeää, maasta nousee solukkoa, huudan, juna syöksyy tunneliin. Tehän tiedätte ne unet kyllä. Ne ovat totta toisinaan.