Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3)

Siinä parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ajauduin yllättäen kirjalliseen kriisitilaan, joka on helppo havaita tutkaillessa vihkoa, johon olen lukemani teokset listannut. Joskus vuoden 1995 kuluessa kirjat ja niiden kirjoittajat muuttuvat mitäänsanomattomaksi luetteloksi epämääräistä jännitys- ja bestsellerkirjallisuutta, joka ei ole jättänyt tarpeeksi vahvoja muistikuvia hahmottuakseen kirkkaasti enää tänä päivänä. Millaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi David Morrell tai George Dawes Green? En enää muista, paitsi että tylsiä. Hyvin elävästi tosiaan muistan sen hullun tunteen, että mieleni teki lukea paljon - ylipäätään luinkin paljon, koko ajan - mutta olin jatkuvasti pettynyt siihen mitä luin. Koska olin alle 20-vuotias miehenkaltainen, oletin että minua kiinnostaisivat vain jännärit, kauhu, scifi ja toiminta, enkä koskenutkaan muuhun. Ja hullun tuosta tilanteesta kai teki nimenomaan se, että olin tuolloin töissä kirjastossa useammankin vuoden putkeen. Tuhansien teosten ympäröimänä, ja minä luin kuuliaisesti Michael Crichtonin koko tuotannon pitkästyen hengiltä. Tahkosin läpi John Grishamia, Dan Simmonsia, tietenkin kaikki Kingit edelleen, mutta ne olivat juuri tuolloin muuttuneet pitkäpiimäisiksi (ja onpa King tosiaan itsekin myöntänyt, että hänen tuon aikakauden kirjansa epäonnistuivat hänen yrittäessään uudenlaista kirjoittamismetodia), häpeillen huomaan jopa joitakin Dean Koontzeja lukeneeni, ja ehkä hälyttävin avunhuuto tapahtuu viime metreillä marraskuussa 1996: olen kajonnut Weis & Hickmanin Dragonlance-sarjan roolipelifantasiaan toivoen jostain löytäväni jotain joka minussa resonoisi.

Mutta mikään ei. Luin Mustan tornin uudestaan, taas. Luin elämäkertoja (muutamia kiinnostaviakin! mutta tämä kirjallisuushistoria käsittelee vain kaunokirjallisuutta), valopilkkuna sentään Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, jonka ahmin; josta tosiaan heti havaitsin sen olevan jotain enemmän kuin mitä keskimäärin mikään aikoihin lukemani, mutta jonka sivuja myös harpoin isot määrät yli, kun väkivallankuvaukset saivat minut fyysisesti pahoinvoivaksi. Juppikulttuurin parodia meni myös hieman maalaispoikasen hiuslatvojen ohi, se on todettava, ja kirjan suurin impakti jäi näin toteutumatta.

Mutta sitten koitti lauantai, tammikuun 25. vuonna 1997. Selailin keittiön pöydän ääressä Aamulehteä, kuten lapsuudenkodissa tapana oli, ja on edelleen, jos siellä päin satun aamiaispöydässä olemaan. Kulttuuriosastolla oli kokosivun juttu kirjasta nimeltä Flicker. Olin olevinani elokuvafriikki tuolloin (suurin osa niistä lukemistani elämäkerroista oli kuuluisien ohjaajien), ja tietenkin elokuvaa käsittelevä romaani herätti kiinnostuksen; ja koko sivu lehdestä vielä! Sivu on muuten nyt tässä vieressäni, sillä leikkasin sen aikanaan talteen lehtileikekansiooni - ja nyt häkeltyen huomaan että tuon minut luutuneesta horteestani herätelleen jutun on kirjoittanut Matti Apunen. Oli miehen lausunnoista nykyisin mitä mieltä tahansa (yritän olla menemättä nyt niihin...), hän kertoi Flickeristä tavalla, joka synnytti minussa ennenkokemattoman tarpeen saada lukea juuri tuo kirja. En muista mikä sanomalehtien tapa oli 90-luvulla, mutta en usko että silloinkaan kokosivun jutut varsinkaan käännöskirjoista olivat yleisiä. Tämä tuntui merkittävältä jo sikäli, ja kirja on käsitelty pitkästi, asiantuntevasti, ja onpa Apuselta irronnut loistava tiivistyskin, juuri sellainen, jolla parikymppinen kloppi saatiin lopullisesti myydyksi: "Agentti Mulder kohtaa Peter von Baghin". Hieman metsäänhän tuo meni, minkä sitten kirjan lopulta luettuani tajusin, mutta väliäkös sillä enää siinä vaiheessa.

Työpaikkani kautta sain kirjan kätösiini nopsasti. Se oli liian erikoinen ollakseen maalaiskunnan kirjastolaitoksen hankintalistalla, mutta Tampereelta kaukolainattiin, eikä tosiaan mennyt kuin viikko pari kun se oli jo hyppysissäni. Ja jos tämänkertainen osio kirjallisuushistoriaa on aiempia enemmän omien elämänvaiheideni kuvaukseen keskittyvä, siihen on syynsä. Flicker on merkittävin yksittäinen teos jonka koskaan olen lukenut. On aika ennen ja jälkeen Flickerin. Olin toki siirtynyt "aikuisten" kirjoihin jo seiskaluokkalaisena, mutta nyt tajusin, että on olemassa kirjallisuutta ja kirjallisuutta.

Sen huomasi jo kielestä. Nautin siitä, että kirja oli kirjoitettu hyvin. Selittelemättä, rautalangasta vääntämättä, kaihtamatta vaikeaa ilmaisua. Kaikki se aiempina vuosina lukemani roska näyttäytyi nyt entistä vastenmielisempänä. Opin, mikä ero on kirjallisuudella, jonka tarkoitus on myydä miljoonia kappaleita, ja kirjallisuudella, jonka tekijällä on polttava tarve ilmaista itseään, ajatuksiaan, tarinoitaan. Oikeastaan huomaan latteiksi yritykseni kuvata sitä järisyttävää vaikutusta, joka Flickerillä minuun tuolloin oli. Jo yksin kirjan nimestä tuli minulle tuolloin jonkinlainen amuletti. "Flicker" oli pitkään salasanani kaikkiin sellaisiin tietotekniikan osa-alueisiin, jotka tuolloin salasanaa tarvitsivat. Se oli vuosien ajan Se Paras Kirja, eikä koskaan ole kauas häilyväiseltä ykkössijalta pudonnut, vaikka näin toki onkin käynyt. Itse asiassa pitäisikin lukea tämäkin uudestaan; toinen luenta tapahtui kesällä 2000, ja muistan suhtautuneeni siihen kuin uskonnolliseen kokemukseen, pyhän äärelle palaamiseen. Sittemmin Flicker on odottanut. Pian voisi olla taas aika.

Mutta entä itse kirja? En tiedä osaanko kuvailla Flickeriä sille oikeutta tehden. "Faktaa ja fiktiota sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria" lienee helpoin määritelmä (semmitenkin, että löytyy myös kirjan takakannesta), mutta Flicker on toki paljon enemmän. Se ei ole vain historia, se on puoleensa kahlitseva kertomus tutkijasta, joka alkaa etsiä käsiinsä saksalaisen 1900-luvun alussa vaikuttaneen kulttiohjaajan Max Castlen lähes kokonaan kadonnutta tuotantoa. Asioita paljastuu. Viattomuus katoaa niin päähenkilön kuin ylipäätään Hollywoodin siloisen pinnan yltä. Pitkä tarina etenee mustuuden ytimeen kuin vääjäämätön kierre, kuin suppilo. Ja kieli, se on koko ajan kaunista, taidokasta.

Akateemisia tekstejä ja tietokirjallisuutta enimmäkseen kirjoittaneelta Roszakilta on suomennettu vain yksi romaani tämän lisäksi, Paholainen ja herra Silverman, jonka luin vuonna 2007, ja joka oli kyllä aivan herkullisen hieno kirja sekin. Näin vähällä tuotannolla miestä on vaikea kutsua "suosikkikirjalijaksi", mutta kohdallani hänen merkityksensä onkin tosiaan muualla: kuten sanottu, Theodore Roszak johdatti minut viimein oikean kirjallisuuden äärelle. Uskalsin tämän kokemuksen jälkeen tarttua kaikkeen sellaiseen, jonka olin kuvitellut tyhjänpäiväiseksi, kuivikkaaksi, ilottomaksi; ylipäätään kaikeksi sellaiseksi, josta ikäiseni ja kaltaiseni ihminen nyt ei mitenkään vaan voisi kiinnostua. Pian Flickerin lukemisen jälkeen tartuin ensi kerran niin John Irvingiin kuin Kurt Vonnegutiinkin (molempia julkaisi Tammi pahamaineisessa Keltaisessa kirjastossa; sarjassa jota olin kirjastovuosinani pitänyt harmaantuvien kansakoulunrehtorien pääasiallisena tylsyydensäpönkittäjänä), luin outoja suomalaisia (kotimaista kirjallisuutta olin etenkin välttänyt kuin ruttoa) kuten Tuomas Kilpeä, Niina Repoa ja Petri Tammista, vielä yhden Crichtoninkin luin tuoreeltaan kun se ilmestyi, mutta se jäi viimeiseksi kun osoittautui olevan jo eri maailmassa kuin minä.

Minä olin nyt hyvän kirjallisuuden äärellä. Nyt sitä tosiaan alkoi tulvimalla löytyä.