1.9.13

Stephen King (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 2)

Kauhukirjallisuuden McDonaldista puhuttaessa on heti kärkeen tehtävä selväksi kaksi asiaa: Kingistä pitäminen on varsinkin nykyisin vähän noloa, tiedetään, ja loppujen lopuksi hän on tylsimmillään kirjoittaessaan juuri sitä omintaan, eli "kauhuksi" luokiteltua genrekirjallisuutta - ja tätäkin siis nimenomaan nykyisin. Alkuvuosinaan King oli vakuuttava; ei kai hän muuten olisi saavuttanut tähtistatusta, asemaa, josta ei ilmeisesti ole mahdollista pudota, vaikka kirjojen taso romahtaisi, mitä se tosiaan tekikin 90-luvun kuluessa viimeistään. Pohjamudistaan King on onneksi kyennyt nousemaan reippaasti ylöspäin, kuten keväälläkin kirjoitin, mutta juuri mitään sellaista hän ei silti viimeisten viidentoista vuoden aikana ole kirjoittanut, johon minulla olisi ollut mitään mielenkiintoa koskea ellen olisi herkässä kasvuiässä hänen laadukkaamman kauden kirjallisuuteensa tutustunut. Myönnän että joskus on herännyt kaamea aavistus: entä jos edes Kingin alkupään tuotanto ei oikeasti ole mitenkään erityisen laadukasta. Enhän ollut itse vielä tuolloin lukenut kuin kaavamaiseen toistoon perustuvia nuortenkirjoja, kai sellaiseen verrattuna mikä tahansa erilainen tuntuu kerrassaan upealta? Mutta ei, kyllä myöhempi tutkailu on osoittanut, että sellaiset kirjat kuin esimerkiksi Hohto ja Se ovat paikkansa länsimaisen massakulttuurin kaanonissa ansainneet.

Ensimmäinen lukemani King oli Christine, tappaja-auto. (hieno tuo tarkennus, jonka suomennos on otsikkoonsa saanut) Sitä seurasivat Tulisilmä, Hohto ja Piina - kaikki klassista Kingiä; tiivistä, lavertelematonta, ylipäätään vielä jotenkin kontrolloitua. Jokainen näistä kirjoista sisältää selkeän juonen, jolla on alku ja loppu, joka etenee sujuvasti pisteestä pisteeseen. Tästä nyky-King on kaukana: esimerkkinä vaikka periaatteessa viihdyttävä Kuvun alla, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Ei siinä ole juonta, siinä on kymmeniä henkilöitä, tusinoittain risteileviä juonia, epämääräisiä kohtauksia joita jokin koossapitävä rakennelma hädin tuskin kannattelee ja ainakin kolmesataa sivua liikaa. Aiemmin mainituista varhaiskirjoista varsinkin Hohto ja Piina ovat esimerkkejä oikeasti toimivasta "kauhusta", mitä tuon lajimääritelmän nyt sitten kukin haluaa pitävän sisällään. Yletöntä väkivaltaa on vähän, vaikka juuri sillähän serkkupoika minut aikoinaan sai Kingin pariin houkuteltua. Tosi rajuja juttuja! Sellaisia mitä ei Kolmessa etsivässä ole! Olihan niihin tutustuttava. Mutta olivatko nämä pelottavia? Ehkä jossain määrin, joskin muistikuvani ovat hataria. Christine taisi olla; King on tosin käyttänyt tietoisen (nimenomaan ilkeän tietoisen) esineen motiivia melkein kyllästymiseen asti, mutta tuolloin ajatus oli minulle uusi. Kirottu auto, joka hitaasti muutti omistajansa, onnettoman rillipäänyhverön, peruuttamattomasti toiseksi. Kirjan loppuratkaisu shokeerasi aidosti. Että kaikki ei päättynytkään hyvin! Se oli ennenkuulumatonta. Muistan että heräsin ahdistuneena seuraavana yönä siitä kun olin saanut kirjan päätökseen; elin kirjan loppuvaiheita unessa uudestaan. Olin hirvittävän surullinen, olisin toivonut päähenkilön selviävän auton ylleen langettamasta kirouksesta, mutta enhän tietenkään vielä tiennyt, että toimivassa kauhukirjallisuudessa on oltava opetus. Asioilla on hintansa.

Mutta kyllä se syy, miksi King on esillä tässä kirjallisuushistoriassani, on lopulta yksi ja ainoa: Musta torni. Sarja, joka kolmen ensimmäisen osansa ajan on hypnoottisen loistava, sitten notkahtelee, kunnes lopussa onnistuu räpiköimään takaisin pinnalle, ja selviää kuivillekin, melkein. Pieni sininen ruutuvihkoni kertoo, että olen lukenut kolme ensimmäistä osaa lyhyen ajan sisällä kolmesti: ensin niiden suomeksi ilmestyessä vuosina 1993-1994, sitten kaikki keväällä 1996 ja taas tammi-helmikuussa 1997; neljännen osan olen lukenut keväällä 1998 heti tuoreeltaan, ja uudestaan keväällä 2000. Viimeksi olen lukenut koko sarjan kun kaikki osat olivat viimein maassamme saatavilla aloittaen kesällä 2006 ja lopettaen seitsemänteen ja viimeiseen osaan seuraavan vuoden tammikuussa. Musta torni- sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat neljällä lukukerrallaan useimmin lukemani romaanit kautta aikojen, joten on kai niissä jotain oltava. Ehkä ne ovat taas vuorollaan tuntuneet uudelta ja erikoiselta olemalla ensimmäistä lukemaani "fantasiaa", taas hieman kyseenalainen lajityyppiluokittelu mutta olkoon. Sormusten herran luin myös vuonna 1993 (ja uudestaan vuonna 1995, minkä jälkeen en siihen ole koskenut, vaikka hyllystä löytyykin), mutta vaikka sekin hurjan vaikutuksen teki, en ole siihen erityisen kiintynyt. En muista hahmojen nimiä, en juonta enkä tapahtumien taustoja juurikaan (mihin ehkä auttaisi jos joskus katsoisi ne leffat... mutta... mjeh), kun taas Mustan tornin kolmen ensimmäisen osan osaisin varmaan kertoa käänteineen ulkomuistista edelleen.

Miksi? Uskokaa että olen tätä tykönäni miettinyt. Ehkä vain miellyin niin kertakaikkisesti siihen maailmaan, johon King lukijan heittää. Ehkä miellyin päähenkilö Rolandiin, joka on paljon kiinnostavampi ja moniulotteisempi kuin yksikään Tolkienin hahmo. (joskin Roland uhkaa sarjan edetessä nousta juurikin sellaiseen myyttiseen sankarimuottiin, joka amerikkalaisessa fiktiossa, niin kirjallisuuden kuin elo- ja sarjakuvankin puolella on alati ärsyttävän tyypillistä; tämä on yksi syy siihen, miksi sarja nelososasta eteenpäin menettää tehoaan) Ja ehkäpä miellyin vain Kingin mittapuulla harvinaisen hillittyyn kerrontaan. Totisesti tuo ensimmäinen osa on edelleen sarjan paras juuri siksi, että on niin vähäeleinen ja hiljainen. Lyhyt ja selittelemätön, kuin runo tai essee. Ja tiedän kyllä, että nykyisin tästä on suomeksikin saatavilla vain se Kingin 2000-luvulla uudelleen kirjoittama versio, johon on lisätty sivukaupalla kaikkea epäoleellista tuubaa. En halua tietää siitä versiosta mitään. En halua sen olevan olemassa. Mikäli jotakuta vielä aiheeseen tutustumatonta teos kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti näkemään sen vaivan, että etsii käsiinsä alkuperäisen painoksen, joka sivumennen sanoen sai Suomessa tuon riemukkaan kansikuvan, jossa on miekkaa heiluttava nainen, lohikäärme ja Taj Mahalia muistuttava temppeli - kaikki luonnollisesti elementtejä, jotka eivät sarjassa missään vaiheessa esiinny. Tämä ei ole sellainen fantasiamaailma, jossa olisi lohikäärmeitä. Miekkojen sijastakin käytetään tuliaseita. Taikuuttakaan ei juuri esiinny, mutta robotiikkaa kylläkin; ruostunutta ja toimimatonta, mutta sellaisena sitäkin upeampaa. Kolmoskirjan alkupuolella esiintyvä hulluksi tullut konekarhu Shardik on sarjan upeimpia kohtauksia. Mustan tornin maailmaa hallitsee muutenkin tuo unohtunut nuhjaisuus. Kaikki koneet ovat tuhansia vuosia vanhoja, kaupungit hylättyjä, valtavia vuoristoja halkaisevat rautatiet ovat ruostuneet niille sijoilleen. Tämän vanhuuteen kuolleen maailman kuvaus on onnistunut, ja se paikkana kiehtoo minua edelleen suuresti.

No niin, tämä meni nyt fanipoikavuodatukseksi sitten kuitenkin. Taisin kyllä arvella King-osion sellaiseksi muuttuvankin, joten otetaan nyt hieman takapakkia osoituksena siitä, että suhde Kingiin on jonkinlaisella veitsenterällä nykyisin. Edelleen toimivan Mustan tornin (ainakin vielä 2006 toimi ihan täysillä) ohella oli myös Tukikohta yksi teini-ikäiseen minuun suurimmin vaikuttaneita kirjoja. Sen eeppinen valtavuus sai kylmät väreet aikaan, se oli neroutta mielestäni tuolloin, ja mitä tapahtui, kun kymmenisen vuotta myöhemmin päätin lukea kirjan uudestaan? Inhosin sitä. Toki lähtökohta edelleen toimi kuin tauti (pun intended), mutta se mikä silloin joskus oli tuntunut hienolta hitaasti kasvavalta tunnelmoinnilta, oli nyt piinallisen turhanpäiväistä pitkittämistä, ja mikä ennen kaikkea vei keitokselta maun: suorastaan naiivin mustavalkoinen "hyvä vastaan paha" -asetelma, johon King on kyllä lukuisat kerrat myöhemminkin syyllistynyt, jossain määrin myös Mustan tornin loppuosissa. On Hyvät, jotka ovat aina Jumalan puolella ja aina pyyteettömiä, on Pahat, joiden ainoa motiivi on olla paha. Siitä lähdetään ja sitten ei muuta kuin napit vastakkain. Vakuutti teini-ikäisen minut, mutta ei vakuuta enää, olen pahoillani, Stephen. Tukikohdan masentava uudelleenluenta oli sikäli varoittava kokemus, että olen vähän vältellyt joidenkin suosikki-Kingieni uudellenluentaa sittemmin. Esimerkiksi Tarpeellista tavaraa oli aikoinaan olevinaan mielettömän hyvä. Olisikohan enää? Parempi varmaan olla kokeilematta.


Ei kommentteja: