Jari Tervo (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 5)

Löysin Jari Tervon keväällä 1999 pian sen jälkeen kun olin lukenut Illuminatuksen. Mies oli tietenkin jo tuolloin julkisuudesta tuttu, Uutisvuodosta ja muualtakin, joskaan en enää muista mistä - sen vain, että Uutisvuodon jo alkaessakin Tervo oli julkinen naama. Jonkinlainen ennakko-oletus hänen teoksistaan oli päässyt muodostumaan. Taisin pitää häntä paasilinnalaisen koulukunnan ylpeänä perinteenjatkajana, mikä kyllä hieman tuntui oudolta, kun kerran Finlandia-ehdokkuuttakin pukkasi. Mutta olin kansanopistolla, olin vapautunut kirjallisesti ja muutenkin, ei ollut elämässä paineita. Lainasin romaanin Pyhiesi yhteyteen ja heittäydyin sohvalle.

Enkä siitä sitten juuri malttanut noustakaan ennen kuin kirja oli ohi. Pyhiesi yhteyteen ei Finkku-ehdokkuudesta huolimatta ole paras Tervo, ei oikeastaan edes kovin tyypillinen, mutta ensikosketuksena kuitenkin oivallinen. Koukkuun jäin. Laskujen mukaan 15 Tervon kirjaa on nyt luettuna, niistä muutama useammin kuin kerran. Näihin päiviin asti olen Tervon lukijana pysynyt: Myyrän laskin uudelleenluettuna sohvapöydälle eilen, ja Laylan luin kohtuullisen tuoreeltaan viime kesänä. Jos jossain, niin esikuvitelmieni murskaamisessa Pyhiesi yhteyteen toimi. Kirja ei ollut väsyneellä kansallishuumorilla operoiva veijaritarina; sen sijaan kymmenille eri henkilöille kertojavuoron antava näkökulmaromaani eräästä rovaniemeläisestä kuolemantapauksesta, ja täydellinen esimerkki niistä kahdesta asiasta, jotka Tervo mestarin lailla hallitsee: juonenrakennus ja suomenkieli. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä, sillä vaikka Tervo sanankäytön säästeliäänä voimannäyttäjänä tunnetaankin, minä pidän hänen kirjoissaan eniten palapelin lailla rakentuvista juonista. Näistä paras esimerkki on tietenkin Minun sukuni tarina, jonka luin vuonna 2000 ensimmäisen kerran, ja olen varma että olen sen lukenut sittemmin kahdesti, vaikka pienen vihkoni mukaan vain yksi uudelleenluenta löytyy (muistiinpanojeni mahdollinen epätäydellisyys herättää suurta ahdistusta). Ensi kertaa kirjaa lukiessani hihkuin ääneen juonenkäänteiden avautuessa. Tulivat ne sitten takavasemmalta tai suoraan edestä, ne olivat aina yllätyksiä, mutta eivät kliseiseen "ettepäs tätä aavistaneet" -henkeen, vaan jotenkin luonnollisen vääjäämättömyyden synnyttämiä, ja täten tietenkin henkeäsalpaavan hyvin toimivia. Ja käänteitä kirjassa tosiaan on; asetelmat muuttuvat toisiksi, ennakko-oletukset henkilöiden tarpeista ja tavoitteista paljastuvat muuksi kuin miltä aluksi näyttää, jopa kirjan nimi saa uuden merkityksen juonen taitosten oietessa. (tai ehkä pikemminkin aluksi suoraviivaiselta näyttäneen kertomuksen taipuessa taidokkaan origamin tavoin yhä uusiin suuntiin)

Juonenrakentelultaan samankaltainen on Myyrä, Tervon historia-trilogian ensimmäinen ja järkälein. Siinä on lankoja kuitenkin enemmän kuin Minun sukuni tarinassa, aikaskaala on huomattavasti laajempi, ja todelliset Suomen historian henkilöt Kekkosen ajan hyytävän kolkoista poliittisista oloista nostavat Myyrän muutaman pykälän haasteellisemmaksi luettavaksi. Nautittava se on ehdottomasti, ja tuntuu että sain kirjasta enmmän irti nyt kuin silloin aikanaan; ehkä se on aikuisempaa Tervoa, mene ja tiedä, päähenkilössä on kuitenkin paljon samaa sekä persoonana että harjoittamassaan pakkomielteisessä kapenevaan suppiloon syöksyvässä kujanjuoksussa kuin Minun sukuni tarinan Tervon näköisessä kirjailijassa. Huomasin nyt Myyrää lukiessa, että toistuva teema Tervon romaaneissa näyttäisi olevan mies, joka kadottaa yhteyden perheeseensä juuri miehen kannalta tuhoisin seurauksin. Työ vie pidemmän korran, viinakin maistuu, vaimo jää huomiotta, lapsia on hirveä ikävä niiden luisuessa yhä kauemmas oman elämän arkipäivästä ja kaiken hiuskarvan varassa oleminen kyllä tiedetään, eikä mitään asian eteen silti kyetä tekemään. Tervon mies on aina oman paikkansa kolkossa suomalaisessa yhteiskunnassa valinnut, usein huomaamattaan, ja aina hänen kohtalonsa on karu. Ainakin Laylassa tämä myös toistuu.

Tervon alkuaikojen tuotanto pörräsi Rovaniemellä ja erityisesti sen (todellisessa tai todennäköisemmin kuvitellussa) alamaailmassa; erityismaininnan ansaitsee esikoisromaani Pohjan hovi, jonka repliikit, kerronta, kuvaukset ja kaikki ovat enemmän proosarunoa kuin romaania; parisataasivuinen lähes kappalejaoton jötikkä, jossa juodaan viinaa ja reissataan ympäri Rovaniemeä äijäköörissä niin kaunein kielellisin ilmauksin että huomaa runoilijan siinä romaanipuolelle vasta siirtyneen. Rovaniemi-romaaneista viimeinen on vähälle huomiolle jäänyt Rautapää, josta pidin aika tavalla; lyhyt ja konstailematon rikostarina Suomen ja Norjan lapista, mutta eivät ne kaikki ole onnistuneita olleet: Suomemme heimo oli muistaakseni kirja, jossa se pakollinen juonenkääntely alkoi tuntua kikkailulta, ja joka ylipäätään toisti "Rovaniemen renttuveikot" -teemaa jo jokseenkin väsyneesti, enkä kyllä Koljatistakaan niin kauheasti piitannut, joskin kiinnostavahan tuo oli ilmiönä. Nekin silti luki melkein heittäen, jo pelkästään sen kielen parissa viihtyi.

Saattaa olla vain omaa vainoharhaani (olenhan Illuminatukseni lukenut), mutta on jotenkin ollut sellainen olo, että hienommissa piireissä Tervosta pitäminenkin on vähän noloa. Se oli cool silloin kun mies oli vasta proosauraansa aloitteleva runoilija, mutta vuodet Uutisvuodossa ja lukuisat bestseller-kirjat ovat kai leimansa lyöneet. Monilla, kuten minullakin silloin kerran, tuntuu myös olevan suuria ennakkoluuloja miehen kirjoja kohtaan - enkä sitä toisaalta ihmettele. Tervo on esillä koko ajan joka paikassa, ja onhan hänen kirjojensa ääreen palatessa ollut usein itselläkin sellainen tunne, että jaksaakohan tuota, onkohan tässä nyt mitään - - ja sitten se tyylikkään nautinnollinen kieli, se niskalenkkiin nappaava juonenvienti ja ylipäätään lukukokemuksen kaikenpuolinen nautinto vie kerrassaan mukanaan, kerta toisensa jälkeen. Vaikea on Tervon kirjoista olla pitämättä, yrittäenkään.