Tämä on taas näitä... Eiku äh.
Prrk.
Jaahas joo. Oottakaas. Säädän vähän... Nonnih, tuosta lähtee! Jopa tähän harvaan tahtiin edeten tuntuu kirjallisuushistoriani melkein liian intensiiviseltä. Flicker viimeksi, nyt Illuminatus, tässä tulee niin isoja paukkuja peräjälkeen, että henkiset sulakkeeni ovat kovasti vaarassa. Mutta väheneehän tuo jyrähtävä impakti kun listaa edetään... Olen totta puhuen jo pari osaa hypännyt ylikin, siis alkuperäinen paperilapulle pienellä (koska otin liian pienen lapun) raapustamani luettelo on jo nyt osoittautunut ylimitoitetuksi, tekisin tätä vielä jouluna jos sen mukaan menisin, eikä tietenkään ole takeita ettenkö tätä jouluna tekisi tinkimisestä huolimatta. Ylihypätyt kirjat ovat hienoja, hienoja teoksia, valtavan merkittäviä olleet minulle joskus, ja pitkään pähkäilin kummankin kanssa. Jäivät kumminkin, mutta varmasti tulevat mainintoina tai pikakäsittelyinä jossain tulevissa osissa esiin, vartokaas vain.
Viimeksi kerroin hetkestä, jolloin löysin laatukirjallisuuden. Löysin muutamia uusia vakioluettavia vähäksi aikaa, fanitin John Irvingiä, mutta oikeastaan luin kaiken merkittävän häneltä kesän 1997 aikana: Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit, Ystäväni Owen Meany, melkein putkeen. Vaikuttavia kirjoja jokainen, mutta sen jälkeen suhteeni Irvingiin hiipui nopeasti. Muut häneltä lukemani kirjat eivät enää samoja teemoja loputtomiin jauhaessaan sytyttäneet, viimeksi olen miehen tuotantoa lukenut kesällä kymmenen vuotta sitten: muistelman, essee/novellikokoelman, ja lopuksi uudelleen Garpin maailman, sen mistä kaikki alkoi. Mutta vaikka näinkin sen, mikä 20-vuotiasta Irvingin kohtuullisen nyrjähtäneessä maailmankuvassa viehätti, en enää itse päässyt siihen sisälle. Kurt Vonnegutiin en koskaan hurahtanut samassa mitassa, mutta olen lukenut häntä laajemmin, viimeksi lainasin jonkun Vonnegutin vuosi sitten kirjastosta, mutta kuvaavaa on kai, etten enää lunttaamatta muista mikä kirja oli kyseessä. Vonnegut kyllä teki vaikutuksen kirjallisella kyvyllään (hänen monikerroksellinen metafiktionsa oli välillä huikeaa), mutta hänen teoksensa ovat aina olleet liian etäisiä, liian tietoisesti tekstiä ilman tarinan syvyyttä, enkä siksi osaa niitä suosikkikirjoikseni mainita. Lähimmäs pääsee ensimmäinen lukemani, Galapagos. Paras edelleen.
Mutta asiaan. Kuten usein käy, väärinymmärys johtaa hienojen asioiden äärelle. (vielä useammin väärinymmärys johtaa hirveisiin tragedioihin) Niin kävi minullekin. Olin kiinnostunut salaliittoteorioista, ja eräässä dokumentaarisessa salaliittosarjakuvassa (!) mainittiin ohimennen "ultimaattinen salaliittokirja", Robert Shean & Robert Anton Wilsonin The Illuminatus! Trilogy. Kiinnostuin kuten vain rapiat parikymppinen miehenalku voi. Luulin kirjaa jonkinlaiseksi historiikiksi, ja päätin hankkia sen käsiini: vähintäänkin ajattelin saavani muutamaksi illaksi viihdyttävää luettavaa, parhaimmillaan lähdemateriaalia omiin teksteihin, olin tuolloin kansanopiston kirjoittajalinjalla, jossa joka päivä tuli kirjoitetuksi julmetut määrät, koska sijainti kaukana kaikesta ei juuri muuta mahdollistanut. (paitsi tempoilevia tunteita ja kieroon kasvavia ihmissuhteita, mistä lisää muistelmissani) Onnistuin kaukolainaamaan tämänkin kirjan, muistaakseni kaikista Suomen kirjastolaitoksista löytyi yhteensä yksi kappale, joka sitten piti tilata jostain kaukaa, mutta tulipa kumminkin, koirankorville luettu ja nuhjuinen, sivut sentään tallella. Hieman taisin pettyä kun näin kirjan romaaniksi, mutta mitäpä tuosta. Oli tammikuun alku 1999, olin kansanopistolla, oli paljon pitkiä pimeitä iltoja, kyllähän hyvä tiiliskiviromaani aina kelpasi.
Seuraavat pari viikkoa vajosin kieroutuneeseen rinnakkaismaailmaan. Mikään ei ole minua niin nopeasti vienyt niin toisaalle. Tietenkin olosuhteetkin olivat otolliset: koko paikka ja koko yhteisö siellä oli arkitodellisuudesta muutenkin irrallaan, ja kun siihen heitettiin tämä - -
Miten pahasti minä Illuminatukseen upposin? Ainakin muistan lintsanneeni aamupäivän tunneilta, kahdeksasta kahteentoista, vain lukeakseni kirjaa huoneessani. Luin sitä iltaisin yhteistilojen sohvalla, jossa ympärilläni saattoi olla kymmenisen ihmistä kälättämässä ja huudattamassa televisiota ja tulemassa ja menemässä ja minä olin kuin lumottu. Totta puhuen en tarkalleen muista kuinka kauan teosta luin, mutta ei se hetkessä käynyt - kahdeksansataa pienellä präntättyä sivua englanniksi ei ihan lonkalta heittynyt, varsinkin kun edes näennäisen suoraviivaisesti ei kirjassa edetä. Toki tarina kiehtoi. Tai pikemminkin se hurja risteilevien tarinoiden kudelma, limittyvä verkosto, joka kattoi laajan skaalan henkilöitä, paikkaa ja aikaa. Toki teoksen taustalla oleva ajatus kiehtoi: tekijät olivat kaivaneet historiasta esiin jokaisen hulluimmankin salaliittoteorian, ja vyyhteyttäneet kaiken yhdeksi mielipuoliseksi palloksi, iskien teoksensa sopivasti vastakulttuuriliikkeen kulta-aikaan; Illuminatus (kolmessa osassa alkujaan ilmestynyt) on kirjoitettu 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, julkaistu monen kustantajan ensin hylkäämänä lopulta 1975. Toki teoksen hyvät henkilöt kiehtoivat, toki sen 70-lukuinen ajankuva kiehtoi, toki sen establishmenttiä ja kalkkeutunutta kansanosaa silmään pissivä ideologia vaikutti nuorukaisen sielunmaisemaan syvästi, ja toki se oli hauskakin (joskaan ei mikään kuoliaaksinaurattava komedia, millaisena sitä myös näkee mainostettavan toisinaan), mutta ehkä kaiken tämän yläpuolelle tuon lukukokemuksen aikana nousi kirjan kerronta. Rakastuin mielettömästi siihen näennäiseen helppouteen, jolla teos sinkoili henkilöissä, ajassa ja paikassa toisaalle kesken luvun, kesken kappaleen, kesken lauseen. (kuulemma ainakin osittain James Joycelta lainailtu kerrontatapa, olen sittemmin oppinut, mutten varmaksi sano, kun en yrityksistä huolimatta ole mitään saanut Joycelta luettua paria sivua enempää)
Huomatkaa, että olin paikassa, jossa oma ja lähipiirin ainut tarkoitus olla oli aamusta iltaan kirjoittaa kuin mielipuoli. Joka päivä jokainen meistä lietsoi toisiaan suorituksiin, jotka jokaisen kohdalla eksponentiaalisesti kasvoivat viikko viikolta. Olin niin vaikuttunut Illuminatuksen teknisistä ratkaisuista että meinasin seota. Että niinkin voi kirjoittaa romaanin! Yhdistettynä kirjan loputtoman kiehtovaan aihepiiriin ("Du Hexen Häse!") tämä oli kultaa, tämä oli kerronnallista timanttia, kaunokirjallisuuden riemujuhlaa. Pitäisikö juonesta jotain mainita? Ei kai, ei tämän historiasarjani ole tarkoitus teoksia syväluotaavasti esitellä, niiden merkitystä itselle pikemminkin... Mutta kuvio josta lähdetään: underground-lehden toimittaja on päässyt muinaisen salaseuran jäljille, hän katoaa ja lehden toimitus pommitetaan; kyyninen pitkän linjan nykkiläiskyttä saa jutun hoitaakseen ja vasta kun tarunhohtoinen anti-illuminaatti Hagbard Celine sukellusveneineen ilmestyy hämmentämään soppaa, aletaan vajota syvälle paranoiaan; kaikki tapahtuu tietenkin samanaikaisesti, rinnakkain ja limittäin varsinaisesta kausaalisuudesta liiemmin välittämättä. Henkilöitä on tusinoittain, viittauksia todellisiin historian tapahtumiin esihistoriasta 70-luvun pop-kulttuuriin sadoittain, jatkuvalla syötöllä.
Kirja ilmestyi suomeksikin muutama vuosi sitten, mutta vaikken yleensä olekaan alkukielisen kirjallisuuden ylivertaisuuteen vetoava nillittäjä, oli tämän suhteen kyllä melkoinen epäluulo. Illuminatus on niin pysähtymättömän assosiatiivista kielen pyörremyrskyä, että sen suomeksi kääntäminen vaatisi oikeastaan sen suomeksi kirjoittamisen - siis jonkinlaisen saarikoskelaisen suhtautumistavan alkuteokseen. Näin ei tapahtunut, minkä totesin kun jonkin matkaa käännöstä luin. En halua pahaa sanaa sanoa (koska pelkästään tällaiseen urakkaan ryhtyminen vaatii kääntäjältä hulluna pokkaa), mutta en usko että olisin suomeksi tämän luettuani niin kovasti kilahtanut. Rytmi ja sulavuus puuttuivat, kulttuurista toiseen vaihto näkyi ja kuului.
Neljä vuotta ensi kerran jälkeen luin kirjan uudestaan. Oli hyytävä tammikuu, parin viikon ajan lämpötila laski joka päivä kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen ja kävi hirmuinen viima. Ensimmäinen niistä talvistani Turussa, jolloin Aurajoki jäätyi (niitä oli sittemmin vielä kaksi minun aikanani), olin yksikseni silloisen avopuolison (joka myös joululahjoitti nyt hyllyssäni olevan Illuminatuksen aikoinaan) ollessa työharjoittelussa ala-asteella jossain Rauman suunnalla. Kääriydyin viltteihin, keitin pikakahvia (vuonna 2003 en omistanut kahvinkeitintä) ja luin Illuminatusta hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin aiemmin, ja taas kolisi. Tein tuhansittain uusia havaintoja; tällaisessa kirjassa niin tapahtuu varmasti aina kun siihen tarttuu. Asioita tajuaa lisää kun pää on kuluneena aikana laajentunut. Vielä toisen luennan jälkeenkin ylistin Illuminatusta parhaana koskaan kirjoitettuna romaanina, vielä vuosien ajan. En enää ehkä sanoisi niin, mutta toisaalta kolmas luenta kutkuttaisi. Tuntuu kyllä siltä, että tämän projektin aikana uudelleenluettavien kirjojen pino kasvaa kohtuullisen isoksi. Klassikot muistuvat taas mieleen, mikäs sen mukavampaa.
fnord
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti