Elämänhalu. Häkellyttävä konsepti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pilvien välistä näkyvä taivas. Halkeama saunan seinähirressä, tie muurahaisten kulkea. Sen sellaista.
Kesäautoni nököttää tällä hetkellä Töölönkadulla toimimattomana. Sen saa minkä halvalla tietää hankkivansa, vaan kolmattatuhatta kilometriä kesän aikana tuli sillä suhattua. Eihän tuo tehnyt euroakaan kilometriltä, bensa ja vakuutukset poislukien, siinä mielessä hintansa väärti. Jos yöllä vien siitä kilvet ja asukaspysäköintiluvan, hoitaako jätehuolto sen teillensä?
Koulu on alkanut, välituntielämä sen myötä: ekaluokan tyttöjen kaverivaltataistelu on alkanut vaatia uhrejaan. Joku jätetään aina kylmästi yksin, vahvimpien määräyksestä. Siitä oli meillä eräänä iltana suru. Ettei ollut koko päivänä ollut ketään kenen kanssa välitunnilla leikkiä. Onko oikeampi tapa olla empaattinen vai rationaalinen kun lapsi on onneton? Vaistonvarainen toiminta on vienyt minut tähän ikään mennessä yleensä vääriin lopputuloksiin. Lapset ovat julmia, sanotaan, mutta ehkä sittenkin vain ajattelemattomia. Hetkessä eläviä.
2 kommenttia:
Minä en tietenkään tiedä mitään, mutta sanoisin, että 75-prosenttisesti empaattinen, 25-prosenttisesti rationaalinen. Rationaalisuuden pieni parantava pilleri siis nautitaan empatian kaakaomukillisen kanssa.
Tuo on vissiin oikein hyvä suhde. Järkevästi opastavana aikuisena oleminen tuntuu niin helposti siltä "oikealta" tavalta toimia, että siihen huomaa luisuvansa. Vaikka itse kokisikin tilanteen melkein yhtä onnettomana kuin lapsikin.
Meidät kasvattanut sukupolvi ei ilmaissut tunteitaan kovin vahvasti, mitä virhettä voisi nyt omalla toiminnallaan koittaa välttää.
Lähetä kommentti