6.12.09

Tapahdu, vanha ihminen!

Tajusin eilen, että voisin kotoa kävellä katsomaan linnan juhlille jonottavaa pönäkkää juhlaväkeä. Se tajuaminen oli hyvin lattea hetki. Ajattelin itseni kadunkulmaan, kylmissään värjöttelevien tavisten keskelle tuijottamaan jonona saapuvia limusiineja, joista merkittävät kansalaiset tuntemattomine kasvoineen astuvat ulos ja yrittävät olla katsomatta meihin päin, jotka lapsenkaltainen hymy kasvoillamme kuiskimme toisillemme kuka mistäkin autosta saapuu. Luulemme tuntevamme heidät, nimiä, ilmeitä, ehkä pelkkiä television uutiskuvasta tuttuja eleitä ja tapoja liikkua, ja me kuvittelemme tosiaan että tunnemme. He eivät katso meihin.

Sitten ajattelin itseni kotiin, nojatuoliin kahvikupposen ääreen lukemaan kirjaa. Se tuntui paremmalta, jos ei täydelliseltä vaihtoehdolta tietenkään. Saatan tietenkin myös hyperventiloida peilin ääressä. Eihän sitä koskaan ennalta tiedä, mitä ilta tuo tullessaan.

Minulle itsenäisyys on aina liittynyt hyvin läheisesti yksinäisyyteen. Ne ajat, jotka elämässäni olen ollut itsenäisimmilläni, olen myös ollut yksinäisin; tämä tuntuu toistuvan kuin keinulaudan liike. Jos olen parisuhteessa, ratkaisuni ovat kollektiivisia, olen onnellinen; jos olen eronnut, yritän luotsia itsekseni eteenpäin, olen yksinäinen. Nykyisin, mikä ei ehkä ole täältä suoraan selvinnyt, mutta elo/syyskuisen problemointini mahdollisesti selittää, olen taas itsekseni. Olen hyvä saamaan parisuhteita päätökseen. Tahattomasti, tietenkin, mutta ne päättyvät karikolle kirnahtavan valtamerilaivan päättäväisyydellä ja fuusio, symbioosi, mikä lieneekään, hajoaa ja tilalle astuu itsenäisyys. Ja pieni, harvaan asuttu maaläiskä jossain tundran rajalla pitää taas astetta tiukemmin rajojaan kiinni päästämättä ketään sisälleen. Se ei tiedä miksi niin tekee; ehkä sille on opetettu itsenäisyyden olevan hyvä asia, ja se on kuuliainen koira jolle kepiniskut ovat paljon kertoneet. Se muistelee aikaa, jolloin oli kiinni läntisessä naapurimaassa, ja se muistelee aikaa jolloin raja toiseen suuntaan puuttui, ja ennen kaikkea se viinahuuruissaan juhlii niitä väkivaltaisia hetkiä, jolloin rajaviivat on vedetty ja se on jäänyt itsekseen. Yksikseen. Toki sen suhteet aiempiin kumppanuksiin ovat muodollisen hyvät; syyskuussa se huomasi keskustelleensa kaikkien entisten kumppaniensa kanssa puhelimitse, sähköpostitse ja tekstiviestitse kolmen vuorokauden ajan melkein yhtäjaksoisesti, eikä koko aikana kenenkään muun. Mutta koska on itsenäinen (ja tässä vaiheessa kirjoittaja on jo kadottanut vertauskuvansa ytimen, hän ei muista mikä enää on se, jota hän esimerkkinä käyttää), se tietää, ettei rajoja saa enää ylittää. Muodollisuudet, ymmärrättehän. Raja on piikkilangoin vuorattu ja kovin kolkko. Ajatuksiinsa uponneena se lämmittää kattilallisen glögiä.

Hyvää itsenäisyyspäivää.





3 kommenttia:

M kirjoitti...

Taksilla ne vieraat tulee eikä limoilla. Tämä on Suomi eikä tässä maassa montaa limusiinia varmaan olekaan.

Hyvä vertaus vaikka muka kadotitkin sen.

Hyvää itsepäisyyspäivää.

Ugus kirjoitti...

Taksilla linnanjuhlille! Mielikuvani maailmasta on selvästi glamourimpi kuin todellisuus.

Päivä ei silti ollut hullumpi.

Jani kirjoitti...

Minun mielikuvani limusiinien glamourista puolestaan on kärsinyt inflaation sen myötä, että yksi parkkeeraa säännöllisesti tässä ihan Gesterbyn ytimessä. Se on ilmeisesti jonkun työväline.

Ja minä kun en uskalla edes pyörääni kovin pitkäksi aikaa tuohon ulos jättää.