Lasin läpi

Heräsimme vähän jälkeen aamukuuden huutoon. Eikä kyseessä ollut sellainen etäisesti kuultu jonnekin nukkuvan tajunnan rajoille hiipinyt paikantamaton karjaisu jostain kaukaisuudesta, vaan kunnon rääkäisy suoraan meidän omasta olohuoneestamme. Uni katkesi leikkaamalla. Nousimme molemmat istumaan, rääkäisyä seurasi uusi, kovempi, se riipi rihmoja pään sisästä melko tehokkaasti. Kissa huusi, ja ne jotka tietävät miten kissat pahimmillaan huutavat, ymmärtävät, että tässä vaiheessa oli meidän lisäksemme hereillä jo koko talo. Hirveää repivää kiljuntaa säesti sähinä ja murina. Ensimmäinen takkuinen ajatukseni oli että hyvä luoja, joku toinen kissa on päässyt jotenkin sisälle ja nyt ne tappavat toisiaan... Puoliso epäili kissan jääneen johonkin loukkuun tavallisestikin vähän rakennevaurioisesta jalastaan. Se kuulosti mahdollisemmalta. Uusi, entisiä raastavampi kiljaisu, täynnä epätoivoa ja vihaa. Syöksyimme olohuoneeseen.

Ja siellä Rasmus istui häntä pörheänä lasisen takaoven edessä, lasin toisella puolella suuri valkoinen kissa selkä kiljuvaa lajitoveriaan kohti. Tunkeilija katsoi jonnekin pois, näytti olevan portaalla kotonaan. Rasmus rääkyi, hakkasi etutassuja vasten lasia, kiersi lenkin huoneessa nuuhkien epätoivoisesti jotain tuoksua olennosta, joka oli tullut sen reviirille kuin omistaisi sen. Mutta ei hajua. Sitten piti palata lasille, rääkyä, kiljua, murista, ulvoa, hakata.

Rauhoittele nyt sitä sitten. Yritin hakata ovea pelottaakseni vihulaisen pois, mutta se vilkaisi minua olkansa yli kuin odottaen pääsevänsä sisälle. Virhe; kun Rasmus näki silmät, se sekosi entisestään ja oli vähällä mennä lasista ulos. Ääni kävi kovemmaksi. Pidin Rasmusta kyljistä kiinni, laskin verhon oven eteen niin ettei se nähnyt ulos; murisi vain eikä huutanut enää. Ehkä kyllästyttyään tilanteeseen poistui naapuri tänä aikana.

Kissojen äänessä piinaavinta on niiden kirkaisujen, sähähtelyjen, murinoiden ja ulinoiden hetkittäin ohikiitävä inhimillisyys. Se kylmää pahimmillaan sydäntä. Kun kuuntelee valottomana talviyönä kirkuvia kissoja jonkin tiettömän metsätaipaleen takana, voi yhtä hyvin kuvitella kuuntelevansa hengiltä hitaasti otettavia ihmisparkoja. Jos helvetissä on taustamusiikkia, siitä vastaavat kissat.