Kallio hengitti hiljaa

Lukuunottamatta paria lapsuudessa ja teinivuosina tehtyä käyntiä pohjoismaissa, en ole koskaan käynyt ulkomailla. En erityisesti haluakaan; osittain siksi että matkustaminen on epämiellyttävää mutta vielä suuremmin siksi, että tällä kotimaallakin on minulle vielä niin paljon annettavaa.



Luonto häkellyttää. En minä osaa saada elämyksiä suurista vieraista kaupungeista tai oudoista kulttuureista. Tein aamukävelyn, kotiovelta kymmenen minuutin kuluttua olin metsässä. Aurinko lämmitti, polku oli neulasista pehmennyt, kiipesin kalliolle ja istuin alas. Maasto vietti avarana alas joelle, kalliota täplittivät pienet tammet ja suuret katajat. Lähistöllä vaelsi lampaita.



Parituhatta vuotta sitten sillä samalla mäellä on uhrattu jumalille, jäljet ovat edelleen kivessä. Noilla paikoilla on hätkähdyttävän helppo kuvitella olevansa toisessa ajassa. Ei välttämättä menneessä, vaan jossain kokonaan muunlaisessa. Sellaisessa nykyhetkessä, jossa tätä maailmaa ymmärretään paremmin. Jossa sen mäen, metsän ja joenmutkan muodostaman rauhallisen nurkan kaltaiset paikat eivät ole vain saarekkeita kaupunkien keskellä... Palasin kalliolta polulle ja siirryin syvemmälle puiden keskelle.



Yllä oleva kuva on napattu noin 500 metriä kotioveltani koilliseen. On hyvä etten asu tämän suuremmalla paikkakunnalla. Minulla on aina metsä. Vasta kun poikkesin tältä polulta aloin tuntea sitä yhteyttä ympäristöön, joka lataa akkuni virralla ja voimalla. Mistä se kumpuaa aina? Auringon lämmittämän männyn kaarnan tuoksusta? Lintujen laulusta, monenkirjavista metsäkukista? Suurista sileistä kallioista... Minun oli hyvä olla. Mistä ikinä se tuli, se taas kerran virtasi minuun. Kallio väreili.







Katajat olivat marjoja täynnä. En tuntenut kaikkia kasveja enkä kaikkia lintuja; en ole koskaan ollut täysinoppinut luonnossakulkija. Nimet ovat nimiä... Kissantassun sentään tiedän. Montako vuotta on siitä, kun olen tuon kukan viimeksi nähnyt? Luulin sen olevan kadonnut jo kaikkialta.



Metsästä polulle ja rantaan. Napsin matkalla kuvia, ehkä niissä säilyy pieni osa siitä tunnelmasta, joka alueella oli. En nähnyt muita ihmisiä, olin aikaisin liikkeellä. Digikameralla napsin nämä blogiin laittamani näkymät, oikealla kameralla otin oikeita kuvia; ne odottavat filmillä vielä. Polku laskeutui jokirantaan niityn keskellä, joskus se on ollut pelto. Lokit kaartelivat varoitellen jo kaukaa. Niillä oli pesä siellä... Sorsaperhe kulki kanssani samaa matkaa, kävelyvauhtini sopi poikasille. Ohilentänyt varis yritti napata yhden, emosorsa huitaisi hyökkääjän nokallaan pois eikä varis yrittänyt uudelleen.





Miten sielläkin oli niin hyvä olla? Joki virtasi kovaa vauhtia yläjuoksulle päin, mutta olen jo tottunut siihen. Aurajoki ei pidä merestä. Kiipesin rannasta mäntyjen peittämälle mäelle... vanha hautakumpu ellen väärin muista. Sen rinne oli kirjavanaan värejä. En ollut ajatellut matkan käyvän enää kauniimmaksi. Mänty on minulle tärkeä puu. Voiko puihin ystävystä? Jos voisi, minä olisin kaikkien maailman mäntyjen ystävä. Niissä on jotain...





Talvisin minä vihaan tämän maailmankolkan pimeyttä, kylmyyttä ja kuollutta luontoa. Kesäisin pyydän anteeksi kaikelta ympärilläni. Ei tällaista paikkaa ole toista. Tuli taas mieleen, sauvakävelijäryhmän ohittaessa minut mäntykummun alapuolelta, että etelänmatkaajat saavat pitää aurinkorantansa ja turistihotellinsa. Miljoonakaupungit pysyköön yökerhoissaan. Hengitin raikasta ilmaa. Ei missään ole sellaista kuin täällä.