Pitkällisen juu/ei-vatvomisen jälkeen sain eilen lopulta hilattua itseni elokuviin katsomaan Kill Billin, "Quentin Tarantinon neljännen elokuvan", kuten leffan alkuteksteissäkin muistettiin mainita. Ennakko-odotukset olivat ristiriitaiset. Toisaalta kiinnosti nähdä (ja ehdottomasti myös kuulla) mitä Tarantino on tällä kertaa saanut kyhätyksi kasaan, mutta toisaalta se, että elokuvaa oli mainostettu varsinaisena verikekkerinä, onnistui lykkäämään katsomista näinkin pitkään. Kumma kyllä Kill Bill ei yltynyt sellaiseksi sarjakuvamaiseksi teurastamoksi kuin kerran, ja tuo japanilaisessa ravintolassa tapahtunut kohtaus oli kaikessa oivallisessa yliampuvuudessaankin kyllä liian pitkä.
Mutta kaiken kaikkiaan Quentin hoiti silti homman kotiin. Näyttävän 70-lukuinen värimaailma ja jälleen kerran aivan hillitön soundtrack vakuuttivat kyllä. Näyttelijät tuntuivat olevan kotonaan rooleissa joiden motiivit ja taustat eivät vielä kunnolla selvinneet, mutta jotain tolkuttoman vakavaa ja suurta on vielä tapahtumassa ja mikäli minä mitään elokuvista tiedän niin kaikki kääntyy Kill Billin kakkososassa päälaelleen eikä mikään ole sitä miltä vielä tässä näytti. Joudun kenties luopumaan elokuvien sarjoittamista vastustavasta periaatteestani ja käydä katsastamassa sen kakkosenkin; varsinkin kun kuulin mainittavan että siinä missä ykkösosa ammensi ideoita animesta (mikä todella näkyi muutamissa kuvissa suorastaan herkullisen selvästi) niin kakkosessa ollaan italowestern-puolella.
Missä muuten mentiin musiikillisesti jo nyt. Kuvittelin ensin, että säveltäjä on päästetty irti tekemään niin hurmaavia Ennio Morricone -pastisseja kuin vain suinkin taitaa, mutta sitten kaiuttimista paukahti Morriconen oma sävellys, täysin unohtuneeseen halpis-italoon nimeltä Death rides a horse sävelletty psykoottishysteerinen pala kaaosta. Ja minä en voinut kuin myhäillä tyytyväisyyttäni teatterin pimeydessä. Ehkä ne kaikki aiemmatkin pätkät olivat aitoa Morriconea. Tarantino toteuttaa häneen Pulp Fictionin aikana iskettyä lainaajan roolia mallikkaasti ja napsii musiikkeja toisista elokuvista upottaen ne omaansa täydellisen tyylipuhtaasti. Nautinnollista. Muutenkin (varsinkin elokuvan loppupuolella, jota kohti ote tuntui koko ajan paranevan) musiikin, värien, kuvien yhteensulauma loi välillä hykerryttävän tiivistä tunnelmaa joka piti lihakset valmiustilassa. Öisestä Tokiosta oli otettu irti paljon suorastaan mässäilemällä suurkaupungin kimalluksilla.
Tietenkin oltiin aika kaukana siitä mistä Tarantino on tullut tunnetuksi. Kolmen amerikkalaisista pikkurikollisista tehdyn elokuvan jälkeen oli nyt siirrytty Japaniin ja Meksikon rajalle ja ties mihin, kun taas siinä missä ennen on keskitytty jatkuvaan nokkelaan dialogiin jäi hahmojen välinen replikointi nyt lähinnä iskulauseiden heittelyksi ja pakolliseksi juonen eteenpäin vienniksi. Mutta hämmentävän mukava ja varmasti useampia katsomisia kestävä soppa tästä kaikesta kuitenkin syntyi. Ja opin sen, että japanilaisiin mahtuu jollain ihmeen ilveellä useita kymmeniä litroja verta. Ja taivas näyttää Nipponin yllä aina leimuavan maailmanlopun liekkejä.
Sanottakoon vielä, että House of Blue Leavesissä soittanut kolmen japanilaisneidon bändi esitti musiikkia joka kerta kaikkiaan kolahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti