Tutustuin ensimmäisen kerran elämässäni internettiin kesällä 1996 silloisella työpaikallani kirjastossa. Modeemi oli jo olemassa, joten tietokonelehden mukana tullut näytedisketti installoitiin koneelle ja hyvin varhainen versio Netscapesta oli käyttövalmis kun malttoi hiukan odottaa. Aiemmin pelkkään BBS-elämykseen sopeutuneet aivoni kävivät ylikierroksilla, kun tajusin että kun ennen jokaisella omalla purkilla oli oma numeronsa niin nyt oli kaikki sen yhden modeemipiippauksen takana. Sähköpostista olin tuolloin kuullut lähinnä huhuja, ja niitäkin pidin varmaan ilkeiden juoruina, tietäähän minut.
Ja nyttemmin olen niin tottunut, että joka kerta jonkin sivuston kadotessa verkosta, jonkin virheilmoituksen pamahtaessa ruudulle, jonkin hemmetin tyylikkään flash-sivuston onnistuessa jumittamaan koko selaimen lukkoon, jonkun ääliön täyttäessä kallisarvoista verkkotilaa mitä hirveimmällä tuuballa (tätä listaa voi jatkaa ad infinitum) ...minä alan kirota, katkoa verisuoniani, repiä hiuksiani. Hakkaan nyrkillä hiirtä pöytään, potkin monitoria kierrepotkuin, taivutan näppäimistöä niin että lopulta caps lock kohtaa page downin ja maailmat mullistuvat. Niin tottunut olen siihen että kaikki toimii. Niin kertakaikkisena itsestäänselvyytenä minä internetin, tuon jumalten lahjan (tai ainakin Yhdysvaltain puolustusministeriön, etsi viisi eroa) olemassaoloa nykyään pidän. Vaikka minun tietenkin pitäisi polvistua rukoukseen ja suudella tomua näppäimistön edessä (pitäisi useammin myös siivota) joka kerta kun veeveeveepistemikäliepistekkom suostuu avautumaan, olemaan kaatamatta konettani, olemaan tiedoiltaan ajan tasalla. Ja vuolaaseen ilon kyynelteen virtaan äityen minun pitäisi lyödä itseäni nyrkillä rintaan sillä sellainen maan matonen olen käyttämään tätä ihanaa keksintöä, joka kasvattaa nykynuorisoa jo samaan malliin kuin televisio aikanaan meitä. Lupaan tästä edespäin pitää asian mielessäni.
Joo, tämä on taas näitä päiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti