Hiihtoloma taitaa mennä vähän sisemmissä merkeissä kuin aiemmin, johtuen tietenkin vielä suhteellisen tuoreesta tietokoneesta ja siitä tosiasiasta, että pelejä on muutaman kuukauden aikana ehtinyt kertyä jo mukavasti. Tai ei välttämättä; talvi on kuitenkin yksitoistavuotiaallekin vielä houkutteleva juttu. Katuja ei liikaa hiekoiteta, mistä seuraa se, että potkukelkka on varsin yleinen kulkuväline, ja sitä käyttäen on kaupassakäyntikin jotain ihan muuta kuin pakkopullaa. Lämmöllä muistelen ala-asteen pakkaspäiviä, ja sitä miten normaalisti polkupyöristä aamuisin täyttyvä pihannurkka olikin piukassa potkukelkkoja, kun useat kymmenevät oppilaat kiisivät koulumatkansa tuolla kulkuvälineistä jaloimmalla. Eivät kaupunkilaislapset tuollaisesta hienoudesta mitään tiedä. Kyllä mekin ainakin muutaman kerran joka talvi potkimme vinhaa vauhtia kouluun, ehkä yhtä kelkkaa käyttäen, ehkä joskus kahdellakin, kyllähän nyt joka talosta pari potkutinta löytyy. Mutta tosiaan on paljon mahdollista että käytämme päivämme myös hiihtäen ja Lupsiahan ulkoilutetaan tietysti talvella yhtä lailla kuin kesällä. Se on jo iso koira, ja koska basset, sen ulkoiluttaminen on kyllä aika tylsää: koira etenee etanan vauhdilla nenä maassa. Pentuna Lupsi vielä juosta hölkötti, nyt alkavat olla ne ajat takana.
Aika paljon me piirrämme sarjakuvia. Syystä tai toisesta sarjakuvien laatiminen on sellainen perusmallin ajantappokeino läpi koko lapsuuden. Jo pari vuotta aiemmin olen piirtänyt muutaman numeron Silver Lightning -nimisen avaruusolennon seikkailuja, edellisenä syksynä aloitin iisakinkirkosti etenevän Tiikerimies-eepokseni, Joonaksen kanssa on piirrelty varmaankin jo edelliskesänä sarjakuvia Isojoella (ja piirrämme vielä jatkossakin) ja sitten minulla on vielä muutamia vakiohahmoja, joiden strippimuotoisia edesottamuksia aina silloin tällöin innostun jatkamaan - niistä yleisimmin esiintyy hemmo nimeltä Jamppa Juoksija. En ole erityisesti perehtynyt pikajuoksun maailmaan, mutta silti saan tahkottua aihepiiristä vitsin toisensa jälkeen, mikä ei kyllä enää aikuisena onnistuisi. Tällä hiihtolomalla minä ja Raisa palailemme legoista viime kesänä rakentelemiimme labyrintteihin, ja kun niiden väsääminen kyllästyttää, alamme piirtää niihin sijottuvia seikkailuja. Oman labyrinttitarinani päähenkilö on nimeltään Jagger Seikkailija. Hän on MacGyver-wannabe, joka löytää oudon labyrintin, eksyy sinne, selviää vaaratilanteesta toiseen hengissä ja pääsee lopulta ulos. The end. Meneepä siinä piirrellessä yksi lomapäivä mukavasti.
6.4.16
4.4.16
Tammikuu 1988
Vuoden aluksi aloitan uuden harrastuksen: kansantanhun. Todettakoon, että idea ei ole omani. Äidinkö se oli? No joka tapauksessa, lapsille tarkoitetulle kansantanhukurssille käy minun ja Raisan tie. Käyneekö ajatuksissani, että olisinpa sittenkin jatkanut partiossa? Ehkä ei. Olen varmaan vieläkin tyytyväinen että pääsin sieltä. Mutta miksi tanhu? Muistikuvat ovat autuaasti hämärtyneet. En pidä kurssista. Siellä on muutamia melkein-tuttuja (kun pienellä paikkakunnalla ollaan) ja tyttöjä ja poikia suunnilleen saman verran. Mutta silti. Opettajasta muistan, että aivan erityisesti hänestä en pidä. Hän on iäkkäämpi nainen, jolla on hyvin lyhyt pinna ja jota selvästi harmittaa se, että monet kurssilla olevat ovat siellä vastentahtoisesti. Mielestäni hänellä ei ole oikeutta komentaa ja tiuskia meille, mutta niin hän kuitenkin tekee, yleensä tunnin loppua kohti. En muista enää miltä hän näytti, mutta hänen vakiosanontansa on jäänyt mieleen: "Nyt taisi olla vähän honkkeloimisen makua." Tämän saamme kuulla, kun joku opeteltu suoritus menee penkin alle. Pari kertaa tuon sanottuaan hänellä yleensä pettää hermo. Minä olen aivan erityisessä silmätikkuasemassa, tai ainakin tunnen olevani. En koe ansainneeni tällaista komennusta koulun ulkopuolella.
Mutta sielläpä silti pistän tanhuten koko kevään kerran viikossa. Niin että on tässä kaikenlaista tehty elämässä. Tarpeeksi, jopa.
Mutta sielläpä silti pistän tanhuten koko kevään kerran viikossa. Niin että on tässä kaikenlaista tehty elämässä. Tarpeeksi, jopa.
2.4.16
Joulukuu 1987
Jos taata oli isovanhemmista läheisin, oli äidin isä, pappa, etäisin. He edustivat eri sukupolveakin, pappa täytti keväällä 1987 jo 81 vuotta, oli talvisodan tullessa jo reippaasti yli kolmekymppinen. Hän ja mummu saivat kuusi lasta sotavuosien molemmin puolin, asuivat pienessä itse rakentamassaan talossa metsän ja pellon välissä, ja vielä 70-luvun alkuvuosina heillä oli kotieläimiäkin (vuohet olivat vissiin viimeisiä), mutta ei minun aikanani enää muuta kuin yksi maaninen koira ja monta puolivilliä kissaa jotka tekivät pentuja suulin pahnoille kesäisin. Minun muistikuvani papasta ovat positiivisia, vaikka niitä on vähän. Siinä missä taatan kanssa istuin usein sohvalla tutkimassa vaikkapa luontokirjoja tai muuten vaan höpisemässä, en muista kertaakaan tehneeni tai jutelleeni kahdestaan papan kanssa mitään. Ehkä hän ei vain enää vanhalla iällään ihmeemmin lasten kanssa viihtynyt. Ei häntä varmasti haitannut että meitä oli varsinkin lauantaisin talo täynnä kun sukulaiset tulivat mummulakäynnilleen eri puolilta maata, mutta aina välillä tuli se hetki jolloin pappa vetäytyi omaan rauhaansa omaan pieneen kamariinsa.
Jossain määrin pappa on minulle yhä arvoitus. Hän oli ilmiömäisen taitava kirvesmies; se hän oli ammatiltaankin. Vanhemmillani on edelleen käytössä hänen tekemänsä jykevä jakkara, kukkapöytä, keinutuoli ja sen sellaista. Muistan kerrotun että hän lähetti rintamalta lapsilleen itse tekemiään leluja, vedettäviä pyörillä liikkuvia eläinhahmoja. Ja kun isän puolen sukuni on kartoitettu tarkasti 1500-luvulle asti, katoaa papan suku kirkonkirjojen hämäryyteen jo pari sukupolvea taaksepäin mentäessä. Sen tiedän että papalla oli monta veljeä, mutta heilläkään ei kaikilla ollut sama sukunimi; köyhiä renkimiehiä ja torppareita kaikki, joten sukunimi määräytyi sen mukaan kenen tilalla oltiin hommissa. Tästä huolimatta 2000-luvulla muutamat paikalliset innokkaat ovat tätäkin sukua onnistuneet hiukan taaksepäin setvimään, mutta pitkälle tuskin koskaan päästään kun nimikään ei isältä pojalle siirry.
Joulukuussa 1987 on taatan hautajaiset tuskin jätetty taakse, kun pappa joutuu sairaalaan. En muista enää mitä tarkalleen tapahtui, mutta tajuissaan pappa kuitenkin on. Käymme katsomassa häntä, iso mies näyttää yhtäkkiä sairaalasängyssä pieneltä. Hän sanoo äidille ettei aio tällaisessa paikassa kauan olla. Hän kuulostaa heikolta, vieraalta, se on ehkä vain äänensävy, joka on niin toista kuin papan yleensä tiukasti asiaan keskittyvät tokaisut. Pappa on kuitenkin oikeassa: koulun joulujuhlaa edeltävänä yönä sairaalasta soitetaan ja kerrotaan että pappa on nukkunut pois. Äiti kertoo siitä meille aamiaisella. Sisälläni on kummallinen ontto tunne. On vaikea käsittää miten nopeasti tutut asiat noin vain katoavat. En puhkea itkemään niin kuin taatasta kuullessa, mistä tunnen syyllisyyttä. Ajattelen äidin loukkaantuvan jos en sure hänen isäänsä yhtä paljon kuin isän isää. Syy ei ole pelkästään siinä, etten pappaa hyvin tuntenut, vaan siitä että isovanhemman kuolema on nyt mahdollinen tapahtuma. Se ei ole enää sellainen maailmaa hajottava järkytys kuin kaksi kuukautta sitten. Kaipaan pappaa kuitenkin. Ajattelen että mummukin varmaan kaipaa häntä. Heidän yhteiselonsa näytti vielä kahdeksankymppisenäkin luontevalta; he saattoivat kahvipöydässä heittää herjaa niin itsestään kuin toisistaan. Muistan miltä he näyttivät siinä kodikkaassa keittiössä vieri vieressä istuen, nauraen jollekin mummun sanomalle, me vieraat pöydän vastapuolella, välissä tarjottimella marie-keksejä ja pullapitko.
Mutta nyt pappakin on mennyt. Joulu tulee oudossa tunnelmassa, mutta meille lapsille se on kuitenkin joulu, niin iso asia vielä tuolloin että surut unohtuvat. Juuri ennen joulua täytän yksitoista vuotta. Aika paljolta se jo tuntuu, elämä muuttuu.
Jossain määrin pappa on minulle yhä arvoitus. Hän oli ilmiömäisen taitava kirvesmies; se hän oli ammatiltaankin. Vanhemmillani on edelleen käytössä hänen tekemänsä jykevä jakkara, kukkapöytä, keinutuoli ja sen sellaista. Muistan kerrotun että hän lähetti rintamalta lapsilleen itse tekemiään leluja, vedettäviä pyörillä liikkuvia eläinhahmoja. Ja kun isän puolen sukuni on kartoitettu tarkasti 1500-luvulle asti, katoaa papan suku kirkonkirjojen hämäryyteen jo pari sukupolvea taaksepäin mentäessä. Sen tiedän että papalla oli monta veljeä, mutta heilläkään ei kaikilla ollut sama sukunimi; köyhiä renkimiehiä ja torppareita kaikki, joten sukunimi määräytyi sen mukaan kenen tilalla oltiin hommissa. Tästä huolimatta 2000-luvulla muutamat paikalliset innokkaat ovat tätäkin sukua onnistuneet hiukan taaksepäin setvimään, mutta pitkälle tuskin koskaan päästään kun nimikään ei isältä pojalle siirry.
Joulukuussa 1987 on taatan hautajaiset tuskin jätetty taakse, kun pappa joutuu sairaalaan. En muista enää mitä tarkalleen tapahtui, mutta tajuissaan pappa kuitenkin on. Käymme katsomassa häntä, iso mies näyttää yhtäkkiä sairaalasängyssä pieneltä. Hän sanoo äidille ettei aio tällaisessa paikassa kauan olla. Hän kuulostaa heikolta, vieraalta, se on ehkä vain äänensävy, joka on niin toista kuin papan yleensä tiukasti asiaan keskittyvät tokaisut. Pappa on kuitenkin oikeassa: koulun joulujuhlaa edeltävänä yönä sairaalasta soitetaan ja kerrotaan että pappa on nukkunut pois. Äiti kertoo siitä meille aamiaisella. Sisälläni on kummallinen ontto tunne. On vaikea käsittää miten nopeasti tutut asiat noin vain katoavat. En puhkea itkemään niin kuin taatasta kuullessa, mistä tunnen syyllisyyttä. Ajattelen äidin loukkaantuvan jos en sure hänen isäänsä yhtä paljon kuin isän isää. Syy ei ole pelkästään siinä, etten pappaa hyvin tuntenut, vaan siitä että isovanhemman kuolema on nyt mahdollinen tapahtuma. Se ei ole enää sellainen maailmaa hajottava järkytys kuin kaksi kuukautta sitten. Kaipaan pappaa kuitenkin. Ajattelen että mummukin varmaan kaipaa häntä. Heidän yhteiselonsa näytti vielä kahdeksankymppisenäkin luontevalta; he saattoivat kahvipöydässä heittää herjaa niin itsestään kuin toisistaan. Muistan miltä he näyttivät siinä kodikkaassa keittiössä vieri vieressä istuen, nauraen jollekin mummun sanomalle, me vieraat pöydän vastapuolella, välissä tarjottimella marie-keksejä ja pullapitko.
Mutta nyt pappakin on mennyt. Joulu tulee oudossa tunnelmassa, mutta meille lapsille se on kuitenkin joulu, niin iso asia vielä tuolloin että surut unohtuvat. Juuri ennen joulua täytän yksitoista vuotta. Aika paljolta se jo tuntuu, elämä muuttuu.
1.4.16
Marraskuu 1987
Hautajaisista ei ole jäänyt muuta mieleen, kuin että osanottajissa on hyvin vähän lapsia tai edes nuoria. Isän puolelta meillä on vain kaksi serkkua, molemmat paljon meitä vanhempia, muut hautajaisissa ovat aikuisia ja enimmäkseen vieraita. Ei tämä kuitenkaan syksyäni leimaa enempää. Elämä jatkuu... Näperrän tuoreella tietokoneellani, käyn elokuvakerhossa ja maalauspiirissä, ja syksyn aikana myös kansalaisopiston valokuvauskurssi on ehtinyt pitkälle. Onnistuin maanittelemaan sinne Artsin mukaan, ja olemme ainoat alaikäiset ryhmässä. Opettajamme on vähän John Lennonin näköinen pitkähiuksinen mies nimeltä Ali. Hän käyttää minusta ja Artsista yhteisnimitystä "jäppiset", syystä tai toisesta hänestä on jotenkin koomista että olemme siellä. Ryhmä ei ole iso, ei varmaan kymmentä henkeä. Saamme luentoja valokuvaamisen perusteista ja tekniikasta ja lopuksi kehitetään oma otoskin pimeähuoneessa. Minä päädyn tämän mallikuvan kohdehenkilöksi. Isokokoinen mustavalkokuva kehitetään punaisen valon alla jokaisen ryhmän jäsenen saadessa osallistua. Olen kuvassa silmät kiinni. En lopulta taida saada valokuvakurssista paljoakaan, mutta onhan se tavallaan mielenkiintoinen kokemus, vaikka myöhään illalla ja usean kilometrin pyörämatkan päässä omaa kouluamme pienemmällä ala-asteella. En edes tiedä mitä kurssilta oikeastaan odotin. Todennäköisesti vain paljon kuvien räpsimistä, mitä siis ei tapahdu juuri lainkaan. Vapaa-aikana olen kuitenkin kohtalaisen aktiivinen kuvaaja. Napsin edellisjouluna saamallani Konica AF 3 -merkkisellä pokkarilla filmin täyteen parin kuukauden välein. Kamerassa on kokoluokan laitteekseen häkellyttävän hyvä linssi, eikä kuvia saa esimerkiksi ylivalottumaan vaikka miten yrittäisi: kesäkuvissakin taivas on aina uljaan syvänsininen. Käytän kameraa kevääseen 1998 asti, jolloin virittimestä katkeaa jousi juuri kun olen ottamassa kuvaa kirjoittamisenopettajastani Kirstistä. Vasta silloin siirryn järjestelmäpuolelle, mutta yli kymmenen vuotta aiemmin käymäni kamerakurssin opit ovat unohtuneet.
31.3.16
Lokakuu 1987
Asun samalla paikkakunnalla josta vanhempani ovat kotoisin, mikä tarkoittaa että molemmat mummulat ovat lähellä: linnunteitse kumpaankin on kotipihasta alle kolme kilometriä. Kumpikin mummula on vanha talo isoine pihoineen, jännittävine ulkorakennuksineen, vintiltä löytyvine vanhoine tavaroineen. Kummassakaan ei ole sisävessaa; ei minun ja ulkohuussien välissä ole kuin yksi sukupolvi. Mummulat ovat jokseenkin arkipäiväinen, itsestään selvä osa elämää. Ne ovat olleet olemassa aina, eräänlaisia kodinjatkeita molemmat (ja isän vanhempien talviasunto Vammalassa).
Lokakuussa 1987 tilanne muuttuu. Saamme puhelun että taata, isän isä, on sairaalassa ja tajuton. Vaikka asiasta meille lapsillekin kerrotaan, ei tilanteen vakavuus välity. Totta kai olen taatasta huolissani, ja haluan päästä häntä katsomaan sairaalaan, minne sitten pian menemmekin, ehkä jo seuraavana päivänä, tapahtumien aikajana on sumea, muistan vain että vääjäämätön etenee nopeasti. Taata näyttää nukkuvan. Päästä on katkennut verisuoni, hän ei reagoi rauhalliseen jutteluun jota hänen sänkynsä vierellä käydään. Mummu kertoo ensi kesän suunnitelmistaan, siitä miten aikoo laittaa puutarhaa, missä hän ja taata vielä yhdessä käyvät. Muut seisovat vaitonaisina ja katsovat taataa, joka vielä sängyssä maatessaankin huokuu tuttua arvokasta olemustaan. Hengitys rahisee. Alan itkeä ilman kontrollia ja painan kasvoni viereisen tyhjän sängyn päiväpeitteeseen. Tilanteen lopullisuus iskee kuin moukari. Mummun äänestä kuuluva epätoivo kertoo kaiken tarpeellisen: hän kyllä tietää. Pitkään taata ei sairaalassa ole, toista kertaa en ehdi edes käydä paikalla; maanantai-iltana lokakuun lopulla toinen puhelu kertoo taatan kuolleen. Hän on neljä päivää aiemmin täyttänyt 65. On aika myöhäinen ilta, itken syödessäni iltapalaa, itken käydessäni suihkussa, itken itseni uneen. Taata oli isovanhemmista läheisin, se joka oli lasten kanssa luontevimmin. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että hänhän oli varsin nuori isoisä; vanhin hänen lapsenlapsistaan on tuolloin täyttänyt jo 22. Taata oli kirjallinen ihminen, kiinnostunut kansanperinteestä ja kaskuista, oli nuorena matkustellut paljon ja oli ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoi hassuja juttuja polvellaan istuville lapsille ja taikoi korvan takaa karkkia. Vaikka hänen poismenonsa on shokki, se ei kuitenkaan pysäytä arkipäivää, minkä seuraavana päivänä koulussa huomaan. Minulle itselleni maailma on muuttunut, kellekään toiselle ei. Se on tavallaan lohduttava tunne. Siitä tietää että elämä jatkuu, vaikka onhan se surullista. Tuntuu väärältä se kaikki nauru ja juoksentelu, välituntien kohellus, opettajan irvailu, kaikki se normaali. Mutta loppujen lopuksi juuri kaikki normaali on niin suunnattoman suurta tuossa iässä. Se hukuttaa sen mitä ei tahtoisi kohdata, ja sen alle jää surukin, ehkä jonnekin piiloon vielä joskus noustakseen, ehkä hyväksyttynä, en tiedä. Taata jää, me muut jatkamme. Vasta aikuisena suren sitä, etten ehtinyt koskaan ajatuksella hänen kanssaan jutella. Hänellä olisi ollut tarinoita uskomaton määrä.
Lokakuussa 1987 tilanne muuttuu. Saamme puhelun että taata, isän isä, on sairaalassa ja tajuton. Vaikka asiasta meille lapsillekin kerrotaan, ei tilanteen vakavuus välity. Totta kai olen taatasta huolissani, ja haluan päästä häntä katsomaan sairaalaan, minne sitten pian menemmekin, ehkä jo seuraavana päivänä, tapahtumien aikajana on sumea, muistan vain että vääjäämätön etenee nopeasti. Taata näyttää nukkuvan. Päästä on katkennut verisuoni, hän ei reagoi rauhalliseen jutteluun jota hänen sänkynsä vierellä käydään. Mummu kertoo ensi kesän suunnitelmistaan, siitä miten aikoo laittaa puutarhaa, missä hän ja taata vielä yhdessä käyvät. Muut seisovat vaitonaisina ja katsovat taataa, joka vielä sängyssä maatessaankin huokuu tuttua arvokasta olemustaan. Hengitys rahisee. Alan itkeä ilman kontrollia ja painan kasvoni viereisen tyhjän sängyn päiväpeitteeseen. Tilanteen lopullisuus iskee kuin moukari. Mummun äänestä kuuluva epätoivo kertoo kaiken tarpeellisen: hän kyllä tietää. Pitkään taata ei sairaalassa ole, toista kertaa en ehdi edes käydä paikalla; maanantai-iltana lokakuun lopulla toinen puhelu kertoo taatan kuolleen. Hän on neljä päivää aiemmin täyttänyt 65. On aika myöhäinen ilta, itken syödessäni iltapalaa, itken käydessäni suihkussa, itken itseni uneen. Taata oli isovanhemmista läheisin, se joka oli lasten kanssa luontevimmin. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt että hänhän oli varsin nuori isoisä; vanhin hänen lapsenlapsistaan on tuolloin täyttänyt jo 22. Taata oli kirjallinen ihminen, kiinnostunut kansanperinteestä ja kaskuista, oli nuorena matkustellut paljon ja oli ammattiyhdistysaktiivi. Hän kertoi hassuja juttuja polvellaan istuville lapsille ja taikoi korvan takaa karkkia. Vaikka hänen poismenonsa on shokki, se ei kuitenkaan pysäytä arkipäivää, minkä seuraavana päivänä koulussa huomaan. Minulle itselleni maailma on muuttunut, kellekään toiselle ei. Se on tavallaan lohduttava tunne. Siitä tietää että elämä jatkuu, vaikka onhan se surullista. Tuntuu väärältä se kaikki nauru ja juoksentelu, välituntien kohellus, opettajan irvailu, kaikki se normaali. Mutta loppujen lopuksi juuri kaikki normaali on niin suunnattoman suurta tuossa iässä. Se hukuttaa sen mitä ei tahtoisi kohdata, ja sen alle jää surukin, ehkä jonnekin piiloon vielä joskus noustakseen, ehkä hyväksyttynä, en tiedä. Taata jää, me muut jatkamme. Vasta aikuisena suren sitä, etten ehtinyt koskaan ajatuksella hänen kanssaan jutella. Hänellä olisi ollut tarinoita uskomaton määrä.
30.3.16
Syyskuu 1987
Syksy etenee, ehkä koulussakin jotain tapahtuu, mutta ainoiksi tallentamisen arvoisiksi asioiksi sieltä katson liikuntatuntien joukkuepelien tulokset ja sen, mitä puukäsitöissä tehdään. Harrastuksetkin alkavat taas. Käyn syksyn ensimmäisessä elokuvakerhossa, ja nyt huomaan myös valehdelleeni teille aiemmin kun kerroin etten maalausvälineisiin kevään -87 jälkeen enää koskenut: nähtävästi maalauspiirikin jatkuu edelleen. Olimmeko tosiaan koko perhe siellä kaksi vuotta? Siihen nähden en sitten loppujen lopuksi kovin aktiivinen maalari olekaan. Partion sentään lopetan. Pari vuotta siellä riitti, vaikka nyt olisi edessä ollut eteneminen sudenpennuista - saattoi vaikuttaa toki päätökseen että muutama kaverikin sen jätti. Tai ehkä minä vaikutin heihin, kuka tietää, käyn joka tapauksessa ihan itsekseni kansalaisopistolla ilmoittautumassa valokuvauskurssille, jonne onnistun houkuttelemaan Artsinkin mukaan.
Artsin kanssa tuleekin nyt viidennen luokan alettua hengattua paljon aiempaa enemmän. Kukapa näistä kaverimuodostumista näin vuosikymmenten jälkeen osaa sanoa - ja olemmehan me kavereita olleet ennenkin, mutta nyt tuntuu synkkaavan hyvin. Jos päiväkirjaan on uskomista, roikumme illat yhdessä keskimäärin viitenä päivänä viikossa läpi syyskuun, joten onhan siinä. Välillä olemme meilläkin, mutta enemmän kuitenkin Artsilla, syystä että hänellä on kuusnelonen, ja heillä näkyy Kolmoskanava. Tuo maailmanihme on tosiaan alkanut meidänkin nurkillemme yltää, ja ikään kuin jonkin satunnaisgeneraattorin ratkaisemana se joissakin talouksissa näkyy täydellisesti, joissakin ei lainkaan. Minun kotitaloni kuuluu jälkimmäiseen (ehdottomasti suurempaan) ryhmään, joten istun sitten usein Artsin luona katsomassa Batmania, Pikkumuppetteja ja Timo T. A. Mikkosen juontamaa haahuilevaa lähetysajantappajaa nimeltä Tänään, tässä ja nyt. Myös äidin puolen mummulassa näkyy Kolmonen, ja koska siellä ollaan usein lauantaisin, kokoontuvat serkut tv:n ääreen kun Star Trek alkaa. Mutta viimeistään Lauantaitanssien ajaksi pitää kääntää taas valtakunnan verkkoon. Siinä on ohjelma jota mummu ei jätä katsomatta.
Tietokonepelejä ja jenkkisarjoja. Ei maailma kuulkaa niin hirveästi ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut... Mutta olemmehan minä ja Artsi välillä ulkonakin. Mikko on usein kolmantena, kun pyöräilemme ympäri naapurustoa, käymme santamontulla ajamassa rallia ja ojanteella heittelemässä kiviä. Elämä on aika helppoa; mitään erityistä angstia ei päiväkirjan sivuilla vuodatu, joskaan ei paljon muutakaan, ja ennen kuun loppua lopetan kirjoittamisen sinne melkein puolen vuoden ajaksi kokonaan. Mutta siinä välissä sitten kaikenlaista sattuukin, mistä pian lisää.
Joka tapauksessa syyskuun loppua leimaa pitkän odotuksen tulos: minullekin hankitaan Commodore 64. Varsin myöhään tietenkin; olihan tuolloin Amigakin jo hiljalleen lyömässä itseään läpi Suomessa. Mutta kuusnelonen oli se juttu. Olin pari vuotta jo laitteeseen niin Artsin kuin Tominkin luona tutustunut, olin ahminut MikroBittejäkin jo puolitoista vuotta. Johan se oli aika. Oma mallini on litteäksi modernisoitu C64c, mukana kasettiasema ja kaksi Quickshot II Turbo -merkkistä joystickiä. Omaa telkkaria minulla ei vielä ole, joten tietokoneilen olohuoneessa, mikä on hyvä ja huono juttu: hyvä siksi että isolta ruudulta pelit näyttävät tosi hienoilta, huono se, että iltaisin vanhemmat katsovat telkkaria joten se siitä. Tämä on lopulta kaikkien kannalta sen verran hankalaa, että heti jouluna saan oman pienen Peony-merkkisen töllöni, ja rahtaan datakaluston oman huoneeni rauhaan. Tästä se eristäytyminen sitten hiljalleen alkaa. Tai no ei. Sosiaalista hommaahan tämä on: pelaamaan tullaan usein kaverin kanssa, välillä kolmekin yhtä aikaa koneen ääressä hihkumassa. Muutenkin konekanta alkaa yhtäkkiä kaveripiirissä laajeta: Petri saa oman kuusnepansa näihin samoihin aikoihin, samoin kuin Joonas, joten kun Isojoelta tullaan mummulakylään lauantaisin, hänellä on yleensä läjä pelejä mukanaan. Kopiointi hoituu kätevästi tupladekkisellä kasettinauhurilla.
Artsin kanssa tuleekin nyt viidennen luokan alettua hengattua paljon aiempaa enemmän. Kukapa näistä kaverimuodostumista näin vuosikymmenten jälkeen osaa sanoa - ja olemmehan me kavereita olleet ennenkin, mutta nyt tuntuu synkkaavan hyvin. Jos päiväkirjaan on uskomista, roikumme illat yhdessä keskimäärin viitenä päivänä viikossa läpi syyskuun, joten onhan siinä. Välillä olemme meilläkin, mutta enemmän kuitenkin Artsilla, syystä että hänellä on kuusnelonen, ja heillä näkyy Kolmoskanava. Tuo maailmanihme on tosiaan alkanut meidänkin nurkillemme yltää, ja ikään kuin jonkin satunnaisgeneraattorin ratkaisemana se joissakin talouksissa näkyy täydellisesti, joissakin ei lainkaan. Minun kotitaloni kuuluu jälkimmäiseen (ehdottomasti suurempaan) ryhmään, joten istun sitten usein Artsin luona katsomassa Batmania, Pikkumuppetteja ja Timo T. A. Mikkosen juontamaa haahuilevaa lähetysajantappajaa nimeltä Tänään, tässä ja nyt. Myös äidin puolen mummulassa näkyy Kolmonen, ja koska siellä ollaan usein lauantaisin, kokoontuvat serkut tv:n ääreen kun Star Trek alkaa. Mutta viimeistään Lauantaitanssien ajaksi pitää kääntää taas valtakunnan verkkoon. Siinä on ohjelma jota mummu ei jätä katsomatta.
Tietokonepelejä ja jenkkisarjoja. Ei maailma kuulkaa niin hirveästi ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut... Mutta olemmehan minä ja Artsi välillä ulkonakin. Mikko on usein kolmantena, kun pyöräilemme ympäri naapurustoa, käymme santamontulla ajamassa rallia ja ojanteella heittelemässä kiviä. Elämä on aika helppoa; mitään erityistä angstia ei päiväkirjan sivuilla vuodatu, joskaan ei paljon muutakaan, ja ennen kuun loppua lopetan kirjoittamisen sinne melkein puolen vuoden ajaksi kokonaan. Mutta siinä välissä sitten kaikenlaista sattuukin, mistä pian lisää.
Joka tapauksessa syyskuun loppua leimaa pitkän odotuksen tulos: minullekin hankitaan Commodore 64. Varsin myöhään tietenkin; olihan tuolloin Amigakin jo hiljalleen lyömässä itseään läpi Suomessa. Mutta kuusnelonen oli se juttu. Olin pari vuotta jo laitteeseen niin Artsin kuin Tominkin luona tutustunut, olin ahminut MikroBittejäkin jo puolitoista vuotta. Johan se oli aika. Oma mallini on litteäksi modernisoitu C64c, mukana kasettiasema ja kaksi Quickshot II Turbo -merkkistä joystickiä. Omaa telkkaria minulla ei vielä ole, joten tietokoneilen olohuoneessa, mikä on hyvä ja huono juttu: hyvä siksi että isolta ruudulta pelit näyttävät tosi hienoilta, huono se, että iltaisin vanhemmat katsovat telkkaria joten se siitä. Tämä on lopulta kaikkien kannalta sen verran hankalaa, että heti jouluna saan oman pienen Peony-merkkisen töllöni, ja rahtaan datakaluston oman huoneeni rauhaan. Tästä se eristäytyminen sitten hiljalleen alkaa. Tai no ei. Sosiaalista hommaahan tämä on: pelaamaan tullaan usein kaverin kanssa, välillä kolmekin yhtä aikaa koneen ääressä hihkumassa. Muutenkin konekanta alkaa yhtäkkiä kaveripiirissä laajeta: Petri saa oman kuusnepansa näihin samoihin aikoihin, samoin kuin Joonas, joten kun Isojoelta tullaan mummulakylään lauantaisin, hänellä on yleensä läjä pelejä mukanaan. Kopiointi hoituu kätevästi tupladekkisellä kasettinauhurilla.
28.3.16
Elokuu 1987
Vauhti jolla asiat kymmenvuotiaan elämässä etenevät on huima. Olen vasta jokunen viikko aiemmin päässyt sisään Marvelin sarjakuvien laajaan maailmaan; lehtikokoelmani koostuu alle viidestä kappaleesta vielä tässä vaiheessa. Eikä se enää riitä. Kiipeilen iltaisin pihanurmikkomme kivenlohkareilla ja kehittelen pässäni omia hahmoja. Eräänlaiseksi alter egoksi muodostan sankarin nimeltä Tiikerimies. Ihan aluksi kuvittelen hänet osaksi Marvelin hahmogalleriaa, mutta se tuntuu pian väärältä. Alan kehitellä omaa universumia: Tiikerimies saa omat vihollisensa ja omat kollegansa, joista jokaisella omat oudot voimansa, omat kummalliset syntytarinansa. Muutama päivä Tiikerimiehen keksimisen jälkeen alan piirtää hahmon ensimmäistä sarjakuvaseikkailua - joka tosin jää viimeiseksikin (vaikka jatkan sitä muutaman seuraavan vuoden aikana aina silloin tällöin), koska enimmän mielenkiinnon vie omien hahmoesittelyjen laatiminen.
Niin, hahmoesittelyt. Alkujaan ensyklopedisesta teossarjasta nimeltä The Official Handbook of the Marvel Universe, niitä julkaistiin aina toisinaan kotimaisissa Marvel-lehdissä. Rakastin niitä. En tuntenut hahmoja jotka esiteltiin, mikä oikeastaan teki esittelyistä kiehtovampia: koodinimi, kuva, tarkka henkilöhistoria, kuvaus supervoimista ja sen sellaista. Mielikuvitukseni laukkasi. Tämän kaavan pohjalta laadin omien superolentojeni esittelyt: loin hahmoja, joille poimin nimiä ja ominaisuuksia ympäristöstäni vähän samaan tapaan kuin Verbal Kint elokuvassa The Usual Suspects: yksi vihollinen sai nimekseen meidän kottikärryissä olleen firman nimen. Toisella oli pitkä ja lonkeromainen tarttumakäsi; samanlainen kuin parimetrinen pätkä keltaista joustavaa putkea, joka oli meillä hiekkalaatikkoleluna... ja niin edelleen. Hahmoja kertyi tasaisen varmaan tahtiin. Oma universumini kasvoi. Päiväkirjaan olen tuon ensimmäisen päivän kohdalle kirjoittanut leikkineeni ulkona Tiikerimiestä. Mutta se ei oikeastaan kuvaa tuota mitä tein. Minä kyllä kehittelin mielessäni juonia, kohtauksia, dialogia, ties mitä. Mutta en varsinaisesti yksin ollessani eläytynyt niihin. Ne olivat puhtaasti tarinaa. Kiipeily, kävely, pallon potkiskelu vain auttoivat ajatusta juoksemaan. Samaa teen nykyäänkin - no, lähinnä kävelen. Tekstien vaatimat juonenmutkat kehittyvät kun jalat vievät jonnekin. Ympäristö unohtuu.
Kuun puolivälissä alkaa viides luokka. Me siirrymme ala-asteen kahden viimeisen vuoden ajaksi sen täällä aiemmin ikonisoimani kivisen koulurakennuksen yläkerran perimmäiseen luokkahuoneeseen, josta tulee myös henkinen kotiluokkani. Tämä on se huone, joka loppuelämäkseni kiteyttää minulle sen mitä on "koulu". Juuri tämä tila esiintyy unissani tästä säännöllisesti unissa esiintyvästä rakennuksesta useimmin. Meidän suuren yhteisömme tila käytävän päässä. Ja luokkamme tosiaan alkaa olla aika iso: vaikka yksi tytöistä poistuu, saamme neljä uutta oppilasta - paikkakuntalaisia kaikki, kun kunnan sisäisiä koulurajoja säädellään ja nämä neljä vaihtavat nyt koulua pikkuruisesta isoon. Opettajaksemme saamme miehen, joka on meitä poikia jo vääpelimäisin ottein pari vuotta kyykyttänyt liikuntatunnilla. Hänen kurinsa ja mielivaltaisesti räjähtävä raivonsa tulevat tutuiksi. Verrattuna neljännen luokan opettajaamme hän osaa sentään olla myös välillä hauska, joskin huumori on omituista, mutta sentään sitä on. Ennen kaikkea ala-asteen kolmea viimeistä vuotta leimaa kuitenkin tietynlainen kauhun tunne. Opin sen, että opettaja saattaa milloin tahansa räjähtää, ja todellakaan raivon syy ei läheskään aina selviä. Jo ennen kuun loppua olen joutunut ensimmäiseen puhutteluun. Syytä en ole päiväkirjalle maininnut.
Niin, hahmoesittelyt. Alkujaan ensyklopedisesta teossarjasta nimeltä The Official Handbook of the Marvel Universe, niitä julkaistiin aina toisinaan kotimaisissa Marvel-lehdissä. Rakastin niitä. En tuntenut hahmoja jotka esiteltiin, mikä oikeastaan teki esittelyistä kiehtovampia: koodinimi, kuva, tarkka henkilöhistoria, kuvaus supervoimista ja sen sellaista. Mielikuvitukseni laukkasi. Tämän kaavan pohjalta laadin omien superolentojeni esittelyt: loin hahmoja, joille poimin nimiä ja ominaisuuksia ympäristöstäni vähän samaan tapaan kuin Verbal Kint elokuvassa The Usual Suspects: yksi vihollinen sai nimekseen meidän kottikärryissä olleen firman nimen. Toisella oli pitkä ja lonkeromainen tarttumakäsi; samanlainen kuin parimetrinen pätkä keltaista joustavaa putkea, joka oli meillä hiekkalaatikkoleluna... ja niin edelleen. Hahmoja kertyi tasaisen varmaan tahtiin. Oma universumini kasvoi. Päiväkirjaan olen tuon ensimmäisen päivän kohdalle kirjoittanut leikkineeni ulkona Tiikerimiestä. Mutta se ei oikeastaan kuvaa tuota mitä tein. Minä kyllä kehittelin mielessäni juonia, kohtauksia, dialogia, ties mitä. Mutta en varsinaisesti yksin ollessani eläytynyt niihin. Ne olivat puhtaasti tarinaa. Kiipeily, kävely, pallon potkiskelu vain auttoivat ajatusta juoksemaan. Samaa teen nykyäänkin - no, lähinnä kävelen. Tekstien vaatimat juonenmutkat kehittyvät kun jalat vievät jonnekin. Ympäristö unohtuu.
Kuun puolivälissä alkaa viides luokka. Me siirrymme ala-asteen kahden viimeisen vuoden ajaksi sen täällä aiemmin ikonisoimani kivisen koulurakennuksen yläkerran perimmäiseen luokkahuoneeseen, josta tulee myös henkinen kotiluokkani. Tämä on se huone, joka loppuelämäkseni kiteyttää minulle sen mitä on "koulu". Juuri tämä tila esiintyy unissani tästä säännöllisesti unissa esiintyvästä rakennuksesta useimmin. Meidän suuren yhteisömme tila käytävän päässä. Ja luokkamme tosiaan alkaa olla aika iso: vaikka yksi tytöistä poistuu, saamme neljä uutta oppilasta - paikkakuntalaisia kaikki, kun kunnan sisäisiä koulurajoja säädellään ja nämä neljä vaihtavat nyt koulua pikkuruisesta isoon. Opettajaksemme saamme miehen, joka on meitä poikia jo vääpelimäisin ottein pari vuotta kyykyttänyt liikuntatunnilla. Hänen kurinsa ja mielivaltaisesti räjähtävä raivonsa tulevat tutuiksi. Verrattuna neljännen luokan opettajaamme hän osaa sentään olla myös välillä hauska, joskin huumori on omituista, mutta sentään sitä on. Ennen kaikkea ala-asteen kolmea viimeistä vuotta leimaa kuitenkin tietynlainen kauhun tunne. Opin sen, että opettaja saattaa milloin tahansa räjähtää, ja todellakaan raivon syy ei läheskään aina selviä. Jo ennen kuun loppua olen joutunut ensimmäiseen puhutteluun. Syytä en ole päiväkirjalle maininnut.
27.3.16
Heinäkuu 1987
Heti kuun alussa lähdemme käymään Isojoella, jonne olen jäämässä viikoksi kylään. Miettiessäni Joonakselle tuliaista muistan hänen sarjakuvakokoelmansa ja päädyn hankkimaan Hämähäkkimiehen viimeisimmän numeron. Luen sen matkan aikana pariin kertaan läpi ja vaikutun. Huomaan löytäneeni jotain sellaista josta minulla on kyllä ollut etäinen aavistus (johan edelliskesänä tutustuin Isojoella lehteen nimeltä Ryhmä-X), mutta jonka laajuutta en ole tajunnut. Ahmin Mail-Manin palstaa ja lehteen sisältyviä hahmoesittelyjä haltioituneena. Minuun tekee aivan erityisen vaikutuksen tämän maailman laajuus, sen säännöt, lainalaisuudet ja joka suuntaan rönsyilevät tarinat, jotka jo tämän yhden lehden kautta käyvät ilmeisiksi. Kun palaan viikon kuluttua takaisin kotiin, päätän että elämässä on aika astua eteenpäin: minullekin tilataan Hämähäkkimies. Olen astunut Marvelin maailmaan.
Tämä tilaus vaatii kuitenkin uhrauksen, joka totta puhuen ei ole hirveän suuri. Minulle on noin vuoden 1984 alusta tullut tilattuna V8-Magazine, koska... No, olen pikkupoika ja pikkupojat pitävät hienoista autoista. Tämän lisäksi isä on puolisäännöllisesti ostanut minulle Mobilisti-lehteä. Selailun asteelle näiden lukeminen on kuitenkin viime aikoina jäänyt, joten kun minua kehotetaan miettimään nyt tarkoin haluanko lopettaa pitkään jatkuneen lehden saadakseni uuden tilalle - ei sitä oikeasti joudu pahemmin miettimään. En ole aikoihin ollut mistään niin innoissani kuin supersankaritodellisuudesta, jonka olen nyt yhtäkkiä koko mitassaan löytänyt. V8:t ja Mobilistit jäävät komeron perälle keräämään pölyä, kunnes sitten 2000-luvun alkuvuosina myyn ne vammalalaiselle divaristille saaden erittäin hyvän hinnan. Ovat kuulemma haluttua keräilykamaa molemmat lehdet.
MikroBittihän minulle tulee edelleen, ja siitä olenkin tykännyt, vaikka oma konekantani on edelleen ainoastaan Salora Fellow. Muutenkin noina esidigitaalisina aikoina tulee postista jotain luettavaa säännönmukaisesti, kun jokaisella pankillakin on oma julkaisunsa. Meidän perheen tilit ovat tosin Säästöpankissa, jonka käsitys lastenlehdestä on Jekku-niminen hirvitys, joka koostuu lähinnä väritystehtävistä ja törkeän rumista kolmevuotiaille suunnatuista sarjakuvista. No joskus siellä on paperinukkeja julkkiksista: ainakin Matti Nykäsen ja Mike Monroen muistan. Sattuman oikusta on kuitenkin joskus käynyt niin, että minulle ja Raisalle on avattu nimelliset tilit myös Postipankkiin. Niitä ei koskaan käytetä, mutta saammepa Kultapossu-lehden, joka on ihan toista kuin Jekku. Kultapossu on paksu, kiiltopaperille painettu ja täynnä artikkeleita ainakin luonnosta ja populaarikulttuurista. Onpa Jake Nymanin rock-palstakin, tosin sen aina ohitan. Bonuksena tietenkin vielä legendaarisen Veikko "Joonas" Savolaisen taiteilemat kannet. Aikakauslehtiä perheeseemme ei tilata, mutta mummuloissa kahlaan läpi Valittuja paloja, Nykypostia ja Seuraa sillä välin kun vanhemmat istuvat kahvipöydässä. Aku Ankkoja on laatikot täynnä, mutta vanhoja: lehti tuli minulle vuosina 1982-1983, eikä sen jälkeen enää tilattuna. AA:n taskukirjoja ostan säännöllisesti, ja niitä lainaan paljon myös kirjastosta.
Päiväkirja ei ole Isojoen viikolla mukana, joten en osaa enää sanoa, mitä viikon aikana teemme, mutta koska kuusnelosta ei vielä ole Joonaksellakaan, viettänemme valtaosan ajasta ulkona. Kesä on jatkunut pitkään ja se jatkuu vielä pitkään. Elämän pienet ja suuret asiat suodattuvat tasavertaisina päiväkirjan sivuille kun olen taas kotona:
26.7. - "Se eilen ostettu frisbee katosi."
27.7. - "Taatalla on kuumetta. Kunpa hän paranisi."
Tämä tilaus vaatii kuitenkin uhrauksen, joka totta puhuen ei ole hirveän suuri. Minulle on noin vuoden 1984 alusta tullut tilattuna V8-Magazine, koska... No, olen pikkupoika ja pikkupojat pitävät hienoista autoista. Tämän lisäksi isä on puolisäännöllisesti ostanut minulle Mobilisti-lehteä. Selailun asteelle näiden lukeminen on kuitenkin viime aikoina jäänyt, joten kun minua kehotetaan miettimään nyt tarkoin haluanko lopettaa pitkään jatkuneen lehden saadakseni uuden tilalle - ei sitä oikeasti joudu pahemmin miettimään. En ole aikoihin ollut mistään niin innoissani kuin supersankaritodellisuudesta, jonka olen nyt yhtäkkiä koko mitassaan löytänyt. V8:t ja Mobilistit jäävät komeron perälle keräämään pölyä, kunnes sitten 2000-luvun alkuvuosina myyn ne vammalalaiselle divaristille saaden erittäin hyvän hinnan. Ovat kuulemma haluttua keräilykamaa molemmat lehdet.
MikroBittihän minulle tulee edelleen, ja siitä olenkin tykännyt, vaikka oma konekantani on edelleen ainoastaan Salora Fellow. Muutenkin noina esidigitaalisina aikoina tulee postista jotain luettavaa säännönmukaisesti, kun jokaisella pankillakin on oma julkaisunsa. Meidän perheen tilit ovat tosin Säästöpankissa, jonka käsitys lastenlehdestä on Jekku-niminen hirvitys, joka koostuu lähinnä väritystehtävistä ja törkeän rumista kolmevuotiaille suunnatuista sarjakuvista. No joskus siellä on paperinukkeja julkkiksista: ainakin Matti Nykäsen ja Mike Monroen muistan. Sattuman oikusta on kuitenkin joskus käynyt niin, että minulle ja Raisalle on avattu nimelliset tilit myös Postipankkiin. Niitä ei koskaan käytetä, mutta saammepa Kultapossu-lehden, joka on ihan toista kuin Jekku. Kultapossu on paksu, kiiltopaperille painettu ja täynnä artikkeleita ainakin luonnosta ja populaarikulttuurista. Onpa Jake Nymanin rock-palstakin, tosin sen aina ohitan. Bonuksena tietenkin vielä legendaarisen Veikko "Joonas" Savolaisen taiteilemat kannet. Aikakauslehtiä perheeseemme ei tilata, mutta mummuloissa kahlaan läpi Valittuja paloja, Nykypostia ja Seuraa sillä välin kun vanhemmat istuvat kahvipöydässä. Aku Ankkoja on laatikot täynnä, mutta vanhoja: lehti tuli minulle vuosina 1982-1983, eikä sen jälkeen enää tilattuna. AA:n taskukirjoja ostan säännöllisesti, ja niitä lainaan paljon myös kirjastosta.
Päiväkirja ei ole Isojoen viikolla mukana, joten en osaa enää sanoa, mitä viikon aikana teemme, mutta koska kuusnelosta ei vielä ole Joonaksellakaan, viettänemme valtaosan ajasta ulkona. Kesä on jatkunut pitkään ja se jatkuu vielä pitkään. Elämän pienet ja suuret asiat suodattuvat tasavertaisina päiväkirjan sivuille kun olen taas kotona:
26.7. - "Se eilen ostettu frisbee katosi."
27.7. - "Taatalla on kuumetta. Kunpa hän paranisi."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)