4.9.13

Theodore Roszak: Flicker (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 3)

Siinä parinkymmenen ikävuoden hujakoilla ajauduin yllättäen kirjalliseen kriisitilaan, joka on helppo havaita tutkaillessa vihkoa, johon olen lukemani teokset listannut. Joskus vuoden 1995 kuluessa kirjat ja niiden kirjoittajat muuttuvat mitäänsanomattomaksi luetteloksi epämääräistä jännitys- ja bestsellerkirjallisuutta, joka ei ole jättänyt tarpeeksi vahvoja muistikuvia hahmottuakseen kirkkaasti enää tänä päivänä. Millaisia kirjoja ovat kirjoittaneet esimerkiksi David Morrell tai George Dawes Green? En enää muista, paitsi että tylsiä. Hyvin elävästi tosiaan muistan sen hullun tunteen, että mieleni teki lukea paljon - ylipäätään luinkin paljon, koko ajan - mutta olin jatkuvasti pettynyt siihen mitä luin. Koska olin alle 20-vuotias miehenkaltainen, oletin että minua kiinnostaisivat vain jännärit, kauhu, scifi ja toiminta, enkä koskenutkaan muuhun. Ja hullun tuosta tilanteesta kai teki nimenomaan se, että olin tuolloin töissä kirjastossa useammankin vuoden putkeen. Tuhansien teosten ympäröimänä, ja minä luin kuuliaisesti Michael Crichtonin koko tuotannon pitkästyen hengiltä. Tahkosin läpi John Grishamia, Dan Simmonsia, tietenkin kaikki Kingit edelleen, mutta ne olivat juuri tuolloin muuttuneet pitkäpiimäisiksi (ja onpa King tosiaan itsekin myöntänyt, että hänen tuon aikakauden kirjansa epäonnistuivat hänen yrittäessään uudenlaista kirjoittamismetodia), häpeillen huomaan jopa joitakin Dean Koontzeja lukeneeni, ja ehkä hälyttävin avunhuuto tapahtuu viime metreillä marraskuussa 1996: olen kajonnut Weis & Hickmanin Dragonlance-sarjan roolipelifantasiaan toivoen jostain löytäväni jotain joka minussa resonoisi.

Mutta mikään ei. Luin Mustan tornin uudestaan, taas. Luin elämäkertoja (muutamia kiinnostaviakin! mutta tämä kirjallisuushistoria käsittelee vain kaunokirjallisuutta), valopilkkuna sentään Bret Easton Ellisin Amerikan psyko, jonka ahmin; josta tosiaan heti havaitsin sen olevan jotain enemmän kuin mitä keskimäärin mikään aikoihin lukemani, mutta jonka sivuja myös harpoin isot määrät yli, kun väkivallankuvaukset saivat minut fyysisesti pahoinvoivaksi. Juppikulttuurin parodia meni myös hieman maalaispoikasen hiuslatvojen ohi, se on todettava, ja kirjan suurin impakti jäi näin toteutumatta.

Mutta sitten koitti lauantai, tammikuun 25. vuonna 1997. Selailin keittiön pöydän ääressä Aamulehteä, kuten lapsuudenkodissa tapana oli, ja on edelleen, jos siellä päin satun aamiaispöydässä olemaan. Kulttuuriosastolla oli kokosivun juttu kirjasta nimeltä Flicker. Olin olevinani elokuvafriikki tuolloin (suurin osa niistä lukemistani elämäkerroista oli kuuluisien ohjaajien), ja tietenkin elokuvaa käsittelevä romaani herätti kiinnostuksen; ja koko sivu lehdestä vielä! Sivu on muuten nyt tässä vieressäni, sillä leikkasin sen aikanaan talteen lehtileikekansiooni - ja nyt häkeltyen huomaan että tuon minut luutuneesta horteestani herätelleen jutun on kirjoittanut Matti Apunen. Oli miehen lausunnoista nykyisin mitä mieltä tahansa (yritän olla menemättä nyt niihin...), hän kertoi Flickeristä tavalla, joka synnytti minussa ennenkokemattoman tarpeen saada lukea juuri tuo kirja. En muista mikä sanomalehtien tapa oli 90-luvulla, mutta en usko että silloinkaan kokosivun jutut varsinkaan käännöskirjoista olivat yleisiä. Tämä tuntui merkittävältä jo sikäli, ja kirja on käsitelty pitkästi, asiantuntevasti, ja onpa Apuselta irronnut loistava tiivistyskin, juuri sellainen, jolla parikymppinen kloppi saatiin lopullisesti myydyksi: "Agentti Mulder kohtaa Peter von Baghin". Hieman metsäänhän tuo meni, minkä sitten kirjan lopulta luettuani tajusin, mutta väliäkös sillä enää siinä vaiheessa.

Työpaikkani kautta sain kirjan kätösiini nopsasti. Se oli liian erikoinen ollakseen maalaiskunnan kirjastolaitoksen hankintalistalla, mutta Tampereelta kaukolainattiin, eikä tosiaan mennyt kuin viikko pari kun se oli jo hyppysissäni. Ja jos tämänkertainen osio kirjallisuushistoriaa on aiempia enemmän omien elämänvaiheideni kuvaukseen keskittyvä, siihen on syynsä. Flicker on merkittävin yksittäinen teos jonka koskaan olen lukenut. On aika ennen ja jälkeen Flickerin. Olin toki siirtynyt "aikuisten" kirjoihin jo seiskaluokkalaisena, mutta nyt tajusin, että on olemassa kirjallisuutta ja kirjallisuutta.

Sen huomasi jo kielestä. Nautin siitä, että kirja oli kirjoitettu hyvin. Selittelemättä, rautalangasta vääntämättä, kaihtamatta vaikeaa ilmaisua. Kaikki se aiempina vuosina lukemani roska näyttäytyi nyt entistä vastenmielisempänä. Opin, mikä ero on kirjallisuudella, jonka tarkoitus on myydä miljoonia kappaleita, ja kirjallisuudella, jonka tekijällä on polttava tarve ilmaista itseään, ajatuksiaan, tarinoitaan. Oikeastaan huomaan latteiksi yritykseni kuvata sitä järisyttävää vaikutusta, joka Flickerillä minuun tuolloin oli. Jo yksin kirjan nimestä tuli minulle tuolloin jonkinlainen amuletti. "Flicker" oli pitkään salasanani kaikkiin sellaisiin tietotekniikan osa-alueisiin, jotka tuolloin salasanaa tarvitsivat. Se oli vuosien ajan Se Paras Kirja, eikä koskaan ole kauas häilyväiseltä ykkössijalta pudonnut, vaikka näin toki onkin käynyt. Itse asiassa pitäisikin lukea tämäkin uudestaan; toinen luenta tapahtui kesällä 2000, ja muistan suhtautuneeni siihen kuin uskonnolliseen kokemukseen, pyhän äärelle palaamiseen. Sittemmin Flicker on odottanut. Pian voisi olla taas aika.

Mutta entä itse kirja? En tiedä osaanko kuvailla Flickeriä sille oikeutta tehden. "Faktaa ja fiktiota sekoittava elokuvan vaihtoehtohistoria" lienee helpoin määritelmä (semmitenkin, että löytyy myös kirjan takakannesta), mutta Flicker on toki paljon enemmän. Se ei ole vain historia, se on puoleensa kahlitseva kertomus tutkijasta, joka alkaa etsiä käsiinsä saksalaisen 1900-luvun alussa vaikuttaneen kulttiohjaajan Max Castlen lähes kokonaan kadonnutta tuotantoa. Asioita paljastuu. Viattomuus katoaa niin päähenkilön kuin ylipäätään Hollywoodin siloisen pinnan yltä. Pitkä tarina etenee mustuuden ytimeen kuin vääjäämätön kierre, kuin suppilo. Ja kieli, se on koko ajan kaunista, taidokasta.

Akateemisia tekstejä ja tietokirjallisuutta enimmäkseen kirjoittaneelta Roszakilta on suomennettu vain yksi romaani tämän lisäksi, Paholainen ja herra Silverman, jonka luin vuonna 2007, ja joka oli kyllä aivan herkullisen hieno kirja sekin. Näin vähällä tuotannolla miestä on vaikea kutsua "suosikkikirjalijaksi", mutta kohdallani hänen merkityksensä onkin tosiaan muualla: kuten sanottu, Theodore Roszak johdatti minut viimein oikean kirjallisuuden äärelle. Uskalsin tämän kokemuksen jälkeen tarttua kaikkeen sellaiseen, jonka olin kuvitellut tyhjänpäiväiseksi, kuivikkaaksi, ilottomaksi; ylipäätään kaikeksi sellaiseksi, josta ikäiseni ja kaltaiseni ihminen nyt ei mitenkään vaan voisi kiinnostua. Pian Flickerin lukemisen jälkeen tartuin ensi kerran niin John Irvingiin kuin Kurt Vonnegutiinkin (molempia julkaisi Tammi pahamaineisessa Keltaisessa kirjastossa; sarjassa jota olin kirjastovuosinani pitänyt harmaantuvien kansakoulunrehtorien pääasiallisena tylsyydensäpönkittäjänä), luin outoja suomalaisia (kotimaista kirjallisuutta olin etenkin välttänyt kuin ruttoa) kuten Tuomas Kilpeä, Niina Repoa ja Petri Tammista, vielä yhden Crichtoninkin luin tuoreeltaan kun se ilmestyi, mutta se jäi viimeiseksi kun osoittautui olevan jo eri maailmassa kuin minä.

Minä olin nyt hyvän kirjallisuuden äärellä. Nyt sitä tosiaan alkoi tulvimalla löytyä.


1.9.13

Stephen King (Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 2)

Kauhukirjallisuuden McDonaldista puhuttaessa on heti kärkeen tehtävä selväksi kaksi asiaa: Kingistä pitäminen on varsinkin nykyisin vähän noloa, tiedetään, ja loppujen lopuksi hän on tylsimmillään kirjoittaessaan juuri sitä omintaan, eli "kauhuksi" luokiteltua genrekirjallisuutta - ja tätäkin siis nimenomaan nykyisin. Alkuvuosinaan King oli vakuuttava; ei kai hän muuten olisi saavuttanut tähtistatusta, asemaa, josta ei ilmeisesti ole mahdollista pudota, vaikka kirjojen taso romahtaisi, mitä se tosiaan tekikin 90-luvun kuluessa viimeistään. Pohjamudistaan King on onneksi kyennyt nousemaan reippaasti ylöspäin, kuten keväälläkin kirjoitin, mutta juuri mitään sellaista hän ei silti viimeisten viidentoista vuoden aikana ole kirjoittanut, johon minulla olisi ollut mitään mielenkiintoa koskea ellen olisi herkässä kasvuiässä hänen laadukkaamman kauden kirjallisuuteensa tutustunut. Myönnän että joskus on herännyt kaamea aavistus: entä jos edes Kingin alkupään tuotanto ei oikeasti ole mitenkään erityisen laadukasta. Enhän ollut itse vielä tuolloin lukenut kuin kaavamaiseen toistoon perustuvia nuortenkirjoja, kai sellaiseen verrattuna mikä tahansa erilainen tuntuu kerrassaan upealta? Mutta ei, kyllä myöhempi tutkailu on osoittanut, että sellaiset kirjat kuin esimerkiksi Hohto ja Se ovat paikkansa länsimaisen massakulttuurin kaanonissa ansainneet.

Ensimmäinen lukemani King oli Christine, tappaja-auto. (hieno tuo tarkennus, jonka suomennos on otsikkoonsa saanut) Sitä seurasivat Tulisilmä, Hohto ja Piina - kaikki klassista Kingiä; tiivistä, lavertelematonta, ylipäätään vielä jotenkin kontrolloitua. Jokainen näistä kirjoista sisältää selkeän juonen, jolla on alku ja loppu, joka etenee sujuvasti pisteestä pisteeseen. Tästä nyky-King on kaukana: esimerkkinä vaikka periaatteessa viihdyttävä Kuvun alla, joka ilmestyi pari vuotta sitten. Ei siinä ole juonta, siinä on kymmeniä henkilöitä, tusinoittain risteileviä juonia, epämääräisiä kohtauksia joita jokin koossapitävä rakennelma hädin tuskin kannattelee ja ainakin kolmesataa sivua liikaa. Aiemmin mainituista varhaiskirjoista varsinkin Hohto ja Piina ovat esimerkkejä oikeasti toimivasta "kauhusta", mitä tuon lajimääritelmän nyt sitten kukin haluaa pitävän sisällään. Yletöntä väkivaltaa on vähän, vaikka juuri sillähän serkkupoika minut aikoinaan sai Kingin pariin houkuteltua. Tosi rajuja juttuja! Sellaisia mitä ei Kolmessa etsivässä ole! Olihan niihin tutustuttava. Mutta olivatko nämä pelottavia? Ehkä jossain määrin, joskin muistikuvani ovat hataria. Christine taisi olla; King on tosin käyttänyt tietoisen (nimenomaan ilkeän tietoisen) esineen motiivia melkein kyllästymiseen asti, mutta tuolloin ajatus oli minulle uusi. Kirottu auto, joka hitaasti muutti omistajansa, onnettoman rillipäänyhverön, peruuttamattomasti toiseksi. Kirjan loppuratkaisu shokeerasi aidosti. Että kaikki ei päättynytkään hyvin! Se oli ennenkuulumatonta. Muistan että heräsin ahdistuneena seuraavana yönä siitä kun olin saanut kirjan päätökseen; elin kirjan loppuvaiheita unessa uudestaan. Olin hirvittävän surullinen, olisin toivonut päähenkilön selviävän auton ylleen langettamasta kirouksesta, mutta enhän tietenkään vielä tiennyt, että toimivassa kauhukirjallisuudessa on oltava opetus. Asioilla on hintansa.

Mutta kyllä se syy, miksi King on esillä tässä kirjallisuushistoriassani, on lopulta yksi ja ainoa: Musta torni. Sarja, joka kolmen ensimmäisen osansa ajan on hypnoottisen loistava, sitten notkahtelee, kunnes lopussa onnistuu räpiköimään takaisin pinnalle, ja selviää kuivillekin, melkein. Pieni sininen ruutuvihkoni kertoo, että olen lukenut kolme ensimmäistä osaa lyhyen ajan sisällä kolmesti: ensin niiden suomeksi ilmestyessä vuosina 1993-1994, sitten kaikki keväällä 1996 ja taas tammi-helmikuussa 1997; neljännen osan olen lukenut keväällä 1998 heti tuoreeltaan, ja uudestaan keväällä 2000. Viimeksi olen lukenut koko sarjan kun kaikki osat olivat viimein maassamme saatavilla aloittaen kesällä 2006 ja lopettaen seitsemänteen ja viimeiseen osaan seuraavan vuoden tammikuussa. Musta torni- sarjan kolme ensimmäistä osaa ovat neljällä lukukerrallaan useimmin lukemani romaanit kautta aikojen, joten on kai niissä jotain oltava. Ehkä ne ovat taas vuorollaan tuntuneet uudelta ja erikoiselta olemalla ensimmäistä lukemaani "fantasiaa", taas hieman kyseenalainen lajityyppiluokittelu mutta olkoon. Sormusten herran luin myös vuonna 1993 (ja uudestaan vuonna 1995, minkä jälkeen en siihen ole koskenut, vaikka hyllystä löytyykin), mutta vaikka sekin hurjan vaikutuksen teki, en ole siihen erityisen kiintynyt. En muista hahmojen nimiä, en juonta enkä tapahtumien taustoja juurikaan (mihin ehkä auttaisi jos joskus katsoisi ne leffat... mutta... mjeh), kun taas Mustan tornin kolmen ensimmäisen osan osaisin varmaan kertoa käänteineen ulkomuistista edelleen.

Miksi? Uskokaa että olen tätä tykönäni miettinyt. Ehkä vain miellyin niin kertakaikkisesti siihen maailmaan, johon King lukijan heittää. Ehkä miellyin päähenkilö Rolandiin, joka on paljon kiinnostavampi ja moniulotteisempi kuin yksikään Tolkienin hahmo. (joskin Roland uhkaa sarjan edetessä nousta juurikin sellaiseen myyttiseen sankarimuottiin, joka amerikkalaisessa fiktiossa, niin kirjallisuuden kuin elo- ja sarjakuvankin puolella on alati ärsyttävän tyypillistä; tämä on yksi syy siihen, miksi sarja nelososasta eteenpäin menettää tehoaan) Ja ehkäpä miellyin vain Kingin mittapuulla harvinaisen hillittyyn kerrontaan. Totisesti tuo ensimmäinen osa on edelleen sarjan paras juuri siksi, että on niin vähäeleinen ja hiljainen. Lyhyt ja selittelemätön, kuin runo tai essee. Ja tiedän kyllä, että nykyisin tästä on suomeksikin saatavilla vain se Kingin 2000-luvulla uudelleen kirjoittama versio, johon on lisätty sivukaupalla kaikkea epäoleellista tuubaa. En halua tietää siitä versiosta mitään. En halua sen olevan olemassa. Mikäli jotakuta vielä aiheeseen tutustumatonta teos kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti näkemään sen vaivan, että etsii käsiinsä alkuperäisen painoksen, joka sivumennen sanoen sai Suomessa tuon riemukkaan kansikuvan, jossa on miekkaa heiluttava nainen, lohikäärme ja Taj Mahalia muistuttava temppeli - kaikki luonnollisesti elementtejä, jotka eivät sarjassa missään vaiheessa esiinny. Tämä ei ole sellainen fantasiamaailma, jossa olisi lohikäärmeitä. Miekkojen sijastakin käytetään tuliaseita. Taikuuttakaan ei juuri esiinny, mutta robotiikkaa kylläkin; ruostunutta ja toimimatonta, mutta sellaisena sitäkin upeampaa. Kolmoskirjan alkupuolella esiintyvä hulluksi tullut konekarhu Shardik on sarjan upeimpia kohtauksia. Mustan tornin maailmaa hallitsee muutenkin tuo unohtunut nuhjaisuus. Kaikki koneet ovat tuhansia vuosia vanhoja, kaupungit hylättyjä, valtavia vuoristoja halkaisevat rautatiet ovat ruostuneet niille sijoilleen. Tämän vanhuuteen kuolleen maailman kuvaus on onnistunut, ja se paikkana kiehtoo minua edelleen suuresti.

No niin, tämä meni nyt fanipoikavuodatukseksi sitten kuitenkin. Taisin kyllä arvella King-osion sellaiseksi muuttuvankin, joten otetaan nyt hieman takapakkia osoituksena siitä, että suhde Kingiin on jonkinlaisella veitsenterällä nykyisin. Edelleen toimivan Mustan tornin (ainakin vielä 2006 toimi ihan täysillä) ohella oli myös Tukikohta yksi teini-ikäiseen minuun suurimmin vaikuttaneita kirjoja. Sen eeppinen valtavuus sai kylmät väreet aikaan, se oli neroutta mielestäni tuolloin, ja mitä tapahtui, kun kymmenisen vuotta myöhemmin päätin lukea kirjan uudestaan? Inhosin sitä. Toki lähtökohta edelleen toimi kuin tauti (pun intended), mutta se mikä silloin joskus oli tuntunut hienolta hitaasti kasvavalta tunnelmoinnilta, oli nyt piinallisen turhanpäiväistä pitkittämistä, ja mikä ennen kaikkea vei keitokselta maun: suorastaan naiivin mustavalkoinen "hyvä vastaan paha" -asetelma, johon King on kyllä lukuisat kerrat myöhemminkin syyllistynyt, jossain määrin myös Mustan tornin loppuosissa. On Hyvät, jotka ovat aina Jumalan puolella ja aina pyyteettömiä, on Pahat, joiden ainoa motiivi on olla paha. Siitä lähdetään ja sitten ei muuta kuin napit vastakkain. Vakuutti teini-ikäisen minut, mutta ei vakuuta enää, olen pahoillani, Stephen. Tukikohdan masentava uudelleenluenta oli sikäli varoittava kokemus, että olen vähän vältellyt joidenkin suosikki-Kingieni uudellenluentaa sittemmin. Esimerkiksi Tarpeellista tavaraa oli aikoinaan olevinaan mielettömän hyvä. Olisikohan enää? Parempi varmaan olla kokeilematta.


28.8.13

Silmänkääntövankilan kirjallisuushistoria, osa 1: Roald Dahl

Intron ja ensimmäisen osan välillä tarkensin projektini luonnetta muutaman pykälän itäkaakkoon tehtyäni havainnon, että se mitä aloittelen, on jälleen yksi tapa esiinkirjoittaa omia elämänvaiheitaan: sillä mitä muuta tämä on, kuin jatkoa keväiselle tietokonepelihistorialle (pitäis lisätä se tuonne sarjahakemistoon...) ja jo neljän vuoden takaisille musiikillisille suunnannäyttäjille, joka sekin jonkin sortin aikuistumisodysseiaksi muodostui? Sillä tosiaan alullepaneva voima tätä sarjaa ajatellen oli eräs pieni ruutuvihko, joka tämän vuoden kesäkuussa täyttyi. Olen siihen kirjannut ylös kaikki lukemani kirjat yläasteikäisestä lähtien, ja selatessani vihkoa näin omien lukutottumusteni kiehtovalla tavalla muuttuvan, elävän, välillä ajautuvan kaaokseen, mutta lopulta aina jonkin hyvän äärelle on eksyneenkin kulku ohjautunut.

Ohitamme lapsuus- ja nuoruusvuodet, sillä vaikka iminkin kirjallisuutta kuin sieni jo alle kouluikäisestä, ovat muistikuvani sumenneet ja tuolloin lukemieni teosten mahdollinen mullistava vaikutus persoonaani ja elämänvalintoihini on tuskin enää havaittavissa. Siispä ensimmäinen osa vie meidät jonnekin 80- ja 90-lukujen taitteeseen. Olen juuri hakeutunut kirjaston nuortenosastolta (sen kyllä muistan, että Kolme etsivää oli suosikkisarjani, mutta pidin Blytonin Seikkailu-kirjoistakin paljon, Viisikoista vähän) aikuisten puolelle, lainannut heti kärkeen Ray Bradburyn dystopian Fahrenheit 451 (kuten olen monesti maininnut), ja tuon ensimmäisen aikuiskirjan jälkeen oli vuorossa paitsi Stephen King, myös C.S. Lewisin scifi-trilogia, josta on jäänyt mieleen muutamia villin mielikuvituksellisia kohtauksia ja todella tyylikkäät suomalaiset kannet. En tietenkään tiennyt kirjailijasta mitään erityistä, nimi kuin nimi, enkä oikeastaan vieläkään; muuta Lewisiä en ole koskaan lukenut. Mutta näillä main ajautui uteliaan käsi kirjahyllylle myös kotona. Meillä oli kyllä kirjoja, lähelle kahta tuhatta luku muistaakseni meni kun lapsuudenkodin opuksia joskus 90-luvulla yritin laskea, mutta vaikka olin selkämyksistä nimiä tavannut vielä potkuhousuissa koikkelehtiessani, ei näihin oman elämän taustamaisemiin tullut paneuduttua ennen kuin tuntui ajatus olevan kypsä kaiken kaikkiaan siirtymisestä "aikuiseen" luettavaan. Roald Dahlin kaksi jo otsikoinnillaan petollisen kieroa novellikokoelmaa, Rakkaani, kyyhkyläiseni ja Joku kaltaisesi olivat outoina kirjakerhoniteinä hyllyssä (outoina sikäli, että olivat kääntökirjoja, joista kummankin taustapuolella sijaitsi Agatha Christien dekkari - ja niin vaan toistaa historia itseään, sillä nykyisin nämä kaksi kokoelmaa ovat hyllyssäni yhteisenä kääntöniteenä, jonka exme aikoinaan lahjoitti) ja muistaakseni vanhempien suosituksesta niihin ensi kerran tutustuin, kun varovasti kyselin olisiko hyllyssä mitään hyvää. Äiti muisti erikseen varoittaa siitä viimeisestä novellista, mikä asiallinen pointti olikin.

Niille, jotka nimen Roald Dahl ylipäätään tuntevat, hän on kai yleensä lähinnä lastenkirjailija. Minulle ei; Suklaatehtaankin luin vasta muutama vuosi sitten. Minulle Roald Dahl on pirullisen ilkeä juonenpunoja, pienen ihmisen kiusaamisesta nauttiva sadisti, korpinmusta humoristi. Kaksi kokoelmaa sisältää vajaat kolmekymmentä novellia, joista jokaisessa on klassisten novellin perinteiden mukainen juonirakenne, ja vaadittava dramaattinen käänne ("haukkakohta", kuten edelleen muistan kansanopiston kirjoittajalinjalla tuota käännettä kutsutun). Tällaisista novelleista pidän, vaikka yleensä olen lyhytproosan suhteen aivan onneton. En saa lyhyitäkään kokoelmia tahkottua loppuun; varsinkin moderni tunnelmointinovelli, jossa kenties jonkin merkittävän teeman parissa hivenen aikaa kieriskellään, ei minua lämmitä. Romaanina sellainen voi toki toimia, mutta kyllä muutaman sivun mittaisen kertomuksen on pakko sisältää juoni, ja mielellään suhteellisen kaavamainen rakennekin: henkilöt, ajan ja paikan napakka määrittely, ongelma - - ja lopuksi se kutkuttava käänne, se syy, miksi tämä tarina oli merkityksellistä kertoa.

Dahlin novellien henkilöt ovat usein jollain tavoin viallisia. He ovat hermostuneita, heikkoja, tossun alla, katkeria tai pahimmillaan niin omissa sfääreissään, että yhteys muuhun yhteiskuntaan pätkii. Heidän ongelmansakaan eivät välttämättä ole suuria: novellissa Laukkaava Foxley päähenkilö istuu aamujunassa ja tunnistaa vastapäätä istuvan miehen häntä aikanaan koulussa nöyryyttäneeksi kiusantekijäksi. Hän palaa ajatuksissaan kouluun, vastapäätä istuva mies muuttuu pakkomielteeksi, ja pakkomielle on tosiaan se tekijä, joka monia näiden kertomusten onnettomia henkilöitä yhdistää. Pakkomielle fasaaninmetsästykseen, pakkomielle siisteyteen, pakkomielle perheen kissaan... Mutta arkisien asioiden ohella monet näistä kertomuksista (jotka on kirjoitettu 1950-luvulla) lähestyvät scifiä. On enemmän tai vähemmän nyrjähtäneitä keksijöitä, kuten varhaisemman kokoelman avausnovellissa Suuri automaattinen kielikone, joka nuorta minua viehätti aivan valtavasti, ja jossa esiintyvän koneen mukaisesti toimivia uutisjargonia generoivia ohjelmia on nykyisin ilmeisesti jo käytössä... Entäpä hyytävä William ja Mary? Kuolemanjälkeinen elämäkin voi olla pakkomielle, mutta missä on se lääketieteellisten toimenpiteiden raja, jonka jälkeen tuo elämä ei enää ole elämisen arvoista? Niin ja tietenkin se viimeinen novelli, Sika... Jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuva kauhunäky ihmiselämän arvosta vähimmillään ja itseään ylläpitävän yhteiskunnan tehokkaasti pyörivistä rattaista hirveimmillään. Dahlin kertojanäänikin on tässä novellissa ironisimmillaan.

Kieliasusta vielä pitkin mainita. Molemmat kokoelmat on suomentanut Pentti Saarikoski, ja kieli onkin nautinnollisen jouhevaa. Toki Saarikosken supertehokas kääntämisvauhti on myöhempinä vuosikymmeninä herättänyt asiallisia kysymyksiä (oliko tosiaan kenenkään mahdollista kääntää vaikkapa Homerosta muinaiskreikasta sillä tahdilla?), mutta luulen, että näihin tekstiin suomentaja ei sentään ole paljon pannut omiaan; korkeintaan hän on saattanut oikoa mutkia saadakseen novellit rullaamaan suomeksi, mutta niin kai taitavan kääntäjän sopiikin tehdä. Olen lukenut muutamia myöhemmin suomennettuja Dahlin saman aikakauden novelleja, ja on kyllä todettava eron käännöksen tasossa olleen huomattava.

Mutta mikä sitten on Roald Dahlin merkitys minulle nykyään? Lämpimän nostalgian rinnalla huomaan arvostukseni tämänkaltaisia rehellisen suoraviivaisia juoninovelleja kohtaan vuosien myötä yhä vain kasvaneen. Toimivan, nopean juonen kehittäminen ja sen tiiviiksi tyhjää jauhamattomaksi novelliksi kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa, ja Roald Dahlilta se on onnistunut niin kovin helpon tuntuisesti niin monta kertaa. Näiden tekstien genrehäilyvyys myös miellyttää minua. Novellit liikkuvat jossain rikoskirjallisuuden, huumorin, kauhun ja scifin välimaastossa, palaten lopulta kuitenkin aina henkilökuvauksiin, joiden täyteläisyys kai lopulta on se, mikä teksteistä tekee niin toimivia. Eläviä henkilöhahmoja, hienoja, pirullisia tarinoita, upeaa kielenkäyttöä. Täydellinen kokonaisuus.


26.8.13

Aropupu, sanajänis

Muistatteko aikaa kun Silmänkääntövankila oli Suomen puhutuin kirjallisuusblogi? Kenties ette, sillä tämä aika on vasta koittamaisillaan. Ha! Tai jos ei Suomen niin ainakin sitten Taka-Töölön... Sillä niin se on, että kun mies tulee tiettyyn ikään, hän alkaa katsella taakse jääneitä saavutuksiaan. Minun kohdallani puhumme nyt siis lähinnä luetuista kirjoista. On sinällään kummallista, että vaikka kauan, kauan sitten aloitinkin vahingossa suosikkikirjameemin (niin muinaisiin juttuihini en enää linkitä, mutta on sentään hauska ajatella aikaa, jolloin kymmenen suosikkikirjan listaaminen nähtiin omaperäisenä loistoideana, johon jokainen kynnelle kykenevä bloginpitäjä sitten tahollaan osallistui...), ei täällä loppujen lopuksi ole paljoa tullut kirjoista jauhettua. Nyt on kypsä niin aika kuin äijäkin, ja siinä missä kuusi vuotta sitten kirjoitin sarjaa jossa pyöräilin laajalla skaalalla ympäri Turkua, olin kolmisen vuotta sitten hiipunut enää pörräämään Helsingin keskustan kahviloita, ja nyt ympyräni ovat kutistuneet siten, että tätä tulevaa suurprojektiani varten ei enää tarvitse kotisohvalta nousta. Aion kirjoittaa kaikista niistä kaunokirjallisista teoksista, jotka ovat lähtemättömät jälkensä minuun jättäneet. En siis "hyvistä kirjoista"; pikemminkin teoksista, jotka ovat vaikuttaneet silloin joskus kun ne on lukenut, ja jotka edelleen koen omaan maailman- ja minäkuvaani olennaisesti vaikuttaneina opuksina (painotan sanaa "edelleen", koska syystä tai toisesta monikin nuorukaisena ultimaattisen hienona pitämäni kirja on nyttemmin jotenkin... mjeh...). Enkä siis myöskään alennu kirja-arvioihin; en sellaista osaa. Yksinkertaisimmillaan tulevia päivityksiä voi kai pitää jonkinlaisina suosituksina, itselle merkityksellisiä asioita kun on aina hauska tyrkyttää muille. Ja kun elämässäkään ei enää tapahdu kuin masentavia asioita, voi keskittyä kirjallisuuteen. (ei vaineskaan; viime viikonloppu maalla oli sekin aivan ihana, sisiliskoja vilisi ja kokkona roihusivat vanhat seinähirret, sauna lämpesi ja hiirenpapanoita imuroin vintinrapusta niin että ropina kävi)

Mutta tämä on siis johdanto. Julkaisemalla tämän ruoskin itseni aloittamaan projektin, koska saamattomuudessani en sitä tekisi, ellei niskassa painaisi häpeä siitä, ettei jotain uhoamaansa sitten teekään. Ja sitä häpeää on tähän ikään mennessä ihminen ihan tarpeeksi kokenut, se nyt vielä olisi että siitä pitäisi blogissaankin saatana kärsiä!

Pidemmittä puheitta: seuraava päivitys aloittaa hamaan tulevaan jatkuvan sarjan. Aloitetaan se saman tien kahdella kirjalla. Että vauhtiin päästään, sano.

13.8.13

"Nämä", sanoi mustapartainen mies, "eivät -"

Koulut ovat alkaneet. Mutta vielä sunnuntaina kävin lapsen kanssa Sealifessa kun on sinne kärkkynyt, pitäydyimme akvaarioiden ääressä pitkiä aikoja samalla kun turisiparvet ryntäilivät niiden ohi; lapset osoittivat sormella, huusivat vanhemmilleen, juoksivat seuraavan kohteen ääreen, aikuiset sohivat kännykameroillaan ja idiooteimmat pädeillään (olen pahoillani mutta mikään ei näytä niin vajaaälyiseltä kuin pädin sohotteleminen naamansa edessä eri suuntiin). En ole monestakaan asiasta ylpeä, mutta aina välillä ajattelen, että lapsi on tapansa hitaasti kiiruhtaa oppinut minulta. Sen, että museoihin ja vaikkapa nyt Sealifen kaltaisiin eläinpuistoihin mennään katselemaan, ei juoksemaan niiden läpi. Juttelemaan niistä asioista mitä nähdään, ei huutamaan niistä, kuuntelemaan, ei kiljumaan. Mutta voi olla että vain heijastelen sitä tyttäreen millainen itse olin lapsena, olenko vieläkin, en tiedä. Ainakin itsekseni ollessani olen kyvytön keskittymään melkein mihinkään. Paradoksi kai sekin.

Viime yönä heräsin kello 3.45 ukkoseen ja sateeseen. Nousin katsomaan. Nykyisessä asunnossani parasta on makuuhuoneen ikkunoista avautuva panoraama pohjoiseen; korkeampia taloje ei ole edessä, koko taivaankaari lännestä koiliseen avautuu näkyviin. Maalaukselliset pilvet vyöryivät Espoon suunnasta. Pasilan tornin valot olivat kuin lusifeeruksen silmät punertavan pilvimassan keskellä, salama löi lähelle Stadionia, ikkunat helähtivät. En nukkunut sitten enää, paitsi joskus kymmenen maissa simahdin sohvalle kirja sylissä puoleksi tunniksi. Onneksi oli vapaapäivä. Kahvia olen lähinnä keitellyt, siinäkin määrin etten varmaan ensi yönäkään nuku, mutta enhän minä enää muutenkaan. Kolmesta viiteen tuntiin yössä, mutta unet ovat sentään yhtä kiehtovia kuin aina.


7.8.13

Bad wolf

Ne on kummallisia nämä kuumat pilviset päivät. Hautovat, hau

tovat.

Olin uudestaan sairaslomalla pari päivää. Lääkekuuriini on nyt lisätty kortisonia ja steroideja. Vedän 22 leukaa melko kevyesti. Ennen kesälomaa vedin viitisentoista.

Minulla on muutamia loistavia ystäviä, mutta tuntuu että joka vuosi vähemmän. Sitten möläyttelen tekstiviesteissä asioita siten, että loukkaan niitä vähiäkin. No, sitä tein kyllä parisuhteessa ollessanikin. Joka kerta. Vaatii erityistaitoa varmaan, vaan kunpa ei lapselle periytyisi.

Hänen piirtämiään kuvia oli Tampereella olohuoneen seinässä kun kävin. Mutta kortti Kreikasta on jonnekin kadonnut.

Epäilen jokaista tällä hetkellä, olen varma vain siitä etten voi olla täällä, tässä tilassa, tällaisena, tällä hetkellä ilman että se johtaa jonkin merkityksellisen päättymiseen. Kummallinen pilvisyys tosiaan, kuin taivaalle peukalolla painettu harmaa muovailuvahamatto.

Olen varma että kävin eilen Ikeassa, mutta minulla on siitä hyvin vähän muistikuvia. Lapsi sai sieltä pehmoketun kun oli niin väsynyt ja onneton. Sen muistan ja kaamean tryffelikakun, hyi saasta.


30.7.13

Liftaa karjalaisittain (*)

Olen kuulemma laihtunut. Töissä ihmettelivät kun palaan lomalta niin lommoposkisena. Äitikin kylässä käydessäni asian huomioi, eikä yleensä ulkonäköön puutu, vaikka varmaan joinain pahimpina pitkätukkahiipparivuosinani olisi aihetta ollutkin. Ja kun olin heittämässä roskiin niitä kaapin perältä löytyneitä farkkuja joista ei nappi mennyt enää lähellekään kiinni kaksi vuotta sitten, tuli vitsinä mieleen kokeilla: no nehän tarvitsevat nyt vyön että pysyvät yllä. Tämä ei ole johdanto millekään järkevälle; kunhan hämmästelen. Olin kuvitellut että kolmenkympin jälkeen vyötärö kasvaa, ei kutistu, varsinkaan jos ei asian hyväksi kauheasti mitään tee. No käynhän minä lenkillä. Viimeksi, ööh, toukokuussa. Kai sitten vain kuihdun pois, onhan se jo jumaliste aikakin, tässä iässä. Hävettää täällä roikkua tyhjän panttina vuosikymmenestä toiseen kun liikakansaa on pallon päällä muutenkin. Hyödyttömänä kulutan resursseja, bensaakin polttanut satoja litroja kesän aikana suhatessani Suomenmaata ristiin rastiin. Pellolla pörräävä traktori olisi senkin polttoaineen ansainnut, olisi voinut viljellä perunaa, saatu vähän länsimaisille leffakävijöille sipsejä sitten.

Kahden viikon päästä alkavat koulut. Tyttäreni aloittaa taipaleensa osaten lukea, kirjoittaa, laskea, kellotaulunkin tuntee. Vielä hän on silti kesän kuluessa halunnut iskän syliin kuuntelemaan tarinoita; pieni on pieni sittenkin, vaikka media toitottaa lapsuuden nykyään loppuvan jo päiväkodissa, viimeistään. Minun ekalle mennessäni opettaja vielä veisautti lapsilla virsiä joka aamu urkuharmoonia tarmolla polkien. Sanaa julistettiin ja vielä yläasteellakin kuului keskusradiosta rukouksia aamusella, jos opettajien kiertävään päivänavausvuoroon sattui yksi koulun muutamasta herätysliikkeseen kuuluvasta kansankynttilästä. En tiedä käydäänkö koulusta enää edes kirkossa. Hyvä jos ei. Hesarissa oli muutama päivä sitten juttu, jossa sanottiin joka kymmenennen suomalaisen kuuluvan johonkin herätysliikkeseen. Se oli pysäyttävin lukemani tieto aikoihin. Kuukausiin varmaan, ellei vuosiin; ei minua moni asia enää hätkähdytä, mutta tämä: joka kymmenes tämän maallisena pidetyn maan kansasta. Mitä tapahtuu? Pelottavaa.

* "Liftaa karjalaisittain", eli makaa tien poskessa rähmällään sammuneena.


20.7.13

Kahvi valui hitaasti

Enhän minä työmaalle palannut. Kesäloma jatkui suoraan viikon sairaslomalla, mikä tarkoittaa että kun nyt neljättä päivää napsin antibiootteja, alkaa olo hiljalleen olla elinkelpoinen. Kiitollinen olen ihmisille: jo aiemmin mainitsemaani pizzaa olen pakastimesta sulatellut, ja Tampereen vieraat toivat tullessaan kiinalaista pöperöä siihen malliin, että sitäkin söin vielä toisena päivänä jääkaapista. Ja exmeltä sain lainaan uusioidun Doctor Whon ykköskauden boxina; mainio sarja, johon en ole ennen yrittänytkään tutustua, kun olen kuvitellut, että se on yhtäjaksoisesti posottanut 60-luvulta nykypäivään briteissä ja tässä järkälemäisyydessään kenen tahansa teetä juomattoman mahdoton lähestyä edes etäisesti (miksi exme siis sen pariin niin helposti solahtikin).

Siinähän tämä on mennyt. Tohtoria katsellessa, kahvia juodessa, lukiessa kilokaupalla niin kirjoja kuin noita mainioita 80-luvun MikroBittejäkin (yhtenä monista hauskoista havainnoista se postipalsta, jolla Aleksi Bardy paheksui lehden pelipainotteisuutta, ja vaati enemmän tilaa vakaville ohjelmoijille). Ylipäätään vietän senkaltaista lomaa, jollaisesta aina salaa haaveilee, mutta jollaista ei malta koskaan varsinaisen lomakauden koittaessa toteuttaa kun takaraivossa kalvaa ajatus ajan kulumisesta hukkaan. Mutta kun ei juuri mitään jaksa hengityksen niin rohistessa kuin pihistessäkin, ei syyllisyyskään kalva.

Valokuvia laittelin albumiin. Onhan sekin projekti totisesti jäänyt pahasti vaiheeseen, ja keitin kissalle kalaa, räpelsin toimintakuntoon uuden pesukoneen, jonka Gigantin pojat sisään kantoivat ja Absoluuttisen Nollapisteen tuotanto on stereoissa viihtynyt; on se kumma miten vuosi vuodelta korkeammalle bändin albumien henkilökohtaisella ranking-listallani nousee vuonna 2007 julkaistu iiris, tuolloin kai jonkinlaiseksi välityöksi syyttä suotta suuren yleisön (ja vähän minunkin) tasolta leimattu.

Melkein sarjakuviakin piirsin tänään, mutta sitten kuulin että tuttu oli muuttamassa samaan rappuun pari kerrosta alemmas. Kävin jeesaamassa minkä kykenin. Keitin muuttokahveetkin päälle. Sitten sohvalle päivätorkuille. On sairaslomassa jotain omituisen levollistakin tavallaan.