Kirpeän kriittiset kahvilakäynnit, osa 11: Sanomatalon Wayne's coffee

On jokseenkin rasittavaa etenkin kaltaiselleni kiertävälle kahvilakriitikolle, että bisnesmaailman tälläkin osa-alueella on ketjuuntuminen jo laajalle levinnyt sairaus. Pelkästään Helsingin keskustasta löytyy epämääräinen luku niin Waynen kuin Robertinkin kahvikittaamoja, puhumattakaan että tästä vielä kantakaupunkia kauemmas joskus kerkeäisi. Siellähän nuo tiemmä vallan rehottavat, rupulähiöiden ostarintapaisissa, hyh.

Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...

Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.

Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.

Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.

Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.

No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.

Kiteytys:

Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.

Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.

Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?

Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.

Ragnar, jääthän (*)

Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.

Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.

Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.

Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.

Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.

Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.

Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.

Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.

David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.

Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?

Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.

---

(*) murtuvat allamme.

Aikakupla

Kaikki, mikä näytti Turussa muuttuneen sitten edelliskertaisen käyntini viime lokakuussa, sijaitsi radan varressa. Ylioppilaskylä oli saanut Helsinginkadun varteen uljaan torninsa, ja joen vastarannalta oli Raunistulan yhtä uljas siilo surukseni purettu pois. Saattoi olla että muutakin oli tapahtunut, mutta milloinkaan en ole vielä pysytellyt näin tiiviisti paikkalintuna siellä sijaitessani: viikonlopun aikana en etääntynyt kahta korttelia kauemmas päärautatieasemalta. No joo, jonkinlainen kulttuurikeskus näytti ratapihalle myös ilmestyneen, mutta se ei suuremmin kiinnostanut ja toisaalta itse rakennushan on siinä nököttänyt vuosisatoja varmaan, käyttötarkoitusta vain on aikojen saatossa viilailtu.

Itse olin muuttunut vain reilua vuorokautta aiemmin. Viimeiset viisitoista vuotta enemmän tai vähemmän pitkänä liehunut kuontaloni sai antautua erinäisille terälaitteille, ja siirryin imagosta toiseen. En ole vielä täysin tottunut kuvaani. Silti hauskinta oli kaikkien turkulaisten tovereitteni ilmeet, jokaisen paikalle saapuvan vuorollaan. Olisi täytynyt pitää kameraa valmiina; ei tämä toista kertaa onnistu. Mutta uskonhan sen. Ei minua kukaan ole nähnyt tällaisena koskaan. Ja tottahan pitkähiuksisuus on leimannut minua siten kuin se tapaa ihmistä leimata: taiteilijaksi on luultu, on pidetty eri tavoin luovana ja erikoisena ja originellina, on katsottu paitsi hieman varovasti ja arastellen, myös alaspäin ja säälien, huudeltu perään ja pelätty pahinta, puisteltu päätä eikä vaivauduttu palvelemaan. No, en tiedä näytänkö nyt yhtään sen uskottavammalta. Kenties persoonani on vaikuttanut niihin tuntemuksiin joita olen herättänyt muissa. Mutta se pointti, se ajatus joka salamavalon lailla välähti mieleen kun peilin ääressä seisoi ja sieltä katsoi vieras mies: entä jos ulkonäköni on vaikuttanut siihen mitä olen ajatellut itsestäni, siinä määrin että se on muuttanut persoonani oletetunlaiseksi, johtanut käyttäytymään tavoilla, joille olen sitten antautunut kuin päälleni hyökyvään nousuveteen?

Kenties.

Silti oli pakko tuntua olonsa skitsofreeniseksi, kun parhaimmillaan neljän järkkärin voimin minusta räpsittiin paparazzitahtiin samanaikaisesti kuvia. Niistä yksi on nyt tuossa sivupalkissa. Löytyi oman kamerani muistikortilta, enkä ole aivan varma kuka sen otti, mutta vahva veikkaus on, että ystäväni joka muutama vuosi sitten tunnettiin näilläkin nurkilla mitä hienoimpana bloggaajana nimeltä Marimba. Kiitos kuvasta. En tiennyt että noin ylväältä olisin koskaan voinut näyttää. Kysymys on nyt kuitenkin herännyt: mitä teen niille 75:lle pitkähiuksista Ugusta esittävälle sivupalkkikuvalle nyt?

Kirkuva reunamerkintä

Yritin kirjoittaa kirjallisuudesta, mutta kuten aina, osoittautui aihe liian suureksi ja vaikeaksi. En koe olevani tarpeeksi mitään kirjoittaakseni kirjallisuudesta. Kirjat ja kirjoittaminen ovat keskeisiä tapoja tuhlata tätä ainutkertaista maanpäällistä aikajanaani, ja silti niiden yhdistäminen lyö minut kerta toisensa jälkeen totaalisen lukkoon.

Piti kirjoittaa kahdesta lukemastani romaanista. Niistä ensimmäinen on brittiläisen David Mitchellin Black Swan Green, suomeksi Sammakon toimesta käännetty, johon uskalsin tarttua siitäkin huolimatta, että saman kirjoittajan aiemmin suomennettu teos Pilvikartasto oli esihehkutuksestaan huolimatta pettymys. Black Swan Green oli kuitenkin toista maata. Se ei kuulunut scifi/fantasia/spefi-genreen toisin kuin edeltäjänsä, vaan sijoittui 80-luvun Brittein saarille, kertoi alkavien teinivuosiensa kanssa kamppailevasta pojasta, ja vaikka ajankohta oli muutamaa vuotta aiempi kuin omat varhaisteinivuoteni ja paikka tietenkin tuhansia kilometrejä vieraampi, oli kirjassa jotain kutkuttavan tuttua. Olen aina arvostanut niitä, jotka osaavat kirjoittaa lapsuudesta hyvin, ja Black Swan Green on lapsuuden julmuutta, itsekkyyttä, rämäpäistä älyvapautta ja omaa aikuisten maailmasta etäällä sijaitsevaa rinnakkaistotdellisuuttaan parhaimmin kuvaavia teoksia, joihin olen törmännyt. Äkkiseltään mieleen tuli kaksi yhtä taidokasta työtä: Emmanuel Carréren Huviretki painajaisiin ja Annika Idströmin Veljeni Sebastian; mutta silti haluan kohottaa Mitchellin romaanin vielä näidenkin edelle: sen sivuilta huokui kummallinen tuttuus. En osaa pukea sitä sanoiksi; ainakaan minun lapsuuteni ei ollut lähimainkaan samanlaista kuin tämän kirjan päähenkilön. Silti tunsin hänet. Tunsin hänen tapansa ajatella, tunsin hänen ahdistuksensa koulumaailman nokkimisjärjestyksen mielivaltaisessa tempoilussa. Minä olen nykyään vaikeasti yllätettävä mitä kirjoihin tulee, mutta Black Swan Green teki sen olemalla estoton yhdistelmä teinivuosien yltiöpäisyyttä, psykologisesti taidokkaista henkilöhahmoja ja kevyen lennokkaasti etenevää kieltä. Ehdottomasti yksi parhaista moneen vuoteen lukemistani romaaneista.

Sattumalta pian Black Swan Greenin luettuani osui kätösiin toinen samankaltainen romaani: italialaisen Stefano Bennin Keplo. Tässäkin on miespuolinen päähenkilö, jonka kasvamista teiniksi ja aikuiseksi seurataan, mutta kirjat poikkeavat toisistaan suuresti. Keplo sijoittuu piskuiseen italialaiseen maalaiskylään, sen 60-luvulle, aikaan jolloin maa oli kuohuvan poliittisen väkivallan näyttämö, ja jopa mitättömän kyläpahasen asukkaat joutuvat kukin tavallaan tempaistuksi mukaan aaltoiluun. Päähenkilö Keplo on kylän puusepän poika, mielikuvituksessaan viihtyvä hieman outo tyyppi, joka on yhteydessä myös paikallisen metsän taruolentoihin alkaen kiukkuisista pienistä tonttu-ukoista ja päätyen Jumalaan, joka on harvinaisen ärsyttävä hahmo, ja tällaisena tietenkin mainio. Keplo on mitä kiehtovin sekoitus, kerrassaan kummallinen romaani, jonka kaltaista ei ole konsanaan tullut vastaan. Se on paikoin riivatun hauska omalla absurdilla tavallaan, paikoin koskettava, miksei järkyttäväkin kuvatessaan Italian maaseudun rajua rakennemuutosta ja poliittisen epävarmuuden aiheuttamaa pelkoa ja levottomuutta. Se tuo satapäisellä henkilögalleriallaan mieleen Sadan vuoden yksinäisyyden, ja kuvatessaan Keplon kasvamista ensin tunteittensa räiskynnässä riutuvaksi teiniksi (olemmehan sentään Italiassa) ja lopulta varhaisaikuiseksi se on jollain tavalla tuttukin; ei siinä mielessä kuin Black Swan Green, mutta kuitenkin: minä löysin Keplostakin itseni; vähintäänkin sellaisena kuin olisin kenties halunnut teininä olla. Loki-kirjojen suomeksi julkaisema teos on ensimmäinen Stefano Bennin kirja, johon olen törmännyt, mutta suomennoksia näyttää olevan useampiakin. Miekkonen meni suoraan lempparilistalleni.

Mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään. Alkuperäiset ajatukset katkeilivat uusien tieltä, lopulta se mitä olin kummastakin kirjasta ajatellut sanoa, oli kadonnut vaihtoehtoisen pintakerroksen alle ja muuttanut koko kirjoituksen pääpointin toiseksi. Tyydyin kuitenkin lopputulokseen. Kahvikin on kädenlämpöistä edelleen.

Nimi

Kolussamme oli poika joka puhui hassusti. Häntä kiusattiin, muistan räntäsateiset aamut bussipysäkillä, joina hän hakeutui katoksen varjoon paetakseen räkättäviä ääniä, jotka matkivat hänen tapaansa sanoa nimensä. Kuten me kaikki, hänkin kasvoi aikuiseksi. Hankki vaimon, kodin, lapsia. Sitten hän kuoli. Kävin hänen haudallaan, en muistellakseni, en tuntenut häntä niin hyvin. Olin utelias. Katsoin hänen nimeään, se oli mustaan kiveen kiinnitetty messinkisin kirjaimin. Oli pimeää ja satoi hiljalleen lunta, pikatie meni vasemmalla, alhaalla. Kotipitäjän hautausmaa on mäen päällä, olin siellä yksin, paitsi varikset kuusiaidan kätköissä tietenkin, eivätkä ne meteliä pitäneet. Jokin hänen nimessään. Vilkaisin ympärilleni, linnutkin katsoivat sen hetken pois. Yskäisin, leijuva lumi vei kaiun. Sanoin hänen nimensä ääneen, itsekseni, kuin esittäytyen hangesta hahmoina kasvaville kiville. Nimi kuulosti hassulta. Ymmärsin ja minua puistatti.

Korvikepastoraali

Lainakoneella, vuorokauden viimeistä tuntia odotellessa, ja sittenkin: pahvilaatikoihin kerääntyvä kirjatomun tuoksu on taas hiljalleen tässä. Tein teeleipiä iltapalaksi, sen saman vanhan reseptin mukaan. Lainakoneen näppäimistö on liian pieni, miniläppäri, ei paljon isompi kuin isoimmat kännykät, vai miksi niitä kutsutaan. Olen kerran pitänyt kädessäni mp3-soitinta, sieltä kuului silloin ruotsalaistia punkkia. En ole toista kertaa kaivannut, tämä mainittu tapahtui Turun yliopiston päärakennuksen sivuoven luona, sen joka vie portaikkoon, tiedättehän, siellä Luonnontieteiden talon puoleisella reunalla. En ole ajatellut yliopistoa aikoihin. Ehkä olisi pitänyt; siellä kuitenkin kahdeksan vuotta suoritin opintoja, valmistumatta lopulta edes etäisesti miksikään. Liemissä kypsyen. Nyt on kolme vuotta siitä kun viimeksi jotain suoritin. Syksyllä muistivat kirjeellä: sinut siirretään passiivirekisteriin. Ettäs kehtaavat. Sentään ikuisen opinto-oikeuden aikakaudella urani aloitellut. Miksei kukaan aikoinaan kertonut että elämässä on kiire? Minä edelleen mietin miksi haluan isona; olen alkanut kalvavasti epäillä, ettei se minulle selviä koskaan. En oikein siksi isoksikaan ole osannut tulla. Vatsa sentään kasvaa. Tai ainakaan yksienkään lempifarkkujeni nappi ei enää mene kiinni. On pitänyt ostaa uusia, huonompia. Ei hyviä farkkuja löydä siten että menee ja etsii. Niitä löytää siten, että herätteenä poikkeaa UFFille ja sieltä osuu silmään jotkut joista pitää. Muunlaisia housuja en oikein osaa ajatella. En muista koska olisin poistunut kotoa muussa kuin farkuissa, paitsi kesällä mökillä shortseissa, mutta nekin on farkuista leikatut. No sentään muistankin: syksyllä 2009 aloitin juoksuharrastuksen, ostin oikein juoksulenkkaritkin. Kävin kahdesti. Se on kerran enemmän kuin mihin viime keväänä aloittamassani uintiharrastuksessa riitti intoa. Paras kuntoilu on mielekästä kuntoilua: halon hakkuuta, veden kantoa saunalle, lumitöitä. Myös sulkapallo on hauskaa, mutta vaikeaa yksin. On oltava pirun nopea. Ei sellainen olo ole useinkaan. Luen kirjojakin taas hitaasti. Kamera ei muista miltä otteeni tuntuu.

Kaatuvien kalske

Kohtasin verkossa uutisen, jossa mainittiin turkulaisista levykaupoista monoliiteimman, Kane recordsin, lopettavan toimintansa pikapuoliin. Eihän mikään tietenkään ole ikuista, ja siltikin tuntuu kerrassaan kummalliselta ajatella Turun keskustaa ilman Kanea, ja varmaan monesta muusta minua kummallisemmalta: liike on siellä sijainnut vuodesta -76. Itse vaeltelin paikan päälle ensi kerran loppukesällä 1999, juuri Turkuun muutettuani. Silloin nykyistä Forumia vasta rakennettiin; Kane sijaitsi korttelin sisäpihan kadun varrella, täsmälleen samalla paikalla kuin nykyisinkin, mutta nyt se on ostarin käytävän varrella, silloin ensi kerralla käydessäni oli Kanella vielä ulkoseinä ja ovi josta käydä sisään, sittemminhän levylaarit ovat kuin aaltoina hyökyneet Forumin käytäville koko liikkeen leveydeltä.

Toki minusta ovat kaukana nykyisin ne hetket joina levykauppoihin menin kuin toivioretkelle, rahaa oli säästetty taas muutama viikko ja iso ostos mielessä askel kävi kohti puotia, sydän tykytti jo käden käydessä ovenripaa... Ikinä ei etukäteen tiennyt mitä tällä kertaa löytyisi. Toki oli mielessä vaihtoehtoja; aina ehdottomasti enemmän kuin mihin oli varaa, piti jättää sattumalle tilaisuus vaikuttaa, ja usein mikään mieleen listatuista ei lopulta päätynyt ostospinoon tiskille kun toinen toistaan houkuttelevampia löytöjä osui selatessa silmiin.

Eniten olen pitänyt aina pikkuisista levykaupoista, siksi varmaan Porin Green river on kaikkien aikojen suosikkini, toki häkellyttävän valikoimansa vuoksi myös. (enkä nyt halua tietää onko sekin jo toimintansa lopettanut; jos näin on, älkää kertoko minulle, pysyttelen uskossani että Green river on vielä siellä silloinkin kun Pori itse jo vajoaa mereen) Pidän hiukan rupsahtaneista tiloista, ikivanhoista musajulistekerrostumista seinillä, kerrassaan oudosta musiikista soimassa taustalla hiukan liian lujalla, ja siitä kun selaa hyllyn toisensa jälkeen pitäen samalla mielessä optioitaan: Tuolla etuvasemmalla oli se Zappan Hot rats käytettynä, kotimaisen hyllystä vois lähteä se Siekkareitten live, progeostastolla oli ainakin Van der Graaf Generatoria ja Hawkwindia mittavasti, ja Juicen Minä näyttäis olevan tässä törkeä halvalla... Siinä sitten ihmispolo selasi ja kulki kauppaa ees taas, joka hyllyn pariin kertaan, lopulta poimi kasaksi ne jotka halusi, marssi tiskille ja lähes helpottuneena luopui rahoistaan. Onnen kutkutus sydänpielessä. Toisinaan myyjä kommentoi ostoksia; varsinkin Green riverin sedän kanssa tuli käytyä ihan oikeita keskusteluja. Yleensä levykaupoista on saanut sellaisen pienen cd-kokoisen kassin, jota sitten kaupungin halki ylpeydellä kantoi: katsokaas missä minä olen käynyt. Edesmenneiden levykauppojen muovikasseja on minulla tälläkin hetkellä tallessa kaksi: turkulaisen Musiikkinurkan ja porilaisen Moe's Musicin, jonka kassin teksti "Pauketta, rytkettä & räminää!" oli hyvä motto. Moe's oli sellainen.

Ihan ensimmäinen levykauppani oli Tampereen Epe's, joka taitaa edelleen sijaita siellä missä silloinkin, vaikken ole paikalla käynyt kuin ehkä vuonna 2000 viimeksi. Epe's tutustutti minut moneen rockmusiikin perusnimeen, siinä missä Green river sittemmin moneen hämärämmän puolen heilujaan: sieltä Porin keskustan peränurkilta on plakkariin tarttunut ainakin Ozric Tentaclesin, Moon Fog Prophetin, Mansunin, Gongin ja Mothers of Inventionin levyjä, muutamia mainitakseni. Oi miten muistankaan ne kerrat kun matka vei Poriin, kymmenien kilometrien päähän sitä lähdettiin autolla huristelemaan vain yksi tarkoitus mielessä: levykauppa. Ja kun sieltä sitten palasi, oli ensin hypisteltävä kaikki ostokset, avata kaikki kannet, selailla kaikki kirjaset, fiilistellen odotella, usein en osannut päättää minkä levyn kuuntelisin ensin, oli arvottava, ja monesti koko pino saattoi koostua artisteista joiden musiikkia en ollut milloinkaan kuullut, olin heistä vain lukenut. Ihan täydellisiä herätteitä en sentään koskaan tainnut harrastaa, vähintäänkin minun täytyi tietää jokin yhteys, jonkin mielenkiinnon oli täytynyt syttyä jo aiemmin artistia kohtaan.

Nykyinen nettiostaminen ei ole tällaista. Kotonaan kun selaa aakkostettua tietokantaa, on kovin kaukana siitä mielettömästä löytämisen riemusta, joka kohtaa etsijän, kun käytettyjen levyjen osaston loppupuolella yhtäkkiä tuleekin vastaan Ulverin massiivinen William Blake -tupla. Sitä oli aikoinaan kuullut kaverin soittavan, siitä oli pitänyt, mutta eihän levy ollut mielessäkään käynyt vuosiin. Ja siinä se sitten oli, Kanen käytettyjen hyllyssä, ja pitihän se talteen poimia. Levyhyllyn aarteita ovat ne, joiden löytäminenkin on ollut omanlaistaan sattumaa. Mutta vuonna 2011 olemme tilanteessa, jossa kunnon levykaupan löytäminen alkaa olla onnekas sattuma. Maailma muuttuu, ymmärrän sen. Ei asiasta silti ole mikään pakko pitää.

C:\Pelit\Tetris

Vietin uudenvuodentienoon kotikonnuilla, pengoin laatikoita kuten tapanani on. Kirjoituspöydän ylimmästä kiskoin esiin kaksi vuosikymmentä tomua keränneen rattikelkkani. Stigan logotarra oli rullaantunut haperaksi, muuten vimpain kulki kuin ammus kunhan sen lähimpään rinteeseen asti kannoin; narua ei enää ollut. Sitten kävin saunassa, olen siinä saunassa kohta kolme vuosikymmentä löylytellyt, ja hyvin on murhamies aikanaan kiukaan tehnyt; ei ole vielä arinaakaan tarvinnut vaihtaa. Vankilasta siis hankittu silloin joskus, ja saunottuani pukeuduin kylpytakkiin, joka taiteltuna on odottanut paluutani ikkunalaudalla, kaktusten alla, kissojen kiipeilypuun oksan väpäjävässä likeisyydessä. Palasin kirjoituspöydälleni. Sen ääressä olen ensimmäiset proosantynkäni joskus väsännyt, pimeässä huoneessa silloinkin, mutta ilman kahvia vielä, en muista enää minkä voimalla seitsemäntoistaisena näpyttelin. Sokerin kai, ja sitä oli toiseksi ylimmässä laatikossa edelleen ei vain säkeittäin vaan tynnyreittäin. Jokaisessa oli chileläisen rahtifirman logo ja paljon tekstiä espanjaksi ja huutomerkkejä, kaivauduin peremmälle: oho! Vanha muistivihkoni, jonka luulin iäksi kadottaneeni, se sisältää sadoittain osoitteita eri puolille Eurooppaa, en muista enää sen tarkoitusta. Otin mukaani, mutta Helsinkiin palattuani olen kadottanut sen jälleen.

Kirjoituspöydän kolmas laatikko oli tyhjin toistaiseksi, otin taskulampun mukaani ja ryömin sen sisään. Pudottauduin reunalta alas; tömähdys kajahteli kaikuvassa tomuntuoksuisessa tilassa. Osoittelin valokeilalla. Seinät olivat kaukana, lähdin kohti hallin vastapäätyä, ilmassa leijui unohdus. Lattialla oli muutamia diskettejä, korppukokoa, etiketeistä päätellen niissä oli EGA-aikakauden PC-pelejä, Civilization ainakin ja Dune 2. Enempää en löytänyt, lopulta saavutin vastakkaisen seinän ja oli pakko tunnustaa joko minun pois muuttaessani tai vanhempieni myöhemmin tyhjentäneen tämän laatikon; kenties sille oli suunniteltu muuta käyttöä, turhaahan tavaroideni säilytys siellä olisi ollut minun itseni asuessa jo muualla. Palasin huoneeseeni juuri sopivasti äidin kutsuessa syömään, keskeytin Bamseensa uppoutuneen lapsen lukuhetken sohvalla ja yksissä tuumin marssimme keittiöön sen tutun eteisen läpi, sen saman jota lapsena öisin pelkäsin sen ollessa käytävämäinen ja synkkä, sen vaatenaulakoiden näyttäessä ihmisjoukoilta, sen suuren peilin näyttäessä vääristyneitä kuvia kun sen ohi käveli.

Söimme, joimme kahvit, isä kertoi takapihan lyhteen syödyn ennätysajassa tyhjäksi, talvi teki pikkulinnut nälkäisiksi, oravan vierailujakin epäiltiin, joskaan kurrea ei nähty, vain julma käkätys toisinaan kävi koivunlatvasta kun tirppaset aution ruokapaikkansa ääressä hämmentyivät. Niinpä palasin kirjoituspöydälleni. Jäljellä oli vielä neljäs laatikko, alin. Kiskoin sen auki, se oli raskas, huoneen viileään ilmaan laskeutui ruostepölyä, se peitti hillopurkit, joita oli säilötty siellä kaikkialle, siksi lämmityskin oli kytketty pois. Minua teini-iässä viehättänyt kukkatapetti tuskin enää näkyi purkkipinojen takaa, oli aroniaomenaa, raparperimansikkaa, viinimarjakarviaiasta ja mustikkapersikkaa. Viimein olin saanut laatikon auki, ilta siinä ehti tulla, isä oli saunan taas lämmittänyt, enkä ollut ihan varma olinko edellisen jälkeen muistanut nukkua. Laatikosta löytyi huoneen ikkunassa aikoinaan roikkuneet verhot, sanomalehdistä tehdyt, ne oli siististi viikattu, siellä oli Nintendon elektroniikkapelejä alkuperäisissä pahvilaatikoissaan, Ryhmä-X:n vuosikerrat 1986-1990, peltinen Quality Street -konvehtirasia täynnä legoja ja noppereita, mopon bensatankin korkki, tuulipuvun takki puisessa henkarissaan, Batman-huopa, Karvis-tyyny, linkkupuukko ja iso säkillinen pikkukiinalaisia. Harkitsin hetken toimintamahdollisuuksiani, mutta sitten saunan houkutus kävi liian voimalliseksi ja suljin laatikon. Pöytä nitkahti tyytyväisenä. Se oli taakkaansa tottunut.

Mä teen maan ja sinut

Asioissa onnistuminen on suhteellista. Mikä voi jollekin olla vuorenkorkuinen saavutus, on toiselle vain kynnys jonka ylitettyään voi ryhtyä varsinaisiin suorituksiin. Ja mikä jotakuta tyydyttää siinä hengessä että kun parempaankaan en pysty niin ylpeydyn, onkin sitten toiselle vain raivostuttava osoitus omasta kykenemättömyydestä. Tai tietenkin täysin suhteeton itsetyytyväisyys asiasta, joka lähinnä myötähävettää muita.

Niin, missä olinkaan? Aivan, kirjoitin eilen katkelman talvesta tänne. Ette huomanneet, koska jätin sen julkaisematta; talvi, ymmärrättehän, minäkin yritän elämässäni kääntää uusia lehtiä, vaikka kovin kankeitahan ne nykyisin jo ovat, valmiiksi nahkeitakin, ettei sillä. Mutta totesin tämän blogin seitsemän vuoden aikana talvesta ruikuttamisen jo saavuttaneen äärirajansa. Yritän nähdä pluspuolet, ja niitäkin on: ei ole vielä ikinä ollut liukurimäessä niin hauskaa kuin lapsen kanssa jouluviikolla. Olipa se vauhtia. Lumiukkojakin tekisin, mutta milläs teet kun vaikka lunta on toista metriä, se on pakkasellista kaikki. Lämpötila taisi viimeksi käydä plussan puolella joskus marraskuun puolivälissä. No joo, lauhkea merenrantailmasto kuulemma. Vaikeahan kaltaiseni sisämaan kasvatin on sellaista sietää.

Niin, mihin jäinkään? Vihkoihin tosiaan, sehän päivän aiheeni oli, kehittelin sen aamupäivällä kävellessäni lähikauppaan eli Stokkalle. Matkalla piipahdin Kampin Levykauppa Äxässä, josta olisi tehnyt mieli hamstrata iso pino musiikkia tiskille, mutta lopulta päädyin sitten vain kahteen: Tom Waitsin Alice ja Frank Zappan Over-nite sensation ovat pitkään hyllystä puuttuneet. Oikeastaan lähdin ostamaan Nick Cavea, mutta joskus käy näin. Tai no, ihan oikeasti lähdin ostamaan Palefacen uutuuslevyä, mutta se oli myyty loppuun, myös Stokkalta ja Anttilastakin, mistä sitä sitten päivän jatkuessa vielä vilkuilin. Ehkä hyvä näin. Tämä hulluus mennee ohi kun sitä vielä viikon pari kypsyttelen.

Niin, vihkoja. Pengoin arkistoistani muutamia. Olen sitä tyyppiä, joka aloittaa muistivihkoja hyvinkin spesifeihin tarkoituksiin, mutta jo muutaman houreisen merkinnän jälkeen (joista harvasta saan itsekään myöhemmin tolkkua) niistä jokainen, väistämättä, ajautuu epämääräisyyksiin, kerta kaikkiaan jälleen yhdeksi määrittelemättömäksi muistivihoksi, joka täten latteuduttuaan ei milloinkaan täyty vaan jää lojumaan kirjahyllyyn, yöpöydälle, repun pohjalle, muutossa sitten pahvilaatikkoon ja pois silmistä. Tiedätte varmasti tyypin. Työpöydälläni lojuu nytkin kuusi erikokoista ja -näköistä muistivihkoa, vain hetkellinen intuitio ratkaisee mihin päätän kirjoittaa minkäkin mieleen tulevan asian unohtumaan. Vain kerran olen antanut viholle nimen; siitä tuli Silmänkääntövankila. Viholla ei ole yhteyttä samannimiseen blogiin.

Selailin näitä koukeroiksi kadonneita ajatuksiani joulunpyhinä, ja löysin yhden mielestäni onnistuneen katkelman. En tiedä koska se on kirjoitettu, en muista asiayhteyttä. Pidin siitä silti. Näin se kuuluu:

Aamulla kello neljä
minä olen rakastunut sinuun kovemmin kuin koskaan

ja sallin ajan liikkua eteenpäin
askeleen verran.

02.20

Ehdin ajatella kertovani liikaa vain sekuntia ennen kuin huomasin kertovani liikaa. Ei ihmistä ollut luotu sellaiseen, me olimme edelleen epäluuloisia metsästäjä-keräilijöitä, joiden silmistä kimalsi oman turvallisen kotiluolan nuotionkajo niinäkin hetkinä, joina notkuimme baaritiskillä tunnustelemassa vastakkaisen sukupuolen tuoksua. Keskeytin itseni väkivalloin, yskäisin, drinkki heilahteli lasin pohjalla uhkaavasti. Hän katsoi minuun. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Olin tunnistavinani musiikin, mutta humalan siinä vaiheessa silti, jossa tunnistus olisi mennyt joko pieleen tai hukkaan. Räpäytin silmiäni, hän katsoi minuun. Yritin katsoa takaisin, minua tönäistiin olkapäähän ja pääni yli karjuttiin tilauksia hanojen ääressä hikoileville. En ollut kääntänyt katsettani, silti hän ilmestyi siihen uudestaan ja uudestaan, liukui oikealta vasemmalle aina itsensä jälkeen, jokainen kuvajainen laski minun maksamani juoman tiskiin ja hän kumartui kiiltävine huulineen puoleeni, lämmin hengitys huokui lupauksia. Ei se mitään, hän kuiskasi. Yritin muistella mitä olin sanonut juuri ennen kuin vaikenin, mutta se mikä oli tuntunut sillä hetkellä vaarallisen henkilökohtaiselta tiedolta, oli kadonnut bassolinjaan, joka ei jättänyt rauhaan. New Order? Blur? Smiths? Varovasti hän suuteli suupieltäni ja vetäytyi sitten nopeasti takaisin, ehkä hän hihitti, nyt minä itse olin liukuhihnalla ja kiidin kymmenien baaritiskien sivuitse pois. Perkeleen perkeleen vittu, sanottiin takanani. Tunnuin tahmealta kun käännyin, ääni oli tuntunut minulle osoitetulta ja vaikka näky oli edessäni selkeänä, vastaansanomattomana, kesti pitkään ymmärtää että olin kaatanut kyynärpäälläni en yhtä enkä kahta tuoppia, toisaalta kolme tuntui liioittelulta. Minua nostettiin tuoliltani pois. Hapuilin otetta viereltäni, mutta minun maksamani drinkki oli kadonnut tyttö mukanaan. Pyörin ilmassa, ehkä se oli askel jonka yritin ottaa tilanteesta kauemmas. Lattia tuoksui sulaneelta lumelta raapiessaan poskeani ja minä suljin silmiäni, valot välkkyivät, tajusin: Pulp, Disco 2000. Suljin silmiäni, suutelin häntä hämärässä huoneessa ja painuimme pehmeälle vuoteelle sydämenmuotoisten mustelmien värittäessä laihaa rintakehääni hetki hetkeltä tummemmaksi.

Kaihoonkatsoja

"How does it feel to be one of the beautiful people?" kyseli jo The Beatles rapiat 43 vuotta sitten, ja minä viimein ymmärsin sen, hetkellisesti, tänään pelatessani kuusnelosemulaattorilla (se on ohjelma joka taianomaisesti tuo Commodore 64:n oman persoonattoman pc-koneesi ruudulle) vanhaa suosikkipeliäni Fireblast (Gremlin Graphics, 1987), jossa pelaaja saa neljännen tason loppupuolelle päästyään eteensä huuruisia pikselinäkymiä, jotka eivät voi kokonaisuudessaan ymmärtyä kuin loputtomaan kauneuteen hukkuville; maailman häkellyttävyyden äärellä kurtistuville; kauniille ihmisille; kuvittelevaisille. Tietenkin ymmärrys oli välittömästi ohi. Suljin emulaattorin, surffasin datalaineilla kauemmas, yritin väistellä virkaintoisen näytönsäästäjän suuntaani kovalevyarkistosta viskomia kuvia, huonolla menestyksellä. Se on jo kuukausien ajan suhtautunut työhönsä sitä verta innokkaasti, että saattaa räpsähtää päälle äkillisesti, niin nettilöysäilyn kuin aktiivisen kirjoitusprosessinkin veitsenä katkaisten. Ylipäätään toisinaan pelkään sähkölaitteiden kostavan; lamput sirisevät kuin kiihtyneet heinäsirkat, imuri nielaisi oman johtonsa siihen tukehtuen, vasta puoli vuotta sitten ostamani kahvinkeitin päätti lopettaa veden keittelyn ja tarjota Löfbergs Lilan minulle tästä eteenpäin hieman kädenlämpöä kuumempana. Sentään kamerani vielä toimivat, sekin pokkari joka keväällä esitti kuolevaa ja ostatutti minulla täten järkkärin seurakseen. Mutta että ihmisen voi saada rakastumaan vain paperiin painetuilla kirjaimilla, se on hienoutta. Eikä kuvitelmiensa edessä ole lopultakaan pakko nöyrtyä ellei sitä nimenomaisesti halua.

Karl Fazer Café, Kluuvikatu 3 eli "10" - Kahvila kuin unelma

Sade riipi katukiviä ja ilma oli kirpeä, kun he askelsivat läpi pohjolan rumimman pääkaupungin ydinkeskustan, etsien kahvilaa jossa olisi tilaa, mutta kun useamman ovelta oli käännytty pois, oli totuutta katsottava jälleen silmiin: täällä on jukoliste liikaa ihmisiä. Lopulta löytyi sateessa nääntyvien reitiltä hämärä sivukatu, jonka hämärimmässä kohdassa loisti epäilyttävän oventapaisen yllä salaperäinen neonvaloplakaati vilkutellen säristen synkkää sanomaansa: "Fazer". Paikka oli lisäksi lähes täysin tyhjä, mikä kyllä epäilytti, kun kaikki aiemmin vilkuillut kahvilat olivat niin täynnä, ettei ikkunoistakaan näkynyt sisään, kun henkeään maallistettujen kalojen lailla haukkovat kansalaiset oli painettu tiiviiksi lihamassaksi vasten kahvilatilojen sisäpintaa.

Mistä tunnistaa hienon kahvilan? Siitä, että tarjolla olevat herkut ovat kyllä näyttävästi lasivitriinissä esillä, mutta se vitriini on suljettu siten, että asiakaspuolelta ei niihin herkkuihin pääse ollenkaan käsiksi. Niinpä sitten allekirjoittanut & maalaisvieras tuijottivat herkkutarjontaa kykenemättöminä päätökseen, ja vain lievästi hermostuneemmaksi minuutti minuutilta muuttuvaa kestohymyä tarjoava neitokainen jaksoi odottaa tiskin toisella puolella päätöstämme pitkään, muiden paikalle saapuvien viuhuen ohitsemme oikealta ja vasemmalta. No okei, ei sinne juuri muita tullut. Lopulta päädyimme erilaisiin kalatäytteisiin leipäsiin pääruuaksi, ja kun kerran tänne asti oli tultu, pistettiin suklaaleivokset samaan kyytiin. Ja sieltä ne sitten meille teititellen ojennettiin tiskin yli. Teitittely! On siinäkin tapa, inhoan sitä syvästi, ja erityisesti inhoan sitä, että minua teititellään. Luullaanko minun pitävän itseäni jotenkin muita parempana? Jos ei "ole hyvä" näytä minulle kelpaavan, niin ahdistun, näinkö ylimieliseltä näytän? Enhän minä ole... mitään! Ei kukaan ole. En ole itse teititellyt koskaan ketään.

Seuraavaksi etenimme kassan luokse. Siinä vieressä oli telineellinen kahvimukeja, josta loogisesti poimin jo tässä vaiheessa täpötäydelle tarjottimelleni yhden. Virhe! Koska olin tilannut taviskahvin, ojennettiin sekin minulle tiskin yli, valmiiksi tassille asetettuna ja suklaakonvehti siinä tassilla sykkien odottamassa pääsyään kasvavaan vyötärörenkaaseeni. Tai siis se tassi ja muki ojennettiin. Kahvi piti edelleen kaataa itse, ja epäselväksi jäi, miksi niitä mukeja oli siinä itsepalveluperiaatteella saatavana. Laitoin sen itse ottamani mukin sitten takaisin telineeseen, mitä ennen olin tietenkin jo ehtinyt sinne yskiä, kuolata & klähmiä sormillani. Kuten kai kaikki siellä käyvät tekevät.

Purnauksen aiheista keskeisin: ne tarjottimet. Okei, tämä on Fazer-konsernin lippulaiva, kahviloista kallein, hienoin ja keskeisin. Okei, on erotuttava kaiken maailman tavis-wayneista tavalla jos toisellakin. Mutta ne tarjottimet, tarjottimet... Ne olivat hirveän pienet ja oudon malliset, minkä olisi vielä kestänyt, jos herkkulautaset olisivat nekin olleet pienet. Vaan ei, ne olivat valtaisat, olisivat pienestä pizzalautasesta käyneet nekin kummajaiset, jotka suklaaleivosta kannattelivat, ja annapas olla kun me otimme sekä suolaista että makeaa: tarjotin täynnä! Ja sitten siihen piti asetella mukillinen kahvia, sekin lautaselle aseteltuna, tietenkin, tai seuralaiseni tapauksessa teemuki ja pieni pannullinen haudutettua teetä. Ainoa looginen ratkaisu oli kasata pinoa ylöspäin, sillä tarjottimen pinta-ala oli täyttynyt, ja enemmän, niistä kahdesta pienestä lautasesta. Asettelin kahvimukini kahden lautasen reunan päälle keikkumaan ja aloin horjuen kävellä kohti tilan perimmäistä nurkkaa. Tässä vaiheessa oli tosin jo kahvipannua koristava "Pauligin tummapaahtoinen" -lappunen irronnut kaataessani kahvia mukiin ja pudonnut suoraan suklaakakkuuni. No, nostin sen takaisin paikalleen.

Hämmentävästi suoriuduimme pöytään kumoamatta tarjottimiemme sisältöä ympäri kahvilan kimaltavaa lattiapintaa. Saimme nurkkapöydän, jonka sohva otti minut miellyttävästi syleilyynsä; rauhallistakin oli, koska tila oli laaja, ja kuten jo tuli todettuakin, lähinnä tyhjä. Tiskitoimintojen aiheuttama ahdistus alkoi purkautua, kaivoin kameran ja räiskin herkuista otokset. Olimme pääsemässä asiaan! Pääruaaksi tilaamani lohitasku näytti ulospäin petollisen arkiselta, mutta paljastui totisesti lounaan veroiseksi: ruisleivät väliin oli tungettu lohta enemmän kuin minä normaalisti ostan kalatiskiltä kotiin vietäväksi. Seuralainen oli jotain kalapitoista valinnut hänkin, taisi olla sekin hyvää. Älkää nyt väittäkö että minun pitäisi jotain muistiinpanoja näitä varten tehdä.

Seuraava purnauksen aihe: kahvi loppui kesken. Muki ei ollut sellainen mihin olen mättökahviloissa tottunut, vaan paksuseinäisenä ja pohjaa kohti kapenevana se suorastaan petollisesti kätki todellisuudessa sisältämänsä kahvin määrän. Hörpin sumppini epähuomiossa loppuun jo lohitaskun aikana, ja arvatkaa kykeninkö näin hienossa paikassa marssimaan tiskille kysymään santsikupin hintaa? No en tietenkään, ne olisivat varmaan teititellen ilmoittaneet, ettei heillä sellaista harrasteta, herrahan ymmärtää. Perkele, miksi tällaisia paikkoja pitää olla? Missä on halpuus, arkipäiväisyys, helppous, ihana rentous ja pingottamattomuus? Niinpä otin jälkkärilusikan kauniiseen käteeni (tai siis kahvia sekoitelleen lusikkani, mikä lieni etikettivirhe) ja upotin sen suklaakakkuviipaleeseen, tai Mariannekakku se taisi olla nimeltään, samapa tuo: taivaallista totta tosiaan oli, nimestä viis. Seuralaiseni näytti nauttivan suklaakakusta siinä määrin, että aloin pöydän vastapuolelta unohtua hänen leijuessaan jonkinlaisessa hekuman pilvessä, no joo, sitä suklaa tiemmä teettää. Pointti siis: kyllä näistä herkuista mielellään maksoi vähän isommankin rahan. Mutta alle kiskaistut voileipähässäkät olivat sittenkin vaatineet veronsa: kumpikin aterioitsija alkoi täyttyä ennen massiivisen suklaaherkun viimeistä murua. Ah tätä ihanan yltäkylläistä länsimaista elämäntapaamme. Siinä melkein unohtuivat kaikki maailman nälkää näkevät lapset. Heidän kuviaan pitäisi olla tuollaisten paikkojen seinillä, ihan vain muistuttamassa.

Olimme siis kylläiset, jopa tyytyväiset siitäkin huolimatta, että alku oli niin hankalaa ollut. Mutta sijaintimme salin peränurkassa oli ollut jokseenkin oiva, siitä saattoi harvoja muiden pöytien asiakkaita tiirailla, ja hetkittäin salakuunnellakin. No, ei missään pöydässä mitään mielenkiintoista puhuttu kylläkään, samaa loputonta huulten heilutteluahan se on tämä kaupunkilaisten keskustelu. Mutta vaikka jaksoimme pitkään vastustaa sen suoraan yläpuolellamme sijaitsevan ulottuvuusportaalin vetovoimaa, se lopulta, turrutettuamme psyykkiset ankkurimme liialla suklaalla, sai meistä ottaen ja kiskoi mustan peilin sisään. Todistimme universumin lämpökuolemaa.

Lopullinen tuomio:

+ Kerrassaan herkulliset tarjoomukset, aisteja hivelevät ja massun täyttävät, kauniitkin, kaikin tavoin täydelliset.
+ Valinnanvaraakin oli herkuissa mittavasti.
+ Tila oli ainakin enimmäkseen tyhjänä miellyttävä.

- Liian pienet tarjottimet, liian suuret lautaset: logistiikka ei vaan toiminut.
- Asiakkaita teititeltiin.
- Kireän protokollainen ilmapiiri tiskin tuntumassa ahdisti, tunnelma rentoutui vasta kun pääsi pöytänsä ääreen istumaan.
- Kahvi loppui mukista heti alkuunsa.

Suositellaan varauksetta niille, joilla on aikaa, rahaa ja hermoja uhrattavaksi. Tai vaan niille, jotka eivät muualta löydä istumapaikkaa.

Kypsyy kuin silli liemessään

Ah, merkkipäiväni, tapaamme taas. Muistaakseni kohdatessamme on aina maassa lumi, on se kumma. Paitsi viime vuonna, ehkä siksi en silloin sinua huomioinut kuin ohimennen, myöhässä. On talvi, olet yhtä pimeä kuin aina. Personoin sinut kuin esineet ympärilläni, kaikki nuo makuuhuoneessa kirkuvat pehmolelut ja naulakkoon hirtetyt kesätakit. Vesihana sylkee sappea, mutta ikkunani takaiseen lehmukseen on kerääntynyt variksia. Ne katsovat minuun hiljaisina, nyökäyttävät tervehdyksensä. Tunnistavat omansa, ja minä olen psyykannut itseni tänään: vahvaa kahvia, kolmikanavaista sinfoniaa kuulokkeiden kautta aivokuoreen, ei tarpeeksi ruokaa, uskonnollishistoriallista kirjallisuutta aamuyön tunteina ja herättyä unesta jossa kulki palatsimaisen kirjaston tuhansien hyllymetrien täyttämistä valoisista kerroksista toisiin on olo sikäli seesteinen, että on valmis käynnistämään tämän blogirahjuksensa kahdeksannen vuoden. Oi luojani sentään, niin pitkät ajat näissä nurkissa on samoiltu eikä ihminen ole sen valmiimpi kuin koskaan, väsyneempi ehkä kuin joskus aiemmin, ja hitaampi sanomaan, mutta se harhaisen mielikuvituksen musta jyvä poikii edelleen toisinaan ajatuksia, jotka päätyvät vähintäänkin muistivihkoon ja sen kautta joskus ehkä tännekin.

Seitsemän vuotta. Damn, bitch! Henkilöhistoriani maalautuu kuin sylkipärskeet tuulilasin sisäpintaan: katsokaa tuotakin epävarmaa olentoa, joka 2003 on niin ollakseen. Sen ihmiskammoisuus kihoaa sanojen väleistä esiin ja ryöpsähtää ihmissuhdesekoiluissa kuohuen pintaan vuoden 2004 aikana; vuonna 2005 se kehittää jonkinlaisen kyynisen vittuilutilan, joka ei loppujen lopuksi ole kuin rooli sekin, mutta toisaalta tuottaa laadukasta tekstiä, ja 2006 se on liian muualle harhautunut keskittyäkseen tänne kuin ohimennen, mutta kun kevät 2007 koittaa, sen tehokkuus saavuttaa huippunsa, ja vaikka vuoden 2008 Silmiksestä en ennen tätä aamua muistanut ainuttakaan päivitystä, paljastui selailemalla että vuosi on ollut laadukkaampi kuin moni viini. 2009 kolkutteli alkuvuosien tunnelmia mutta mielenvikaisemmin, mikä positiivisena huomioitakoon, ja kulunut vuosi on liian lähellä, kirjoittaja on stadilaistunut, eli tietenkään ei, ja pitää Turusta nykyään enemmän kuin kertaakaan bloginsa aikana aiemmin. Se on myös jotenkin kypsempi, joku pitäisi aikuisempanakin, mutta älkää pelätkö, tämä on vain välivaihe.

Kesällä huomioin Silmänkääntövankilan tuhannennen päivityksen lähestyvän. Päätin silloin vakaasti, yhtä vakaasti päätöksen toteutumattomuuden tietäen, että tämä synttäripäivitys olisi se tuhannes. No ei tietenkään, nykyisellä tahdilla luku ei tämän vuoden aikana täyty, mutta numeroon 984 asti sentään päästiin. Onhan sekin paljon. Blogin ensimmäinen vuosi on kirjoiteltu enimmäkseen Turun yliopiston kasvatustieteen laitoksen Educariumin tietokoneluokassa, sitten ilmestyi kotiinkin yhteydet, ja 15-tuumaisen läppärinäytön kelmeässä valaistuksessa on sittemmin paahdettu menemään. Muistaakseni yksi (1) päivitys on tethy Maccia käyttäen. Ei minusta ole sellaiseen. Tekniikkaan, tarkoitan. Kovalevylle tallennettuja arkistoja selailemalla paljastui, että blogin ulkoasukin on nykyisekseen päätynyt jo 2006, vaikka olisin voinut vannoa että vähintään kaksi vuotta myöhemmin sentään. Alkuaikoina se rustaili sivupalkkia, piruparka, nyt on tyytyväinen kuin vanhus. Asiat ovat hyvin, ja katso: jos olisin kaupallinen taho, järjestäisin kilpailun: äänestä suosikkiasi tuhannen päivityksen joukosta ja osallistu järeän palkintokolonnan arvontaan! Nyt ei kehtaa, mutta olisihan kommenttiraidalla varustettu Silmiksen juhlapainos sentään aikansa kuva. Vaimeaa murinaani kuunnellessa nukahtaisi koliikkivauva jos toinenkin, ja bonuslevylle sopivaa arkistomateriaalia löytyisi: iso läjä kirjoitettuja mutta julkaisemattomia päivityksiä, hulppea kasa kuvia itsestä ja muista, kymmeniä skannattuja piirroksia, säälittävimpinä entiteetteinä alkuvuosien loputtomat nettitestitulokset, joita tuli jonkin verran julkaistuakin, ne olivat sitä aikaa kun tämä oli vielä yhtä coolia kuin facebook nykyisin. Mistä tulikin mieleeni: fanisivut, olkaa hyvä. Nyt käyn keittämässä toisen pannullisen kahvia.

Vaan onhan tämä minut sentään leimannut. Jopa tavallaan lukinnut; sen huomaa siitä, etten ole vähempää kuin kolme omaa ja kaksi ryhmäblogia tämän lisäksi käynnistellyt, ja kaikki ne ovat hiipuneet tarpeettomina pois (paitsi tietenkin KuvaKuva, joka aktiivisena yhä porskuttaa), sillä kaikkihan on täällä. Tämä on minun paikkani, minun kanavani, minun tilani sanoa ja olla, tämä Silmis, voi sinua blogipienoiseni, kyllä minä sinusta niin tykkään kuitenkin vaikka toisinaan painat kiviriippana selkänikamia. Narsistista toimintaahan bloggaaminen on. Oletus itsestä tärkeänä, itsestä jollain tavalla muita kiinnostava otuksena, ja välillä tuntuu siltäkin että narsismi saa astetta häiriintyneempiä piirteitä: katsokaa nyt minuakin: tietokoneelta löytyy kansiollinen kuvia minusta. Itsestäni. Nykyisin jo 80 kuvaa, joita iltamyöhäisellä selailen miettien millainen ilme seuraavan päivityksen yhteyteen sopisi, eikä sitä päivitystä koskaan tule. Koska olen unohtunut tuijottelemaan kuviani, tietenkin, ja muistatteko vanhukset sitä aikaa kun bloggaaminen vasta alkoi? Silloin vedettiin nimimerkillä; jotenkin se kuului asiaan. Nykyään avoimuus on tärkeintä, meitä nimmaribloggaajia pelätään, se on kuin huppu kasvoilla vaikka toisaalta kyllä minä sentään olen sähköposteihin ihan omalla nimelläni vastaillut. Sähköpostit! Kuka tuotakaan yhteydenpitotapaa enää käyttää nyt kun pyhä kultainen feibu on niellyt kaiken. Vuosina 2004-2005 sain fanisähköposteja, yllättävän paljonkin, niistä mieleenpainuvin tuli eräältä varsin tunnetulta iskelmälaulajalta. En usko että hän enää muistaa sellaista lähettäneensä.

Seitsemän vuoden aikana olen nähnyt blogini nimen Hesarin kuukausiliitteessä, itseni keskustelemassa bloggaamisesta Turun Kirjakahvilassa (enkä valehtele edes; minä tosiaan näin itseni katonrajasta, sitä verta ahdistava oli tilanne), muiden ympäriltä katoavan ja ydinryhmän ympärilläni jatkavan kuitenkin. Minä toivon ettei tämä perusporukkamme sentään koskaan hiivu. Muotibloggaajat kun kuitenkin vievät kaikki uudet lukijat.

Tasavuosipäivitysten ollessa aina tätä samaa skitsofreniaa, on syytä lopettaakin moiseen: kooste sivupalkkikuvista, joita ette tarkoitetulla paikallaan taatusti enää koskaan näe, mutta jotka ovat yhtä lukuunottamatta siellä kuitenkin joskus piipahtaneet. Kyllä ovat, vaikkette ehkä sellaista muistakaan. Kiitos ja näkemiin, minussa on liikaa virtaa tänään ja lumi on maassa ollut nyt viikon verran, siihen jää jälkiä, mahtaako siitä muuta iloa olla.

Isyyllisyydestä

Olen yrittänyt pian vuoden päivät muotoilla jonkinlaista isyydentuntoista kirjoitusta, mutta joka kerta kun päässä vellovat asiat ovat asettumassa sanoiksi, ne näyttäytyvät pieninä kun niiden nimenomaisesti pitäisi olla suuria. Elämän varrella on ollut muutamia aiheita, joista ei kertakaikkiaan saa sanotuksi sanaakaan. En minä osaisi kirjoittaa lupsakkaan humoristista isän päiväkirjaa, en kuukausittaista sopivasti naurattavaa kolumnia vanhemmuuden vaikeudesta aikakauslehteen, en totta puhuen osaisi edes aiheesta kysyttäessä sanoa mitään ynähdystä kummempaa.

"Isyys" on nykyään rooli. Isien pitää ottaa aikaa isyydelle, isien pitää olla moderneja huolehtivia isiä, siis toisenlaisia, tätä painotetaan, kuin kaikkien aiempien sukupolvien isät. Isyydestä keskustellaan nykyisin; julkaistaan kirjoja joissa pohditaan modernia isyyttä, televisiossa alkoi juuri dokumenttisarja suomalaisista isistä. Isyys on nyt in. Jonkinlaisena laajemman modernin miehisyyden sivuraiteena on yhteiskunnassamme havaittu näennäinen ongelmakohta: isyydestä keskustelemattomuus. Niinpä nykyään on ihan helvetin hankala olla isä, kun oudoksi suorittajarooliksi muodostunut sana tunkee esiin kaikkialta.

Minä en oikein tiedä miltä tuntuu olla isä. Ehkä on kamalaa sanoa näin kun lapsi on kohta nelivuotias sentään. Mutta kun haen häntä päiväkodista iltapäivisin, en tunne erityistä sielunyhteyttä niiden autolla rakennuksen eteen kaartavien isien kanssa, jotka heittävät asiantuntevaa juttua hoitotätien kanssa, nappaavat naperonsa napakasti käsipuoleen ja joustavin askelin alkavat harppoa kohti bemariaan juuri siten kuin heidät olisi tätä varten luotu. Minusta tuntuu aina hiukan ulkopuoliselta mennä päiväkotiin. Tuntuu että tädit katsovat minua oudosti, vaikka lapset suhtautuvatkin varsin luontevasti. Muut vanhemmat taas melkein pelkäävät. Keskenään he muodostavat kevyeen sananvaihtoon perustuvia juttelurinkejä, jotka syntyvät ja hajoavat niiden muutamien minuuttien aikana, jotka minä etsin pusikkoon piiloutuvaa tytärtä, joka ei vielä millään malttaisi lähteä kotiin kun on leikit kesken. On se tietenkin aina hieno hetki kun hän sitten lopulta löytyy ja harppaa halaamaan.

Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna Miespäivät, jossa pidettiin puheita ja paneeleita otsikolla "Isän oikeudet - Mahdollisuus isyyteen". Voi luoja. Ei näin. Nykyaika ylianalysoi kaiken. Isät ovat yksinkertaisia olentoja, jotka ovat onnellisempia jos heidät jätetään rauhaan. Ei isä kuulu "olla". Siis sillä tavalla kuin nykyisin, suoriutuen. Kaiken voimavaransa isyyteen uhraten. Hirveän tietoiseksi sen tehden, mikä on vuosimiljoonia tullut varsin luonnostaan. Sitä voi olla isä ilman sitä isyyden vapautumiseen ja valokeilautumiseen ja glorifioimiseen automaattisesti liittyvää painolastia. Isä voi olla tekemättä siitä numeroa. Tai niin minä haluaisin. En tiedä millainen isä olen; ei kai sitä itse voi kovin tarkkaan tietää. Nelivuotiaan tarmolla minua on jo sanottu tyhmäksi ja harmituksissa heitetty pehmoleluilla. Mutta kyllä minua sitten odotetaankin kun olen ollut poissa. En osaa kertoa opettavaisia tarinoita, jotka valaisisivat elämän tiettyjä osa-alueita lapsella tämän kriittisissä kasvuvaiheissa. En osaa olla miehen mallina, kun en harrasta mitään miehekästä. Mutta läsnä minä olen, ja vaikka joskus väsyttääkin, niin yleensä mielelläni. Maailma tosin vaatisi minulta enemmän.

Nolkytäluvun tärpeimmät

Olen sen verran viime aikoina hairahdellut valitsemallani syväangstipolulla, että olen tehnyt mielijohteisia otantoja nykyisin enimmäkseen pölynpeittämän levyhyllyni tienoille ja fiilistellyt, nautiskellut, myönnettäköön että useammin kuin kerran jopa tanssahdellut musiikin, tuon taiteenlajirakkauksistani jos ei nyt välttämättä vanhimman niin ainakin aikoinaan intensiivisimmän, parissa. Ehkä syynä on täälläkin hiljakkoin mainitsemani uusi tuttavuus: radio. Sen masentavan musiikkitarjonnan parista huomaa yhä useammin hakeutuvansa puhetaajuuksille, jotka tosin nekin tykittävät ihmispoloille lähinnä samoja ohjelmia kuin eilen, jolloin ne olivat samoja kuin toissapäivänä. Onneksi kotona saa kuunnella mitä tykkää, ja erityisesti se eetteripuolella ylenkatsotumpi kama on tupannut muinaisen stereoni kiekkolautaselle hakeutumaan: tuore kotimainen musiikki, ja tuoreella tarkoitan 2000 luvun juuri hiljakkoin päättyneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana julkaistua. 2000-luvun ensikymmen oli musiikillisesti kiintoisaa aikaa kotimaassa; tuntui että aivan uudenlainen indiesukupolvi aloitti toimintansa, ja silti muutamat 90-luvun aikana aloittaneet bänditkin edelleen jaksoivat, tosin selvästi kymmenvuotiskauden edetessä väsyneemmin. Ja ne vanhat suomirock-dinosaurukset jotka edelleen jotain julkaisivat, olivat monesti kiinnostavampia kuin vuosiin, siitäkin huolimatta, että populaarimusiikki on hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nuorten juttu, ja se on oikein. Niin pitääkin olla. Meitä vanhoja se ei toki estä kritisoimasta. Paitsi että kun mennään niinkin kauas kuin vuoteen 2000, jonka tämän listaukseni keinotekoiseksi starttiviivaksi päätin, olin minäkin vielä mitä nuorukaisin: tuon maagisen luvun napsahtaessa mittariin tammikuun ensimmäisenä olin minä vasta muutaman kuukauden ikäinen turkulainen, yliopistosta en edes haaveillut vielä, ensikännikin kaukana edessäpäin. Musiikkiin toisaalta suhtauduin mielenvikaisen kiihkeästi, ja onpa sekin tapa kadonnut, mutta toisaalta jälkensä jättänyt. Niinpä katsonkin olevani vähintäänkin kykenevä tarjoamaan ihastuttaville lukijoilleni jälleen listamuotoisen tekstintyngän, eikä sitä niin kuolettavan vakavasti tarvitse ottaa ellei halua, mutta suosittelen näihin levytyksiin tutustumaan jos yksikin on vähemmän tuttu. Keskusteluakin saa aloitella jos niin mielii.

Silmänkääntövankilan historian pisimmän aloitusjorinan jälkeen asiaan: kyseessä siis

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaat kotimaiset levytykset:

10. Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Umpikuja 5 (2003)

Lapsille tarkoitettu musiikki on huonoimmillaan heliumversioita tympeistä pophiteistä, parhaimmillaan Tohtori Orffia. Tämän kolmikon keikkakuntokin tuli hiljakkoin tsekattua Ruoholahden ala-asteella, ja yllättävän hyvin levytysten rikas äänimaailma toistui livenä. Sillä rikastahan tämä on; poprockia toki, mutta tyylilajeissa ei totisesti pihistellä. Mistään lajiparodioista tai sietämättömästä genrestä toiseen loikkimisesta ei kuitenkaan ole kyse; Tohtori Orff koostuu liian taitavista muusikoista sortuakseen sellaiseen. Bändillä on oma varsin tunnistettava paljolti puhallinsoittimiin perustuva äänimaailmansa, mutta sähkökitaraa ei pelätä käyttää jos kappale sitä vaatii. Sanoitusten osoittelematon ja kuulijaansa aliarvioimaton huumori naurattaa aikuista miestäkin kerta toisensa jälkeen. Myönnetään: näitä on levyhyllyyn hankittuna useita, ja niitä tulee monesti kuunneltua ihan itsekseenkin. Tosin tytärkin tykkää kovasti.

Maininnan arvoinen kappale: Leikkimökin takana. Sisältää letkeän ruohontuoksuisen poljennon, lapsikuoron, takaperoista laulua ja tyylitietoisen kitarasoolon. Mitä muuta tarvitaan?

9. Lapinlahden Linnut: Etiäppäin (2007)

Jotain suunnattoman sielualämmittävää on siinä, kun muinainen suosikkiyhtye kykenee vuosien väsähdystilan jälkeen yhtäkkiä pusertamaan itsestään levyn joka ei ole ainoastaan parempi kuin ties kuinka moni edeltävä levytys, myös täysin vertailukelpoinen yhtyeen alkuaikojen huippuhetkien kanssa. Ei sellaista tapahdu koskaan, ja kuitenkin. Lapparit palasivat jonkinasteiseen klassikkokoonpanoonsa, ja tekivät levyn, jolla on toki tutunkuuloiset äkkiväärät hetkensä, mutta jonka perusvire on kovin, kovin melankolinen. Ehkä jonkinlainen aavistus oli jo ilmassa; 95% yhtyeen materiaalista säveltänyt Pekka Hedkrok poistui kokoonpanosta pian levyn ilmestymisen jälkeen, ja on vaikea kuvitella uutta albumia enää milloinkaan ilmestyvän. Tämän tyylikkäämpää lopetusta en silti osaisi yhtyeelle kuvitella.

Maininnan arvoinen kappale: Etiäppäin. Koska olen levyn hienoimmasta hetkestä (Kakadun laulu) kirjoittanut jo aiemmin, on mainittava tämä albumin avaava nimikkokappale. Arkaainen lyyrinen poljento kohtaa irkkumusiikin, ja kertosäkeessä estottoman discobiitin. Hämmentävä homoeroottinen ote kruunaa hääjuhlasta kertovan tekstin. Tapio Liinoja esiintyy Jumalana. Hyvä meno.

8. Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)

Saa myös palkinnon ärsyttävimmästä levynnimestä ikinä. Mutta kyllähän tämä bändi iski kovaa ja korkealta kun ensi kerran kuulin. Sanoituksessa oli välittömästi sitä jotain, se jokin tietty poikkeavuus kaikesta koskaan kirjoitetusta kotimaisesta laululyriikasta. Pyydettäessä määrittelemään en osaisi tarkkaan sanoa mikä erottaa Riston sanoitukset muusta, mikä saa ne niinkin moninaisella kentällä kuin kotimainen musiikki kerta kaikkiaan erottumaan joukosta. Ehkä oikea sana olisi vire. Näiden kappaleiden vire on todella nyrjähtänyt, jopa pelottava. Särähtävällä urulla, jokseenkin kouliintumattomalla lauluäänellä ja sen sellaisella tuodaan musiikki lähelle tekstejä, ja nämä ovat hyviä kappaleita, levy on lyhyt mutta siinä ei ole mitään liikaa. Paljon pianoa. Se on kaunista.

Maininnan arvoinen kappale: Auringon prinsessa. Kauneimpia sävellyksiä, mitä kotimaisen poprockin kentällä on vastaan tullut. Teksti hykerryttää, hyytää, sisältää jopa yllätyskäänteen lopussa ja on ennen kaikea aivan helvetin surullinen. Raju. Ei tällaista terve ihminen tee.

7. Eleanoora Rosenholm: Vainajan muotokuva (2007)

Porilaisista pidemmän linjan muusikoista koostuva bändi, jossa Noora Tommilan kylmäävän lakoninen laulu kohtaa elektronisesti sävyttyneen vaihtoehtopopin. Kappaleiden yhtenäisenä teemana mahdollinen sarjamurhaajanainen, tai kenties vain kuvitelmissaan liitävä ahdistunut kotiäiti. Olin skeptinen levyn ilmestyessä. Voisiko tämä toimia? Mutta tietenkin se voi, tekijäkaarti on rautainen ja sanoituksista, vaikka koko yhtyeen nimiin kreditoidaankin, paistaa läpi Mika Rätön kädenjälki varsin vahvasti. Ei huono asia ollenkaan. Vainajan muotokuva on kaunis levy, kappaleista popeimmat toimisivat radiohitteinä sellaisenaan, osa on häiriintyneempää tavaraa ja pienet musiikilliset jipot maustavat menoa suorastaan runsaudenpulaisesti. Kakkoslevy ilmestyi vuotta myöhemmin, ja on melkein yhtä hyvä. Sen jälkeen bändi lieneen kadonnut, paitsi toivon ettei.

Maininnan arvoinen kappale: Maailmanloppu. Massiivinen päätöskappale, siis tässä pop-mittakaavassa massiivinen. Yhtä nihilististä tekstiä en muista missään näin hauraankauniisti lauletun. Tunnelma ihmisvihassaan aidosti hyytävä, ja riivatun kaunis.

6. Rättö ja Lehtisalo: Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (2006)

Porin ihmepojat ovat 2000-luvun kuluessa julkaisseet jo useammankin duettoalbumin, joista tämän jyräävä elektroninen vyörytys on kertakaikkista parhautta. Suuren osan kestostaan tämä levy on pikemminkin instrumentaalinen, siitäkin huolimatta että joka kappaleessa on tekstinsä; monesti ne ovat kuitenkin vain outoja hoettuja mantroja, ihmisääni instrumenttina muiden joukossa. Bassoasetus pitää aina tätä kuunnellessa vääntää kaakkoon. Tulee mieleen 80-lukuinen synapop maailman riemukkaimmalla tripillä, paikoin jopa hypnoottinen jyskytys ja kristallinkirkkaat synamelodiat siihen päälle. Nautintoa. Tämä levy on ehdottomasti eniten kuuntelemani tältä listalta. Toimii taustamusiikkinakin, mitä melkein mikään musiikki ei mielestäni tee ikinä.

Maininnan arvoinen kappale: Kukkakaupan kaunis Bella. Kaiken jyräyksen keskellä upean kaunis tunnelmapala, mutta vahvoine rytmiikkoineen sopii silti häiritsemättä joukkoon.

5. PMMP: Kovemmat kädet (2005)

Oli tietynlainen itsetutkiskelun paikka, kun eräänä marraskuisena aamupäivänä viisi vuotta sitten olimme porukalla matkalla ulkosaaristoon juomaan viinaa, ja kaveri löi auton cd-soittimeen tämän. Muutama kappale meni kunnes lopulta oli pakko itselleen myöntää: perkele, tämä toimii! Ikävä kyllä osa materiaalista kärsii nykyisin liiasta radiotuppauksesta, mutta onneksi levyltä löytyy niitäkin helmiä joita ei kuule kuin laittamalla kiekon soimaan. Jori Sjöroosin sävellys/tuotantopuolta ei ole suotta kehuttu. Kappaleet sisältävät hirveästi kaikkea olematta silti turboahdettuja kalkkunoita. Kuulokkein kuunneltuna aivan erityisen vänkä; taustalta paljastuu jos ties minkälaisia lausahduksia, huudahduksia ja efektointeja. Taidokasta poppia, jotenkin ajatonta, tai ainakin toistaiseksi vielä siltä tuntuu.

Maininnan arvoinen kappale: Matoja. Raivopäisyydessään suosikki-PMMP:ni yhä edelleen.

4. Ismo Alanko Säätiö: Sisäinen solarium (2000)

Olin aika tuore Ismo-fani kun tämä levy ilmestyi, muistelen että radiossa soittivat levyltä ilmestymisviikolla seitsenminuuttisen Kosovon, ja olihan se niin ihan muuta kuin mitä kukaan muu pitkän linjan rokkari teki missään päin maailmaa, että meinasin pudota tuolilta. En oikein edes tiedä miten tällainen musiikki pitäisi luokitella. Jonkinlaista maailmanmusiikkiahan tämä kai on, sävellykset paljolti joukkoimprovisaatioita ja sanoitukset välillä silkkaa keksittyjen sanojen tajunnanvirtaa. Todella hämmentävä levy, ja varsin palkitseva, vaikkei kylläkään monenlaiseen mielentilaan sopiva. Mutta deliriumkausina uppoaa kuin kirves kalloon.

Maininnan arvoinen kappale: E-mail.internet.seksi.seksi.seksi. Tätä en pysty kuuntelemaan vakavalla naamalla, mutta sen sanon vain kehumielellä. Tämä on levyn nyrjähtänein kappale, ja se julkaistiin singlenä. Tolkku pois! Ehkä ne Värttinästä psykoosin vuoksi erotetut naiskuorot vielä kestäisi, mutta kun se kasakkahenkinen miesjoukko alkaa keuhkojensa pohjasta tuota otsikon mantraa hoilata, ei siinä pokka pidä. Eikä kuulukaan. Tämä on riemukasta musiikkia, hullua, täysin irrallaan suurimmasta osasta länsimaisen musiikin traditioita, ja riemukasta sittenkin, tai juuri siksi. Mahtavuutta.

3. Kuusumun Profeetta: Lyhtykuja (2008)

Nyt mennään sfääreihin. Rauhallisella folk-poljennolla aikoinaan aloittanut Kuusumun Profeetta siirtyi albumi albumilta kohti rokimpaa ilmaisua, ja tämä oli jo vahvasti elektroninen, paikoin jopa industrial-sävytteinen. Mutta tärkeintä tällä albumilla on intensiteetti. Siinä missä yhtyeen aiemmat levyt eivät onnistuneet muodostamaan täysin huippuhetkiään vastaavia kokonaisuuksia, tämä tarttuu kuulijaa korvasta ja tempaisee rivakasti päin äänivallia. Katharttisen kaaoksen hetkiä on useita, ja Mika Rätön (taas hän, tietenkin) huikaisevat äänivarat pääsevät päätöskappaleen gregoriaanis-vaikutteisessa loppumaalailussa oikeuksiinsa. Tämän kun saisi jossain katedraalissa kovalla soimaan; kuulijat lakoaisivat polvilleen luullen jumalansa saapuvan. Sanoituksista en sano juuta enkä jaata, teemalevy kyseessä lienee, mutta tarinoiden sijasta nämä tekstit muodostavat pikemminkin hetkiä. Melko hienoja sellaisia.

Maininnan arvoinen kappale: Täältä tullaan taivas. Kaveri totesi tästä, että se sopisi jonkin eeppisen elokuvan lopputekstimusiikiksi. Pitää paikkansa, ja on silti vasta levyn toiseksi viimeinen kappale. Kertoo jotain siitä, miten eeppinen se viimeinen todella on.

2. Apulanta: Kiila (2005)

On klise, että hyvä taide syntyy tuskasta, ja silti se on totuus. Tämä on ultimaattinen erolevy, varmasti ylittämätön, muiden on turha enää erota kun Toni Wirtanen on sen kerran tehnyt ja hänen ahdistuksestaan syntyi tämä kokoelma toinen toistaan tuskaisempia kappaleita. Mutta voi millaisiin kuoriin ne onkaan kiedottu. Jyräävä äänimaisema, tyrnäriffit, jopa bassokin iskee niin että sen piru vie kerrankin kuulee. Ja ne melodiat, tarttuvia kuin takiaiset, taidokkaita sävellystöitä niin kuin Wirtanen sen parhaiten osaa. Onpa tätä tullut useamman kuin yhden oman angstikauden otteessa veivattua, ja aina se helpottaa että jollain muullakin on joskus mennyt huonosti.

Maininnan arvoinen kappale: Laululintu. Vaikka melkein mikä vaan muukin kävisi. Mutta tämän riffi on jotenkin aivan erityisen toimiva. Se rullaa eteenpäin kun lohkare alamäkeen. Toimii, jumanklavita.

1. Absoluuttinen Nollapiste: Nimi muutettu (2002)

Nollapisteen kuudes albumi, ja yhtä mones, ja viimeinen, täydellinen. Tässä kiteytyivät kaikki ne ominaisuudet, jotka saivat minut joskus nuorena tähän yhtyeeseen tarttumaan. Taidokkaat ja silti petollisen helpolta kuulostavat sävellykset; tajuamisen rajoilla liikkuvat sanoitukset muutamine aivan riivatun siteerattavine lausahduksineen; progea hipova soitanta ilman kikkailuntarvetta; eksentrinen nörttiys. Olen koko tämän artikkelin yhdeltä istumalta kirjoitettuani liian hengästynyt kuvailemaan itse levyä enää, sanani eivät riitä. Tämä on musiikin täydellisyyttä, päälle vyöryvän aikuisuuden pelkoa, lapsuuden katoamista, poikamaista leikkimieltä, hetken vakavoitumista murheen äärellä, riitasoinnutonta ristiriitaa elämän kanssa ja julmaa hauskuutta, pirun hauskaa julmuutta. Kiitos jätkät.

Maininnan arvoinen kappale: Liukuovet. "On voimakas halu elää / on voimakas halu juosta / ja liukuovista kävellä maidonlämpimään yöhön". Noiden avaussäkeiden melodia on levyn kaunein.

---

Listalta karsintavaiheessa mitä niukimmin pois putosivat seuraavat hienot julkaisut: Ismo Alanko Säätiö: Hallanvaara (2002), Ismo Alanko Säätiö: Minä ja pojat (2004), Limonadi Elohopea: Saippua (2000), PMMP: Puuhevonen (2007), Regina: Puutarhatrilogia (2009), Sir Elwoodin hiljaiset värit: 18. tammikuuta (2003), Sydän, sydän: Auto (2005), Sydän, sydän: Usko itseesi (2008), Tohtori Orff & Herra Dalcroze: Täällä vartioin minä! (2002).

Se joka ei tiennyt hiljaisuutta

Vietin viime viikonlopun maalla. Istuin täysikuun valaisemalla saunanportaalla kun havaittava maailma oli enää metsänrajana jäljellä, välillä pieninä ääninä pakkasen puremassa lehtimatossa. Höyrysin pimeälle taivaalle. Kuun kasvojen editse kulki pilvien laiska virta, oli kaunis ja hiljainen hetki. En ole koskaan kokenut itseäni erityisen kaupunkilaiseksi; se on etäämpänä minusta nykyisin kuin vuosikausiin. Otan välimatkaa siihen minkä osaksi olen tullut, pääkaupunki on hienoimmillaan ollessaan taustakohinaa, olen raivokkaasti katoamatta sen kortteleihin ja kadunnimiin.

Istuin saunanportaalla ja tunsin vahvaa yhteyttä siihen kivikkoiseen maahan, jolle sauna joskus on rakennettu. Tölkin pintaan kiinteytynyt kosteus pisaroi kädelleni ja tipahteli viereen portaalle. Hörppäsin, rakennuksesta näkyi keittiön valo neliönä pimeässä, en ilman silmälaseja nähnyt liikkuiko siellä joku. Muut aistit riuhtoivat menemään kuin olisivat lukitusta häkistään niitylle päässeet. Tuoksui löyly ja syksy, maistui mallas, ihoa kutitti hiipivä ilma, pohjoisesta tietenkin. Askeleet kulkivat jostain läheltä saunan taakse: peuroja. Ne kulkevat pimeässä ja aamulla voi jäljistä todeta niiden käyneen.

Niin olin sinä samana aamunakin. Havainnoin terävinä piirtyneitä jälkiä pakkasen muovaamasta kasvillisuudesta, ne oli siihen lyöty kuin leimaksi. Olin kierrellyt kameran kanssa kyttäämässä sitä samaa kuuta, laskimonsinisen aamutaivaan alla se mollotti metsänreunan kuusten yläpuolella kuin tasapainoillen. Näihin maisemiin juoksi viime vuonna kissa eikä koskaan palannut. Sen ruokakipot odottavat kotona astiakaapin ylähyllyllä, raskaina. Vuodessa on päässyt tilaan, jossa poismenneestä voi jo jutella ahdistumatta, voi sen tekemisiä muistella hymyillen, nauraakin uskaltaa. Kuvista tuli pitkään paha olo.

Olin pukeutunut sinimustaan fleecepusakkaan ja kirkkaanpunaiseen tupsupipoon. Näyin kauas, mutta minut näki vain edesmenneiden harsomainen pataljoona, joka niitä raukkoja rajoja kiertää omassa hukkuneessa unessaan. Yritin laskea ihmisiä, joita olen täällä käyttänyt, isännöinyt muka sellaisen osaten, saunottanut miehen elkein. Sekosin laskuissa, jäin makrotähtäämään huurteista lehteä, lumikiteitä ratapölkyn päällä, hiljenneen tien rapautunutta pintaa. Yli lensi näkymätön parvi äänekkäitä lintuja, ne olivat ja eivät olleet siellä.

Ulos tullessani olin portaan viereltä poiminut jäätyneen mustarouskun. Se näytti esineeltä. Koputtelin lakin reunoja, ei se ollut enää kuin itsensä kuva. Kuollut olento, käyttötarkoituksensa menettänyt ja silti olemassa. Halusin muistaa miltä tuntuu kun taivaalla on tähdet, halusin vakuuttua siitä, että sähkövalot eivät sentään ole niitä vieneet. Mutta aamu jo aavisti, ja tähdetkin olivat sen siniseen sammuneet. Sieni ei tuoksunut. Laskin sen varovasti takaisin sammaleen päälle. Kuu odotti.

Kaikki ne ajatukset ilman taukoa, sen lyhyen hetken aikana, jona käsi säätää valotusajan ja aukon koon, silmä sommittelee kuvan ja lopulta suljin räpsähtää, kaikki on ikuistettu ja loppujen lopuksi mitään siitä ei tallentunut mihinkään, mikä siinä hetkessä oli merkityksellistä. Oli palattava sisälle kuitenkin, alkoi tulla kylmä, aamukahvikin edelleen juomatta. Liedessä oli jo tuli kun kopistelin keittiöön. "Iskä kato!" Lapsi oli puuroa odotellessa kirjoittanut nimensä paperiin, ja "iskä", luki vieressä käänteis-ässällä, "äiti" komeasti juuri niin kuin pitikin. Kuukautta vaille neljä ja osaa jo aavistellen lukea ja kirjoittaa. Ihan kuin olisi elämässä kiire. Nostin kameran hyllylle, vuoden 1959 Seuran päälle, Lenita Airiston uimapukukuvat olin jo edellispäivänä selaillut läpi.

Aamu koitti harmaana, aloin odottaa iltaa ja saunaa. Jotenkin sen vain jo etukäteen koko viikonlopun kiteytymäksi tiesi, ja äkkiä se päivä oli kuun katseessa mennyt, siellä se jälleen oli, katsoi kun höyrysin, haihduin.

Hyvin riippunut

Jatkan kirjoittamista aiheista joista en tiedä juurikaan, ja siirryn olennaisesta olennaisempaan: taiteeseen. Jos jokin on Helsingissä paremmin kuin Turussa, niin museoita ja muuta sälää täällä on kuin pilviä sateella. Olen varmaan useammassa taidenäyttelyssä jo käynyt kuin Turun vuosinani yhteensä; siis tietenkään en, mutta liioittelen sujuvasti. Jotakin outoa on silti siinä United Buddy Bears -installaatiossa, joka tälläkin hetkellä nököttää viilenevän senaatintorin täytteenä. Ehkä parimetriset kirkkain värein maalatut nallepatsaat - ja tosissaan lähes neljännestuhat sellaista - ovat sitten minun sieluni värekarvoja hellimmin hivelevää taidetta, tähän ikään piti elää että senkin oppi. Kauniiltahan nuo siinä Engelin arkkitehtuurin ympäröimänä näyttävät, mutta ennen kaikkea minua miellyttää sattuman sato: nallet, yksi jokaisesta maasta joka on katsonut sopivaksi projektiin osallistua, on aseteltu riviin kotimaidensa suomenkielisen aakkosjärjestyksen mukaan, ja täten nallejen järjestys on juuri omanlaisensa sekoitus maailmaa, jossa ylevä ja naurettava, hienostunut ja maanläheinen sattuvat kirskahtaen vierekkäin. Rivi alkaa Afganistanista ja päättyy Yhdysvaltojen vapaudenpatsasnalleen - kai sekin jotain kertoo. Minun mielestäni USA on kylläkin suomeksi Amerikan yhdysvallat, mutta ehkä satunnaisgeneroinnillakin on rajansa. Hienoltahan tuo jenkkinalle siinä letkan päättävänä toki näyttää.




Toinen syksyn pysäyttävä taidepläjäys oli Isaac Julienin videoteos Ten thousand waves, joka oli viimeistä päivää Taidehallissa eilen. Pahoittelut jälkijättöisestä kirjoittelustani, eheh. Joka tapauksessa teos oli mykistävä, oikeastaan se oli jollakin tapaa silmiä avaava omassa suhteessani elokuvataiteeseen ylipäätään. Minähän olen huono katsomaan elokuvia; ehkä neljä tai viisi vuodessa katson taas nykyään (viime vuonna oli outo buusti, jossa katsoin monta kymmentä leffaa parin kevätkuukauden aikana - mutta siihen se taas jäi) ja niistäkin harva koskettaa. Elokuvat ovat liian pitkiä ja liian tylsiä, liian viivasuoria ja arvattavia, liian - - no joo. Minä en vain ole elokuvaihminen. Paitsi jos elokuvat olisivat sellaisia kuin Ten thousand waves; kolmessa salissa yhteensä yhdeksällä eri valkokankaalla samanaikaisesti näkyviä tarinaansa lähinnä alitajuisin aasinsilloin kuljettavia luuppina pyöriviä vajaan tunnin mittaisia pätkiä, joihin saa astua sisään ja niitä ulos juuri silloin kun itse sattuu huvittamaan... No joo, sellaisista minä pitäisin. Tai ainakin tästä yhdestä, aivan hirveästi. Vaikuttavaa kuvaa ja ääntä, pelottavia hetkiä, ja oli siinä tarinakin, vaikka mitä väliä sillä. David Lynchin Mulholland drive tuli joistakin ääni- ja kuvamaisemista mieleen. Mikä sattuma, sehän on lempileffani kautta ikuisuuden. Tai no, Tarantinon Kill Bill ehkä sittenkin. Mutta Mulholland drive on toisena. Noin yleisesti ottaen museoissa pyörivät videoteokset ovat muuten suorastaan ankeita. No, se siitä.




Kiasmassa olen käynyt kahdesti, kerran viitisen vuotta sitten, toisen kerran tänä syksynä. Kumpanakin kertana pidin itse rakennuksesta kovasti, se on sisältä vaikuttava vaikka ulospäin näyttääkin romahtaneelta maalaiskunnan jäähallilta, mutta itse näyttely jätti molemmin kerroin kylmäksi. Paitsi että olen minä siellä kahvillakin käynyt joskus, alakerrassa, ja Kiasman kirjakauppa taideopuksineen on sentään luku sinänsä. Mutta kyllä ne siellä käymäni näyttelyt ovat saaneet minut jo kohtalaisen varautuneeksi nykytaiteena markkinoidun suhteen. On se pizzanhinnan verran lompakosta pois aina kun museossa käy, ja jos näyttelystä jää vaan paha mieli niin kuka korvaa? Ei ihminen tässä iässä enää helposti riskejä ota, se vaan on niin.

Koko ihanamme elämin päivä

Olin lapsena satunnaisesti hirveän kiinnostunut luonnontieteistä. Joskus viitisenvuotiaana kannoin kaikkialle mukanani hyönteiskirjaa, jossa esiteltiin äklöin värikuvin raatokärpäset toukkavaiheineen ja sun seitsemänmiljoonaa eri koppista ja muuta mönkijäistä. Opettelin yhdessä kesässä koko kirjan ulkoa niin että osasin ainakin joidenkin hienoimpien ötököiden latinankielisetkin nimet. Innostus ei tainnut kestää sitä kesää pidempään, mutta uusi versio siitä pulpahti esiin jokunen vuosi myöhemmin, olisinko ollut kaksitoista tai niillä main. (siinä välissä olin friikahtanut pidemäksi aikaa suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen) Silloin niksahdin sieniin. Tavasin kotiimme hankitun kattavan sieniopuksen kannesta kanteen ja olen tähän ikään mennessä ehtinyt unohtaa enemmän sienistä kuin kukaan normaali katsoo aiheelliseksi elämänsä aikana opetella.

Koulu kuitenkin tappoi kiinnostukseni luonnontieteitä kohtaan, uskoin pitkään että lopullisesti, mutta katso: (ja nyt alamme päästä asiaan) olen viime aikoina lueksinut aiheesta oudosti viehättyen. Kaikki alkoi Esko Valtaojasta, jonka teoksen Kotona maailmankaikkeudessa luin viime kesänä vaikuttuen siitä, miten joku oli viimein saanut niinkin potentiaalisesti kuivikkaan aiheen kuin tähtitieteen (tämä oli minun käsitykseni viime vuoden heinäkuuhun asti) paitsi kiinnostavaksi, myös, mikä tärkeintä, ymmärrettäväksi. En tarkoita, että asioita pitäisi vääntää neonvärisestä rautalangasta huutomerkein. Tarkoitan, että kun teksti on taidokasta eikä kirjoittaja aliarvioi lukijaansa, on, kuten olen ennenkin ollut mieltä mutta vain kaunokirjallisuutta tarkoittaen, mahdollista saada aihe kuin aihe järjettömän kiinnostavaksi. Valtaoja toi kaikkeuden niin lähelle ihmistä, että minä koin hetkellistä halua vaihtaa tiedekuntaa ja aloittaa yhtäkkiä tähtitieteen perusopinnot. Sitten muistin sen viinan määrän, joka ensimmäisinä opiskeluvuosina yliopistossa kuluu, ja raihnainen elimistöni torppasi ajatuksen. Jatkan itseni siviilisivistämistä kuitenkin; Valtaojan kolmas kirja Ihmeitä tarttui tänä kesänä mukaan Vammalasta, ja kuten partaprofessori tuossa teoksessaan laajentaa skaalaansa tähtitieteestä biologiankin puolelle, jatkoin minäkin lukemalla Richard Dawkinsin kaikenkattavan evoluutio-opuksen Maailman hienoin esitys. En minä ole koskaan mikään evoluutionkieltäjä ollut, mutta koska tietämykseni on ollut peruskoulusta peräisin (lukiossa pelattiin ristinollaa takapulpetissa), olen ollut siinä uskossa, että teoriassa on omituisia tieteen vielä selittämättömiä aukkoja. No, ei ole. Dawkinsin teoksen pitäisi olla koulujen vakiokauraa, joskin pari lukua meni hivenen turhan ammattimaiseksi minun pysyä kokonaan kärryillä, mikä varmaankin pudottanee potentiaalisista lukijoista pois kaikki ne, joille Dawkins kirjansa erityisesti on suunnannut: kreationistit - - eikun eiväthän he suuren saatanansa kirjoittamaan opukseen koskisi tikullakaan, paitsi tuli-. Se on aika surullista kyllä.

Nyt on luvussa Adams & Laughlinin Maailmankaikkeuden elämäkerta, jonka ensimmäinen luku on jo kertonut minulle alkuräjähdyksestä noin tuhat asiaa, jota en tiennyt, mutta jotka olen iloinen tietäessäni.

Eli taas mennään. Jälleen on kulunut tietty määrä vuosia viimeisimmästä aihepiiristä, josta yhtäkkiä pyrin tietämään niin paljon kuin ehdin siinä ajassa kuin kiinnostuksen kipinä hehkuu. Tämä kestää aikansa, mutta varmaan, kuten aiemmat, jättää jälkensä; tunnistinhan sentään viime elokuussa mökkiniityllä heinän keskeltä pilkottaneen papukaijavalmuskan kertalaakilla oikein. (tarkistin myöhemmin kirjasta) Kylläpä ne yläasteaikaiset opettajani nyt päätään pyörittelisivät jos näkisivät! Että niin on Uguskin vaan uponnut lueskelemaan juuri niistä aiheista, jotka saivat sen oppitunneilla silloin leveimmin haukottelemaan. Mutta minähän olen ollut pakkomielteinen pakkosyötön vastustaja aina. Jos joku haluaa minun oppivan jotain, minä haraan vastaan kuin kolmevuotias. Mutta koska toisaalta itse mielin oppia milloin mistäkin ihan omin voimin, en näe tätä niin pahana ominaisuutena.

Olin peruskoulussa tyypillinen alisuoriutuja: keskiarvo huiteli todistuksissa kaikkien yhdeksän vuoden ajan jossain seiskan ja kasin välillä. Ei mitään erityisen huonoa, ei mitään erityisen hyvää, paitsi englannin kymppi oli kunnia-asia. Muuten minua nyt ei vaan kiinnostanut. Kun kokeista pääsi läpi lukematta, en lukenut. Kun läksyt ehti tehdä tunnin alussa opettajaa odotellessa, en tehnyt niitä kotona. (moni ei ole uskonut, mutta vannon käsi Illuminatuksella, että koko yhdeksännen luokan aikana en tehnyt kertaakaan läksyjä; katsoin aamulla lukujärjestyksestä, mitä aineita tänään on luvassa ja heitin kirjat reppuun. Koko vuoden aikana yksikään opettaja ei urputtanut tekemättömistä kotitöistä, eikä tämä kerro mitään niinkään minusta kuin silloisesta koululaitoksesta, paljonkin) Lukioon siirryttäessä hetkellinen vaatimustason kasvu pudotti kaikkien aineitteni (paitsi sen englannin) numeron vitoseksi, mutta sieltä noustiin tuttuun keskikastiin heti kun uudet tavat luistaa vaatimuksista oli omaksuttu. Ei se ollut vaikeaa.

Maantiedon oppimäärään sisältynyttä tähtitiedettä muistan jotenkin aivan erityisesti inhonneeni. Sitä ja matematiikkaa. Pelottaa mistä vielä innostunkaan.

Eliittimestojen kaksintaistelu!eli "Kahvila-arviointeja osa 9, Bulevardin kahvisalonki vs. Espa 2"

Alkoi käydä selväksi, että voimavarani eivät riittäisi järjestelmälliseen läpikäyntiin kun kohteena oli jotain niinkin laajaa kuin Helsingin kaikkialle levinnyt kahvilaverkosto. Oli tehtävä ratkaisu, ja se oli luonnollisesti oleva kivulias: kaavan on muututtava. Oli palveltava suuren yleisön tarpeita, mutta tavoilla, jotka eivät samanaikaisesti näännyttäisi minua työtaakkani alle. Tämä kriisini saavutti lopulta pisteen, jossa tunsin toista kuukautta kovalevyllä odotelleiden kahvilakuvien painon bittitonneina harteillani. Harkitsin hetken, toisenkin, ja lopulta kaavan muuntoon löytyi mitä selkein ratkaisu: menen uudestaan kahville. Ja kun kerran eräänäkin elokuun puolivälin aamuna oli jo käytynä Bulevardin kahvisalonki, oli nyt mentävä toiseen hivenen tavismestaa hienommalla soundilla lusikkaa kupinkulmaan kilistävään paikkaan: Espa 2 kauppatorin kupeessa.

No niin. Kumpikin paikka oli toki ensivaikutelmaltaan kaltaiselleni rämekuukkelille aivan liian hieno, mutta kun Bulevardilla kävivät sumpilla myös läheisen tietyömaan haalarimiehet ja Espalla olin seurueineni kovassa krapulassa (minkä lisäksi kauniit kauppatorinäkymät katosivat kahvin kuluessa kaatosadeverhon taakse), niin arkipäiväistihän se kokemuksia kivasti.

Bulevardilla sisustus oli jokseenkin fiinimpi. Oli wanhaa (imitoivaa) tapettia, pitsiverhoa ja sensuuntaista, Espalla oltiin citytrendikkäämpiä seinänviertä kiertävin sohvin & tyynyin, mutta toisaalta se ei ollut maailman mukavin sohva. Vaan istuihan sentään sillä. Jokin kahviloiden sisustuksessa oli samaa, ja ehkä se oli tietynlainen avaruus, mikä toisaalta johti tietynlaiseen yksityisyyden puutteeseen, jota minä kyllä kavahdan aina väkisinkin, paikka kuin paikka. Ei ollut loosheja, ei pimeitä nurkkia joihin kadota. Varsinkin Bulevardin kahvisalonki sekä Mannerheimintielle että Bulevardille antavin suurin ikkunoin oli toki valoisa ja sikäli miellyttävä, mutta toisaalta tuntui kuin olisi ollut kirkossa tai Bigbrother-talossa kun koko ajan kaikkialta nähtiin. Eihän Espa kakkosen sijainti kauppatorilla toki mikään syrjäinen sivukuja ole sekään, mutta kaatosateisessa sunnuntaiaamussa ainakin se oli suht rauhallinen. Vaan miksipä muuten sinäkin sunnuntaina päädyimme kahville juuri Espalle? No kun muutama aiemmin tsekattu kahvila oli kiinni. Minä aikoinaan luulin Turun taudin sivuoireeksi sitä, ettei sunnuntaisin päässyt mihinkään mihin halusi, mutta kyllä se näköjään on ihan perisuomalainen vitsaus.

Kummassakin paikassa nautin ison kahvin, eikä se kummassakaan ollut pahaa, jos nyt ei erityisen kutkuttavaakaan. Seuralainen tosin kehui Bulevardin kahvia loistokkaaksi, joten mikä minä olen sanomaan. Ainakin Kahvisalongin sämpylä-patonkitarjonta oli miellyttävän monipuolista ja nauttimani sämpylä sai silmät sikkuraan, oli se niin maistuva. Täytteessäkään ei pihtailtu; hintatasoa en enää muista kun on tosiaan toista kuukautta mennyt, mutta tehkää itse päätelmiä kun paikan ikkunasta näkyy Erottaja, Helsingin kuulemma kalleimmat asuinneliöt. Ei sillä seudulla senteillä pelata. Espa kakkosessa pidättäydyin syömäpuolesta (olin juuri ennen sinne lähtöä nauttinut kotona herkullisen Ristorante-pakastepizzan), mutta Nuutisen emännän lautaselta oli patonki paikalle saavuttuani jo kadonnut, eli näytti maistuneen.

Huolimatta loppujen lopuksi lyhyestä välimatkastaan Helsingin ydinkeskustan alueella, tuntuivat kahvilat kuitenkin palvelevan erisuuntaista asiakaskuntaa. Bulevardin kahvisalongissa piipahtivat (unohdetaan nyt ne läheisen tietyömaan tyypit) ne kiireettömät shoppailijat, joille yksikään viereisen Stockmannin miljoonasta kahvilasta ei mitenkään sovellu liian ihmisvirtansa vuoksi. Espalla taas oli lähinnä ulkomaalaista nuorisoa, joista kaikki joko surffailivat itsekseen netissä miniläppäreineen tai keskustelivat tuttavallisesti paikan henkilökunnan kanssa tai molempia. Toisaalta itse kävin Bulevardilla arkiaamuna, Espalla sunnuntaina puoliltapäivin joten tilasto-otantani virhemarginaali lähentelee sataa prosenttia. Silti, aika jännää. Ai ei? Bulevardin kattavasta lehtihyllystä iso plussa, oli Herätkää! ja Vartiotorni -lehtiä etenkin isot pinot näkyvästi esillä. En nyt vielä tällä kertaa tutustunut, mutta ehkä ensi.

Suositukset: nälkäisen keskustaliikkujan kannattaa mennä Bulevardille. Niillä sämpylöillä saa itsensä kyllä ihan tosissaan kylläiseksi. Enempi kahvinotkujan on syytä suunnata Espalle. Sen sisätila oli näistä kahdesta miellyttävämpi. Toisaalta kaupungissa on kuulemma muitakin kahviloita. Eivät nämä ihan listani kärkipäähän menneet kumpikaan.

No niin. Raskasta oli, mutta hammasta kiristäen taas selvittiin. Ehkä ensi kerralla uskaltaudun Ekbergille asti. Mitäpä ei mies uhraisi bloginsa vuoksi?