Tapa paha yakuza-mies

Pitkällisen juu/ei-vatvomisen jälkeen sain eilen lopulta hilattua itseni elokuviin katsomaan Kill Billin, "Quentin Tarantinon neljännen elokuvan", kuten leffan alkuteksteissäkin muistettiin mainita. Ennakko-odotukset olivat ristiriitaiset. Toisaalta kiinnosti nähdä (ja ehdottomasti myös kuulla) mitä Tarantino on tällä kertaa saanut kyhätyksi kasaan, mutta toisaalta se, että elokuvaa oli mainostettu varsinaisena verikekkerinä, onnistui lykkäämään katsomista näinkin pitkään. Kumma kyllä Kill Bill ei yltynyt sellaiseksi sarjakuvamaiseksi teurastamoksi kuin kerran, ja tuo japanilaisessa ravintolassa tapahtunut kohtaus oli kaikessa oivallisessa yliampuvuudessaankin kyllä liian pitkä.

Mutta kaiken kaikkiaan Quentin hoiti silti homman kotiin. Näyttävän 70-lukuinen värimaailma ja jälleen kerran aivan hillitön soundtrack vakuuttivat kyllä. Näyttelijät tuntuivat olevan kotonaan rooleissa joiden motiivit ja taustat eivät vielä kunnolla selvinneet, mutta jotain tolkuttoman vakavaa ja suurta on vielä tapahtumassa ja mikäli minä mitään elokuvista tiedän niin kaikki kääntyy Kill Billin kakkososassa päälaelleen eikä mikään ole sitä miltä vielä tässä näytti. Joudun kenties luopumaan elokuvien sarjoittamista vastustavasta periaatteestani ja käydä katsastamassa sen kakkosenkin; varsinkin kun kuulin mainittavan että siinä missä ykkösosa ammensi ideoita animesta (mikä todella näkyi muutamissa kuvissa suorastaan herkullisen selvästi) niin kakkosessa ollaan italowestern-puolella.

Missä muuten mentiin musiikillisesti jo nyt. Kuvittelin ensin, että säveltäjä on päästetty irti tekemään niin hurmaavia Ennio Morricone -pastisseja kuin vain suinkin taitaa, mutta sitten kaiuttimista paukahti Morriconen oma sävellys, täysin unohtuneeseen halpis-italoon nimeltä Death rides a horse sävelletty psykoottishysteerinen pala kaaosta. Ja minä en voinut kuin myhäillä tyytyväisyyttäni teatterin pimeydessä. Ehkä ne kaikki aiemmatkin pätkät olivat aitoa Morriconea. Tarantino toteuttaa häneen Pulp Fictionin aikana iskettyä lainaajan roolia mallikkaasti ja napsii musiikkeja toisista elokuvista upottaen ne omaansa täydellisen tyylipuhtaasti. Nautinnollista. Muutenkin (varsinkin elokuvan loppupuolella, jota kohti ote tuntui koko ajan paranevan) musiikin, värien, kuvien yhteensulauma loi välillä hykerryttävän tiivistä tunnelmaa joka piti lihakset valmiustilassa. Öisestä Tokiosta oli otettu irti paljon suorastaan mässäilemällä suurkaupungin kimalluksilla.

Tietenkin oltiin aika kaukana siitä mistä Tarantino on tullut tunnetuksi. Kolmen amerikkalaisista pikkurikollisista tehdyn elokuvan jälkeen oli nyt siirrytty Japaniin ja Meksikon rajalle ja ties mihin, kun taas siinä missä ennen on keskitytty jatkuvaan nokkelaan dialogiin jäi hahmojen välinen replikointi nyt lähinnä iskulauseiden heittelyksi ja pakolliseksi juonen eteenpäin vienniksi. Mutta hämmentävän mukava ja varmasti useampia katsomisia kestävä soppa tästä kaikesta kuitenkin syntyi. Ja opin sen, että japanilaisiin mahtuu jollain ihmeen ilveellä useita kymmeniä litroja verta. Ja taivas näyttää Nipponin yllä aina leimuavan maailmanlopun liekkejä.

Sanottakoon vielä, että House of Blue Leavesissä soittanut kolmen japanilaisneidon bändi esitti musiikkia joka kerta kaikkiaan kolahti.

Sana

Minä rakastan sanoja. Viljelen arkipuheessani ja teksteissäni sanoja ja sanontoja - usein olemassaolevien sanojen toiseen merkitykseen vääntyviä taivutuksia - joita kukaan ei ole ennen käyttänyt ja joita kukaan ei todennäköisesti koskaan enää käytä ja jos hyvin käy joku ymmärtääkin ne, toisinaan. Miksi puhua jo sanotusti? Yliopistolla tekstejäni arvioivat eivät aina katso taipumustani hyvällä, mutta he ovatkin heitä ja he tekevät työtään ja minä ymmärrän sen kyllä. Aina toisinaan törmää sanaan, joka on hienosti keksitty oivallisuus, kertakaikkisen päivääpiristävä löytö.

Tänään sellainen osui vastaani uudesta Suesta (tammikuun 2004 numero), jossa elokuva-arvosteluissa Vesa Kataisto kirjoittaa: "Mick Jagger [...] esitti tuota Australian Robin Hoodia ikiunohdettavasti." Minä purskahdin nauruun. Olin aidosti onnellinen tuosta sanasta. Niin yksinkertaista ja kuitenkin niin haltioittavan nokkelaa, merkityksiä sisältävää.

Sanat. Niinkin kokonaisvaltaisesti visuaaliseksi ihmiseksi kuin itse satun olemaan olen kehittänyt niihin melkoisen kiehtovan addiktion. Sanoista ja ajatuksista (ja niiden mahdollisista vaikutuksista toisiinsa sekä maailmaan jossa elämme) kiinnostuneiden kannattaa lukea myös TUOTE.

How does it feel to be the one I have been looking for?

Ihmiset kohtaavat toisiaan mitä satunnaisimmissa tilanteissa. // Olen yrittänyt pohtia sitä hetkeä jona tapahtuu (kiintymys), ihastuminen, (rakastuminenkin).
Vaatiiko se katseiden kohtaamisen, vai voiko rakastua toiseen ihmiseen kaukaa?
Voiko rakastua toisen ihmisen ääneen tai toisen ihmisen kirjoittamaan tekstiin? Ihmisluonne / etsii / itselleen sitä joka ottaisi kiinni, tai ainakin [jokainen] kaipaa jonkun putoamaan yhtä matkaa kanssaan.
Ihastumisen
rakastumisen
raja kulkee tunteen yksi/kaksisuuntaisuudessa. Me kaipaamme jotakuta jolle puhua -> monet rakastuvat toisessa ihmisessä elämänkokemukseen -> mutta elämänkokemukseen ei voi rakastua hetkessä -> ensimmäinen kohtaaminen ei voi tuottaa tarpeeksi informaatiota toisesta ihmisestä jotta selviäisi elämänkokemuksen määrä -> toisia viehättää nimenomaan kokemuksen puute -> he haluavat itselleen jonkun, jota opastaa maailman metsikköjen keskeltä pois.
Jos rakastuu humalassa, voivat tunteet olla erilaiset "kun" alkoholi on verestä haihtunut.
Ja eihän voi rakastua ihmiseen jota ei tunne? Mutta varmasti voi lakata rakastamasta ihmistä jonka oppii tuntemaan täydellisesti.
Ja kauneus on katsojan silmässä.
Ja minun uraansa juuttunut äänilevyni on tänään Linda Scottin I've told ev'ry little star.
Olen taas pahoillani tästäkin sekametelisopasta.
Palaa alkuun.
Ole niin kiltti.

Internet explorer could not open the search page

Tutustuin ensimmäisen kerran elämässäni internettiin kesällä 1996 silloisella työpaikallani kirjastossa. Modeemi oli jo olemassa, joten tietokonelehden mukana tullut näytedisketti installoitiin koneelle ja hyvin varhainen versio Netscapesta oli käyttövalmis kun malttoi hiukan odottaa. Aiemmin pelkkään BBS-elämykseen sopeutuneet aivoni kävivät ylikierroksilla, kun tajusin että kun ennen jokaisella omalla purkilla oli oma numeronsa niin nyt oli kaikki sen yhden modeemipiippauksen takana. Sähköpostista olin tuolloin kuullut lähinnä huhuja, ja niitäkin pidin varmaan ilkeiden juoruina, tietäähän minut.

Ja nyttemmin olen niin tottunut, että joka kerta jonkin sivuston kadotessa verkosta, jonkin virheilmoituksen pamahtaessa ruudulle, jonkin hemmetin tyylikkään flash-sivuston onnistuessa jumittamaan koko selaimen lukkoon, jonkun ääliön täyttäessä kallisarvoista verkkotilaa mitä hirveimmällä tuuballa (tätä listaa voi jatkaa ad infinitum) ...minä alan kirota, katkoa verisuoniani, repiä hiuksiani. Hakkaan nyrkillä hiirtä pöytään, potkin monitoria kierrepotkuin, taivutan näppäimistöä niin että lopulta caps lock kohtaa page downin ja maailmat mullistuvat. Niin tottunut olen siihen että kaikki toimii. Niin kertakaikkisena itsestäänselvyytenä minä internetin, tuon jumalten lahjan (tai ainakin Yhdysvaltain puolustusministeriön, etsi viisi eroa) olemassaoloa nykyään pidän. Vaikka minun tietenkin pitäisi polvistua rukoukseen ja suudella tomua näppäimistön edessä (pitäisi useammin myös siivota) joka kerta kun veeveeveepistemikäliepistekkom suostuu avautumaan, olemaan kaatamatta konettani, olemaan tiedoiltaan ajan tasalla. Ja vuolaaseen ilon kyynelteen virtaan äityen minun pitäisi lyödä itseäni nyrkillä rintaan sillä sellainen maan matonen olen käyttämään tätä ihanaa keksintöä, joka kasvattaa nykynuorisoa jo samaan malliin kuin televisio aikanaan meitä. Lupaan tästä edespäin pitää asian mielessäni.





Joo, tämä on taas näitä päiviä.

Jospa meistä jokaisen sisällä on sittenkin ihminen

Piti taas aamulla herätessä oikein ravistaa päätä. Mutta ei se uni sieltä mihinkään lähtenyt. Kummallinen uni, jossa piirsin liidulla taululle mikroskooppisen tarkkoja (ja hyvin kauniita) kasvien kuvia, ja jossa olohuoneen nurkassa kaapissa oli ruumis. Mutta ennen kaikkea siinä vilahti ohimennen Tony Halme, ja jo unessa mietin lievää arvojen ja näkemysten kriisiytymistä tuntien, että Halme vaikuttaa oikeasti ihan mukavalta ihmiseltä. Ajattelin että olenko ollut koko ajan näin väärässä.

En nyt hereillä ollessani (jos nyt olen hereillä, sillä mistä sen koskaan tietää - luulin aamulla nähneeni unta myös omenoiden ostamisesta, mutta kun avasin jääkaapin siellä oli omenoita, olen siis ostanut niitä ensimmäisen kerran elämässäni ja luullut sitäkin uneksi... no sattuuhan tätä... eikö?) kykene enää pitämään Tony Halmetta sinä mukavana ja älykkäänä ihmisenä jolta hän unessa vaikutti. Sen sijaan siirryin hieman universaalimmalle tasolle. Yritän vakuuttaa itseäni siitä, että halutessani voin nähdä jokaisen sisällä sen pienen kristallisoituneen ytimen joka tekee meistä ihmisiä. Jokaista ihmistä ei pysty rakastamaan, se on luojan kiitos mahdotonta sillä se aiheuttaisi globaalin stressiefektin. Mutta jokaista ihmistä voisi yrittäessään arvostaa. Kaikkia vittumaisimpiakin kusipäitä. Olisihan sekin jotain. Jos kykenisin siihen, näkisinkö maailman valoisampana paikkana? Todennäköisesti. Olisinko vähemmän stressaantunut? Mitä luultavimmin. Uskoisinko ihmiskuntaan ja sen mahdollisuuksiin taas? Ehkä jopa. Voi kun sitä joskus tuntee itsensä pieneksi.

Kun edes tuntisin ne joita ajattelen päivittäin.



"I don't know you,
you say you know me,
that may be so,
there's so much that I am unsure of ...
You call my name,
but it sounds unreal,
I forget how I feel,
my body's rejecting the cure .....
Won't somebody help me ......?"

(Van der Graaf Generator, House with no door)

Olla kuin kirjailija

Olla kuin Iain Banks:
Kyetä kuvittelemaan maailma sellaiseksi kuin lapset sen kuvittelevat, mutta säilyttää samalla rento, toisinaan roisi, huumorintaju. Yllättää kanssaihmiset päivittäin ja väittää ettei oikeasti tehnyt mitään erikoista. Ylläpitää syvään juurtunutta tietoa siitä, että asiat loppujen lopuksi menevät aina päin helvettiä.

Olla kuin Umberto Eco:
Luoda kokonaan oma maailmansa ja naureskella, ei välttämättä täysin hyväntahtoisesti, niille jotka yrittävät pysyä perässä. Tietää lähes kaikesta mahdollisesta kaikki, ja esittää tietävänsä vielä paljon enemmän. Mykistää yleisö.

Olla kuin Donna Tartt:
Saavuttaa täydellisyys. Jatkaa jokaista ajatusta niin pitkälle, ettei kukaan toinen voi sitä enää jatkaa. Hioutua timantiksi aiheen kuin aiheen parissa. Nyökätä ymmärtäväisesti niille, jotka haluaisivat pystyä samaan. Olla kaikkien yläpuolella ja saavuttamattomissa.

Olla kuin Roald Dahl:
Nauraa päin naamaa ennakkoluulojen kalvamille. Leikkiä viatonta, ja vetää sitten matto luottavaisten jalkojen alta. Tehdä se kaikki niin tyylikkäästi, että silkasta julmuudestaan huolimatta voi ottaa vastaan kaikkien pyyteettömän rakkauden.

Olla kuin Robert Sheckley:
Näyttää toisille heidän pahimmat vikansa peilillä ja sen jälkeen nopeasti lohduttaa heitä sanoen, että kaikki muutkin ovat aivan samanlaisia. Kyetä olemaan iloinen kuin lapsi vaikka maailma sortuisi ympäriltä, mitä se jatkuvasti tuntuukin tekevän. Laskea päässään monimutkaisia matemaattisia yhtälöitä kertoessaan vitsiä.

Olla kuin Nikolai Gogol:
Virnistellä ylemmyydentuntoisille, kyetä suorastaan hersyvään ilakointiin hölmöjen kustannuksella. Tuntea samalla syvää, lähes epätoivoista kauhua aiheuttavaa huolta tulevaisuudesta.

Havuja perkele

Kevätlukukauden luennot ovat taas alkaneet, ja Ugus tuntee itsensä joskus niin kovin vanhaksi katsellessaan nuorempia opiskelijatovereitaan. Hän miettii miksi kummassa tulikaan aloittaneeksi yliopiston vasta niinkin kypsällä iällä. Ehkä kaikesta olisi osannut ottaa enemmän irti jos olisi ollut lähempänä kahta kuin kolmea täyttä kymmentä. Toisaalta Ugus myöntää kyllä sen, että kakkosella alkaminen on käynyt perin tylsäksi jo vuosia sitten. Ei enää pitkään, hän miettii, ja minäkin alan kolmosella. "Siitä alkaa uusi elämä", Ugus naljaili eilen ystävälleen soittaessaan tälle syntymäpäiväonnittelut. Tämä ystävä ei täyttänyt tuota kyseistä tasalukua, mistä voimme päätellä että Ugus, tämä veikeä Silmänkääntövanki, soittaessaan ystävälleen tämän syntymäpäivänä, käänsi keskustelun itseensä ja omaan häämöttävään vanhenemiseensa. Aika säälittävää, kun sitä miettii. Vaan Ugus ei lannistu. Hän kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa, sitoo puusukset nahkaremmeillä tuohivirsuihinsa, viskaa partansa olkapään yli ja sivakoi korpimaiseman syleilyyn. Hänet voi paikantaa kiukkuista äksyilyä seuraamalla, mutta ehkä on kaikille parempi ratkaisu jättää hänet nyt rauhaan. Ehkä hän voi huomenna taas paremmin.

Ehkä hän kärsii juuri meidän vuoksemme

Educariumin takana sijaitsevan pysäköintialueen poikki tänään kulkiessani kuulin puhetta vaikka näyttikin siltä ettei paikalla liikkunut muita kuin minä. Lähempi tarkastelu paljasti pienen punaiseen takkiin pukeutuneen pyöreäkasvoisen mummon, joka kulki rakennuksen viertä katse tiukasti kasvatustieteen laitoksen kirjaston ikkunoista sisään suunnattuna ja jupisi kovaan ääneen itsekseen. Hän näytti melko vihaiselta, voitaneen sanoa ilmeen viestineen jopa sydänjuurissa asti tunnettua inhoa ja katkeruutta. En kuullut puhetta tarpeeksi hyvin saadakseni siitä selvää - vasta jupinan kiteyttäneen loppukaneetin aikaan olin tarpeeksi lähellä. "Saatanan kakarat!" pärskäisi tuo kaukaa katsoen herttainen täti ja sylkäisi miehekkäästi seinään kirjaston ikkunan viereen. Mikäköhän hänet mahtoi olla niin katkeroittanut? Höylätäänkö kasvatustiedettä opiskelevien yltäkylläinen opintotuki juuri hänen eläkkeestään? Vai ovatko nuo yliopistossa opiskelevat hanttapulit juuri niitä rietastelijoita jotka käyvät soittamassa hänen ovikelloaan perjantai-iltaisin? Tai onhan mahdollista että me vain olemme kaikki niin nuoria (joo, tosi), kauniita (no ehkä jotkut), hyvin toimeen tulevia (köyhyysrajan alapuolella taaplataan) ja onnellisia (joka toinen ripustelee köyttä kattoparruun aina tähän aikaan vuodesta). Johan se kismittää elämässään vaille näitä ominaisuuksia jäänyttä. On se kyllä jännä miten yliopistolla ei ole koskaan tylsää hetkeä. Eikun hetkinen: ovathan ne kaikki muut hetket olleet. Ja tarkemmin ajatellen tämäkin oli aika tylsä hetki.

Huokaus.