Tietoisuutemme rajat

"Hei totta munassa jätkät, tiättekö nyt lähdetään Littoisiin hakeen muijia."
"Onks Littoisissa muijia?"
"On on. Hyvännäkösiä. Oltiin kerran porukan kans... joo, vittu hyvännäkösiä."
"Missä siellä?"
"Se on tiättekste se katu siinä... ku kääntyy sinne."
"Juu. Mää muistan. Kävin kerran yhden kaverin kans siäpäin. Käännytään Kaarinan suuntaan, ajetaan sellaset puolisentoista kilometriä ja sitten tulee se valkoinen tiilitalo. Pihassa oli muistaakseni sillon oikeeseen takaoveen kolaroitu ruskee Corolla. Olohuoneen ikkunasta näky valoo, mutta muuten se oli pimeenä koko paikka. Soitettiin ovikelloo. Ja ju-ma-lau-ta minkä näkönen muija tuli avaamaan, pakko olla joku missi tai jotain. Mää sanoin Heikille että tänne me jäätiin, nyt jäi vittu maatalousnäyttely käymättä mutta sitten mää huomasin että sen vaatteissa oli verta. Se oli jotenki ihan poissaolevan näkönen ja jos tarkasti kuunteli niin jossain peremmällä siä talossa joku itki. Mää katoin Heikkiin ja teki mieli sanoo että nyt lähdetään helvettiin täältä mutta ei se Heikki mitään tajunnu - se oli menossa sisälle jo siinä vaiheessa ja mitäs mää, perässähän mun oli mentävä."
"Ei ku vittu, ei Littoisiin ku Raunistulaan. Sinne. Hakeen muijia tiättekö. Sori mää aina sekotan ne. Raunistulaan piti sanoo. Raunistulaan."
"Joo ei mitään."
"Lähetään vaan."


*


Yllä kuvattua keskustelua ei käyty Kallun grillin edustalla 30.12.2003 noin kello 23.40.

(mutta siihen viitattiin ohimennen Radio Auroran taajuudella lähetetyn epämääräisen kohinan taustalla tuskin kuultavasti käydyssä keskustelussa seuraavana aamuna kello 6.52-6.55)

Att vara hem

Ah, Silmänkääntövankila on palannut takaisin kaupunkiaskareittensa pariin. Kuinka mukavalta tuntuikaan tänä aamuna pitkästä aikaa (viikko on flexibiliteetti jo sinällään) katsella auringon heijastumista tuttujen rakennusten jäisistä seinistä, kävellä päin punaisia tutuissa liikennevaloissa, olla tervehtimättä sattumalta kohdattuja tuttuja kadulla. Ihan mieli liikuttui. Tuomaansiltaa ylittäessäni törmäsin sattumalta Höpö-Penaan, tuohon harvojen tuntemaan mutta sitäkin useamman rakastamaan sattuman sankariin, joka totesi ettei kaupunki kerta kaikkiaan ole tuntunut samalta ilman minua. Ja muutamaa tuhatta muuta. Opiskelijapainotteisuus lienee muuttanut kaupunkikuvan lomien ajaksi melko radikaalisti. Muuttaako se tunnelmaa kaupungissa? Tuntuuko paikka yhtäkkiä vanhemmalta? Onko hiljaisempaa, katoaako kaduilta visuaalinen ärsyke? Miten kaupankäyntiin vaikuttaa se, että me olemme lähes kaikki jossain muualla, katoamassa metsän heittämien varjojen keskelle puolijäätyneiden peltojen upottaviin ojanpenkkoihin? Sitä emme saa koskaan tietää. Nyt olen kuitenkin palannut. Uusivuosi räjähtää pian päin näköä, ja se saa pienet eläimet pelkäämään. Suuret silmät vilkuilevat sinne tänne ja kuono värähtää kuin sähkö räpsähtäisi sen läpi. Minä olen palannut kotiin.

Tears ain't like they used to be

Valvontakameran varjoon voi piiloutua. Eikä ovikoodia tarvitse opetella ulkoa jos ei halua käydä koskaan toista kertaa. Ja monta vuotta saattaa kulua niin ettei saavuta sitä mikä tuntuu tärkeältä, minkä uskottelee itselleen olevan tärkeää ja tavoiteltavaa. Niin että kun lopulta on valmis siirtymään seuraavalle askelmalle, horjahtaa ja putoaa takaisin portaiden juurelle, mutta toisenlaisten portaiden, sellaisten jotka ovat oikeammanlaiset. Tärkeämmät. Portaat joiden olemassaoloa ei huomannut aikanaan, tai ei uskonut siihen. Ja sitten alkaa kiivetä taas uudestaan, porraskäytävän hämäryydessä vain kaiku, ja pölypilvet himmeiden lamppujen edessä. Kasvoilleen voi ottaa ymmärtävän ilmeen ja ylös pimeään jatkuvien askelmien hiljaisuudessa voi keskittyä ottamaan vastaan iskuja. Ja vaikka ylös päästyään liukastuisikin ja putoaisi jälleen alas, voi kuitenkin olla varma siitä, että lopulta valitsee sen oikean portaikon. Sillä aina on olemassa se oikea portaikko.


"Ah, to think we can find happiness
that's the greatest mistake there is
there is nothing left to cling to babe
there is nothing left to soil
I just don't want you no more
and that's the sweetest embrace of all"

(Barry Adamson / Nick Cave, The Sweetest embrace)

Pyyntö jota kukaan ei koskaan noudata

Yritä olla ajattelematta keltaista K-raudan logolla varustettua mainoskynää.

Toisaalta voisin kirjoittaa myös siitä miten aika tuntuu kuluvan eri tavalla riippuen siitä onko muutaman kilometrin säteellä ympärillä satatuhatta vai viisituhatta ihmistä. Tai siitä miten tietyssä valossa koiran silmät näyttävät kissan silmiltä. Tai miten kummallista on löytää valokuva-albumi, johon on itse vuonna 1981 tekstannut kuvan selvennykseksi: "Maisema tieltä". Tai siitä miten kaikki Suomen hyvät levykaupat ovat keskittyneet Poriin. Tai voisin kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmasta joka ei tunnista RTF-muotoa. Luonnollisesti voisin kirjoittaa myös esseetä Terry Eagletonin Kirjallisuusteoriasta, koska niin minun pitäisi juuri nyt tehdä opintoviikkoja saadakseni ja tämä suivaa todella. Tai voisin kirjoittaa hitaasta jälkisammutustyöstä, joka ei etene koska maan alta leijailee polttavaa keltaista höyryä joka hajottaa palomiehet hitaasti osiin osuessaan heihin. Tai jotain.


"All's quiet in your head"

(OSI)

Keihäänä hankeen

Talven voisi viettää esimerkiksi luistelemalla ohuen vesikerroksen peittämällä tasaisen sileäksi jäätyneellä pihamaalla. Luistimia ei tarvitsisi; pitävätkin talvikengät liukuisivat tuolla tappavalla pinnalla lähes täysin kitkatta. Voisi tehdä taidokkaita liikkeitä, muutaman ramakan pyörähdyksen, tai kokeilla vaikkapa pihan päästä päähän liukumisen nopeusennätystä. Lopulta sitten luistelisi epähuomiossa jäältä pois, tökkäisi kenkänsä pitkällisen vesisateen vuoksi paljastuneeseen maanpintaan ja lentäisi keihäänä hankeen.

"Mitä teit joululomalla?"
"No mitäpä, keihäänä hankeen."

Ilmiötä ei kannattaisi jättää siihen. Sen voisi laajentaa käsittämään paljon muitakin elämän osa-alueita kuin talvikeleillä luistelun jäisellä pihamaalla. Keihäänä hankeen lentämistä voisi käyttää esimerkkinä elämänhallinnasta erilaisissa enemmän tai vähemmän kriisiyttävissä tilanteissa. Kyky ottaa riskejä = kyky lentää keihäänä hankeen. Harva tulee ajatelleeksi, miten monin tavoin voi soveltaa niinkin spesifeihin tilanteisiin näennäisesti kohdistunutta asiaa kuin keihäänä lentämistä. Koska tuo hanki - joko konkreettinen tai symbolinen - joka tapauksessa odottaa jokaista jossain elämän vaiheessa, on selvää että sinne lentäminen keihäänä on toivottavampaa kuin esimerkiksi kaatuminen selälleen, tuuskahtaminen, liukastuminen tai mahalasku. Keihyys on tavallaan luonnollinen tila, jos on valmis ottamaan sen vastaan. Me kaikki kykenemme siihen. Pitää vain tosissaan haluta.

Ehkä jonain päivänä kerron myös Operaatio Muukkosesta.

Partial inspiration by [TUOTE].

Ja mullon kiire

Avotuli on niitä asioita joita saa elämässään sellaisella kiksejä aiheuttavalla tavalla pelätä. Aamupäivän takkatulen kanssa puuhailleena on nyt illalla hyvä mieli siitä että on saanut talon lämpimäksi; kesyttänyt tulen. Käskenyt sitä toimimaan haluamallaan tavalla, ja tuli on totellut. On tullut sytyteltyä kynttilöitä. Talvipäivänseisauksesta on pari päivää, mutta edelleen on aika pimeää ja kun on pimeää tarvitaan kynttilöitä. Jotkut niistä palavat lepattaen, toiset pitkinä suorina liekkeinä jotka muistuttavat kapeaa ja teräväkärkistä sulkaa. Ja taas tuli on kesytetty. "Pysy siinä kynttilässä, valaise tämän pöydän ympäristö", olen käskenyt ja tuli on totellut. Ja aina on kuitenkin vaara. Villapuseron hihassa voi olla roikkuva lanka kun ojentaa kättä takkaa kohti. Tuikkukynttilät saattavat leimahtaa - olen itse nähnyt niin käyvän ja se on melko räjähtävä näky. On kipinöitä ja kuumuutta. Ulkotulet saattavat heittäytyä vallan holtittomiksi, varsinkin tuulella. Niitä ei pidä sammuttaa kaatamalla tuleen ämpärillinen vettä. Kokeiltu on, ja vaikka tuli lopulta sammuikin, äityi se ensin jossain määrin raamatulliseksi; tulipatsas näkyi kauas. Minä olen nähnyt muutaman viime vuoden aikana avotulen lyövän esiin myös leivänpaahtimesta, monitorista ja sähköuunista. Kesyttömiä, arvaamattomia tulia. Mikään ei kuitenkaan pala niin arvaamattomasti kuin ihminen palaessaan loppuun. Hidasta palamista, ja kuitenkin niin huomaamatonta. Siis loppuunpalaminen. Sydän muuttuu mustaksi ja kovaksi, niin kuin kynttilän sydän. Ulkokuori sulaa pois. Hidas palaminen ei tuota kipinöitä. Se ei jätä jälkeensä savua. Kukaan ei ole kesyttämässä loppuunpalamista, sillä sitä on mahdoton kesyttää. Liekit lyövät vasten kasvoja, toisinaan. Pistää miettimään.


"Romantikko tuo epätoivoinen
ennen tulessa kärysi lemmen
Nyt poika tuhti iloinen
kujalla vastaan käy vihellellen"

(Lapinlahden Linnut, Pentti polttaa taloja)

"Ihmeen kauan se on kestänyt", ja muita usein toimivia tokaisuja

Miksei koskaan kesällä muista millaista helvettiä on kahdenkymmenen asteen pakkanen? Tai muista sitä tunnetta kun sisäelimet umpijäätyvät hitaasti mutta varmasti? Ehkä tämä jokavuotinen amnesia on pelkkä itsesuojeluvaiston sanelema ilmiö. Jos todella muistaisi talven, viiltäisi todennäköisesti ranteensa joskus lokakuun alkupuolella. Ilmiönä kahdenkymmenen asteen pakkasessa jäätyminen vastaa jonkinlaista hidasta lahoamista. Ensin pysähtyy, sitten kadottaa kyvyn kommunikoida, lopulta kyvyn reagoida. Ehkä sitten on jo kuollut, ehkä sitten voi jo palata takaisin kesään, ainakin niinä viimeisinä suloisenkauniina hetkinä joina tajunta irtoaa toimintaansa sammuttavasta ruumiista! Voi noita hetkiä, aina riesanamme!

Niille jotka ovat havainneet tänään yhden kuukauden täyttävän Silmänkääntövankilan ulosannissa lievää häiriintyneisyyttä viimeisen kahden päivän aikana, voin vakuuttaa että kyseessä on pelkkä kaupunki-maaseutu -siirtymän aiheuttama hetkellinen häiriö ja totuttuun palataan kunhan täältä takaisin Turkuun päästään. Maaseutuelämä ei totisesti sovi minulle - eilenkin join vahingossa liikaa kahvia. Maalla mukit ovat suurempia.

Lumikenkäjänis

Silmänkääntövankilan ankara urbaanius on nyt vaihtunut hetken kestäväksi maaseutuelämäksi. Selvittyäni aamulla Siperiaa emuloivasta Turusta pois - vyötärölle asti ylettyvät kinokset ovat jotain jota en olekaan keskustan jalkakäytävillä vielä ennen päässyt kokemaan - olen viettänyt päivän mm. tehden lumitöitä, kantaen takkapuita ja keittäen kahvia. Ei hullumpaa, saattaisi joku todeta, mutta totuus on että vaikka Turussa olikin lunta sitä verran että kaikki järkeenkäyvät mittaustavat pettivät on täällä kyllä aika helvetisti kylmempi. Ja pimeämpi. Ja pirusti vähemmän tv-kanavia. Toisaalta mikäs on viettäessä viikon verran talossa jossa on sekä a) nähty että b) kuultu kummituksia, jossa tavarat ovat todistettavasti liikkuneet itsekseen, jonka pihalta olen kerran katsellut selittämätöntä valoilmiötä taivaalla ja jonka nurmikota löytyi kerran kummallinen kristallinpala. Etiäiset & muut takiaiset ovat jo arkipäivää täällä, ja pimeän tullessa (katuvaloissahan kunta tunnetusti säästää - ja tehokkaasti sen tekeekin!) kaiken ylle kuin musta samettihuppu on täällä sitä jotain jota neuroottisissa piireissä tunnelmaksikin kutsutaan.


"Olla uskomatta mitään tai uskoa kaikki ovat kaksi äärimmäistä ominaisuutta, jotka eivät ole minkään arvoisia."

(Pierre Bayle)