Kävin baarissa ja otin oluen. Tai no onhan siitä vähän aikaa, vuosi ja kuukausi jos tarkkaan lasketaan. Sellainen perinteinen baari-ilta; mutta jotenkin sen jälkeen tuli tunne että tämä on kyllä nähty. Että miksi pitää ihmisiä tavatessa juoda, kun juomatta on pääsääntöisesti aina mukavampi. Hyvältä maistuvaa alkoholiakaan ei liene vielä keksitty. Niin että tuon tammikuun 2014 jälkeen olen juonut kaksi lasillista kuoharia (helmi- ja joulukuussa) ja puolikkaan lonkeron kesällä. Mitään en ole huomannut menettäneeni.
Lihaa syön nykyään satunnaisesti ehkä viitisen kertaa vuodessa, lähinnä tilanteissa joissa se on helpoin ratkaisu olla olematta hankala. Jotkut liharuuat ovat ihan hyviä, mutta niistä tulee kovin raskas olo kun ei juuri mitään kuluta. Paitsi joka päivä vedän leukoja. Nykyisin menee noin neljäkymmentä.
Parisuhteessa en ole ollut kahteen vuoteen. Ei minulla mitään sellaistakaan vastaan olisi, ihan mukavahan se olisi jonkun kanssa arkensa jakaa. Mutta kotoa pitää tulla hakemaan, vaivaa en erityisemmin asian eteen jaksa nähdä. Seksiäkin oli silloin viimeksi, ajatuskin siitä ilman parisuhdetta on outo. En ole sitäkään juuri kaipaillut.
Kahvinkulutus on jo vuosien ajan kasvanut, ja on yhä kasvussa. Uneni ovat menneet todella villeiksi. Kirjoitan ja luen enemmän kuin aikoihin, mutta hajanaisemmin. Elokuvia en enää edes yritä katsoa, paitsi sellaisia joissa on aikaluuppi.
Kissat ovat maailman oleellisimpia otuksia.
16.2.15
6.2.15
Linssitorakka
Minut kuvattiin tänään markkinointi- ja lehdistökäyttöön. Kaksi muistikorttia täyttyi; ammattimies sai minunlaisenikin yleensä kuvissa neuroottiselta näyttävän jässikän vaikuttamaan vakuuttavalta. Alleni sopisi monenlaisenikin kuvateksti.
Paluumatkalla kuvauspaikalta poikkesin Fredalla levykaupasta hakemassa tilaukseni: kolme vielä hyllystä puuttunutta Juicen albumia 70-luvun lopulta. Leskisen elämäkerta kosketti oudolla tavalla, se oli paljon surullisempi kuin odotin. Ehkä jopa koin sen surullisempana kuin kirjoittaja oli tarkoittanut. Samastuin Juicen ihmisenkaipuuseen; siihen josta hän ei koskaan päässyt, joka ajoi hänet itsetuhoiseen juomiseen ja joka kai hänet loppuviimeksi sitten tappoikin. Miten yksinäinen ihminen hän kaikista hetkittäin onnellisista ihmissuihteistaan huolimattakin aina oli.
Kuten kirjan kirjoittanut Antti Heikkinen, minäkin löysin Leskisen musiikin kunnolla vasta 90-luvun puolivälissä ilmestyneen tuplakokoelman myötä. Intensiivisen tutustumisen seurauksena Juice tuli lähelle, on tuntunut läheiseltä siitä lähtien.
Mutta luin tuossa kyllä myös Tommi Liimatan Jeppiksen, joka on kyllä yksi maailman rakastettavimpia kirjoja. Liimatta on saman ikäinen kuin minä. Menimme molemmat kouluun syksyllä 1983. Elimme samoja vaiheita, tunsimme samoja tunteita, leikimme samoilla leluilla. Hurjaa luettavaa, ihanaa. Kakkososaa jännityksellä odottaen.
Paluumatkalla kuvauspaikalta poikkesin Fredalla levykaupasta hakemassa tilaukseni: kolme vielä hyllystä puuttunutta Juicen albumia 70-luvun lopulta. Leskisen elämäkerta kosketti oudolla tavalla, se oli paljon surullisempi kuin odotin. Ehkä jopa koin sen surullisempana kuin kirjoittaja oli tarkoittanut. Samastuin Juicen ihmisenkaipuuseen; siihen josta hän ei koskaan päässyt, joka ajoi hänet itsetuhoiseen juomiseen ja joka kai hänet loppuviimeksi sitten tappoikin. Miten yksinäinen ihminen hän kaikista hetkittäin onnellisista ihmissuihteistaan huolimattakin aina oli.
Kuten kirjan kirjoittanut Antti Heikkinen, minäkin löysin Leskisen musiikin kunnolla vasta 90-luvun puolivälissä ilmestyneen tuplakokoelman myötä. Intensiivisen tutustumisen seurauksena Juice tuli lähelle, on tuntunut läheiseltä siitä lähtien.
Mutta luin tuossa kyllä myös Tommi Liimatan Jeppiksen, joka on kyllä yksi maailman rakastettavimpia kirjoja. Liimatta on saman ikäinen kuin minä. Menimme molemmat kouluun syksyllä 1983. Elimme samoja vaiheita, tunsimme samoja tunteita, leikimme samoilla leluilla. Hurjaa luettavaa, ihanaa. Kakkososaa jännityksellä odottaen.
31.1.15
Sama vanha ärmäke
Täällä taas. Käytin muutaman päivän käymällä läpi arkistoni, poistin osapuilleen kolmekymmentä päivitystä, lähinnä teknisesti toistaitoisimmat, muutaman ideaköyhän, hyvin vähän mitään sisällöltään häpeällistä, ja pamautin tämän taas tänne. Tauko teki hyvää. Paineet ovat kadonneet, ja kun ensi syksynä debytoin kirjailijanakin, ajattelin noista tunteista kenties tännekin kanavoituvan kiinnostava materiaalintynkää. Saa nähdä.
Mutta jollei tämä miellytä, niin muutakin on. Silmänkääntökahvila tarjoilee lähes päivittäisen annoksen herkkuja 70-luvulta, ja jokunen päivä sitten startannut Wanha Blogistania keräsi kasaan melkein kaikki bloggaajat siltä ajalta kun blogit vielä olivat, no, jotain muuta kuin peilin edessä keikistelyä ja mainontaa. Olen minä sielläkin siis, ja jos nyt äkkiä päässäni räknään, niin kyseessä on kolmastoista blogi, jota kirjoittelen. Saattaa olla että joku unohtuikin. Youtube-kanavakin löytyy nykyisin.
Tervetuloa vankilan harmaaseen arkeen taas.
Mutta jollei tämä miellytä, niin muutakin on. Silmänkääntökahvila tarjoilee lähes päivittäisen annoksen herkkuja 70-luvulta, ja jokunen päivä sitten startannut Wanha Blogistania keräsi kasaan melkein kaikki bloggaajat siltä ajalta kun blogit vielä olivat, no, jotain muuta kuin peilin edessä keikistelyä ja mainontaa. Olen minä sielläkin siis, ja jos nyt äkkiä päässäni räknään, niin kyseessä on kolmastoista blogi, jota kirjoittelen. Saattaa olla että joku unohtuikin. Youtube-kanavakin löytyy nykyisin.
Tervetuloa vankilan harmaaseen arkeen taas.
8.2.14
Estopupu
Sataa. Nostan pulkan takaisin kaapin päälle; luotan ettei sitä enää ennen ensi talvea tarvita. Pakkaan lapsen sukset ja monot takaisin komeroon. Käyttämättä jäivät, mutta luistelemaan sentään ehti. Ja yksi lumiukko - korjaan: lumikissa - väkerrettiin joulukuun alussa sinä yhtenä viikonloppuna kun silloin oli lunta. Niin että talvi tämäkin. Toppatakin jätän vielä naulakkoon. Jos nollan alle vaikka laskee vielä, ja villasukat saavat olla esillä, täällä on kylmä muutenki aina. Naakat kyyhottävät koivunlatvassa vettyneinä, kissa katsoo niitä kuin elokuvaa. Pienistä käänteistä aidosti kiinnostuen se kallistelee päätään ja kommentoi. Kas, nyt tuo yksi ravisti itseään. Oho, neljäs lehahti jostain joukon jatkoksi, märkä kuin toverinsa. Ja minä katson kissaa, ja minä kirjoitan siitä että katson kissaa joka katsoo naakkoja, ja minä kuulen sanat ääneen, kun tarkkailija näkee tekstin ilmestyvän näytölle, ja jossain taustalla minä nukun edelleen, nukun, käänteissä, lakanoiden solmuissa, ihmiselämän kätköissä, vyyhdeissä.
Eilen Yle Puheen toimittaja sai sitkeän hihityskohtauksen kertoessaan tyttöjen ympärileikkausta vastaan kampanjoivasta aktivistista. Sitä oli melko vaivaannuttava kuunnella.
Eilen Yle Puheen toimittaja sai sitkeän hihityskohtauksen kertoessaan tyttöjen ympärileikkausta vastaan kampanjoivasta aktivistista. Sitä oli melko vaivaannuttava kuunnella.
3.2.14
(& ? sinä & & xa)
Olen huomannut asioiden kerääntyvän. Pitkiä kausia katoaa siihen kuohuun, joka aina oksentuu ohitsemme, kuukausia, vuosia. Sitten jotain tapahtuu. Ja jotain muuta tapahtuu. Minäkin olen se sama ihminen edelleen kaikesta siitä huolimatta, mitä saatatte minusta lähitulevaisuudessa kuulla. Tai jos ette kuulekaan enää mitään.
Otin kuvan. Tai oikeastaan - -
Olen kyllä ajatellut sitäkin, voisiko kaltaiseni yksinelävä mörökölli vielä joskus tavata ihmisen jonka kanssa muodostaa jotain hyvää ja pysyvää. Se olisi mukavaa. Mutta toisaalta pelkkä ajatus runnoo minut näännyttävällä työläydellään: että pitäisi alkaa taas se vaihe, taas se toiseen tutustuminen, taas se itsestään kauhominen, ammentaminen, kaikki ne teljet pitäisi jälleen avata ja se on joka kerta niin murhaava prosessi, niin hirveä. Kun ei koskaan enää rakastuisi, kun pääsisi suoraan siihen tilaan jossa toinen on jo tuttu, jossa kaikki ne suuret tunteet ovat jo takanapäin.
Otin kuvan. Tai oikeastaan - -
Olen kyllä ajatellut sitäkin, voisiko kaltaiseni yksinelävä mörökölli vielä joskus tavata ihmisen jonka kanssa muodostaa jotain hyvää ja pysyvää. Se olisi mukavaa. Mutta toisaalta pelkkä ajatus runnoo minut näännyttävällä työläydellään: että pitäisi alkaa taas se vaihe, taas se toiseen tutustuminen, taas se itsestään kauhominen, ammentaminen, kaikki ne teljet pitäisi jälleen avata ja se on joka kerta niin murhaava prosessi, niin hirveä. Kun ei koskaan enää rakastuisi, kun pääsisi suoraan siihen tilaan jossa toinen on jo tuttu, jossa kaikki ne suuret tunteet ovat jo takanapäin.
22.1.14
23 / 40 / 9
Olen niin monelle maininnut tälle vuodelle kaavailemistani suurista suunnitelmista, että häpeä tulee olemaan valtava sitten kun en taaskaan saa aikaan mitään. Mutta ei se mitään, olen tottunut häpeään. Se turruttaa mukavasti tiellä kohti uusia pettymyksiä.
Joku kertoi että nyt on menossa "Luovu joka päivä yhdestä tavarasta" -vuosi. En sitten jaksa näitä tyytyväisenpullean hyvinvointiyhteiskunnan tempausprojekteja. Maalaisjärkeä saa käyttää. Liiasta tavarasta luopumiseen ei nähdäkseni tarvita kampanjoita, puhumattakaan että mitään korneja dokumenttielokuvia varastoon viedystä omaisuudesta. Onko liikaa kamaa? No luovu siitä! Minulla ei ole. Olen tänä vuonnakin ostanut jo kaikenlaista mukavaa, kirjoja lähinnä mutta muutakin pitäisi. Ainahan sitä asioita tarvitsee. Enkä minä turhaa hamstraa; siltikään, vaikka eilen huomasin, että minulla on edelleen tallessa kaikki koskaan omistamani kännykät, siis vuodesta 1998 lähtien. Niitä on kuusi, nykyinen mukaan lukien. Mihin ne voisi pistää? Roskiin vai? (toimimattoman pöytäkoneen monitorin kyllä aikoinaan kippasinkin jäteastiaan, kännykät vielä kulkevat muuttokuormassa, mutta joku raja...) Ja läppäreitä on kolme. Ja takkeja yllättävän monta kun ottaa huomioon että kahta käytän. Ja makuupussi, viimeksi käytetty kymmenisen vuotta sitten. Valtava säkillinen verhoja. Pelkästään epämääräistä paperitavaraa vähintään viisi pahvilaatikollista. No niin. Joo.
Okei, voisin luopua yhdestä kiposta. Se on hölmön näköinen.
Joku kertoi että nyt on menossa "Luovu joka päivä yhdestä tavarasta" -vuosi. En sitten jaksa näitä tyytyväisenpullean hyvinvointiyhteiskunnan tempausprojekteja. Maalaisjärkeä saa käyttää. Liiasta tavarasta luopumiseen ei nähdäkseni tarvita kampanjoita, puhumattakaan että mitään korneja dokumenttielokuvia varastoon viedystä omaisuudesta. Onko liikaa kamaa? No luovu siitä! Minulla ei ole. Olen tänä vuonnakin ostanut jo kaikenlaista mukavaa, kirjoja lähinnä mutta muutakin pitäisi. Ainahan sitä asioita tarvitsee. Enkä minä turhaa hamstraa; siltikään, vaikka eilen huomasin, että minulla on edelleen tallessa kaikki koskaan omistamani kännykät, siis vuodesta 1998 lähtien. Niitä on kuusi, nykyinen mukaan lukien. Mihin ne voisi pistää? Roskiin vai? (toimimattoman pöytäkoneen monitorin kyllä aikoinaan kippasinkin jäteastiaan, kännykät vielä kulkevat muuttokuormassa, mutta joku raja...) Ja läppäreitä on kolme. Ja takkeja yllättävän monta kun ottaa huomioon että kahta käytän. Ja makuupussi, viimeksi käytetty kymmenisen vuotta sitten. Valtava säkillinen verhoja. Pelkästään epämääräistä paperitavaraa vähintään viisi pahvilaatikollista. No niin. Joo.
Okei, voisin luopua yhdestä kiposta. Se on hölmön näköinen.
8.1.14
Tasan ei käy
Vuosi kulahti, ja oli jotenkin omituinen sillä tavoin kulahdellessaan. Noin vain vängersi menemään, vaikka ihmispolo yritti jarrutella. Mahtuihan siihen paljon, näin jälkikäteen katsoen enemmän kuin olisi äkkiä luullutkaan. Muuttoja sinne ja tänne, putkiremontteja, vesivahinkoja, lisää muuttoja. Auto ja pesukone ihan kuin maallista omaisuutta ei tarpeeksi olisi. Lapsi aloitti koulunkäynnin, ruotsiksi. Kasvatan hiuksiakin taas, ihmissuhteet ovat mennyttä elämää, kirjoittaakaan en enää jaksa, mutta hitaasti, hyvin hitaasti innostun kaikesta visuaalisesta. Piirtelen. Olen tavannut ihmisiä enemmän kuin parina aiempana vuonna, erakoitumisellakin on rajansa. Ja vauvoja, niitä tuli lähipiiriin vuonna 2013 niin etten laskuissa pysynyt. Ensimmäinen serkkukin meidän tytölle, on sitä odotettu.
Kahta tv-sarjaa olen seurannut: Mad Menissä etenin neloskauteen, jonka boksina ostin Anttilasta syksyllä, ja exme on armollisesti tutustuttanut minut perin brittiläiseen ilmiöön nimeltä Doctor Who (siihen 2000-luvun). On lainaillut noita kausilaatikoitakin siihen malliin, että viidennen sain juuri toissapäivänä päätökseen. Alan jo Matt Smithiin tottua, mutta kyllä David Tennant on aina oleva se joka roolin minulle määrittää. On muuten sen näköinen mies että. Krhm. Tuliko täällä kuuma taas yhtäkkiä, krhm.
Vuotta taaksepäin ajatellessa nousee jostain syystä parhaana muistona mieleen pääsiäinen. Olin lapsen kanssa maalla pyhien verran, ja tehtiin kahtena päivänä kävelyretki hankikannoille. Laakeita peltoaukeita neliökilometreittäin avautui edessä, hanki oli niin kova että kesti tasajalkapompun. Käveltiin lapsuudenmaisemissani, mutta vieraasti, peltoja pitkin. Aurinko porotti kesää jo tunnustellen, käveltiin rautatielle, metsänreunaan, soliseville ojille, ja yhden sellaisen viertä alitettiin ratakin tunnelia pitkin. Siellä valkoisessa autiudessa oli äärettömän rauhallista, kummallinen yksityinen maailma, kirkkaan valkoisena melkein rajaton yhtä rajattoman sinisen taivaan alla. Horisontissa kulki pisteinä rekkoja sitä pikatietä pitkin, jolla pelko on aikanaan halkaistu. Niin lämmintä talven jälkeen, niin kaunista ja mukavaa. Siinä kai se tärkein sana: meillä oli siellä mukavaa. Arkipäivä on niin usein vain väsyttävää.
Toinen mieleen jäänyt onnellinen aika oli kesälomaa seurannut viikko. Töissäkö, kuulen teidän hämmentyvän, ja paheksun kun ette kaikkea tänne päivittämääni muista. Minähän olin sairaslomalla. Poskiontelotulehdus ja ties mitä kaikkea, mutta mikä onni: loputtomasti lukemista, ruokaa pakastin täynnä, viikon sairasloma ja jos en lukenut, nukuin. Kuume alkoi kyllästyttää, muuten ihanan pilvenpehmeää olemista oli se.
Lukemisesta tuli mieleen, että sitä tulikin harrastettua 2013 enemmän kuin aikoihin. (no okei, 50 kirjaa, mutta on se kaksi enemmän kuin edellisvuonna) Seuraavia haluan erityismainostaa:
Ernest Cline: Ready Player One. Yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista, johon en melkein uskaltanut tarttua, kun ennakko-odotukset olivat sen verran kovat. 80-luvun videopelitodellisuus muuntuneena dystooppisen tulevaisuuden virtuaaliseksi pakopaikaksi. Kirja oli kuin olisi itse kadonnut karkeisiin pikseleihin, ja juonikin oli loppujen lopuksi hyvä. Rakastin joka hetkeä. Toi mieleen Steven Hallin muutaman vuoden takaisin Haitekstin, rakastin sitäkin.
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Hyvin outoon kerronnalliseen ratkaisuun kietoutunut murhamysteeri. Menisi perusdekkarista, ellei kertoja olisi outo yhdistelmä kaikkitetävää yliolentoa ja kirjan alussa tapahtuvan tuhopolton uhria. Jaksoi viehättää.
Iain Banks: Stonemouth, Espedair Streest, The Bridge. Kolme taidokasta Banksia. Stonemouth jäi viime vuonna kuolleen lempikirjailijani viimeiseksi ei-scifiteokseksi, nuo kaksi muuta ovat 80-luvulta, ja olleet toistaiseksi vielä lukematta. Hienoja kaikki (ja suomentamattomia), mitä näitä erittelemään. The Bridge nousi ihan Banks-suosikkieni huipun tuntumaan sillä samalla oudolla vierauden tunnelmallaan, joka minut alunperinkin lumosi silloin kauan sitten. Stonemouth kuvaa skottilaista pikkukaupunkielämää paremmin ja hyytävimmin kuin ehkä mikään aiempi Banks, ja Espedair Street... No, 70-luvulle sijoittuva brittiläisen progebändin nousu ja kukoistus. Voisinko olla rakastamasta moista teosta, en tietenkään. Ei-scifinä Banks on parhaimmillaan (on ne scifitkin loistavia!), ja nämä ovat siitäkin tuotannosta kaikki kolme kärkipäästä.
Stephen King: 22.11.63. Tästä jo kesällä kirjoitinkin. Parasta Kingiä kahteenkymmeneen vuoteen vähintään, mutta ei nyt tässä enempiä.
Marko Hautala: Torajyvät, Unikoira. Kaksi hienoa romaania suhteellisen tuoreen kotimaisen loistotekijän tuotannosta, joka alkaa melkein ollakin luettuna. Kauhukirjallisuutta ehkä, mutta usein liian unenomaista ollakseen täysin. Lynch-vaikutteita, pirun taitavaa ekonomista sanankäyttöä. Ei turvaa missään vaiheessa anglosaksisiin genrekliseisiin, vaan punoo omaa ahdistavan marraskuista tunnelmaansa. Pirun hienoja teoksia, Torajyvät lienee suosikein kaikista Hautaloista toistaiseksi.
Jennifer Egan: Sydäntorni. Paul Austerin mieleen tuovaa monentasoista kerrontaa, mutta omalla reippaan toiminnallisella vivahteella. Kiehtova uusi tuttavuus, jolta alkuvuonna luin toisenkin kirjan (Aika suuri hämäys), mutta tämä oli parempi.
Tietokirjoista mainittakoon yksi järisyttävän kiinnostava: Hannes Råstamin kirjoittama Kuinka tehtiin sarjamurhaaja - Thomas Quickin tapaus. Ahmin tämän koukuttuen paremmin kuin mihinkään jännäriin koskaan. Quick on ehkä nimenä tuttu, tuo pahamaineinen monikymmenkertainen sarjamurhaaja, joka vankila- ja lääkintähenkilökunnan regressiivisissä kuulusteluissa tunnusti hirveän määrän hirveitä tekoja, ja todisteitakin löydettiin kun miestä kierrätettiin ympäri Skandinaviaa murha- ja hautapaikoilla. Vaan mitäs sitten kävikään? Viime vuoden aikana mies vapautettiin viimeisistäkin häneen kohdistuneista syytteistä. En voi tätä kirjaa liikaa suositella, järkyttävä ja kiehtova, ennen kaikkea uskomaton ja sittenkin totta.
Ja kaiken tämän jälkeen niskaa kramppaa.
En minä ole tottunut enää tällaisia epistoloita naputtelemaan.
Kahta tv-sarjaa olen seurannut: Mad Menissä etenin neloskauteen, jonka boksina ostin Anttilasta syksyllä, ja exme on armollisesti tutustuttanut minut perin brittiläiseen ilmiöön nimeltä Doctor Who (siihen 2000-luvun). On lainaillut noita kausilaatikoitakin siihen malliin, että viidennen sain juuri toissapäivänä päätökseen. Alan jo Matt Smithiin tottua, mutta kyllä David Tennant on aina oleva se joka roolin minulle määrittää. On muuten sen näköinen mies että. Krhm. Tuliko täällä kuuma taas yhtäkkiä, krhm.
Vuotta taaksepäin ajatellessa nousee jostain syystä parhaana muistona mieleen pääsiäinen. Olin lapsen kanssa maalla pyhien verran, ja tehtiin kahtena päivänä kävelyretki hankikannoille. Laakeita peltoaukeita neliökilometreittäin avautui edessä, hanki oli niin kova että kesti tasajalkapompun. Käveltiin lapsuudenmaisemissani, mutta vieraasti, peltoja pitkin. Aurinko porotti kesää jo tunnustellen, käveltiin rautatielle, metsänreunaan, soliseville ojille, ja yhden sellaisen viertä alitettiin ratakin tunnelia pitkin. Siellä valkoisessa autiudessa oli äärettömän rauhallista, kummallinen yksityinen maailma, kirkkaan valkoisena melkein rajaton yhtä rajattoman sinisen taivaan alla. Horisontissa kulki pisteinä rekkoja sitä pikatietä pitkin, jolla pelko on aikanaan halkaistu. Niin lämmintä talven jälkeen, niin kaunista ja mukavaa. Siinä kai se tärkein sana: meillä oli siellä mukavaa. Arkipäivä on niin usein vain väsyttävää.
Toinen mieleen jäänyt onnellinen aika oli kesälomaa seurannut viikko. Töissäkö, kuulen teidän hämmentyvän, ja paheksun kun ette kaikkea tänne päivittämääni muista. Minähän olin sairaslomalla. Poskiontelotulehdus ja ties mitä kaikkea, mutta mikä onni: loputtomasti lukemista, ruokaa pakastin täynnä, viikon sairasloma ja jos en lukenut, nukuin. Kuume alkoi kyllästyttää, muuten ihanan pilvenpehmeää olemista oli se.
Lukemisesta tuli mieleen, että sitä tulikin harrastettua 2013 enemmän kuin aikoihin. (no okei, 50 kirjaa, mutta on se kaksi enemmän kuin edellisvuonna) Seuraavia haluan erityismainostaa:
Ernest Cline: Ready Player One. Yksi parhaista koskaan lukemistani romaaneista, johon en melkein uskaltanut tarttua, kun ennakko-odotukset olivat sen verran kovat. 80-luvun videopelitodellisuus muuntuneena dystooppisen tulevaisuuden virtuaaliseksi pakopaikaksi. Kirja oli kuin olisi itse kadonnut karkeisiin pikseleihin, ja juonikin oli loppujen lopuksi hyvä. Rakastin joka hetkeä. Toi mieleen Steven Hallin muutaman vuoden takaisin Haitekstin, rakastin sitäkin.
Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää. Hyvin outoon kerronnalliseen ratkaisuun kietoutunut murhamysteeri. Menisi perusdekkarista, ellei kertoja olisi outo yhdistelmä kaikkitetävää yliolentoa ja kirjan alussa tapahtuvan tuhopolton uhria. Jaksoi viehättää.
Iain Banks: Stonemouth, Espedair Streest, The Bridge. Kolme taidokasta Banksia. Stonemouth jäi viime vuonna kuolleen lempikirjailijani viimeiseksi ei-scifiteokseksi, nuo kaksi muuta ovat 80-luvulta, ja olleet toistaiseksi vielä lukematta. Hienoja kaikki (ja suomentamattomia), mitä näitä erittelemään. The Bridge nousi ihan Banks-suosikkieni huipun tuntumaan sillä samalla oudolla vierauden tunnelmallaan, joka minut alunperinkin lumosi silloin kauan sitten. Stonemouth kuvaa skottilaista pikkukaupunkielämää paremmin ja hyytävimmin kuin ehkä mikään aiempi Banks, ja Espedair Street... No, 70-luvulle sijoittuva brittiläisen progebändin nousu ja kukoistus. Voisinko olla rakastamasta moista teosta, en tietenkään. Ei-scifinä Banks on parhaimmillaan (on ne scifitkin loistavia!), ja nämä ovat siitäkin tuotannosta kaikki kolme kärkipäästä.
Stephen King: 22.11.63. Tästä jo kesällä kirjoitinkin. Parasta Kingiä kahteenkymmeneen vuoteen vähintään, mutta ei nyt tässä enempiä.
Marko Hautala: Torajyvät, Unikoira. Kaksi hienoa romaania suhteellisen tuoreen kotimaisen loistotekijän tuotannosta, joka alkaa melkein ollakin luettuna. Kauhukirjallisuutta ehkä, mutta usein liian unenomaista ollakseen täysin. Lynch-vaikutteita, pirun taitavaa ekonomista sanankäyttöä. Ei turvaa missään vaiheessa anglosaksisiin genrekliseisiin, vaan punoo omaa ahdistavan marraskuista tunnelmaansa. Pirun hienoja teoksia, Torajyvät lienee suosikein kaikista Hautaloista toistaiseksi.
Jennifer Egan: Sydäntorni. Paul Austerin mieleen tuovaa monentasoista kerrontaa, mutta omalla reippaan toiminnallisella vivahteella. Kiehtova uusi tuttavuus, jolta alkuvuonna luin toisenkin kirjan (Aika suuri hämäys), mutta tämä oli parempi.
Tietokirjoista mainittakoon yksi järisyttävän kiinnostava: Hannes Råstamin kirjoittama Kuinka tehtiin sarjamurhaaja - Thomas Quickin tapaus. Ahmin tämän koukuttuen paremmin kuin mihinkään jännäriin koskaan. Quick on ehkä nimenä tuttu, tuo pahamaineinen monikymmenkertainen sarjamurhaaja, joka vankila- ja lääkintähenkilökunnan regressiivisissä kuulusteluissa tunnusti hirveän määrän hirveitä tekoja, ja todisteitakin löydettiin kun miestä kierrätettiin ympäri Skandinaviaa murha- ja hautapaikoilla. Vaan mitäs sitten kävikään? Viime vuoden aikana mies vapautettiin viimeisistäkin häneen kohdistuneista syytteistä. En voi tätä kirjaa liikaa suositella, järkyttävä ja kiehtova, ennen kaikkea uskomaton ja sittenkin totta.
Ja kaiken tämän jälkeen niskaa kramppaa.
En minä ole tottunut enää tällaisia epistoloita naputtelemaan.
29.12.13
Tämä otsikko valehtelee
Ostin marraskuussa sikakalliit talvikengät. Ensimmäiset kunnolliset miesmuistiin, suomalaisvalmisteiset, paksuvuoriset, pitkävartisetkin kun ongelmana on aina ollut näissä Helsingin umpihangissa kahlatessa sisään nilkansuusta tursuava lumi.
Olisi varmaan kannattanut käyttää nekin rahat johonkin muuhun, sitä minä vaan.
Tänään koin silti jotain ainutlaatuista. Olin ulkona kahdeksan maissa aamulla, mikä sunnuntaisin tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin ennen viittä arkisin. Kävelin Meilahden puistossa. Navakka tuuli humisteli korkeiden mäntyjen oksistoissa, se oli ainoa ääni. Oli hiljaista kuin kirkkomaalla. Tukholmankadun tavanomainen autokohinakaan ei ollut vielä alkanut, kukaan ei liikkunut, oli pysäyttävän kaunista, pimeyttä sävyttivät kosteaan usvaan väriaineen lailla leviävät oranssit pihavalot puistoa reunustavien kerrostalojen liepeiltä. Seisahduin polulle. Tuoksui multa ja savi, kosteus. Sitten puiston läpi kantautui terävänä rastaan laulu. Kun sulki silmänsä, ei tiennyt mikä vuodenaika oli. En ole sitä ääntä koskaan kuullut kuin kesäöisin, nyt se jatkoi, jatkoi, jatkoi. Saatteli minut puistosta pois ja kotia kohti.
Aloin pakata tavaroita, maaseutu kutsuu. Viime vuonna siellä hiihdettiin, pulkkailtiin, tehtiin läjäpäin lumiukkoja. Nyt vissiin läträtään kuravedellä. Hassua miten nopeasti niihin lumitalviin tottui, sitä edelliset ties miten monta kun olivat juuri tätä mitä nytkin.
Olisi varmaan kannattanut käyttää nekin rahat johonkin muuhun, sitä minä vaan.
Tänään koin silti jotain ainutlaatuista. Olin ulkona kahdeksan maissa aamulla, mikä sunnuntaisin tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin ennen viittä arkisin. Kävelin Meilahden puistossa. Navakka tuuli humisteli korkeiden mäntyjen oksistoissa, se oli ainoa ääni. Oli hiljaista kuin kirkkomaalla. Tukholmankadun tavanomainen autokohinakaan ei ollut vielä alkanut, kukaan ei liikkunut, oli pysäyttävän kaunista, pimeyttä sävyttivät kosteaan usvaan väriaineen lailla leviävät oranssit pihavalot puistoa reunustavien kerrostalojen liepeiltä. Seisahduin polulle. Tuoksui multa ja savi, kosteus. Sitten puiston läpi kantautui terävänä rastaan laulu. Kun sulki silmänsä, ei tiennyt mikä vuodenaika oli. En ole sitä ääntä koskaan kuullut kuin kesäöisin, nyt se jatkoi, jatkoi, jatkoi. Saatteli minut puistosta pois ja kotia kohti.
Aloin pakata tavaroita, maaseutu kutsuu. Viime vuonna siellä hiihdettiin, pulkkailtiin, tehtiin läjäpäin lumiukkoja. Nyt vissiin läträtään kuravedellä. Hassua miten nopeasti niihin lumitalviin tottui, sitä edelliset ties miten monta kun olivat juuri tätä mitä nytkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)