Olen huomannut asioiden kerääntyvän. Pitkiä kausia katoaa siihen kuohuun, joka aina oksentuu ohitsemme, kuukausia, vuosia. Sitten jotain tapahtuu. Ja jotain muuta tapahtuu. Minäkin olen se sama ihminen edelleen kaikesta siitä huolimatta, mitä saatatte minusta lähitulevaisuudessa kuulla. Tai jos ette kuulekaan enää mitään.
Otin kuvan. Tai oikeastaan - -
Olen kyllä ajatellut sitäkin, voisiko kaltaiseni yksinelävä mörökölli vielä joskus tavata ihmisen jonka kanssa muodostaa jotain hyvää ja pysyvää. Se olisi mukavaa. Mutta toisaalta pelkkä ajatus runnoo minut näännyttävällä työläydellään: että pitäisi alkaa taas se vaihe, taas se toiseen tutustuminen, taas se itsestään kauhominen, ammentaminen, kaikki ne teljet pitäisi jälleen avata ja se on joka kerta niin murhaava prosessi, niin hirveä. Kun ei koskaan enää rakastuisi, kun pääsisi suoraan siihen tilaan jossa toinen on jo tuttu, jossa kaikki ne suuret tunteet ovat jo takanapäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti