29.12.13

Tämä otsikko valehtelee

Ostin marraskuussa sikakalliit talvikengät. Ensimmäiset kunnolliset miesmuistiin, suomalaisvalmisteiset, paksuvuoriset, pitkävartisetkin kun ongelmana on aina ollut näissä Helsingin umpihangissa kahlatessa sisään nilkansuusta tursuava lumi.

Olisi varmaan kannattanut käyttää nekin rahat johonkin muuhun, sitä minä vaan.

Tänään koin silti jotain ainutlaatuista. Olin ulkona kahdeksan maissa aamulla, mikä sunnuntaisin tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin ennen viittä arkisin. Kävelin Meilahden puistossa. Navakka tuuli humisteli korkeiden mäntyjen oksistoissa, se oli ainoa ääni. Oli hiljaista kuin kirkkomaalla. Tukholmankadun tavanomainen autokohinakaan ei ollut vielä alkanut, kukaan ei liikkunut, oli pysäyttävän kaunista, pimeyttä sävyttivät kosteaan usvaan väriaineen lailla leviävät oranssit pihavalot puistoa reunustavien kerrostalojen liepeiltä. Seisahduin polulle. Tuoksui multa ja savi, kosteus. Sitten puiston läpi kantautui terävänä rastaan laulu. Kun sulki silmänsä, ei tiennyt mikä vuodenaika oli. En ole sitä ääntä koskaan kuullut kuin kesäöisin, nyt se jatkoi, jatkoi, jatkoi. Saatteli minut puistosta pois ja kotia kohti.

Aloin pakata tavaroita, maaseutu kutsuu. Viime vuonna siellä hiihdettiin, pulkkailtiin, tehtiin läjäpäin lumiukkoja. Nyt vissiin läträtään kuravedellä. Hassua miten nopeasti niihin lumitalviin tottui, sitä edelliset ties miten monta kun olivat juuri tätä mitä nytkin.




Ei kommentteja: