<$BlogRSDUrl$>

Ajatuksia kissoista ja kahvinkeitosta.

8.12.13

Aidanseipäät 

Tytär vietti yhdistettyjä seitsenvuotisjuhliaan kahden saman viikon sisällä syntyneen luokkakaverin kanssa. Kutsuttuna olivat kaikki luokan tytöt - tusinan verran vieraita. Kaksi tuntia ei ehkä aikuisten juhlaksi olisi pituudella pilattu, mutta tuonikäisille ehdoton maksimi. Edellisvuosiin verrattuna näennäisrauhallinen alkutilanne kasvoi yleiskakofoniaksi ja nitisten hallituksi kaaokseksi; hauskaa näytti olevan, eikä aikuisten tarvinnut kuin katsoa vierestä, kun oli järjestetyt juhlat. Mutta sitä lahjatavaran määrää. Nyt on kaikkea pinkkiä ja kimalteista enemmän kuin laki sallii, mutta muutamia ihan fiksujakin juttuja. Jossain siellä keskellä iskän seitsenvuotiaalle kirjoittama kirja, kovakantinen ja kuvitettu. Ehkei se nyt ollut innolla vastaanotetuin lahja, mutta olipa sen tekeminen hauskaa.

Seuraavana yönä näin unta, jossa pakenin metsän keskellä sijaitsevalla hautausmaalla kahta nahkatakkista ihmishahmoa, jotka eivät kuitenkaan olleet ihmisiä. Oli kirkas, lämmin kesäpäivä. Minulla oli malja, johon keräsin maasta suuria jääkiteitä sulamaan. Siunasin maljaa kovaan ääneen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Se piti minut näkymättömänä pahuudelta, esti niitä pääsemästä aivan vierelleni, mutta myös minua poistumasta kalmiston ympäri kulkevalta polulta. Olin ansassa. Lopulta toinen hahmoista pysähtyi kohdalleni reunimmaisen hautarivin toiselle puolelle. Se haistoi minut vaikkei nähnyt, sen naama suli piirteettömäksi. Näky oli kaamea. Hahmo muuttui sudeksi, jonka tiesin viis veisaavan siunauksistani. Hidastin sitä hetken heittämällä maljan sisällön sen kasvoille. Pakenin metsään susi perässäni, missä vaiheessa päätin herättää itseni. Kun tietää aina unta nähdessään olevansa unessa, se on helppoa; sen kun päättää herätä.

Avasin silmät säkkipimeässä huoneessa. Sulavat miehenkasvot eivät jättäneet rauhaan. Kello oli 5.30, siihen aikaan olen lähes poikkeuksetta hereillä joka päivä. Kömmin juomaan lasillisen vettä, eteisessä lapsen kengänlaittojakkara loisti itsekseen kuin kelmeä majakka. Sänkyyn palattuani ajattelin hautausmaita. Unissani ne ovat aina jylhän mäntymetsän keskellä, aina pieniä ja vanhoja, ja aina pakenen niissä henkeni edestä, piiloudun kivien taakse.

Vain pysähtyneet ja hiljaiset sisätilat ovat unissani toistuvampi elementti. Kukkatapettiset hämärät huoneet, lattialla räsymattoja, seinillä tauluja, röyhelöiset verhot ikkunoiden edessä tiukasti suljettuina, jos ikkunoita on. Ahdistunut odotuksen tila, ummehtunut seisahtuneisuus, ei koskaan ihmisiä, paitsi vahva tietoisuus siitä, että seinän taikana heitä on, viereisessä huoneessa, hiljaisuudessa. Tunnetila näissä huoneissa on odottava kauhu, enkä tähän ikään mennessä ole saanut selville mitä pelkään tapahtuvaksi.

Ihmeekseni nukahdin uudestaan. Ennen nukahtamista kirjoitin tämän päivityksen mielessäni, tässä se on melkein sanasta sanaan sellaisena kuin sängyssä mietin, mutta lisänä oli vielä jokin kokonainen aihe, johon aasinsiltasin tuosta hiljaisesta huoneesta, se katosi kun uni aaltona ylitse vyöryi.


Comments:
Ihan toista kuin minun unien lomassa suunnittelemat "loistavat" päivitykset, jotka aamulla haluan vain häpeissäni unohtaa mahdollisimman pian.
 
No sellaisiahan ne mullakin yleensä. Ehkä tästä unohtui juuri se häpeällisin osuus.
 
Lähetä kommentti

This page is powered by Blogger. Isn't yours?

eXTReMe Tracker