Käytin kesän aikana seuraavia työkaluja: hakokirves, halkaisukirves, harava, lapio, moottorisaha, saha, talikko, vesuri, viikate. Tietää loman olleen onnistunut, kun hauis ja vyötärönympärys ovat molemmat kasvaneet, johan sen viimeksimainittu ehti sauvakävellyn kevään aikana kutistuakin. Keski-ikä on hirveää aikaa. Ei siitä tunnu olevan kuin hetki, kun ei vielä tarvinnut välittää sellaisista asioista kuin vatsamakkarat ja kaljuuntuminen, kun elämästä teki omalla tavallaan hohdokasta se, että oli aina ahdistunut. Mutta taiteelliseen angstiinkin kyllästyy kun siitä tulee arkipäivää, ja ehkä lomaankin kyllästyisi jos se vaan jatkuisi ja jatkuisi, mutta ei neljässä viikossa kyllä vielä ehtinyt. Olin "mökillä" (vierastan sanaa rakennuksesta, joka sentään on joskus ollut kansakoulu) koko neljä viikkoa. En tavannut juuri ketään, en käynyt missään, uin kerran. Mutta upouusi moottorisaha pärräsi niin että metsä raikui, ja hikikin virtasi aina kun aurinko muisti paistaa, eli harvoin. Oli sateisin kesä sitten vuoden 2007, jolloin tosin oli vielä paljon märempää kuin nyt.
Joka kesä mietin mahdollisuutta että jäisin sinne. Elättäisin itseni oman kasvimaan antimilla ja metsän puilla lämmittäisin saunaa ja taloa. Olisin syyskuun loppuun mennessä vainaa, mutta varmasti onnellinen. Ei nettiä, ei sanomalehtiä, täydellinen mediadeprivaatio. No, tuli siellä radiota kuunneltua, mutta keskittymättä. Yhtä lailla olisi kuunnellut talon narinaa, se vintin keinutuoli varsinkin epäilyttää kun itsekseen aina iltaisin kiikkuu. Kannoin sen alas, koko matkan se nauroi.
Nyt olen taas Helsingissä ja kädet huutavat tekemistä. Se yksi niittykin jäi niittämättä kun viimeiset puolitoista viikkoa taas vaan satoi. Mutta sitä ihmettelen, missä välissä ehdin lukea kuusi kirjaa, mutta ehdinpä muistiinpanojeni mukaan kuitenkin. Ensitutustuin Hercule Poirotiin, mutta kirja oli pettymys. Kuulemma se tv-sarja on parempi, ehkä siirryn suoraan sen pariin. Tosin keväällä ostamani Babylon 5 -dvd:t on ensin katsottava alta pois. Hitaasti, nautiskellen.
16.7.12
12.6.12
Kahvilakierroksen puiseva jälkipuinti
Kiersin sitten kaksi vuotta Helsingin kahviloita. Tarkoitus oli jatkaa loputtomiin, mutta huomasinkin kahvilamiljöön alkaneen pikemminkin rajoittaa kuin laajentaa ajatusmaailmaa, ja koska missään vaiheessa ei oikeasti ollut tarkoitus arvioida kahviloita vaan keksiä kirjoitettavaa, oli suuntaus huono. Siispä tälle asialle piste. Silti sallittakoon sananen jonkinlaisena yhteenvetona. Koko lista käymistäni kahviloista löytyy tietenkin edelleen sarjahakemistosta, sieltä kaikkien muiden kesken jääneiden projektien joukosta. Hassu sattuma muuten, että kun vahingossa aloitin kahvilaprojektini täsmälleen samalla päivämäärällä kuin Turun pyöräilyprojektini aikanaan, niin nyt huomaan että, kuten pyöräilyprojektia, tätäkin jaksoin tasan kahdenkymmenen päivityksen verran. Toki aikaa meni pidempään, ja toki lopettaminen johtui eri syistä, mutta kumminkin. Elämä on täynnä outoja syklejä, pelottavia.
Kahvilaseuranani näiden kahdenkymmenenyhden (koska yhteen päivitykseen on tuupattu kaksi eri paikkaa) käynnin aikana oli 11 henkilöä, heistä eri tavoin koottuna peräti 12 erilaista kahvilaseurakokoonpanoa. Kuulostaa paljolta. Ei minulla ole noin paljon kavereita edes Facebookissa! Eiku on, 49, jos tarkkoja ollaan, mikä on kuulemma kamalan vähän. Mutta siinäkin on puolet liikaa.
Kahvilakäynnin onnistumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä itse kahvilan kanssa, näin kai se elämässä on useinkin. Välillä oli kiirettä ja stressiä, välillä mitä leppoisin joutoaikainen vapaapäivä. On ollut kesälomaa ja työpäivän päälle tehtyä väsynyttä visiittiä. On ollut entuudestaan moneen kertaan käytyjä tuttuja paikkoja, on ollut täyttä tai tyhjää, sen sellaista. Huomasin kahviloiden olevan hyvin samankaltaisia. Variaatioita teemoista on vähän; ja sitten kun niitä on, kuten Kluuvikadun elitistisessä Fazer-kahvilassa, ne ovat enimmäkseen elämää hankaloittavia, mikä ei tarkoita etteikö käynti siellä olisi ollut mieleenpainuva. Mutta parasta kahvia taisi silti saada Kanniston leipomon kahvilasta Lasipalatsista, ja pahvimukeista se juotiin, eli tässä suhteessa se millä on merkitystä, ei ole missään yhteydessä siihen, millä näennäisesti on merkitystä: minä juon mielelläni kahvin pahvimukista jos se on hyvää. Hienot astiat ja muu krumeluuri on toimivuudesta poisvievää kikkailua. Kahvilakokemuksen tärkein tekijä on mahdollisuus keskittyä a) seurusteluun, b) kahviin & muihin antimiin, ei missään nimessä c) siihen, miten minkäkin tarjottimien tai moniosaisten tilaustiskien kanssa tulisi toimia.
Pari ketjupaikkaakin tuli testattua. Wayne's Coffee jo vissiin maastamme poistuikin, eikä itse asiassa tule ikävä. Kahvinsa oli loistavaa, mutta muuten miljöö kummassakin käymässäni toimipisteessä oli jotenkin masentava. En tiedä tuleeko Starbucks näiden tilalle, ehkä, samanlaisia sarjakuppiloita kaiketi ovat. Oliko Wayne's Coffee sanan syvässä merkityksessä "kahvila"? Väittämä on vähän samankaltainen kuin "alkoholismi on sairaus" tai "rap on musiikkia". Pikemminkin loukkaus oikeasti sairaita, oikeaa musiikkia tai oikeita kahviloita kohtaan. Wayne's Coffee oli pikatiski, josta kaupunkilaiset ottivat mukaansa pahvimukillisen herätettä mennessään aamulla töihin. Pullan sai, jos sen bussiin juostessa kykeni syömään. Kahvilat ovat paikkoja, joissa tekee mieli kiireettä istua, eivätkä Wayne's Coffeen toimipisteet houkutelleet siihen. Mutta kuten arvioissanikin kirjoitin, kahvi siellä oli todella hyvää. Siitä pisteet.
Osittain tarkoitukseni oli tutustua Helsinkiin tämän projektini yhteydessä, mutta se ei oikeastaan ole onnistunut. En hahmota kaupunkia juuri paremmin kuin pari vuotta sittenkään; pikemminkin tuntuu kuin tämä ympäristö hylkisi minua kahta voimallisemmin nyt kuin silloin. Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää. Niitä tiloja on nyt kaksikymmentäyksi käytynä, ja eilen viimeistä osaa kirjoittaessa tuli mieleen että nyt sai riittää. Ja tottahan se riittää, siinä on jopa rutkasti liikaa. On aika ottaa kurssi kohti uusia juttuja, mitä lienevätkään, tuskin mitään erikoista. Toivottavasti eivät. Koska parhaat ideat ovat yksinkertaisia.
Kahvilaseuranani näiden kahdenkymmenenyhden (koska yhteen päivitykseen on tuupattu kaksi eri paikkaa) käynnin aikana oli 11 henkilöä, heistä eri tavoin koottuna peräti 12 erilaista kahvilaseurakokoonpanoa. Kuulostaa paljolta. Ei minulla ole noin paljon kavereita edes Facebookissa! Eiku on, 49, jos tarkkoja ollaan, mikä on kuulemma kamalan vähän. Mutta siinäkin on puolet liikaa.
Kahvilakäynnin onnistumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä itse kahvilan kanssa, näin kai se elämässä on useinkin. Välillä oli kiirettä ja stressiä, välillä mitä leppoisin joutoaikainen vapaapäivä. On ollut kesälomaa ja työpäivän päälle tehtyä väsynyttä visiittiä. On ollut entuudestaan moneen kertaan käytyjä tuttuja paikkoja, on ollut täyttä tai tyhjää, sen sellaista. Huomasin kahviloiden olevan hyvin samankaltaisia. Variaatioita teemoista on vähän; ja sitten kun niitä on, kuten Kluuvikadun elitistisessä Fazer-kahvilassa, ne ovat enimmäkseen elämää hankaloittavia, mikä ei tarkoita etteikö käynti siellä olisi ollut mieleenpainuva. Mutta parasta kahvia taisi silti saada Kanniston leipomon kahvilasta Lasipalatsista, ja pahvimukeista se juotiin, eli tässä suhteessa se millä on merkitystä, ei ole missään yhteydessä siihen, millä näennäisesti on merkitystä: minä juon mielelläni kahvin pahvimukista jos se on hyvää. Hienot astiat ja muu krumeluuri on toimivuudesta poisvievää kikkailua. Kahvilakokemuksen tärkein tekijä on mahdollisuus keskittyä a) seurusteluun, b) kahviin & muihin antimiin, ei missään nimessä c) siihen, miten minkäkin tarjottimien tai moniosaisten tilaustiskien kanssa tulisi toimia.
Pari ketjupaikkaakin tuli testattua. Wayne's Coffee jo vissiin maastamme poistuikin, eikä itse asiassa tule ikävä. Kahvinsa oli loistavaa, mutta muuten miljöö kummassakin käymässäni toimipisteessä oli jotenkin masentava. En tiedä tuleeko Starbucks näiden tilalle, ehkä, samanlaisia sarjakuppiloita kaiketi ovat. Oliko Wayne's Coffee sanan syvässä merkityksessä "kahvila"? Väittämä on vähän samankaltainen kuin "alkoholismi on sairaus" tai "rap on musiikkia". Pikemminkin loukkaus oikeasti sairaita, oikeaa musiikkia tai oikeita kahviloita kohtaan. Wayne's Coffee oli pikatiski, josta kaupunkilaiset ottivat mukaansa pahvimukillisen herätettä mennessään aamulla töihin. Pullan sai, jos sen bussiin juostessa kykeni syömään. Kahvilat ovat paikkoja, joissa tekee mieli kiireettä istua, eivätkä Wayne's Coffeen toimipisteet houkutelleet siihen. Mutta kuten arvioissanikin kirjoitin, kahvi siellä oli todella hyvää. Siitä pisteet.
Osittain tarkoitukseni oli tutustua Helsinkiin tämän projektini yhteydessä, mutta se ei oikeastaan ole onnistunut. En hahmota kaupunkia juuri paremmin kuin pari vuotta sittenkään; pikemminkin tuntuu kuin tämä ympäristö hylkisi minua kahta voimallisemmin nyt kuin silloin. Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää. Niitä tiloja on nyt kaksikymmentäyksi käytynä, ja eilen viimeistä osaa kirjoittaessa tuli mieleen että nyt sai riittää. Ja tottahan se riittää, siinä on jopa rutkasti liikaa. On aika ottaa kurssi kohti uusia juttuja, mitä lienevätkään, tuskin mitään erikoista. Toivottavasti eivät. Koska parhaat ideat ovat yksinkertaisia.
11.6.12
Kaakaopuu, Kampin keskus
(eli "Kahdeskymmenes kahvilakäynti, jokohan riittäis?")
Siinä minä olin, Jyväskeskuksen Arnoldsissa edessäni donitsi ja kuppi kahvia, ja puhumassa kuin papupata, mikä minulle on kerrassaan epätyypillistä, mutta olihan edessäni elävä legenda sentään, Marginaali-Jani. Hänen shamanistista tyyneyttä huokuva olemuksensa sai minut lievästi sanoen hermostuneeksi, ja tapaaminen oli loppujen lopuksi nopsakka.
Sitten kului viisi ja puoli vuotta. Olimme molemmat uudelleensijoittuneet pääkaupunkiseudulle, ja taas pitäisi kahvilla käydä. Kohteeksi oli valittu Kampin keskuksessa sijaitseva Kaakaopuu, joka ties mimmoisista suklaaherkuistaan tunnetaan. Jopa olinkin taas etukäteen täpinöissä, meinasin jopa unohtaa lehden, joka oli tarkoitus Janille lahjoittaa, olisipa noloa ollut sekin. Hermoilin, ja tapani mukaan lähdin hirveässä etuajassa matkaan, osittain siksi, että viisi ja puoli vuotta minua oli ahdistanut se, että tulin silloin Jyväskylässä paikalle pahasti myöhässä (mitä Jani ei muistanut tapahtuneen, eli olin koko tämän ajan stressannut asiasta turhaan.) No niin, olin siis ensinnä paikalla vaikka olin hitaasti lampsien kierrellyt koko Kampin neljästi tappaessani aikaa. Ja niin - - tuskin olin päässyt tiskille ja tehnyt tilaukseni kun jo kuulin selkäni takaa epäilyttävän tuijotuksen. Siinähän hän. Olipa outo hetki. Olen ennenkin maininnut, että olen tavannut bloggaajia vähän, melkein en ollenkaan. Ehkä osittain siksi, että on ihminen verkossa, ja sitten on ihminen elävänä ihmisenä, ja ne ovat melkein aina, ei vaan ehdottoman aina, poikkeuksetta, aivan eri juttu. Esimerkiksi minä: puhun vähän mutten asiaa, ahdistun kaikesta, olen estoisempi kuin... ... ...ainoa mieleeni tuleva vertaus on "nudisti junassa", en tiedä miten se tähän liittyy, anteeksi.
Anyhoo. Löysimme pöydän, mitä olin etukäteen pelännyt (huomatkaa sanapari "etukäteen pelännyt"; se kuvaa 90-prosenttisesti kaikkea päänsisäistä toimintaani viimeisten parin vuosikymmenen aikana) mahdottomaksi, koska oli kuitenkin arkipäivä ja ruuhka-aika ja tiesin kaikkien laiskojen stadilaisten istuvan mieluummin kahvilla kuin esim. kotona perheensä parissa. Mutta Kaakaopuu olikin yllättäen melko tyhjä. Ostimme kahvia ja pullaa, tarkemmin sanoen Jani otti voisarven (ontto ohut taikinakuori), minä taas johonkin ihme wiineriin päädyin. Olimme siis aivan erityisistä suklaaherkuistaan tunnetussa konvehteja itse valmistavassa herkkukahvilassa nimeltä Kaakaopuu, emmekä kumpikaan ottaneet tiskiltä mitään suklaaseen viittaavaakaan. Että semmoiset tyypit taas liikkeellä. No, geneerinen wiineri on aina geneerinen wiineri, ja kahvi, muistan että molemmat pitivät sitä keskimääräistä parempana, joskaan en ole koskaan arvostanut tuollaisia matalia laakeita mukeja - niissä sumppi jäähtyy aivan liian nopeasti. Santsikupista ei erikseen mainittu, enkä sitä sellaisissa tapauksissa koskaan käy kyselemässäkään. Asiakasta kuuluu infota, on mottoni.
No niin, siinähän se aika sitten virtaili, keskustelimme pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen infrastruktuurista kuin tietäjät konsanaan, ja 80-luvun Marvelin sarjakuvista, no kyllähän te tiedätte mikä kaltaisiamme nörttejä yhdistää. Ei minulle kahvilasta ole enempää sanottavaa. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt istumaan kahviloissa, joten tämän arviosarja oli sitten tässä. Kiitti ja morjes. Hyvin alkoi, paremmin päättyi, kaikki on kauniisti taas.
Sitten kului viisi ja puoli vuotta. Olimme molemmat uudelleensijoittuneet pääkaupunkiseudulle, ja taas pitäisi kahvilla käydä. Kohteeksi oli valittu Kampin keskuksessa sijaitseva Kaakaopuu, joka ties mimmoisista suklaaherkuistaan tunnetaan. Jopa olinkin taas etukäteen täpinöissä, meinasin jopa unohtaa lehden, joka oli tarkoitus Janille lahjoittaa, olisipa noloa ollut sekin. Hermoilin, ja tapani mukaan lähdin hirveässä etuajassa matkaan, osittain siksi, että viisi ja puoli vuotta minua oli ahdistanut se, että tulin silloin Jyväskylässä paikalle pahasti myöhässä (mitä Jani ei muistanut tapahtuneen, eli olin koko tämän ajan stressannut asiasta turhaan.) No niin, olin siis ensinnä paikalla vaikka olin hitaasti lampsien kierrellyt koko Kampin neljästi tappaessani aikaa. Ja niin - - tuskin olin päässyt tiskille ja tehnyt tilaukseni kun jo kuulin selkäni takaa epäilyttävän tuijotuksen. Siinähän hän. Olipa outo hetki. Olen ennenkin maininnut, että olen tavannut bloggaajia vähän, melkein en ollenkaan. Ehkä osittain siksi, että on ihminen verkossa, ja sitten on ihminen elävänä ihmisenä, ja ne ovat melkein aina, ei vaan ehdottoman aina, poikkeuksetta, aivan eri juttu. Esimerkiksi minä: puhun vähän mutten asiaa, ahdistun kaikesta, olen estoisempi kuin... ... ...ainoa mieleeni tuleva vertaus on "nudisti junassa", en tiedä miten se tähän liittyy, anteeksi.
Anyhoo. Löysimme pöydän, mitä olin etukäteen pelännyt (huomatkaa sanapari "etukäteen pelännyt"; se kuvaa 90-prosenttisesti kaikkea päänsisäistä toimintaani viimeisten parin vuosikymmenen aikana) mahdottomaksi, koska oli kuitenkin arkipäivä ja ruuhka-aika ja tiesin kaikkien laiskojen stadilaisten istuvan mieluummin kahvilla kuin esim. kotona perheensä parissa. Mutta Kaakaopuu olikin yllättäen melko tyhjä. Ostimme kahvia ja pullaa, tarkemmin sanoen Jani otti voisarven (ontto ohut taikinakuori), minä taas johonkin ihme wiineriin päädyin. Olimme siis aivan erityisistä suklaaherkuistaan tunnetussa konvehteja itse valmistavassa herkkukahvilassa nimeltä Kaakaopuu, emmekä kumpikaan ottaneet tiskiltä mitään suklaaseen viittaavaakaan. Että semmoiset tyypit taas liikkeellä. No, geneerinen wiineri on aina geneerinen wiineri, ja kahvi, muistan että molemmat pitivät sitä keskimääräistä parempana, joskaan en ole koskaan arvostanut tuollaisia matalia laakeita mukeja - niissä sumppi jäähtyy aivan liian nopeasti. Santsikupista ei erikseen mainittu, enkä sitä sellaisissa tapauksissa koskaan käy kyselemässäkään. Asiakasta kuuluu infota, on mottoni.
No niin, siinähän se aika sitten virtaili, keskustelimme pääkaupunkiseudun julkisen liikenteen infrastruktuurista kuin tietäjät konsanaan, ja 80-luvun Marvelin sarjakuvista, no kyllähän te tiedätte mikä kaltaisiamme nörttejä yhdistää. Ei minulle kahvilasta ole enempää sanottavaa. Ylipäätään olen lopen kyllästynyt istumaan kahviloissa, joten tämän arviosarja oli sitten tässä. Kiitti ja morjes. Hyvin alkoi, paremmin päättyi, kaikki on kauniisti taas.
10.6.12
Helsingin kahvila-arviot, osa 19: Café Esplanad, Pohjoisesplanadi 37
Kävellessäni tänään kotiin lähikaupastani, Einoleinonkadun Valintatalosta, tajusin jotain: olen länsimaisessa yhteiskunnassa elävä keski-ikäinen valkoihoinen mies. Melkein kaikilla tämän planeetan asukkailla ovat asiat huonommin kuin minulla, ja luontevasti siitä tietenkin seurasi: Mitä helvettiä minäkin aina valitan? On rahaa siten että elelen, on koti ja työ, eivät kehuttavia kumpikaan mutta ovatpa kuitenkin. On perhettä ja kavereitakin, tosin niistä melkein kaikki Turussa. On terveys pysynyt, vaikka kun sukurasitteena on sydän- ja verisuonisairaudet niin puuta voi tässä kohdin koputella. Niin että mitäs. Tosin se syy miksi tätä alunperin mietin oli seuraava: kaupan edessä oli epäilyttävä reppuselkäinen miekkonen. Ajattelin että jos hän alkaa ammuskella ihmsiä, minä olisin ensimmäisten joukossa. Koska olen keski-ikäinen valkoihoinen mies ja ärsytän kaikkia, ihan jukoliste jokaista, olemassaolollani. Mutta kolme askelta myöhemmin, eikä vielä luotia selässä, keksin sitten tuon ylläselittämäni.
Että tällainen johdanto sitten tänään. Jos nyt jonkin aasinsillan keksisinkin varsinaiseen kahvilakäyntiin, se olisi joka tapauksessa teennäinen ja tämän vuoksi jääköön. Onhan tästä käynnistäkin jo aikaa - kevät vielä silloin silitteli talven taittunutta selkää. Ei ehkä sentään kinoksia enää ollut, mutta rapaista lunta katvepaikoissa ja lätäköitä, valtavasti lätäköitä. Olin edellisenä yönä nukkunut kaksi tuntia, ja oltuani vielä päivän töissä ajattelin hivenen herätä suorittamalla matkan kotoani Espalle kävellen. (Onko muuten muita kaupunkeja kuin Helsinki, jossa kaduillakin on lempinimet? Täällä on ainakin Aleksi, Espa, Flemari, Freda, Hesari, Isoroba ja Mansku. Ihmeellistä väkisinluotua kodikkuutta jos minulta kysytään. Ne on katuja. Ei niihin tarvitse olla tuttavallista suhdetta!) En sanottavammin herännyt, vaan jännästi käänteisvaikuttuen väsyin kyllä entisestään. Saavuin seesteisen kevätauringon säteissä kimaltelevan sisäänkäynnin ääreen, ja tuskin olin kaivanut kameran taskustani ottaakseni kuvan, kun Nuutisen isäntä jo harppoi paikalle hänkin. Jätin kuvaamisen, olihan sentään kahvia saatava ja pian sittenkin.
Vaihdoimme kuulumiset. Oli sekin, ensi kertaa näimme kuukausiin, ja sentään wanhan Turun jengin ainoina jäseninä nykyisin Helsingissä asumme, täsmälleen 5456 metrin päässä toisistamme (ilmateitse, pääkaupunkiseudun karttapalvelusta äkisti mitattuna). Eikä tämän useammin nähdä, tällaiseksi on elämä mennyt. Oi meitä vauhdilla vanhenevia 70-luvun jälkipuoliskolla ensirääkäisymme ottaneita! Niin vähän tuosta kaikesta on aikaa, ja niin paljon elämä silti sattuu sieluun. Elämä, sen karvaat reunaehdot. Voi Jeesus että minä vihaan välillä tätä rumaa kaupunkia, tätä hitaasti rappeutuvaa yhteiskuntaamme, tätä viihteen mädättämää persoonaani.
Laitoin muuten kirjoitteluni taustalle soimaan Curen Disintegrationin. Huomaako sen jostain? Vanhat lukijani muistavat mitä tapahtui kun viimeksi tein niin, rapiat seitsemän vuotta sitten. Nyt olen onneksi kypsempi, mutta meidän kaikkien on käytävä läpi angstiteinivuotemme.
Ai niin, se kahvila. Vaikka herättääkin suurta epäluuloa kaltaiseni duunarin mielenperukoissa jo pelkästään sijaitsemalla Esplanadin varrella, on Café Esplanad kuitenkin melko maanläheinen mesta. Ja sikäli suoranainen massajuottola, että istumatilaa on valtavasti. Siitä ehdotonta plussaa: tänne saa totisesti pungertaa turistibussillinen jos toinenkin, ja silti mahtuu vielä yksi bloggaaja ystävineen nurkkapöytään. Nyt ei tosin niin täyttä ollutkaan, ja me saimme kivan pöydän kaksiosaisen kahvilatilan vähän ylemmältä tasolta.
Tarjontaa piisasi; olisi peräti paikan päällä leivottuja herkkuja ollut evääksi asti, ja taisipa seuralaiseni jopa jonkin piiraan lopputyöpäivän evääkseen napata. Mutta herkkujahan sinne tultiin syömään, minä otin, ööh, jotain... tuota, pullaa. En minä enää muista. Kamoon - olin tuohon mennessä valvonut melkein puolitoista vuorokautta lähes unetta, vieläkö pitäisi havaintoja tehdä? Katsokaa tuosta kuvasta. Näyttäisi olevan wiineri. En muista koskaan syöneeni tuollaista. Isäntä otti miehekkään palan piirakkaa, ja kahvin sijasta teetä. Jos tosiaan makuelämykset ovatkin jo häipyneet historian tuuliin, on todettava että yksi mainio käytäntö Café Esplanadista löytyy: santsikuppi! Sen saa kahvinostaja hakea ihan omaan tahtiin ja ilman lisähintaa, ja voin sanoa että tämän mahdollisuuden hyödynsin, voi Luoja miten sen hyödynsinkään. Jäimme tosin miettimään suodaanko teenjuojalle sama palvelus, se ei selvinnyt.
Pois lähtiessämme keskityin ottamaan kuvia tilasta, koska se jotenkin viehätti minua portaikkoineen ja keskellä alempaa kerrosta sijaitsevine tiskeineen. Siinä kuvatessani kaadoin kukkaruukun univajezombina hyöriessäni. Poistuimme suht vikkelästi.
Ja kadulla se jälleen iski: tarve olla detaljeissa! Näpsin kuvia hulevedessä hilluvista terassinpöydistä, painoin mieleeni pulun askeleet sen pomppiessa poikki punasävyisten katulaattojen, näin meidät korkealta ilmasta ja tiesin että minun pitäisi nukkua, hyvä Jumala miten paljon minä tarvitsisin unta... Ja kamera kävi ja kävi ja kävi, ja sitten kiitin isäntää siitä että oli ehtinyt paikalle, olimmehan sentään hölöttäneet kaksi tuntia niin kuin ei mitään. Muistaakseni viime vuonna suunniteltua Nuutisen perheen satavuotisjuhlaa ei mainittu; se jäi pitämättä, ja nythän Nuutiset ovat yhteensä jo 103.
Minua huvittaa ajatus ettei suuri osa tätä lukevista tajua mitä helvettiä taas horisen.
Viime perjantaina olisi ollut wanhan polven bloggaajien baari-ilta Punavuoressa. No yllätys että taas sisäpiiri kokoontuu nimenomaan Helsingissä! Vaikka nythän olen itsekin täällä... Tosin kaksi ja puoli vuotta kaupungissa asuneena minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä missä on Punavuori. Oh well.
(Post Scriptum: Taannoin mainitsemani Bloggerin ulkoasu-uudistus on aiheuttanut myös sen, että kuvien lisääminen on muuttunut helvetiksi - silkaksi helvetiksi!!! Tämän vuoksi kuvia, mukaanlukien yllä mainitsemani otos itse herkkutarjottimesta, ei enää esiinny. Live with it. Tämän kanssa jaksa saatana säätää yhtään enempää ku on pakko.)
Että tällainen johdanto sitten tänään. Jos nyt jonkin aasinsillan keksisinkin varsinaiseen kahvilakäyntiin, se olisi joka tapauksessa teennäinen ja tämän vuoksi jääköön. Onhan tästä käynnistäkin jo aikaa - kevät vielä silloin silitteli talven taittunutta selkää. Ei ehkä sentään kinoksia enää ollut, mutta rapaista lunta katvepaikoissa ja lätäköitä, valtavasti lätäköitä. Olin edellisenä yönä nukkunut kaksi tuntia, ja oltuani vielä päivän töissä ajattelin hivenen herätä suorittamalla matkan kotoani Espalle kävellen. (Onko muuten muita kaupunkeja kuin Helsinki, jossa kaduillakin on lempinimet? Täällä on ainakin Aleksi, Espa, Flemari, Freda, Hesari, Isoroba ja Mansku. Ihmeellistä väkisinluotua kodikkuutta jos minulta kysytään. Ne on katuja. Ei niihin tarvitse olla tuttavallista suhdetta!) En sanottavammin herännyt, vaan jännästi käänteisvaikuttuen väsyin kyllä entisestään. Saavuin seesteisen kevätauringon säteissä kimaltelevan sisäänkäynnin ääreen, ja tuskin olin kaivanut kameran taskustani ottaakseni kuvan, kun Nuutisen isäntä jo harppoi paikalle hänkin. Jätin kuvaamisen, olihan sentään kahvia saatava ja pian sittenkin.Vaihdoimme kuulumiset. Oli sekin, ensi kertaa näimme kuukausiin, ja sentään wanhan Turun jengin ainoina jäseninä nykyisin Helsingissä asumme, täsmälleen 5456 metrin päässä toisistamme (ilmateitse, pääkaupunkiseudun karttapalvelusta äkisti mitattuna). Eikä tämän useammin nähdä, tällaiseksi on elämä mennyt. Oi meitä vauhdilla vanhenevia 70-luvun jälkipuoliskolla ensirääkäisymme ottaneita! Niin vähän tuosta kaikesta on aikaa, ja niin paljon elämä silti sattuu sieluun. Elämä, sen karvaat reunaehdot. Voi Jeesus että minä vihaan välillä tätä rumaa kaupunkia, tätä hitaasti rappeutuvaa yhteiskuntaamme, tätä viihteen mädättämää persoonaani.
Laitoin muuten kirjoitteluni taustalle soimaan Curen Disintegrationin. Huomaako sen jostain? Vanhat lukijani muistavat mitä tapahtui kun viimeksi tein niin, rapiat seitsemän vuotta sitten. Nyt olen onneksi kypsempi, mutta meidän kaikkien on käytävä läpi angstiteinivuotemme.
Ai niin, se kahvila. Vaikka herättääkin suurta epäluuloa kaltaiseni duunarin mielenperukoissa jo pelkästään sijaitsemalla Esplanadin varrella, on Café Esplanad kuitenkin melko maanläheinen mesta. Ja sikäli suoranainen massajuottola, että istumatilaa on valtavasti. Siitä ehdotonta plussaa: tänne saa totisesti pungertaa turistibussillinen jos toinenkin, ja silti mahtuu vielä yksi bloggaaja ystävineen nurkkapöytään. Nyt ei tosin niin täyttä ollutkaan, ja me saimme kivan pöydän kaksiosaisen kahvilatilan vähän ylemmältä tasolta.
Tarjontaa piisasi; olisi peräti paikan päällä leivottuja herkkuja ollut evääksi asti, ja taisipa seuralaiseni jopa jonkin piiraan lopputyöpäivän evääkseen napata. Mutta herkkujahan sinne tultiin syömään, minä otin, ööh, jotain... tuota, pullaa. En minä enää muista. Kamoon - olin tuohon mennessä valvonut melkein puolitoista vuorokautta lähes unetta, vieläkö pitäisi havaintoja tehdä? Katsokaa tuosta kuvasta. Näyttäisi olevan wiineri. En muista koskaan syöneeni tuollaista. Isäntä otti miehekkään palan piirakkaa, ja kahvin sijasta teetä. Jos tosiaan makuelämykset ovatkin jo häipyneet historian tuuliin, on todettava että yksi mainio käytäntö Café Esplanadista löytyy: santsikuppi! Sen saa kahvinostaja hakea ihan omaan tahtiin ja ilman lisähintaa, ja voin sanoa että tämän mahdollisuuden hyödynsin, voi Luoja miten sen hyödynsinkään. Jäimme tosin miettimään suodaanko teenjuojalle sama palvelus, se ei selvinnyt.
Pois lähtiessämme keskityin ottamaan kuvia tilasta, koska se jotenkin viehätti minua portaikkoineen ja keskellä alempaa kerrosta sijaitsevine tiskeineen. Siinä kuvatessani kaadoin kukkaruukun univajezombina hyöriessäni. Poistuimme suht vikkelästi.
Ja kadulla se jälleen iski: tarve olla detaljeissa! Näpsin kuvia hulevedessä hilluvista terassinpöydistä, painoin mieleeni pulun askeleet sen pomppiessa poikki punasävyisten katulaattojen, näin meidät korkealta ilmasta ja tiesin että minun pitäisi nukkua, hyvä Jumala miten paljon minä tarvitsisin unta... Ja kamera kävi ja kävi ja kävi, ja sitten kiitin isäntää siitä että oli ehtinyt paikalle, olimmehan sentään hölöttäneet kaksi tuntia niin kuin ei mitään. Muistaakseni viime vuonna suunniteltua Nuutisen perheen satavuotisjuhlaa ei mainittu; se jäi pitämättä, ja nythän Nuutiset ovat yhteensä jo 103.
Minua huvittaa ajatus ettei suuri osa tätä lukevista tajua mitä helvettiä taas horisen.
Viime perjantaina olisi ollut wanhan polven bloggaajien baari-ilta Punavuoressa. No yllätys että taas sisäpiiri kokoontuu nimenomaan Helsingissä! Vaikka nythän olen itsekin täällä... Tosin kaksi ja puoli vuotta kaupungissa asuneena minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan siitä missä on Punavuori. Oh well.
(Post Scriptum: Taannoin mainitsemani Bloggerin ulkoasu-uudistus on aiheuttanut myös sen, että kuvien lisääminen on muuttunut helvetiksi - silkaksi helvetiksi!!! Tämän vuoksi kuvia, mukaanlukien yllä mainitsemani otos itse herkkutarjottimesta, ei enää esiinny. Live with it. Tämän kanssa jaksa saatana säätää yhtään enempää ku on pakko.)
24.5.12
Viisi asiaa itsestäni jotka ovat jääneet mainitsematta kuluneen kahdeksan vuoden aikana
Tulipa tuossa toissailtana tiskatessa mieleen (toimintoja, joiden aikana asioita tulee mieleen: tiskaaminen, autolla ajaminen, saunominen) että onkohan joskus edessä se hetki, jolloin blogi on valmis. Jonka jälkeen sanottavaa ei ole. Vaikka viime viikolla mietinkin mahdollisuutta, että kirjoittaminen on vain johdannaisseuraus siitä, ettei olemassaololleen keksi syytä, olen tänään toiveikkaampi. Kenties tällä kaikella on jokin tarkoitus, ehkä elämä sittenkin on kertomus, joka hyvin hitaasti avautuu, kunnes jonain päivänä: kappas. Se oli nyt sitten tässä.
Ja sitten, siinä lautasta harjalla hinkatessa edelleen, tuli mieleeni että ollakseen valmis olisi ihmisestä kertovassa tekstissä oltava kaikki se mikä hänestä tekee uniikin yksilön. Ja sitten aloin miettiä mitä itsestäni vielä on täällä kertomatta. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin olin keksinyt viisi asiaa. Ne tulevat tässä:
1. Olen suunnitellut vanhan kotikuntani kirjastokortin graafisen ulkoasun. Ja vaikka kunta on sulautunut osaksi isompaa ja kirjastojärjestelmäkin vaihtunut varmaan jo kahdesti, ovat ne vanhat kortit 90-luvun loppupuolelta edelleen joillakin käytössä, omaanikin siellä vingutin viimeksi vuosi sitten kesällä. En saanut suunnittelutyöstä mitään varsinaista palkkaa, koska olin tuolloin kirjastossa työvoimatuella työllistettynä. Tulin kunnalle aika tavalla halvemmaksi kuin joku ammattigraafikko olisi tullut.
2. Olen ollut elämäni aikana kuuntelemassa kolmea bändiä keikalla: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit marras(vai joulu?)kuussa 1999 Kårenilla Turussa, Absoluuttinen Nollapiste elokuussa 2003 Turun Downtonissa (jolla on jo vuosia ollut joku toinen nimi) ja syksyllä 2010 Tohtori Orff & Herra Dalcroze Ruoholahden ala-asteella Helsingissä. Viime mainittu oli ehkä paras. Päällimmäinen syy: siedettävä äänenvoimakkuus. Mutta kyllä ne olivat hyviä keikkoja kaikki. Enää ei tarvitse mennä. Ikinä. Festareilla en ole käynyt.
3. Keväästä syksyyn 2007 kävin erään kustantamon kanssa vääntöä novellikokoelman julkaisemisesta. Vietin pitkiä aikoja kustannustoimittajan työhuoneessa ja kävimme tekstejäni läpi. Hän lupasi että kirjani julkaistaan, ja jos ei tätä kokoelmaa, niin romaani sitten; senkin hän luki ja piti siitä. Loppusyksystä opin miten paljon painaa suullinen sopimus. Sain ilman ennakkovaroitusta kuulla ettei tekstejäni julkaistaisi sittenkään, lyhyt pahoittelu sähköpostitse, syytä mielenmuutokseen ei mainittu.
4. Olen suudellut ensisuudelmani Kokemäellä. Voin sentään lohduttautua yhdellä seikalla: parempi Kokemäki kuin Huittinen.
5. Keväällä 2003 olin vähällä menettää oikean käteni, jos en peräti henkeäni. Verenkiertoon pesiytyi jonkin mitättömän naarmun kautta bakteeri, joka muutamassa tunnissa turvotti sormet grillimakkaran kokoisiksi ja värjäsi kyynärvartta ylös etenevät verisuonet mustaksi verkostoksi. Lääkäri antoi antibioottitehohoidon, jonka vasta jälkeenpäin kertoi olleen lähinnä hyvä arvaus. Kuulemma amputaatio olisi ollut välitön vaihtoehto jos lääke ei olisi alkanut purra. Olin niin kovassa kuumeessa koko ajan, etten osannut pelätä pahinta. Olin tokkurassa ja kärsin.
Lisättäköön listan loppuun, että seuraavista julkkiskohtaamisista vain yksi on keksitty:
- Åke Blomqvist kävi aukomaan minulle päätä keskellä kaupunkia.
- Olen lyönyt Joel Hallikaista, ja lujaa vieläpä.
- Markus Kajo lähtenteli minua kirjakaupassa.
- Sain Tommy Tabermannin kerrassaan hiiltymään runoillani.
Kevennykseksi vielä se kummallinen tänään tajuamani seikka, etten ole koskaan juonut minkään merkkistä energiajuomaa. En ole maistanut edes. Puolitoista vuosikymmentä Redbullit ja muut ovat addiktoineet nuorisoa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä miltä ne maistuvat. Se on ehkä tässä kaikessa sittenkin oudointa.
Ja sitten, siinä lautasta harjalla hinkatessa edelleen, tuli mieleeni että ollakseen valmis olisi ihmisestä kertovassa tekstissä oltava kaikki se mikä hänestä tekee uniikin yksilön. Ja sitten aloin miettiä mitä itsestäni vielä on täällä kertomatta. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin olin keksinyt viisi asiaa. Ne tulevat tässä:
1. Olen suunnitellut vanhan kotikuntani kirjastokortin graafisen ulkoasun. Ja vaikka kunta on sulautunut osaksi isompaa ja kirjastojärjestelmäkin vaihtunut varmaan jo kahdesti, ovat ne vanhat kortit 90-luvun loppupuolelta edelleen joillakin käytössä, omaanikin siellä vingutin viimeksi vuosi sitten kesällä. En saanut suunnittelutyöstä mitään varsinaista palkkaa, koska olin tuolloin kirjastossa työvoimatuella työllistettynä. Tulin kunnalle aika tavalla halvemmaksi kuin joku ammattigraafikko olisi tullut.
2. Olen ollut elämäni aikana kuuntelemassa kolmea bändiä keikalla: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit marras(vai joulu?)kuussa 1999 Kårenilla Turussa, Absoluuttinen Nollapiste elokuussa 2003 Turun Downtonissa (jolla on jo vuosia ollut joku toinen nimi) ja syksyllä 2010 Tohtori Orff & Herra Dalcroze Ruoholahden ala-asteella Helsingissä. Viime mainittu oli ehkä paras. Päällimmäinen syy: siedettävä äänenvoimakkuus. Mutta kyllä ne olivat hyviä keikkoja kaikki. Enää ei tarvitse mennä. Ikinä. Festareilla en ole käynyt.
3. Keväästä syksyyn 2007 kävin erään kustantamon kanssa vääntöä novellikokoelman julkaisemisesta. Vietin pitkiä aikoja kustannustoimittajan työhuoneessa ja kävimme tekstejäni läpi. Hän lupasi että kirjani julkaistaan, ja jos ei tätä kokoelmaa, niin romaani sitten; senkin hän luki ja piti siitä. Loppusyksystä opin miten paljon painaa suullinen sopimus. Sain ilman ennakkovaroitusta kuulla ettei tekstejäni julkaistaisi sittenkään, lyhyt pahoittelu sähköpostitse, syytä mielenmuutokseen ei mainittu.
4. Olen suudellut ensisuudelmani Kokemäellä. Voin sentään lohduttautua yhdellä seikalla: parempi Kokemäki kuin Huittinen.
5. Keväällä 2003 olin vähällä menettää oikean käteni, jos en peräti henkeäni. Verenkiertoon pesiytyi jonkin mitättömän naarmun kautta bakteeri, joka muutamassa tunnissa turvotti sormet grillimakkaran kokoisiksi ja värjäsi kyynärvartta ylös etenevät verisuonet mustaksi verkostoksi. Lääkäri antoi antibioottitehohoidon, jonka vasta jälkeenpäin kertoi olleen lähinnä hyvä arvaus. Kuulemma amputaatio olisi ollut välitön vaihtoehto jos lääke ei olisi alkanut purra. Olin niin kovassa kuumeessa koko ajan, etten osannut pelätä pahinta. Olin tokkurassa ja kärsin.
Lisättäköön listan loppuun, että seuraavista julkkiskohtaamisista vain yksi on keksitty:
- Åke Blomqvist kävi aukomaan minulle päätä keskellä kaupunkia.
- Olen lyönyt Joel Hallikaista, ja lujaa vieläpä.
- Markus Kajo lähtenteli minua kirjakaupassa.
- Sain Tommy Tabermannin kerrassaan hiiltymään runoillani.
Kevennykseksi vielä se kummallinen tänään tajuamani seikka, etten ole koskaan juonut minkään merkkistä energiajuomaa. En ole maistanut edes. Puolitoista vuosikymmentä Redbullit ja muut ovat addiktoineet nuorisoa, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä miltä ne maistuvat. Se on ehkä tässä kaikessa sittenkin oudointa.
22.5.12
Tallenne
Erilaisia nettiyhteisöjä on ollut aktiivisesti arkipäiväämme vaikuttamassa jo pitkälti toistakymmentä vuotta, niistä Feibu näkyvimpänä sekin jo pian viisi. Se tarkoittaa, että tämänhetkiset varhaisteini-ikäiset eivät enää hahmota maailmaa ilman Facebookia. Sen jatkuvaan läsnäoloon perustuva jakamisen kulttuuri on heille normaalia kanssakäymistä; heillä ei enää ole erilaisia ystäväpiirejä, heille on olemassa massa, kasa "ystäviä", joista jokaisen arkipäiväiset asiat ovat jatkuvasti seurattavissa, ja joille oma elämä pitää alituiseen jakaa. Ylipäätään aikuisikään on parhaillaan kasvamassa sukupolvi, jolle elämä on ennen kaikkea sarja tallennettuja tiedostoja. Olin taannoin lapsen kanssa luonnontieteellisessä museossa, mainio paikka muuten, suosittelen. Läsnä oli lisäksemme koululuokka; arvioi nyt noitten ikiä sitten, mutta veikkaisin tyttöjen olleen noin 11-vuotiaita. He kulkivat laumana vitriiniltä toiselle, osoittaen jokaista museon neliömetriä kännykamerallaan kuvaten kaiken talteen. Monin paikoin he eivät edes katsoneet kuvaamiaan kohteita; riitti kun kameralla osoitti. Mutta kiire oli silti: museossa oli ihan hirveästi "kuvattavaa", ja opettaja oli laittanut määräajan jolloin piti olla takaisin aulassa. Viisivuotias vielä jaksoi katsoa. Jopa paremmin kuin ennen, ja onpa tuolla tullut monesti käytyä, silti vasta tässä iässä keskittymiskyky oli sitä luokkaa, että iskällä meinasi jalat puutua, kun pelkkää siperiantiikeriäkin tiirattiin niin tarkasti että aika menetti merkityksensä.
Onko viiden vuoden kuluttua toinen ääni kellossa? Kuka tietää. On vaikea nähdä ennalta, mikä on oman lapsen suhde digitaaliseen, virtuaaliseen, verkkoon sitten joskus. Osaa hän nytkin kuvia näpsiä, mutta sentään niitä meillä vielä katsotaan albumeista eikä tietokoneen näytöltä. Yksi koulutytöistä muuten oli askeleen pidemmällä muita, ja kuvasi koko käyntinsä videolle. "Sitten tuolla on tommonen ja tuolla on tommonen", hän spiikkasi sohien kameraansa kohti kaikkea ja juosten vitriiniltä toiselle. Ketä varten hän kuvasi? Mistä hän oli saanut käsityksen, että koulun museokäyntikään ei merkitse mitään ilman siitä jäävää tallennetta? Jotenkin en jaksa uskoa, että hän vain halusi saada kaiken talteen kyetäkseen paneutumaan siihen sitten myöhemmin tarkemmin kuin ikinä museossa voisi.
Kun kaupungilla kuuntelee teinien puheita, niissä toistuu aina sana "Facebook". Kun tuokin palvelu joskus väistämättä kaatuu, haluanko edes tietää mikä seuraava muoti-ilmiö on? Ja olenko siinä sitten enää mukana, tuskin. Kun oljenkorsia kourienhan tässä enää muutenkin pinnalla pysyy.
Onko viiden vuoden kuluttua toinen ääni kellossa? Kuka tietää. On vaikea nähdä ennalta, mikä on oman lapsen suhde digitaaliseen, virtuaaliseen, verkkoon sitten joskus. Osaa hän nytkin kuvia näpsiä, mutta sentään niitä meillä vielä katsotaan albumeista eikä tietokoneen näytöltä. Yksi koulutytöistä muuten oli askeleen pidemmällä muita, ja kuvasi koko käyntinsä videolle. "Sitten tuolla on tommonen ja tuolla on tommonen", hän spiikkasi sohien kameraansa kohti kaikkea ja juosten vitriiniltä toiselle. Ketä varten hän kuvasi? Mistä hän oli saanut käsityksen, että koulun museokäyntikään ei merkitse mitään ilman siitä jäävää tallennetta? Jotenkin en jaksa uskoa, että hän vain halusi saada kaiken talteen kyetäkseen paneutumaan siihen sitten myöhemmin tarkemmin kuin ikinä museossa voisi.
Kun kaupungilla kuuntelee teinien puheita, niissä toistuu aina sana "Facebook". Kun tuokin palvelu joskus väistämättä kaatuu, haluanko edes tietää mikä seuraava muoti-ilmiö on? Ja olenko siinä sitten enää mukana, tuskin. Kun oljenkorsia kourienhan tässä enää muutenkin pinnalla pysyy.
11.5.12
Toinenkin autoni on Datsun
Menneiden muistelu on loppujen lopuksi aika valaisevaa puuhaa. Niin, olen pahoillani ei-bloggaavat lukijani, minä jatkan nyt hieman edellisestä aiheesta: Facebookissa kokoontuneista Wanhan koulukunnan bloggaajista. Olin tuon ryhmän alkuvaiheista aivan täpinöissäni, siellä oli viitisenkymmentä nimeä, joista muutaman tunnistinkin. Sitten tapahtui niin kuin blogikentässäkin tapahtui aikoinaan, väkimäärä kasvoi, nimiä on siellä nyt pitkälle toista sataa, enkä minä tunne enää ketään. Oliko silloin alkuvaiheessa tosiaan noin hirveästi väkeä täällä? Ja jos oli, niin miten ne kaikki nyt tietävät toisensa? Sitten minulle tuli se sama olo, jonka muistin varsin vahvana kokeneeni jo tuolloin, ja jonka olin kokonaan unohtanut: Mister Outsider. Minulla ei enää ole aavistusta mistä tuolla Face-ryhmässä puhutaan. Oudot sisäpiirivitsit seuraavat toistaan. En tunnista mainittujen blogien nimiä, en ymmärrä miten kuka liittyy kehenkin, enkä edes tunne joitakin ilmiselviä megatähtiä, kuten vaikkapa Kari Haakanaa, joka näyttäisi olevan kaikkien tuntema suomalaisen blogimaailman superstarba - never heard. Minä en kerta kaikkiaan ole liikkunut piireissä, ja eihän se olisi ollut mahdollistakaan tuolloin. Piirit olivat Helsingissä! Me turkulaiset bloggaajat, no, kai meillä oli omat kuviomme, pienimuotoiset ja vaatimattomat, emme me järkänneet blogitapaamisia baareissa.
Pointtini on se, että hämmästyin siitä minkä olin unohtanut. Että jo tuolloin oli se suuri ja kirkas Blogistania, ja sitten me jotka omassa nurkassamme puuhasimme omiamme. Vuosien kertyessä minun ja noiden alkuaikojen väliin muistini alkoi sumentaa kaiken massaksi. Että kaikki oli silloin alussa yhtä suurta perhettä, eikä se tietenkään niin ollut, miten se olisi voinutkaan olla, koska ei kai se ollut bloggaamisen ideakaan koskaan. Mutta toisaalta jotkut meistä silloisista ovat jatkaneet tauotta näihin päiviin asti, ja edelleen, hamaan tulevaan. Moni niistä muistelijoista ei ole, ja hirveän moni jopa näyttää ilolla jättäneen sen kaiken taakseen.
Eli loppujen lopuksi aloin jälleen miettiä merkitystä sille, mikä saa ihmisen kirjoittamaan verkkoon, enkä keksinyt syytä, ja niin kauan kuin en keksi, minä varmasti jatkan. Ehkä se joskus paljastuu minulle. Ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Huomautan kuitenkin, etten ole katkeruudella tätä kirjoittanut, koska muistin senkin, etten ollut millään tavoin piireihin pyrkivä edes tuolloin, mikä johtuu perusluonteestani tietenkin. En hakeudu äänekkäisiin seurueisiin. Jos teen numeron itsestäni, se on jotain pientä: vaikka vähän vajaa nelonen. Tai latvastaan litistynyt kasi.
Bloggaamisen sosiaalisuus on sen rajalla tasapainoilua, että osaa olla yksityinen siten, että voi samalla olla julkinen eikä heilahda kummallekaan puolelle liikaa.
Pointtini on se, että hämmästyin siitä minkä olin unohtanut. Että jo tuolloin oli se suuri ja kirkas Blogistania, ja sitten me jotka omassa nurkassamme puuhasimme omiamme. Vuosien kertyessä minun ja noiden alkuaikojen väliin muistini alkoi sumentaa kaiken massaksi. Että kaikki oli silloin alussa yhtä suurta perhettä, eikä se tietenkään niin ollut, miten se olisi voinutkaan olla, koska ei kai se ollut bloggaamisen ideakaan koskaan. Mutta toisaalta jotkut meistä silloisista ovat jatkaneet tauotta näihin päiviin asti, ja edelleen, hamaan tulevaan. Moni niistä muistelijoista ei ole, ja hirveän moni jopa näyttää ilolla jättäneen sen kaiken taakseen.
Eli loppujen lopuksi aloin jälleen miettiä merkitystä sille, mikä saa ihmisen kirjoittamaan verkkoon, enkä keksinyt syytä, ja niin kauan kuin en keksi, minä varmasti jatkan. Ehkä se joskus paljastuu minulle. Ja mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Huomautan kuitenkin, etten ole katkeruudella tätä kirjoittanut, koska muistin senkin, etten ollut millään tavoin piireihin pyrkivä edes tuolloin, mikä johtuu perusluonteestani tietenkin. En hakeudu äänekkäisiin seurueisiin. Jos teen numeron itsestäni, se on jotain pientä: vaikka vähän vajaa nelonen. Tai latvastaan litistynyt kasi.
Bloggaamisen sosiaalisuus on sen rajalla tasapainoilua, että osaa olla yksityinen siten, että voi samalla olla julkinen eikä heilahda kummallekaan puolelle liikaa.
9.5.12
Edes tämän kerran, rakas?
Olen ihmisenä hätiköity, maanantaikappaleehko. Suhtaudun muutoksiin lannistumalla, varustaudun tulevaan olemalla varma etteivät asiat ainakaan paremmiksi muutu. Ja katsopa tosiaan: kun nyt pidin vähän pidemmän tauon (kuukausi melkein, anteeksi kaikki vapisevin käsin reloadia hakkaavat addiktiparkani) niin eikö Blogger ole muuttanut ulkoasuaan. No on, eikä hyvään suuntaan. Ei tämä teille ole ehkä suuri uutinen; ei taikatemppujen tekotapaa ole tarpeen tietää, makkaran valmistusprosessia varsinkaan. Ja kuten salassa syntyvät suurimmat sukseet, niin myös Silmiksen prosessointi on pitkään ollut pimennossa. Siltikin on suuri symbolinen merkitys ollut sillä, että tämä Bloggerin päivitysikkuna on aina näyttänyt samalta - siis aina, siitä 2003 syksystä asti kun aloitin, sillä totisesti joka helkkarin päivitys on kirjoitettu suoraan tänne: ei Wordiin, ei Notepadiin, ei mihinkään oikoluvulliseen (minkä kyllä huomaa), ehei, suoraan tänne, ja tällä, tai siis pikemminkin sillä, nyt menneellä ja kovasti jo heti kaipaamallani oranssisävyisellä Bloggerin päivitysikkunalla on ollut valtava henkinen merkitys sille, millaisia näistäkin täsmäräpellyksistäni on muodostunut. Entä nyt? Räikeän valkoinen ruutu, liian suuri ikkuna, koko jumanklavita näytön kokoinen, fontti liian pientä, kaikki kätsyt painikkeet käytännössä kadonneet.
Olen kuin väärässä huoneessa. Hapuilen sanojani, ette arvaakaan millaista tuskaa tämäkin taas on, ette totisesti. Mutta se täytyy sanoa, että yllätyin äsken. Olin tänä iltana päättänyt jo valmiiksi että päivitän, ja sitten Facebookissa alettiin kutsua kokoon Wanhaa Blogistaniaa, tehän ehkä tiedätte mitä tarkoitan, sitä kirjoittajien vahinta ja parasta sukupolvea, ajalta jollain bloggaus painoi! Kuin kivi niskassa. Ja hyvältä se kuitenkin tuntui.
Oudosti tosiaan vanhat jutut jysähtävät luokseni tänä keväänä. Viime viikolla kävin kahvilla ystäväni kanssa, jonka olen viimeksi tavannut, jos nyt ei ohikiitänyttä hetkeä ratikkapysäkillä kuukausi sitten lasketa, toukokuussa 1999. Pelkäsin etukäteen. Kolmetoista vuotta! Ja me sentään vietimme vain yhdeksän kuukautta samassa seebaotin seläntakaisessa kansanopistossa tuolloin 90-luvun lopulla; toki muutama kirje, muutama sähköposti näinä kuluneina vuosina, mutta vähän kuitenkin ja nyt: olin varma ettei meillä olisi puhuttavaa, että olisi naurettava ajatuskin olla enää millään tavoin sama ihminen kuin kolmetoista vuotta sitten. Alkukankeus kesti noin viisi sekuntia. Seuraavat kaksi tuntia puhuimme kuin papupadat, ja mikä oudointa: emme loppujen lopuksi muistelleet menneitä hirveästi. Onhan sitä rapiat vuosikymmenessä kun kuitenkin jotain kerrottavaa kertynyt. Opin ettei kerran ystäväksi laskettu noin vain oudonnukaan, ja se oli kai tämän kevään onnellisin oppi.
No niin, nyt palaan sinne Facebookiin muistelemaan lisää menneitä.
Olen kuin väärässä huoneessa. Hapuilen sanojani, ette arvaakaan millaista tuskaa tämäkin taas on, ette totisesti. Mutta se täytyy sanoa, että yllätyin äsken. Olin tänä iltana päättänyt jo valmiiksi että päivitän, ja sitten Facebookissa alettiin kutsua kokoon Wanhaa Blogistaniaa, tehän ehkä tiedätte mitä tarkoitan, sitä kirjoittajien vahinta ja parasta sukupolvea, ajalta jollain bloggaus painoi! Kuin kivi niskassa. Ja hyvältä se kuitenkin tuntui.
Oudosti tosiaan vanhat jutut jysähtävät luokseni tänä keväänä. Viime viikolla kävin kahvilla ystäväni kanssa, jonka olen viimeksi tavannut, jos nyt ei ohikiitänyttä hetkeä ratikkapysäkillä kuukausi sitten lasketa, toukokuussa 1999. Pelkäsin etukäteen. Kolmetoista vuotta! Ja me sentään vietimme vain yhdeksän kuukautta samassa seebaotin seläntakaisessa kansanopistossa tuolloin 90-luvun lopulla; toki muutama kirje, muutama sähköposti näinä kuluneina vuosina, mutta vähän kuitenkin ja nyt: olin varma ettei meillä olisi puhuttavaa, että olisi naurettava ajatuskin olla enää millään tavoin sama ihminen kuin kolmetoista vuotta sitten. Alkukankeus kesti noin viisi sekuntia. Seuraavat kaksi tuntia puhuimme kuin papupadat, ja mikä oudointa: emme loppujen lopuksi muistelleet menneitä hirveästi. Onhan sitä rapiat vuosikymmenessä kun kuitenkin jotain kerrottavaa kertynyt. Opin ettei kerran ystäväksi laskettu noin vain oudonnukaan, ja se oli kai tämän kevään onnellisin oppi.
No niin, nyt palaan sinne Facebookiin muistelemaan lisää menneitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)