Silmänkääntövankila

Kiersin sitten kaksi vuotta Helsingin kahviloita. Tarkoitus oli jatkaa loputtomiin, mutta huomasinkin kahvilamiljöön alkaneen pikemminkin rajoittaa kuin laajentaa ajatusmaailmaa, ja koska missään vaiheessa ei oikeasti ollut tarkoitus arvioida kahviloita vaan keksiä kirjoitettavaa, oli suuntaus huono. Siispä tälle asialle piste. Silti sallittakoon sananen jonkinlaisena yhteenvetona. Koko lista käymistäni kahviloista löytyy tietenkin edelleen sarjahakemistosta, sieltä kaikkien muiden kesken jääneiden projektien joukosta. Hassu sattuma muuten, että kun vahingossa aloitin kahvilaprojektini täsmälleen samalla päivämäärällä kuin Turun pyöräilyprojektini aikanaan, niin nyt huomaan että, kuten pyöräilyprojektia, tätäkin jaksoin tasan kahdenkymmenen päivityksen verran. Toki aikaa meni pidempään, ja toki lopettaminen johtui eri syistä, mutta kumminkin. Elämä on täynnä outoja syklejä, pelottavia.

Kahvilaseuranani näiden kahdenkymmenenyhden (koska yhteen päivitykseen on tuupattu kaksi eri paikkaa) käynnin aikana oli 11 henkilöä, heistä eri tavoin koottuna peräti 12 erilaista kahvilaseurakokoonpanoa. Kuulostaa paljolta. Ei minulla ole noin paljon kavereita edes Facebookissa! Eiku on, 49, jos tarkkoja ollaan, mikä on kuulemma kamalan vähän. Mutta siinäkin on puolet liikaa.

Kahvilakäynnin onnistumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, joista suurimmalla osalla ei ollut mitään tekemistä itse kahvilan kanssa, näin kai se elämässä on useinkin. Välillä oli kiirettä ja stressiä, välillä mitä leppoisin joutoaikainen vapaapäivä. On ollut kesälomaa ja työpäivän päälle tehtyä väsynyttä visiittiä. On ollut entuudestaan moneen kertaan käytyjä tuttuja paikkoja, on ollut täyttä tai tyhjää, sen sellaista. Huomasin kahviloiden olevan hyvin samankaltaisia. Variaatioita teemoista on vähän; ja sitten kun niitä on, kuten Kluuvikadun elitistisessä Fazer-kahvilassa, ne ovat enimmäkseen elämää hankaloittavia, mikä ei tarkoita etteikö käynti siellä olisi ollut mieleenpainuva. Mutta parasta kahvia taisi silti saada Kanniston leipomon kahvilasta Lasipalatsista, ja pahvimukeista se juotiin, eli tässä suhteessa se millä on merkitystä, ei ole missään yhteydessä siihen, millä näennäisesti on merkitystä: minä juon mielelläni kahvin pahvimukista jos se on hyvää. Hienot astiat ja muu krumeluuri on toimivuudesta poisvievää kikkailua. Kahvilakokemuksen tärkein tekijä on mahdollisuus keskittyä a) seurusteluun, b) kahviin & muihin antimiin, ei missään nimessä c) siihen, miten minkäkin tarjottimien tai moniosaisten tilaustiskien kanssa tulisi toimia.

Pari ketjupaikkaakin tuli testattua. Wayne's Coffee jo vissiin maastamme poistuikin, eikä itse asiassa tule ikävä. Kahvinsa oli loistavaa, mutta muuten miljöö kummassakin käymässäni toimipisteessä oli jotenkin masentava. En tiedä tuleeko Starbucks näiden tilalle, ehkä, samanlaisia sarjakuppiloita kaiketi ovat. Oliko Wayne's Coffee sanan syvässä merkityksessä "kahvila"? Väittämä on vähän samankaltainen kuin "alkoholismi on sairaus" tai "rap on musiikkia". Pikemminkin loukkaus oikeasti sairaita, oikeaa musiikkia tai oikeita kahviloita kohtaan. Wayne's Coffee oli pikatiski, josta kaupunkilaiset ottivat mukaansa pahvimukillisen herätettä mennessään aamulla töihin. Pullan sai, jos sen bussiin juostessa kykeni syömään. Kahvilat ovat paikkoja, joissa tekee mieli kiireettä istua, eivätkä Wayne's Coffeen toimipisteet houkutelleet siihen. Mutta kuten arvioissanikin kirjoitin, kahvi siellä oli todella hyvää. Siitä pisteet.

Osittain tarkoitukseni oli tutustua Helsinkiin tämän projektini yhteydessä, mutta se ei oikeastaan ole onnistunut. En hahmota kaupunkia juuri paremmin kuin pari vuotta sittenkään; pikemminkin tuntuu kuin tämä ympäristö hylkisi minua kahta voimallisemmin nyt kuin silloin. Helsinki ei houkuta kulkemaan, katsomaan nurkkien taakse. Se rajaa voimallisesti minut pienelle alueelle keskustan tuntumaan, sen kadut ovat liian vilkkaita ja väsyttäviä, sen ihmiset tylyjä ja sen rauhattomuus kaltaiselleni helposti liikaa. Sikäli kahvilat ovat olleet välillä suorastaan helpottavia paikkoja: jotain sellaista, johon voi kadulta astua, jossa saa pikkurahalla kupin kahvia ja ehkä sämpylän, istumapaikan ja tilan jossa hengähtää. Niitä tiloja on nyt kaksikymmentäyksi käytynä, ja eilen viimeistä osaa kirjoittaessa tuli mieleen että nyt sai riittää. Ja tottahan se riittää, siinä on jopa rutkasti liikaa. On aika ottaa kurssi kohti uusia juttuja, mitä lienevätkään, tuskin mitään erikoista. Toivottavasti eivät. Koska parhaat ideat ovat yksinkertaisia.