Vuonna 1995 olin jääkiekon mm-finaalin aikana muistaakseni elokuvissa. Tarkkaa muistikuvaa katsotusta leffasta ei ole, mutta jonakin juuri tuon kevään päivänä kävin naapurikylän teatterissa tsekkaamassa Pulp Fictionin; elokuvan, josta olin kuullut paljon hyvää. Tekihän se vaikutuksen. Jääkiekko sen sijaan ei. Muutamia pelejä olin tietynlaisesta velvollisuudentunnosta koittanut katsoa, olihan sentään Suomella vauhti päällä ja kohti mitalia mentiin. En kuitenkaan yleensä jaksanut pelejä loppuun asti. En yrityksistä huolimatta kokenut jännitystä; vaikka Mertaranta (tai kuka tuolloin olikaan) kuinka ulvoi, vaikka oli kolmas erä ja Suomi maalin tappiolla - ei. En tuntenut mitään. En tiennyt miksi minun olisi pitänyt välittää pelin lopputuloksesta, en tuntenut pelaajia henkilökohtaisesti, en ollut lyönyt voittajasta vetoa, en kokenut joukkueen millään tavoin edustavan mitään sellaista, jota minä itsekin edustin.
Jokseenkin sama olo oli taas eilen. Etukäteen toivoin Ruotsin voittavan, koska tiesin millaista hehkutusta vastakkainen tulos taas tietäisi. Ja erityisesti tätä minä ihmettelen. Eihän juuri kukaan seuraa aktiivisesti jääkiekkoa, ja silti sadattuhannet saavat mielenhäiriön, kun kisoihin valittu joukkue voittaa toisen kisoihin valitun joukkueen. Ymmärrän, että pelaajat itse juhlivat: he ovat selvästi panostaneet, treenanneet, pelanneet kaikin tavoin hyvin. Onnittelut heille, ei varmasti ollut helppoa. Sitä puolestaan en ymmärrä, että koko maan pitäisi juhlia. Olen väärässä, minun on kai pakko olla, sitä luokkaa pieni on vähemmistöni.
Huomautan, ettei tämän tarkoitus ole olla pilkkaava kirjoitus, ei suinkaan, en korota itseäni ylemmyydessäni massan hartioille. (saadessani kuulla Suomen ja Ruotsin pelaavan finaalissa valmistauduin kylläkin linkittämään tähän viiden vuoden takaiseen päivitykseeni, joka on ivakirjoitusta vilpittömimmillään) Minä vain palan halusta ymmärtää. Haluan tietää, mistä tämä kollektiivinen tuntemus yllättäen kumpuaa. Miksi radiossa katuhaastateltu nainen kiljui tämän olevan hänen elämänsä paras päivä? Miksi ilmavoimien hävittäjät saattoivat kaatokännisen joukkueen kotimaahan? Olo on oudon ulkopuolinen. Vaikka olisinkin katsonut itse finaaliottelun, olisi tunne matsin päättyessä ollut silti olankohautus. En olisi tajunnut, että pitää lähteä kadulle bailamaan, jääkiekko kun on peliä kuitenkin vain. Ei mitään tärkeää, ja kuitenkin saa kansan kaduille moninkertaisesti paremmin kuin mikään poliittinen teko, mikään lakkoilu tai kansannousu. Miksi? Miksi Suomen väreillä varustettujen pelaajien menestys joka vuosi uudestaan järjestettävissä kilpailuissa on yhtäkkiä jokaisen tämän maan syntyperäisen kansalaisen tähtiin kohoava arvonnousu?
Kertokaa, en ymmärrä.
22.4.11
Tusinas kahvila: Café Lasipalatsi
Minulle Lasipalatsi on Helsingin keskusta. Siis nimenomaan koko kaupungin ytimein keskipiste, se jonka luota voi poistua vain syrjäkulmien suuntaan. Sinällään keskipisteen määritteleminen on tietenkin keinotekoista, se on tunteesta syntyvä ominaisuus, ja varmasti useimmille Helsingissä on keskeisempi jokin muu paikka. Kovin tuttu Lasipalatsi ei minulle rakennuksena ole; Kirjatorilla olen pari kertaa piipahtanut, syrjäsiiven Mbarissakin kahdesti (sieltä on vaikea löytää pöytää, jonka ääressä joku ei keskittynein ilmein näpyttelisi Mäcciään), mutta tietenkin kahvilassa jo kaikkiaan neljästi, ja vasta viime viikolla oli kamera mukana, minkä vuoksi paikan arviointi on hiukan viivähtänyt.
No niin, muistikuvani Café Lasipalatsista alkavat kuuden vuoden takaa, jolloin lämpimänä kevätpäivänä olin täällä melkein-ensitreffeillä ja pääkaupunkiseudun imaisevaan menoon tuiki tottumattomana. Olin vasta toipumassa ensimetroni aiheuttamasta shokista, kun jo astelin tähän funkkista huokuvaan retrokolossiin ja tutun tuntuisesta miljööstä kiitollisena tarjouduin maksamaan kahvit ja suklaamuffinssit; en siksi, että olisin halunnut miehiseen ensitreffirooliin heittäytyä, vaan pikemminkin vain osoittaakseni olevani kahviloissa kuin kotonani. Mutta meinasipa siinä opiskelijakortti mennä väärään kurkkuun kun Turun kahviloiden hintatasoon tottuneelle jöösille kerrottiin ostosten yhteiskustannus! Olin älähtää, onneksi en. Sittemminhän olen ymmärtänyt kaiken olevan täällä eri hinnoissa, ja Lasipalatsin kaltaisilla sijainneilla nyt ainakin. Mutta toisaalta mitään extra-kallista tarjonta tuskin tuolloinkaan oli, satuinpahan vain olemaan liiankin pesiytynyt Turun halvimpiin sumppiloihin, ja harvoin niistäkään euron kahvin lisäksi mitään popsittavaksi hankin.
Nyttemmin stadilaistuttuani olen tosiaan sitten vielä kolmesti paikan päällä käynyt. Lasipalatsin etu on tietenkin myös sen ongelma: olemalla Helsingin keskipiste se on harvoin olematta täynnä. Kokemukset: arkena puolenpäivän maissa löytyy noin yksi tyhjä pöytä, maanantaina neljän jälkeen saa kääntyä ovelta takaisin, sunnuntaina iltaseitsemältä voi istua mihin tykkää. Sisustus ei ole muuttunut kuuden vuoden aikana mihinkään, joskin lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin, ettei täällä varmaan voi alkaa seiniä kaatamaan. Hauskana yksityiskohtana suuremman pöytätilan takaseinän virkaa toimittava verho, josta saattoi välillä kurkkia kolkkoon leveään portaikkoon; tuntui kuin olisi istunut salaisuuden edessä. Miksi kukaan ei liikkunut siellä? Mikä paikka se oli? Miksi sitä ei ollut kahvilasta erotettu kuin verholla? Ruuhka-ajan ulkopuolella saapuvat voivat istumapaikkansa valita kahden tilan väliltä: Mannerheimintielle avautuvan julkisivun puolelta, tai hieman tukkoiselle takapihalle antavasta hämärästä huoneesta, joka tietenkin on ollut minun valintani aina paitsi kerran kun ei mahduttu. Siellä on nahkaiset sohvat ja loosheja. Perin tunnelmallista.
Vaan entä purtava? Tarjontatiski on ensivilkaisulla huolestuttavan piskuinen, mutta toisaalta kerroksellisuutta on osattu käyttää hyödyksi, ja tavaraa on. Täältähän saisi vaikka lounassalaatteja ja täytettyjä patonkeja, mutta minä olen kahdesti päätynyt lohipiiraaseen, joka on seireenin lailla monkunut pääsyä kitusiini. Ja molemmin kerroin olen sen kahdella haarukallisella tuhottuani pettynyt olemattomaan kokoon. Nälkä kurnii vielä siinä vaiheessa kun tarjoilija jo kantaa lautasta pois, mutta makua en moiti. Nelinkertaistaisin silti siivun koon. Viimeksi nautin paikan päällä leivotun rinkulamunkin, joka olikin tuhti kuin taivas, vaikkei Pispalan näkötörnin hekumalliselle munkkielämykselle vetänyt vertoja, tosin harva vetää. Tämä ei ollut enää lämpimäinen, mikä teki siitä ehkä hiukan turhankin tuhdin, tahtoo sanoa vähän sitkon. Mutta nyt sentään jo saivartelen, hyvä munkki oli.
Toinen ongelma: kahvin koko. Jos nyt verrataan vaikkapa viimeksi käymääni Sanomatalon Wayne'siin, on Lasipalatsin kofeiiniannoksen koko siitä noin kolmannes, samaa hintaluokkaa kuitenkin. Santsikuppia en ole kysellyt; kenties rauhallisemmassa paikassa voisikin, mutta kun tiskillä on aina sen seitsemän jonottajaa, ei siihen kehtaa väliin mennä mukeineen norkoilemaan. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani amerikkalaishenkisiä tarjoilijoita, jotka pirtsakka hymy huulillaan kävisivät täyttämässä mukini. Tulee mieleen Reservoir dogs: "Look, I ordered coffee. Now we've been here a long fucking time and she's only filled my cup three times. When I order coffee, I want it filled six times!" Juuri tuollainen minä olisin. Onneksi Suomessa mennään nöyrinä tiskille itse.
Mutta kahvi sikseen! (ei se mitään kummoista ollutkaan, jos ei toki pahaakaan) Sain nimittäin yhdellä käynnilläni todistaa teenjuontia, joka on tietenkin varsin vieras ja jokseenkin epäilyttävä käytäntö mielestäni. Teevalikoima vaikutti kerrassaan huimalta, ja kun sitten oli niiden pannujen ja muiden kanssa toimimisen ottanut haltuun, vaikutti teenjuoja tyytyväiseltä. Silti, en kyllä suosittele teetä kenellekään, kyräileväthän sitä jo naapurin mummotkin joka kahvilinjalta lipsuu...
Lopputulos:
Tarjonta kelpasi varsinkin syömäpuolella, mutta vähäisestä kahvin määrästä pitkä miinus. Toisaalta tarjolla oli Herra Hakkarainen -limsaa, mistä plus. Ei yhtä iso kuin se miinus.
Miljöö miellyttää. Varsinkin se taaempi huone, joka on rauhallinen ja intiimi. Kyllä täällä useamman tunnin istuu hölpöttäen jos tarvis on, toisaalta sen santsikahvin saatavuus pitää kyllä siinä tilanteessa jo selvittää. Arki-iltapäivisin täynnä kuin ruuhkaratikka, mutta silti tiskillä kymmenien jono, mikä tuntui minusta kummalta. Mihin ne kuvittelivat mahtuvansa? En jäänyt tilannetta seuraamaan.
Bonuksena kaupungin keskipisteenä toimiminen. Kaikkialta on tähän lyhyt matka paitsi syrjästä.
No niin, muistikuvani Café Lasipalatsista alkavat kuuden vuoden takaa, jolloin lämpimänä kevätpäivänä olin täällä melkein-ensitreffeillä ja pääkaupunkiseudun imaisevaan menoon tuiki tottumattomana. Olin vasta toipumassa ensimetroni aiheuttamasta shokista, kun jo astelin tähän funkkista huokuvaan retrokolossiin ja tutun tuntuisesta miljööstä kiitollisena tarjouduin maksamaan kahvit ja suklaamuffinssit; en siksi, että olisin halunnut miehiseen ensitreffirooliin heittäytyä, vaan pikemminkin vain osoittaakseni olevani kahviloissa kuin kotonani. Mutta meinasipa siinä opiskelijakortti mennä väärään kurkkuun kun Turun kahviloiden hintatasoon tottuneelle jöösille kerrottiin ostosten yhteiskustannus! Olin älähtää, onneksi en. Sittemminhän olen ymmärtänyt kaiken olevan täällä eri hinnoissa, ja Lasipalatsin kaltaisilla sijainneilla nyt ainakin. Mutta toisaalta mitään extra-kallista tarjonta tuskin tuolloinkaan oli, satuinpahan vain olemaan liiankin pesiytynyt Turun halvimpiin sumppiloihin, ja harvoin niistäkään euron kahvin lisäksi mitään popsittavaksi hankin.Nyttemmin stadilaistuttuani olen tosiaan sitten vielä kolmesti paikan päällä käynyt. Lasipalatsin etu on tietenkin myös sen ongelma: olemalla Helsingin keskipiste se on harvoin olematta täynnä. Kokemukset: arkena puolenpäivän maissa löytyy noin yksi tyhjä pöytä, maanantaina neljän jälkeen saa kääntyä ovelta takaisin, sunnuntaina iltaseitsemältä voi istua mihin tykkää. Sisustus ei ole muuttunut kuuden vuoden aikana mihinkään, joskin lienee museoviraston suojeluksessakin siinä määrin, ettei täällä varmaan voi alkaa seiniä kaatamaan. Hauskana yksityiskohtana suuremman pöytätilan takaseinän virkaa toimittava verho, josta saattoi välillä kurkkia kolkkoon leveään portaikkoon; tuntui kuin olisi istunut salaisuuden edessä. Miksi kukaan ei liikkunut siellä? Mikä paikka se oli? Miksi sitä ei ollut kahvilasta erotettu kuin verholla? Ruuhka-ajan ulkopuolella saapuvat voivat istumapaikkansa valita kahden tilan väliltä: Mannerheimintielle avautuvan julkisivun puolelta, tai hieman tukkoiselle takapihalle antavasta hämärästä huoneesta, joka tietenkin on ollut minun valintani aina paitsi kerran kun ei mahduttu. Siellä on nahkaiset sohvat ja loosheja. Perin tunnelmallista.
Vaan entä purtava? Tarjontatiski on ensivilkaisulla huolestuttavan piskuinen, mutta toisaalta kerroksellisuutta on osattu käyttää hyödyksi, ja tavaraa on. Täältähän saisi vaikka lounassalaatteja ja täytettyjä patonkeja, mutta minä olen kahdesti päätynyt lohipiiraaseen, joka on seireenin lailla monkunut pääsyä kitusiini. Ja molemmin kerroin olen sen kahdella haarukallisella tuhottuani pettynyt olemattomaan kokoon. Nälkä kurnii vielä siinä vaiheessa kun tarjoilija jo kantaa lautasta pois, mutta makua en moiti. Nelinkertaistaisin silti siivun koon. Viimeksi nautin paikan päällä leivotun rinkulamunkin, joka olikin tuhti kuin taivas, vaikkei Pispalan näkötörnin hekumalliselle munkkielämykselle vetänyt vertoja, tosin harva vetää. Tämä ei ollut enää lämpimäinen, mikä teki siitä ehkä hiukan turhankin tuhdin, tahtoo sanoa vähän sitkon. Mutta nyt sentään jo saivartelen, hyvä munkki oli.Toinen ongelma: kahvin koko. Jos nyt verrataan vaikkapa viimeksi käymääni Sanomatalon Wayne'siin, on Lasipalatsin kofeiiniannoksen koko siitä noin kolmannes, samaa hintaluokkaa kuitenkin. Santsikuppia en ole kysellyt; kenties rauhallisemmassa paikassa voisikin, mutta kun tiskillä on aina sen seitsemän jonottajaa, ei siihen kehtaa väliin mennä mukeineen norkoilemaan. Huomaan yhtäkkiä kaipaavani amerikkalaishenkisiä tarjoilijoita, jotka pirtsakka hymy huulillaan kävisivät täyttämässä mukini. Tulee mieleen Reservoir dogs: "Look, I ordered coffee. Now we've been here a long fucking time and she's only filled my cup three times. When I order coffee, I want it filled six times!" Juuri tuollainen minä olisin. Onneksi Suomessa mennään nöyrinä tiskille itse.
Mutta kahvi sikseen! (ei se mitään kummoista ollutkaan, jos ei toki pahaakaan) Sain nimittäin yhdellä käynnilläni todistaa teenjuontia, joka on tietenkin varsin vieras ja jokseenkin epäilyttävä käytäntö mielestäni. Teevalikoima vaikutti kerrassaan huimalta, ja kun sitten oli niiden pannujen ja muiden kanssa toimimisen ottanut haltuun, vaikutti teenjuoja tyytyväiseltä. Silti, en kyllä suosittele teetä kenellekään, kyräileväthän sitä jo naapurin mummotkin joka kahvilinjalta lipsuu...
Lopputulos:
Tarjonta kelpasi varsinkin syömäpuolella, mutta vähäisestä kahvin määrästä pitkä miinus. Toisaalta tarjolla oli Herra Hakkarainen -limsaa, mistä plus. Ei yhtä iso kuin se miinus.
Miljöö miellyttää. Varsinkin se taaempi huone, joka on rauhallinen ja intiimi. Kyllä täällä useamman tunnin istuu hölpöttäen jos tarvis on, toisaalta sen santsikahvin saatavuus pitää kyllä siinä tilanteessa jo selvittää. Arki-iltapäivisin täynnä kuin ruuhkaratikka, mutta silti tiskillä kymmenien jono, mikä tuntui minusta kummalta. Mihin ne kuvittelivat mahtuvansa? En jäänyt tilannetta seuraamaan.
Bonuksena kaupungin keskipisteenä toimiminen. Kaikkialta on tähän lyhyt matka paitsi syrjästä.
12.4.11
Ja rajapyykit rikkuu
Miten vertauskuvallista, että aloittaessani tuhannennen Silmänkääntövankila-päivityksen, on tämän vanhan hp-läppärini vierellä hurahtelemassa ensiasennustaan käyntiin upouusi Acer-merkkinen. Silloin kun tämän muinaismuistoni hankin, en vielä tiennyt mitä tarkoittavat USB ja mp3, olin järkyttynyt korppuaseman puutteesta ja mietin mihin ihmeeseen tarvitaan niinkin isoa näyttöä kuin 15 tuumaa. No irccaamaan en alkanut (se taitaakin olla nykyisin jo ihan out), eivätkä mp3:t lopultakaan tälle koneelle ehtineet; muuten vanhan kanssa kyllä pärjäisi, mutta viimeistään viimekesäisen kamerahankinnan jälkeen on välimuisti ollut kovilla. Kun kone jumittaa "ei vastaa" -tilassa noin 50% käyttöajasta, on syytä marssia Verkkokauppaan (siis kun vuoden verran on ensin sitä jumitusta kironnut) ja poimia hyllystä ensimmäinen hyvältä näyttävä läppäri.
Vaan pitikö tästä puhua? Ei tietenkään. Olin suunnitellut merkittävää päivitystä bloggaajaidentiteetistäni, kunnes tajusin ideologiani olevan lähinnä sen puutetta. Toki pyrkimyksiä on ollut alusta asti: ilmaisun ontumattomuus, banaaliuden välttely paitsi ironisessa mielessä, kantaaottavuuden kätkeminen ylilyönteihin (en pidä ajatuksesta, että kertoisin mitä mieltä ihan todella olen joistakin päivänpolttavista aiheista), satunnainen kulttuurirupustelu, sekä tietenkin päässä singahtelevien tarinoiden ulossyöttö; mahdollisesti, ja useinkin, omaan elämäntilanteeseen mukavien metaforien ja temaattisten aasinpengerten kautta kytkeytyen.
Työkseni en kirjoita, enkä blogianikaan ole edes googlemainosten kelmeään kouristukseen uhrannut. Tämä on puhtaan pyyteetöntä itsensäluomista, lähes alkuhetkistä alkaen tämä on olemustani leimannut siten, että syitä miksi bloggaan on oikeastaan mahdotonta enää erotella syistä miksi ylipäätään olen. (Sivuhuomautus: pilkutukseni on usein valitettu olevan pitkissä lauseketjuissa vaillinaista. Tiedän. Se on sitä tarkoituksella!!) Loppujen lopuksihan tämä on vain elävä sanataideteos. Viikonloppuna teimme lapsen kanssa puistossa elävän veistoksen. Kasasimme lumesta pyramidin (en välttämättä ole väärässä, kun arvioin tämän olevan elämäni pisin talvi: marraskuun puolivälissä satanutta lunta on edelleen paksut kerrokset siellä, missä aurat eivät mahdu jyräämään ja vappuun on kaksi viikkoa), lapsen korkuisen, ja totesimme sen muuttavan luonnettaan päivä päivältä auringon sulatellessa sitä eri puolelta, mahdollisten kulkijoidenkin sitä muokatessa. "Me ollaan taiteilijoita ja taiteilijat saa tehdä mitä haluaa!", oli se mikä lapsen mieleen prosessista jäi, niin kuin pitikin.
Kävin viikonloppuna hänen kanssaa myös Ateneumissa, katsoimme kaikki klassikot. Taistelevia metsoja tuijotimme pitkään, ja Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Teos ei kuulunut suosikkeihin: "Se näyttää niin harmilliselta." Ymmärsin tunteen. Seuraavana päivänä hankimme potkulaudan ja yritimme kierrellä Taka-Töölön koiranpaskakerrostumia, mutta esiintymistiheys hipoo tällä hetkellä ennätyslukemia. Hankkikaa ihmiset kissoja. Ne kakkii laatikkoon.
Tuhannes päivitys tänään tarkoittaa, että olen blogannut tänne noin 2,7 päivän välein. Se kuulostaa nykyisin tuhkatiheältä, mutta pitää muistaa, että ensimmäiset puolitoista vuotta kirjoitin päivittäin, välillä parikin kertaa päivässä. Silloin oli asiaa. Tai ehkäpä asia vain nykyisin suodattuu paremmin. Nykybloggaukset ovat siis tavallaan asian ydinmehua, eikä
Kahvi loppui. Ehkä pitäisi siirtyä katsomaan mitä tuo Acer pitää sisällään. Lukekaa Pientä räjähdystä! Minä puhallaan nyt vappupilliin: hviip!
Vaan pitikö tästä puhua? Ei tietenkään. Olin suunnitellut merkittävää päivitystä bloggaajaidentiteetistäni, kunnes tajusin ideologiani olevan lähinnä sen puutetta. Toki pyrkimyksiä on ollut alusta asti: ilmaisun ontumattomuus, banaaliuden välttely paitsi ironisessa mielessä, kantaaottavuuden kätkeminen ylilyönteihin (en pidä ajatuksesta, että kertoisin mitä mieltä ihan todella olen joistakin päivänpolttavista aiheista), satunnainen kulttuurirupustelu, sekä tietenkin päässä singahtelevien tarinoiden ulossyöttö; mahdollisesti, ja useinkin, omaan elämäntilanteeseen mukavien metaforien ja temaattisten aasinpengerten kautta kytkeytyen.
Työkseni en kirjoita, enkä blogianikaan ole edes googlemainosten kelmeään kouristukseen uhrannut. Tämä on puhtaan pyyteetöntä itsensäluomista, lähes alkuhetkistä alkaen tämä on olemustani leimannut siten, että syitä miksi bloggaan on oikeastaan mahdotonta enää erotella syistä miksi ylipäätään olen. (Sivuhuomautus: pilkutukseni on usein valitettu olevan pitkissä lauseketjuissa vaillinaista. Tiedän. Se on sitä tarkoituksella!!) Loppujen lopuksihan tämä on vain elävä sanataideteos. Viikonloppuna teimme lapsen kanssa puistossa elävän veistoksen. Kasasimme lumesta pyramidin (en välttämättä ole väärässä, kun arvioin tämän olevan elämäni pisin talvi: marraskuun puolivälissä satanutta lunta on edelleen paksut kerrokset siellä, missä aurat eivät mahdu jyräämään ja vappuun on kaksi viikkoa), lapsen korkuisen, ja totesimme sen muuttavan luonnettaan päivä päivältä auringon sulatellessa sitä eri puolelta, mahdollisten kulkijoidenkin sitä muokatessa. "Me ollaan taiteilijoita ja taiteilijat saa tehdä mitä haluaa!", oli se mikä lapsen mieleen prosessista jäi, niin kuin pitikin.
Kävin viikonloppuna hänen kanssaa myös Ateneumissa, katsoimme kaikki klassikot. Taistelevia metsoja tuijotimme pitkään, ja Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Teos ei kuulunut suosikkeihin: "Se näyttää niin harmilliselta." Ymmärsin tunteen. Seuraavana päivänä hankimme potkulaudan ja yritimme kierrellä Taka-Töölön koiranpaskakerrostumia, mutta esiintymistiheys hipoo tällä hetkellä ennätyslukemia. Hankkikaa ihmiset kissoja. Ne kakkii laatikkoon.
Tuhannes päivitys tänään tarkoittaa, että olen blogannut tänne noin 2,7 päivän välein. Se kuulostaa nykyisin tuhkatiheältä, mutta pitää muistaa, että ensimmäiset puolitoista vuotta kirjoitin päivittäin, välillä parikin kertaa päivässä. Silloin oli asiaa. Tai ehkäpä asia vain nykyisin suodattuu paremmin. Nykybloggaukset ovat siis tavallaan asian ydinmehua, eikä
Kahvi loppui. Ehkä pitäisi siirtyä katsomaan mitä tuo Acer pitää sisällään. Lukekaa Pientä räjähdystä! Minä puhallaan nyt vappupilliin: hviip!
3.4.11
Syyntakeeton ärväke
Koska taannoisessa seitsenvuotispäivityksessäni tuskailin taipumustani aloitella uusia aina entistä tuhoontuomitumpia blogeja, olen tässä viettänyt viime viikkoina aikaa aloitellen uutta blogia. Kyllä kyllä, älkääkä äriskö siellä, minulla on oikeus toisintaa aiemmat virheeni, tai, mikäli yltiöoptimismin osoitukset taholtani sallitaan, olla jopa tällä kertaa aiempaa onnistuneempi. Tiedä häntä, hyvältä tuntuu toistaiseksi. Mutta mikä siis alkaa?
Pieni räjähdys. Olen kahdesti aiemmin aloitellut jonkinlaista kulttuurituotteiden arvostelublogia, sekä ryhmässä että yksin, ja ne ovat taholtani kaatuneet yliyrittämiseen. Olen päkertänyt hirmu pitkiä kirjoituksia, toisinaan onnistuen tavoittamaan kohteen ytimen, toisinaan sitä lähinnä kierrellen. Ennen kaikkea olen kuitenkin onnistunut näännyttämään itseni lukkoon. Nyt lähestymistapa on toinen: pitäydyn tarkemmin rajatulla alueella, musiikissa, pitäydyn lyhy(ehkö)issä vapaammin assosioivissa teksteissä, en siis arvostellen, pikemminkin arvioiden. Käytännössä käyn oman levyhyllyni sisältöä läpi, mikä onkin projektin yksi tarkoitus: löytöretkiä omaan musakokoelmaan, vanhojen aarteiden esiinkaivelua ja uudelleentutustumista. Nyt toistaiseksi etenen hyllyä aakkosissa (se on hyllyn tämänhetkinen järjestys - mutta sillä on tapana tylsinä päivinä vaihdella) ja poimin matkan varrelta kiintoisia levyjä syyniin. Joka tapauksessa minä olen musiikista kärkäs sanomaan ja toteamaan, mutta kun ei tämä Silmis oikein näille yksinpuheluilleni kodilta tunnu, on niille tehtävä uusi koti.
Vielä huomautus. Tämä blogi oli syntymäisillään jo syksyllä, kunnes satuin törmäämään legendaarisen nettiarvostelijan George Starostinin Only solitaire-blogiin, joka on hänen alkuperäisen arvostelusivustonsa blogituorennus, ja juuri senkaltainen rakenteeltaan kuin miksi omaa uutuuttani jo tuolloin suunnittelin. Näin itseni kalpeana imitaattorina ja hanke meni jäihin, mutta lopulta totesin pelon olevan turha, eihän minusta ole edes vara-Georgeksi. Hän on kuitenkin aivan omanlaisensa, ja nimenomaan enempi arvostelijaluonne, minkä lisäksi myös epäinhimillisen tuottelias ja ilmeisesti loputtoman saran äärellä: hänen suurinpiirtein aakkosissa etenevä bloginsa tahkoaa nyt noin 500 levyarvostelun jälkeen edelleen A:lla alkavia artisteja. Puffataan nyt oman gurun alkuperäistuotantoa vielä sen verran, että tuo vanha sivusto on kyllä allekirjoittaneelle ollut aikamoinen musiikkiraamattu aikoinaan. Esimerkiksi Georgen Beatles-arviot kyllä auttoivat löytämään kyseisen yhtyeen musiikin ihan uudella tavalla. Samankaltaisia artistin kokonaistuotannon arvioita en siis kuitenkaan ole lähdössä tekemään.
Onpa hienoa välillä jutustella bloggaamisfilosofiastaan. Kenties seuraava, Silmänkääntövankilan tuhannes päivitys, sivuaa aihetta enemmänkin. Saa nährä.
Pieni räjähdys. Olen kahdesti aiemmin aloitellut jonkinlaista kulttuurituotteiden arvostelublogia, sekä ryhmässä että yksin, ja ne ovat taholtani kaatuneet yliyrittämiseen. Olen päkertänyt hirmu pitkiä kirjoituksia, toisinaan onnistuen tavoittamaan kohteen ytimen, toisinaan sitä lähinnä kierrellen. Ennen kaikkea olen kuitenkin onnistunut näännyttämään itseni lukkoon. Nyt lähestymistapa on toinen: pitäydyn tarkemmin rajatulla alueella, musiikissa, pitäydyn lyhy(ehkö)issä vapaammin assosioivissa teksteissä, en siis arvostellen, pikemminkin arvioiden. Käytännössä käyn oman levyhyllyni sisältöä läpi, mikä onkin projektin yksi tarkoitus: löytöretkiä omaan musakokoelmaan, vanhojen aarteiden esiinkaivelua ja uudelleentutustumista. Nyt toistaiseksi etenen hyllyä aakkosissa (se on hyllyn tämänhetkinen järjestys - mutta sillä on tapana tylsinä päivinä vaihdella) ja poimin matkan varrelta kiintoisia levyjä syyniin. Joka tapauksessa minä olen musiikista kärkäs sanomaan ja toteamaan, mutta kun ei tämä Silmis oikein näille yksinpuheluilleni kodilta tunnu, on niille tehtävä uusi koti.
Vielä huomautus. Tämä blogi oli syntymäisillään jo syksyllä, kunnes satuin törmäämään legendaarisen nettiarvostelijan George Starostinin Only solitaire-blogiin, joka on hänen alkuperäisen arvostelusivustonsa blogituorennus, ja juuri senkaltainen rakenteeltaan kuin miksi omaa uutuuttani jo tuolloin suunnittelin. Näin itseni kalpeana imitaattorina ja hanke meni jäihin, mutta lopulta totesin pelon olevan turha, eihän minusta ole edes vara-Georgeksi. Hän on kuitenkin aivan omanlaisensa, ja nimenomaan enempi arvostelijaluonne, minkä lisäksi myös epäinhimillisen tuottelias ja ilmeisesti loputtoman saran äärellä: hänen suurinpiirtein aakkosissa etenevä bloginsa tahkoaa nyt noin 500 levyarvostelun jälkeen edelleen A:lla alkavia artisteja. Puffataan nyt oman gurun alkuperäistuotantoa vielä sen verran, että tuo vanha sivusto on kyllä allekirjoittaneelle ollut aikamoinen musiikkiraamattu aikoinaan. Esimerkiksi Georgen Beatles-arviot kyllä auttoivat löytämään kyseisen yhtyeen musiikin ihan uudella tavalla. Samankaltaisia artistin kokonaistuotannon arvioita en siis kuitenkaan ole lähdössä tekemään.
Onpa hienoa välillä jutustella bloggaamisfilosofiastaan. Kenties seuraava, Silmänkääntövankilan tuhannes päivitys, sivuaa aihetta enemmänkin. Saa nährä.
22.3.11
Olen, hämmentää
Bussissa matkalla kotinurkilta takaisin se iski: ikääntymisen tunne rintapieleen kuin moukari. Olin vanhempien luota pakannut reppuun läjän valokuvia 80-luvun alusta ja omat ala-asteen aikaiset päiväkirjani. Olen niissä rasittavan kliseinen pikkupoika, sekä että; jokseenkin persoonaton olento, ja kai se on jatkumo: missä kohdin ihminen muodostuu kaltaisekseen? Onko vanha vasta kun ei enää muista lapsuuttaan? Aikuinen tuskin silloinkaan. Huomaan ajan kulumisen, enkä ikääntyvistä vanhemmistani, vaan kissasta. Aleksi näytti vähän rupsahtaneelta mummolta kömpiessään sohvan taakse nurkkaan nukkumaan. Mielen täytti suru siinä bussin penkillä: eikö se juuri ollut tarmokkaan utelias kissanpentu? Eläimen elinkaaren voi seurata imeväisiästä vanhuuden vaivoihin. Voiko sitä sydän särkymättä katsella? Ei tietenkään voi, ja Aleksi sentään on onnellinen vanhus: nukkuessaankin kehräsi. Tykkää minusta edelleen, vaikka epäillen. Lopulta käy kuonolla tökkäämässä kuitenkin. Kiitos siitä. Katselin vilistävää maisemaa ja se näytti puristimessa tiivistyviltä vuosilta.
12.3.11
Brändiuskoton
Kampin Supermarketin edustalla oli tänään ponnahdusenergialla ladattu neitokainen, joka jakeli ohikulkijoille näytepakkaukseen kääräistyjä Domino-keksejä. "Keksiä! Saako olla keksiä?", hän naama naantalina huuteli ohitseen vellovalle ihmismassalle, ja minusta kuulosti jo kaukaa siltä että "Seksiä!". Ehkä hän huusikin niin, ja keksipaketteja ojennellessaan aiheutti kulkijoissa väärin tulkitun kuulohavainnon. Ehkä kyseessä oli psykologinen testi, jossa fläppitauluinen tarkkailija oli lähimmän pylvään takana havainnoimassa ihmisten ilmeitä. Minua ainakin hymyilytti. Kun kotona purin näytteet pakkauksesta iltapäiväkahvilleni, huomasin että Domino on Kraftfoodsin tuote nykyisin. Kuka sitä on aiemmin tehnyt? Ja miten niitä lapsena jaksoi pistellä yksi toisensa jälkeen? Nyt näytepakkauksen kolme keksiä on yhdelle liikaa. Toisen puolivälissä iski makeanähky; en silti usko jättäväni kolmatta huomiseksi. Ei ihminen siten toimi.
Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.
Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.
Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.
No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.
Normaalin Löfbergs Lilan sijasta kahvini on tällä hetkellä Mövenpickiä. Tiedän, kieroudun hetki hetkeltä elitistisempään suuntaan, mutta: ei elämässä liikaa nautintoja ole nyt kun tupakkakin on jäänyt baari-iltoina pummattuihin, ja baari-illat menneeseen elämään. En ymmärrä kahvitarjousten perässä juoksevia. Kyllä halvalla huonoa saa, ei se ole koskaan ollut maailmassa toisin. Pidän kahvista liikaa maksaakseni siitä vain hiluja. Tosin Mövenpick ostui luokseni vain siksi, että Stockmannin herkun Löfberg-valikoimat kalpenivat vaikkapa nyt Ruoholahden Citymarketin vastaaville, enkä osannut vaihtoehdoista muihin tarttua. Melkein yhdeksän euroa kahvipaketista voi jotakuta teistä kirpaista, ei minua. Toisaalta Löfbergs Lila on parempaa, ei sillä että tässäkään valittamista olisi.
Näyteseksipakkauksineni palasin kotiin, minkä jälkeen vietin lauantain tiskaten, imuroiden, pyyhkien, jynssäten, uudelleenjärjestellen ja rompaten romuja roskiin säkkikaupalla. Olen juuri sitä tyyppiä, joka ostaa uudet paistinpannut itsensä ikäisten tilalle, ja sitten ne molemmat vanhat lojuvat tiskipöydällä puoli vuotta. Tai se toinen taisi olla vähän pidempäänkin. No, tänään lensivät roskiin. Se aika koitti. Noista uusista pannuista Citymarketin oma Kokki-merkkinen on kyllä epäilyttävän kököhkö. Ehkä se ei kestä kahtakymmentä vuotta, vaan kuka minustakaan tietää. Ratkaisuni kun kuitenkin ovat tätä luokkaa: paluumatkalla poikkesin nurkantakaisessa Etolassa hankkimassa Multibox-sängynaluslaatikon liinavaatteille. Se sopi sängyn alle melkein.
Elbow'n muutama päivä sitten ilmestynyt uusi levy on vielä muovikääreessä pöydällä, Keltaisesta jäänsärkijästä sen tänään ostin. Radio Helsingin soitteleman singlen perusteella tulossa on taas kerran tavaraa, joka ylittää ihmispolon käsityskyvyn uljaudellaan. Elbow on niitä, joiden uusinta tuotosta jaksan aina odottaa kuin vapaapäivää. Muita: Iain Banks, David Lynch, ja varmaan olisi myös Reiner Knizia, jos lautapelimaailman tapahtumia aktiivisesti kyttäisin.
No nyt se kolmas keksi sitten. Kahvi tosin jo loppui.
2.3.11
Kirpeän kriittiset kahvilakäynnit, osa 11: Sanomatalon Wayne's coffee
On jokseenkin rasittavaa etenkin kaltaiselleni kiertävälle kahvilakriitikolle, että bisnesmaailman tälläkin osa-alueella on ketjuuntuminen jo laajalle levinnyt sairaus. Pelkästään Helsingin keskustasta löytyy epämääräinen luku niin Waynen kuin Robertinkin kahvikittaamoja, puhumattakaan että tästä vielä kantakaupunkia kauemmas joskus kerkeäisi. Siellähän nuo tiemmä vallan rehottavat, rupulähiöiden ostarintapaisissa, hyh.
Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...
Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.
Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.
Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.
Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.
No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.
Kiteytys:
Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.
Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.
Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?
Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.
Toisaalta tähän mennessä arviointini ovat vissiin osuneet lähinnä yksittäiskahvioihin (tai mistäs minä tiedän millaisia ketjuja ovat maanlaajuisesti), joten sikäli on jo aikakin tsekata myös liukuhihnatarjonnan tasokkuus. Wayne's taitaa olla aiemmin jäänyt kokonaan käymättäkin (enkä ole muuten koskaan Robertissakaan piipahtanut, mikä antanee osviittaa seuraavalle kohteelle), kuten oli Sanomatalokin, joten olipa hyvä että seuralaiseksi valikoitunut Nuutisen isäntä tätä ehdotti siinä vaiheessa, kun havaitsimme alkuperäisen kohteen eli Lasipalatsin kahvilan olevan viimeistä jakkaraa myöten täynnä. Eikö tosiaan Helsingissä ole muuta tekemistä maanantai-iltaisin viideltä kuin notkua kahviloissa? Työmatkallahan kansalaisten pitäisi tuolloin olla, tai jo kotonaan, ruokkimassa nälkäisiä lapsiaan. Vaan ei, pullaa pitää saada. Häpeäisivät. Onneksi omat tarkoitusperäni ovat yksinomaan kriittiset: blogiinhan minä arvostelua vaan, en kai muuten...
Pettymys oli kyllä karvaampi kuin ristillä roikkuvan kalkki, kun lopulta sitten pääsimme perille. Ei laskiaispullia tarjolla! Lasipalatsissa olisi ollut; tosin vain hillotäytteisenä mutta paremman puutteessa nekin kelpaavat, etenkin kun on tältä laskiaiselta pullat vielä syömättä (ja viime), mistä voimmekin päätellä että ensi vuoteen taitaa taas siirtyä. No niin, itse Sanomatalohan on sisältä visuaalisesti miellyttävä tila (ja parhaimman näköinen ulkoakin niistä Töölönlahden lähinnä rumista kulttuurirakennuksista), ja tämä oli melkein tyhjäkin, mikä tuntui hieman oudolta kun tosiaan siellä Lasipalatsilla nyrkit viuhuivat kun viimeisestä pöydästä väki tappeli.
Tämä on taas niitä avokahviloita, joissa ison rakennuksen aulatilan nurkasta on osa rajattu pullahetken viettoon, mutta toisaalta isot ikkunat Töölönlahden kauniiseen rantaan (eli Musiikkitalon työmaalle) ja stratosfääriin ylettyvä metallinkiiltoisena lähes scifistinen hissiseinämä takasivat, että mikä intiimiydessä ehkä hävittiin, voitettiin maisemissa. Ja kuten sanottu, väki ei tänne enää illan tullua osannut hakeutua. Kuulemma tämä on hyvän saavutettavuutensa vuoksi päiväsaikaan rattaiden kanssa kulkevien perheenäitien kokoontumismesta, mikä jäi nyt havainnoimatta, mutta pöytien vieressä odottavien syöttötuolien pataljoona oli kyllä aivan eri kokoluokkaa kuin kahviloissa yleensä, eli huhu pitänee paikkansa. Nyt asiakkaita ei lisäksemme ollut liikaa, erään pöydän turkiksiin verhoutunut tätilaumakaan ei liiemmin häirinnyt, varmaan olivat jostakin kulttuurielämyksestä tulossa. Sitten oli pari pariskuntaa, trendikkäät kolmikymppiset miehet partoineen, pipoineen ja paksusankaisine silmälaseineen, ja lopulta yksi äitikin hupaisan taaperon kanssa, jonka tarmokasta tuoliin ja siitä pois kömpimistä seurasin kuin se olisi ollut viihdyttävintä teatteria.
Tarjonta oli paitsi laskiaispullatonta, muutenkin hieman köyhää. Toisaalta yritystä erikoisuuksiin selvästi oli (porkkanakakku, metsämarjapiiras ja croisant hillolla), mutta erikoisuuksien ulkopuolelle jäävä materiaali olikin sitten lattea, enkä nyt puhu maitokahvista. Päädyin valitsemaan luomumustikkamuffinssin, kahviksi tietysti tummapaahtoista. Seuralaiseni oli ravitsevammalla linjalla, ja hetken häikäiltyään päätyi lopulta kinkkupiiraaseen, joka lämmitettiinkin. Valinta paljastui pian virheeksi: piirakka oli paitsi liian rasvainen ja suolainen, myös kerrassaan kinkuton ja sisältä kylmä. Itse asiassa sanatarkka lainaus isäntä-Nuutiselta menee jokseenkin näin: "Olipas kamala piirakka." Kertonee oleellisen. Omassa muffinssissani ei varsinaista valittamista ollut, tosin oli se keskeltä hieman taikinainen, tahtoo sanoa raaka. Mutta ihan hyvä kai silti.Vaan jossain sentään onnistuu myös Wayne: kahvi oli paitsi hyvää, myös kohtuullisen edullista ja muki oli iso kuin mikä. Santsikupin hintaa ei useimmista aiemmista käynneistä poiketen tarvinnut kysellä, kun kerrankin oli tavaraa niin että riitti, toisaalta olin reilu tunti aiemmin juuri kotona kitannut samankokoisen mukillisen Löfbergs Lilaa, joten kenties kofeiinikiintiöni vain alkoi täyttyä. Mutta oli se hyvääkin, eli vaikka pullat pettivätkin pahan kerran, saattaisin Väinöltä ostaa kahvia silleen trendikkäästi "to go", jos joskus moiseen outouteen sattuisi tarvetta olemaan.
No okei, oli siinä pullatiskin päällä myös tarjolla luomuhedelmiä (omenaa ja banaania ainakin) euron kappalehintaan, mikä oli aika omaperäinen ratkaisu, tosin koska kulhot olivat täynnä vielä pari tuntia ennen kahvilan sulkemisaikaa, voi päätellä ettei menekki päivän mittaan ole ollut kaksinen. Hauska idea silti.
Kiteytys:
Tarjoomukset: * * *
Yksi tähti leivonnaisille, kahvi oli lähes viiden tähden veroinen, keskiarvona vankkaa keskikastia siis.
Miljöö: * * * *
Ainakin ruuhka-ajan ulkopuolella siis. Panoraamamaisemat niin horisontaalisesti kuin vertikaalisestikin miellyttävät.
Sijainti: * *
Voin olla ainoa ihminen joka on tätä mieltä, mutta keskeisestä sijainnistaan huolimatta Sanomatalo on mielestäni jotenkin syrjässä. Ei sinne mielijohteesta mene, toisin kuin moneen muuhun keskustan kahvilaan ehkä menisi. Hö, kuka sinne Töölönlahden rantaan asti muka lähtee jos tarkoitus on ihan vaan keskustassa kulkea?
Kannattaa käydä jos...
Haluaa hyvää kahvia, mutta ei tee mieli mitään sen kanssa. Tai jos nyt syystä tai toisesta on lastenrattaiden kanssa liikkeellä päiväsaikaan. Näkee kaltaisiaan sitten vissiin. Tai jos mielii syödä luomuhedelmiä hinnalla, jolla niitä saisi kaupasta monta. Että valintaa riittää, sano.
22.2.11
Ragnar, jääthän (*)
Lienette viime aikoina saaneet yhteydenottoja agentiltani? Olen pahoillani, hän on sellainen. Helmikuut ovat vaikeita. Hän nukkuu enimmäkseen, vuorokauden hiljaisimpina tunteina kokee regressiivisiä paniikkeja, hoitaa toki moitteetta työnsä, mutta on silti vaikea, kovin vaikea. Ellen niin kovin jumaloisi häntä - - ei, en saa lähteä tälle linjalle, ei nyt kun hän tarvitsee minua. Yhdessä voimme voittaa pimeyden. Vaihtoaskeleemme johdattavat meidät kohti kauniimpia nummeja, vehreämpiäkin. Agenttini ja minä, kosmos ja kauneus...
Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.
Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.
Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.
Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.
Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.
Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.
Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.
Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.
David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.
Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?
Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.
(*) murtuvat allamme.
Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jälleen muutamasta lukemastani kirjasta. Ensin piti listata jo totuttuun malliin top ten vuoden 2010 lukukokemuksista, mutta en saanut kasaan a) kymmentä top-listan arvoista teosta, b) niitäkään vähiä en saanut mihinkään järkijärjestykseen. Joten otettakoon tämä sitten vaikka tietynlaisina lukusuosituksina, eräänlaisena kirjapäiväkirjana (kirjapäiväkirjapäivä on sitten sellainen, jonka aikana keskityn yksinomaan kirjapäiväkirjaani) (ja päiväkirjapäiväkirjapäiväkirja on sitten päiväkirjoista kirjoittamaani päiväkirjaan keskittyvästä päivästä kirjoittamani teos, jonka...ääh), jonkinasteisena kommentaarina koskien sekä päähenkilömme että pääkaupunkimme kirjastolaitoksen henkistä tilaa. Mukana on muutamia 2011:n puolella luettuja, mitä pidän ongelmana vasta vuoden kuluttua.
Neil Gaiman: Smoke and mirrors Hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jäävät muistiin elämään toimivan romaanin tavoin. Ylipäätään hienoimmat novellikokoelmat ovat niitä, jotka jaksaa lukea loppuun. Minä luen yleensä novelleja paljon nihkeämmin kuin romaaneja. Tämä oli hyvä. Siellä Dahlin, Sheckleyn ja kumppaneiden harvalukuisessa neronovellijengissä.
Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä Pieni mutta elämänkaaria sisältävä teos. Toki kerronta oli enemmän kuin vähän velkaa Sadan vuoden yksinäisyydelle, mutta toisaalta kuvattu maailma oli valovuosien päässä Macondosta, tai no, vuosikymmenten ja puolen mantereen.
Jyrki Vainonen: Tornit Vainoselta olen lukenut kaksi kirjaa nyt tähän mennessä, piru vie että ovat olleet hyviä. Ehkä tämä oli vähän parempi niistä kahdesta, vaikka Perintökin oli vakuuttava. Tästä voisi joku Miyazaki tehdä eeppisen animaatioelokuvan. Sen kuvasto olisi paikoitellen äärimmäisen häiriintynyttä ja painajaisiin jäävää.
Iain Banks: Transition Banksin viimeisin (siis kesällä lukiessani oli) ja paras, mukaanlukien myös kaikki "M."-kirjat. Niitä kirjoja, joiden lukemista hidastaa pitkittääkseen nautintoa. Liippasi taas kerran oudon läheltä omia aivotuksia, kuten Banksin kanssa on parhaimmillaan käynyt. Iski yhtä kovaa kuin Pelaaja silloin 2001, kun olin Iainiin vasta rakastumassa.
Mikael Niemi: Mies joka kuoli kuin lohi Ei-dekkaristi Niemi kirjoitti dekkarin, jota kustantaja ei vahingossakaan ole dekkariksi missään kohdin kirjan kansitekstejä maininnut, ja joka on parempi kuin suurin osa muista lukemistani ruotsi-dekkareista. Outoa. Ei tämä nyt yhtä hieno ollut kuin Vittulajänkä, mutta hyvä kuitenkin.
Maritta Lintula: Heijastus Outo pieni kirja, kutkuttavasti häivähtävä heijastus, vinksahtava kuvaus ikävistä asioista ankean maaseudun pihtiotteessa. Kaunista kieltä, novellistina Lintula taidetaan paremmin tuntea, minä vielä harkitsen uskallanko kokoelmiinsa tämän jälkeen tarttua.
Marko Hautala: Itsevalaisevat Upea esikoisteos, ahdistavan musta kuva suomalaisesta nykymenosta. Aika valoton tosiaan, kun huumorikin hehkuu pimeäänsä. "Jos teini-iän demonit konkretisoituisivat", tai niin minä sen koin, ei moni muu ehkä.
David Mitchell: Black Swan Green
Stefano Benni: Keplo Näistä taannoin kirjoitinkin. Rullaa vain sivua hiukan alaspäin, sieltä löytyy.
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta Tästä pidin aluksi paljon, oli jotenkin omanlaisensa tuulahdus, aika erilainen kirja kuin mikään. Siis aluksi. Loppua kohti menetti otteensa, mutta jos lukee puoliväliin niin paikoin ihan hykerryttävä. Siksi listalla kuitenkin, että varmaan Vainosen ohella tämänlaisen kirjallisuuden uranuurtajia Suomessa, ja heitä tarvitaan.
Paul Auster: Matkoja kirjoittajankammiossa Auster on kahtiajakoinen. Hänen suht normaaleista romaaneistaan en ole erityisemmin pitänyt, hänen identiteettikieputuksiaan olen rakastanut aivan pohjattomasti, arvatkaapa otsikon perusteella kumpaan kategoriaan tämä kuuluu?
Tommi Liimatta: Nilikki Liimatan kaunokirjallinen tuotanto muuttuu kiinnostavammaksi saman käyrän mukaan kuin Nollapisteen musiikillinen tuotanto sitä lakkaa olemasta. Toissasyksyinen Nilikki on hänen kolmesta romaanistaan paras. Herkullisen täydellinen ihmiskuvaus. Loputonta oivalluksen lentoa.
(*) murtuvat allamme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)