Speaking words of wisdom

"Ja vasta nyt kun mä kuuntelin niitä uusia remastereita mä tajusin."

"Sen miks se hurahti uskoon?"

"No just. George on kato tajunnut että se on ainoo niistä jonka olis voinu vaihtaa toiseen eikä se olis muuttanu bändin soundia mihinkään."

"Se tajus olevansa turha?"

"Ei painolastia ehkä, mutta merkityksetön siinä mielessä että se miten se soitti ja mikä sen panos oli yhtyeeseen kokonaisuutena oli aina riippuvainen muista. Kato ne ei soittanu rockia. Ne soitti poppia. Sävellykset määräs missä mentiin, pääpaino oli melodioilla ja niillä instrumenteilla jotka melodiaa kuljetti."

"Eiks kitara -"

"Beatlesin kappaleissa oleellisinta on melodia, ja melodiaan tarvitaan sävellaji ja sävellajin perusta on rytmikitara. George soitti liidiä. Se veti soolot mihin tarvittiin mutta niin olis kuka tahansa muuki vetäny. Ja ihan yhtä hyvin. Varsinkin loppuvaiheessa se oli Paul joka ensin näytti miten soolot soitetaan ja sitten George soitti. Ei ihme että se oli katkerin niistä."

"Ja sen takia se löysi jumalan?"

"Oli se varmaan aika ahdistavaa olla yks maailman tunnetuimmista naamoista ja tietää ettei oo varsinaisesti ansainnut sitä statusta."

"Niin niin mutta entäs Ringo?"

"No älä viitti! Mies käytännössä keksi sen tavan, jolla rumpalit soittaa edelleen. Tai yrittää soittaa. Ooks sä koskaan ihan oikeesti kuunnellut Beatlesin kappaleita? Siis sen melodian taakse? Se rumputyöskentely on ihan käsittämätöntä. Joku singlen B-puoli, vaikka Rain tai joku vastaava, käsittämätöntä työtä."

"Mutta mä meinaan että -"

"Totta kai Ringon olis voinut korvata jollain toisella. Mutta Beatles olis soundannu huonommalta. Tavanomaisemmalta. Ne ei olis noussut massasta samalla tavalla."

"Mutta ei kai alkuaikojen -"

"She loves you. Ihan oikeesti - kuuntele se. Ja sano sitten että se rumputyö ei nosta sitä biisiä ihan eri sfääriin kun missä se muuten olis. En liioittele yhtään kun sanon että Ringo oli niistä musiikillisesti lahjakkain. Se oli ainoo niistä jonka voi suoralta kädeltä sanoo olleen virtuoosi instrumenttinsa kanssa."

"Paul ja basso?"

"Aika lähellä. Se keksi uusia tapoja soittaa. Tai ylipäätään se toi basson esiin pop-musiikissa. Mutta se oli liian lahjakas. Se oli helvetin hyvä basisti, loistava pianisti ja kitaristi, täysoppinut rumpali. Mutta siinä oli liikaa, se ei minkään soittimen kans kehittynyt virtuoosiks. Ja John oli paras laulaja niistä. Paskaakaan se ei kyllä osannut soittaa."

"Ja George oli vaan korvattavissa."

"Totta kai sillon olis menetetty sen säveltämät kappaleet. Mutta kuinka monta merkittävää kappaletta se sävelsi? Something on yliarvostettu."

"Here comes the sun? While my guitar gently weeps?"

"No ne joo. Mut sit jotain sellaisia kuin Savoy truffle tai Blue Jay Way. Kamoon. Oikeesti Georgen paras kappale Beatles-aikoina oli Old brown shoe. Ja seki dumpattiin johonki singlen B-puolelle. Muistutti aika paljon sen ekan soololevyn matskua."

"Onks sekin sun mielestä jotenki toisarvonen levy?"

"Ei helvetissä. Loistokiekko, sooloartistihan Harrisonin olis pitänyt olla alun perinkin. Aikaa kestävin se sen debyyttilevy on kaikista Beatles-sooloista."

"Eli se löysi itsensä kun pääsi bändistä eroon?"

"Se löysi itsensä kun oli ensin löytäny jumalan."

"Speaking of. Ilman Harrisonia olis kaikki Intia-vaikutteet jääneet Beatlesin musiikista pois."

"My point exactly. Ei mennä nyt siihen."

"No ei. Mutta mä meen nyt laittamaan jukeboxista My sweet lordin."

"Tuo mulle samalla vielä yks."

Lateraalinen kontuusioeli "Vain tuuli hänen arkistojaan syleilee"

Kuuden vuoden kokopäivätoimisen blogikirjoittamisen yhteydessä kertyy arkistoon kaikenlaista. Osa kertymästä on aloitettuja tekstikatkelmia, osa on hienoja mutta mihinkään sopimattomia otsikoita, osa on hilpeitä nettitestituloksia. Voi Luoja, nettitestejä. Ne olivat viimeistä huutoa joskus 2005. Mutta minkä tuossa kuva-arkistoja selatessani panin merkille, oli että minulla on kokonainen hakemistollinen blogiin tarkoitettuja kuvia, jotka sitten syystä tai toisesta, yleensä erittäin hyvästä, ovat jääneet käyttämättä. Kenties syynä on ollut mahdottomuus sijoittaa kuvaa mihinkään tervejärkiseen yhteyteen, kenties kuvan pariksi aiotun tekstin osoittautuminen kaikin tavoin mitättömäksi jaaritteluksi tai, pahimmassa tapauksessa, kirjoittajan oman ennakkoluuloisen ja/tai tietämättömän asenteen osoittavaksi höyrypäisyydeksi. Tai todennäköisemmin en ole vaan jaksanut kirjoittaa, tiedättehän te millaista tämä on. Joka tapauksessa kuvia on useampia, osa itse ottamiani, osa netistä löytämiäni, osasta on vaikea enää sanoa. Silti tänään puran arkistoni oudoimmat pikseli pikseliltä tänne. Juuri tähän päivitykseen, juuri nyt. Luvassa siis:

Silmänkääntövankilan käyttämättömät kuvat vuosilta 2004-2009.

Aloitetaan tällä historiallisella lehtikatsauksella. Mummulan vintiltä löytämiäni vanhoja Seuroja joskus kuvasin, ja tämä kansi sisältää minusta erittäin kiinnostavan kysymysmuotoisen otsikon:


Tämän lehden ilmestymisestä on kulunut 37 vuotta, ja nykyisin kysymys kuuluu lähinnä "Miksei Timo T.A. ole vieläkään kadonnut minnekään?" Niin ne ajat muuttuvat. No, eteenpäin. Lehtien kansista tulee mieleen joskus aikoinaan verkossa saatavilla ollut kansigeneraattori. Minäpä pyngersin itseni Parnasson kanteen seuraavin tuloksin:


Kyllä tuo aina Reijon esiintymisen kyseisen läpyskän kannessa voittaa. Pointsit kuvasta Nuutisen isännälle, joka sen on napannut Aurajokirannassa toukokuussa 2005. Laitan sen tässä verkkoon ilman hänen erityissuostumustaan, mutta varmaan hän olisi antanut luvan jos olisin kysynyt. Kaikenlaisten kuvageneraattoreiden kanssa on tullut väkerreltyä muutenkin. Painonvartijoiden sivuilla oli joskus kone, jossa sai testata omalla kuvallaan, miltä näyttäisi laihempana. Päätin käyttää itseäni siellä, ja huomasin kyseisen ohjelman toimivan myös toiseen suuntaan. Niinpä tein itsestäni pullevan. Oi miten onnellisen hyvinsyöneeltä tässä seuraavassa otoksessa näytänkään!


Niin on massu täynnä ja kerrankin leppoisa mieli. Seuraavan animaation laati taannoin exme itse napsimistaan kuvista. Sain luvan sen käyttöön ja niin vain sekin päätyi keräämään digipölyä kovalevylle. Pyydän anteeksi, mutta tässä se nyt on, joskus olen ollut näinkin villillä päällä:



Liikkuvista kuvista puheenollen, tämä seuraava animoitu gif löytyi joskus netistä. Ei siitä sen isompaa, oli vain minusta aika hauska:



Google Earth oli joskus pienimuotoinen obsessio minulle, kunnes olin käynyt koko maapallon läpi, eikä ohjelmalla ollut minulle enää mitään annettavaa. Napsin sieltä kuitenkin havaitsemiani erikoisuuksia talteen. Niistä piti joskus tehdä isokin päivitys, mutta into loppui kahden kuvan jälkeen. Tässä ne nyt kuitenkin ovat:



Ylemmässä on Delhissä havaitsemani melko suurikoinen ihmiskasvo, alempi taas on jostain päin Alaskaa ja melko läheltä maata. Nuo ovat jonkinlaisia vesistöjä, joiden tarkoitus jäi hämäräksi. Vasemmanpuoleisin näyttää Quicktime-logolta. Maailman oudoin mainoskampanja? En minä mitään enää ihmettelisi.

Webkameroitakin tuli joskus katseltua. Mistään erityisestä syystä (uskokaa nyt!) en seurannut kuvaa vammalalaisesta liikenneympyrästä, mutta juuri kun siellä satuin piipahtamaan, kapusi linssin eteen hämähäkki. Kuvakaappasin araknoidin talteen:


Tältä minä muuten näytän vanhana:


En kyllä usko että on noin paljon hiuksia päässä. Kun ei enäänkään ole. Osaan Photoshopiakin käyttää, mistä todisteena seuraava taidonnäyte, jossa maailman söpöimmät jättiläiskissanpennut hyökkäävät Turun yliopiston kasvatustieteen laitokselle. Cameo-esiintymisen tekee Nuutisen perhe:


Loppuun vielä pari kuvaa menneisyydestäni, siitäkin huolimatta että huomaan melkein kaikkien kuvien esittäneen itseäni tähänkin mennessä. Vaan ei kai kukaan väitäkään bloginkirjoittamisen olevan muuta kuin vakava solipsismiharhaisen ihmisen persoonahäiriö? Oh well. Ensimmäinen kuva on joulusaunan jälkeen 1982. Otan siinä tuntumaa lahjaksi saamaani kirjoituskoneeseen. Kuva on enteilevä. Jälkimmäinen taas on täällä vain siksi, että minulla on pakkomielle nöyryyttää itseäni julkisesti säännöllisin väliajoin. Kyseessä on ripille päästyä otettu studiokuva. Te ette enää koskaan katso minua tämän nähtyänne niin kuin ennen.



Voi elämää. Kuuden vuoden kuluttua taas lisää kuvia, jotka olisi ollut parempi unohtaa.

Kaksio

Vastapäisen talon toinen kerros, ikkuna kolme vasemmalta. Siinä on aina valo. Aamukolmelta ne pitävät siellä loisteputkia päällä, minä hiippailen ikkunani ääreen ja raotan verhoa sen verran ettei sitä huomaisi kuin tarkkaan katsomalla. Heidän asuntonsa seinät ovat likaisenvalkoiset. Näen kirjahyllyn kulman, ja suuren mustan taulun seinällä. Enimmäkseen mustan, ehkä siinä on pilkkuja. En ymmärrä mitä se esittää, ja olen monesti miettinyt. Taksi ajaa ikkunani alta, hengähdän. Putoan istumaan. Katson lapsen perspektiivistä nyt, näen katuvaloja ja koivunlatvoja, ne näkyvät ikkunaan joulun alla kiinnittämieni paperisten lumitähtien väleistä, olen käsikirjoitusteni sivuja kauniiksi leikellyt. Ne tuottavat nyt iloa useammalle kuin vielä koskaan.

Orava. Miksei sekään nuku?, ja siihen ajatukseen ikkuna alkaa tuntua vastenmieliseltä. Sen kautta näkee liikaa. Ryömin kirjoituspöydän alle. Istun selkä vasten seinää, naapurin makuuhuoneen, nostan polvet eteeni ja kiedon kädet ympärilleni. Olen kotona. Sain tämän kirjoituspöydän lahjaksi kun aloitin koulun, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten tämän pöydän ääressä tein matikanläksyjä joissa laskettiin yks plus yks. Asunnossa on niin hämärää että se tiivistyy jaloiksi. Aikuisten jaloiksi, jotka kävelevät pöydän ohi, kuuntelen keskustelua ja minulla on hirveän jännää kun ne eivät tiedä missä olen. Lopulta on pakko kurottaa ja koskettaa punaista räsymattoa. Ne katoavat, toiset ihmiset, vain jääkaappi murisee keittiön lastulevyseinää vasten.

Matto tuoksuu pölyltä. En ole viikkoihin imuroinut. Kömmin pöydän alta hitaammin kuin joskus silloin. Istun matolle risti-istuntaan, hiuksen ovat auki, leikin näyttäväni shamaanilta. Huojun, en sulje silmiä, ei minun tarvitse, tiedän kyllä mitä näen. Mitään ei tapahdu, ei tämä ole niin kuin ennen. Lopetan, olen ruokapöydän vieressä, kosketan sen puista jalkaa jossa on lommoja ja muistan miten hän nojautui tätä pöytää vasten kerran kun rakastelimme, nuorina, tai no, hän oli sielultaan vanha, tai no, minä aloin olla jo vanha muutenkin. Sisältä lapsi. Kuuntelen meidän ääniämme hetken, silitän pöydän jalkaa ja huomaan sittenkin sulkeneeni silmäni. Inhoan tätä pöytää.

Olen hämähäkki, ei, olen gekkolisko ja livahdan matolta lattialle ja nurkkaan ja seinää pitkin ylös kattoon. Viuh, olen kadonnut lautojen välistä, mutta ei siellä ole vinttiä, ne ovat koristelautoja, älytön pölyä keräävä kattoviritys, katoan sen taakse. Täällä on sähköjohtoja. Näen itseni matolla. Surullinen otus, ja suuret silmäni näkevät kaiken. Lipaisen kuolleen kärpäsen suuhuni, toisenkin. Kieleni on nopea. Alan huutaa niin kovaa kuin jaksan, huudan nimeäni: juuri siksi meidän nimemme on gekko. Sitä me huuudamme, nimeämme, pimeässä.

Elämä on koriste. Ruma, merkityksetön, ja aina jonkun tiellä. Makaan räsymatolla, tuijotan lautojen välissä vilahtelevia liskonvarpaita ja lasken mielessäni viiteentuhanteen ajattelematta muuta. Näen suuria numeroita, ne liukuvat minua kohti pimeästä hitaasti. Kun olen valmis, nousen istumaan. Keitän kahvia ja soitan töihin että sairastuin enkä tänään pääse.

Turku, Turkusein

Vietin viikonlopun Turussa, tuossa myyttisessä paikassa jonka taannoin jätin taakseni. Sen tuttuus ensin satutti, sitten lohdutti. Tiesi olevansa kotona, siinä mielessä ettei ehkä enää siellä asu, mutei paikkaa silti voisi paremmin omakseen tuntea. Ei moni asia ollut muuttunut. Yksi pikkuihminen tullut lähipiiriin lisää, kaupungin bussit vaihtaneet väriä. Tapasin muutamia kissoja, koiran, ja ne kaikki ihmiset joita huomasi ihan liikaa kaivanneensa niillä main kun tajusi ettei ehtisi yhdessä illassa kaikkea kuulumista vaihtaa. Silti jokin taustalla vinksaili väärin. Kun asiaa pysähtyi miettimään, tuntui hullulta ettei ollut missään omaa avainta sinne. Ei ollut kävelymatkan päässä oma peti niin kuin aina. Viimeksi kun olin Turussa asumatta siellä, oli heinäkuu 1999 ja minä olin puolikas hirmuisen nuorta pariskuntaa, joka oli menossa katsastamaan mahdollisesti vuokrattavaa asuntoa. Olimme oudossa paikassa, ja valtavan ihastuneita pysähtyneessä helteessä retkottavaan kaupunkiin. Se tuntui silloin siltä että siellä voisi yhdessä asua, ja niin me aikamme teimmekin. Hän edelleen, paistoi minulle lättyjä aamiaiseksi nyt, ei hirveän kaukana siitä missä joskus asuimme; eihän Turussa mihinkään pääse kauas paitsi moottoritietä ja merelle.

Opin mikä merkitys on kotikaupungilla. Vaikka kaikki ystäväni sieltä muuttaisivat yhtäkkiä tänne, ei se silti olisi niin kuin ennen.

Pesta pasaseerare

Miten aggressiivisesti talvi kiristeleekään kotkankynsiään meidän ihmispoloisten ympärille, ja miten oudon eksoottiselta se tuntuukaan. Yhtäkkiä tuntee oikeasti elävänsä pohjoisessa, sen sijaan että eläisi lämpenevässä merenrantakaupungissa. On kaunistakin, kirnu sentään. Mutta ulos en silti vaivautuisi, ellei aina välillä pitäisi singahtaa kolmevuotiaan kera kinokseen purkamaan energiaa. Eilen möhjäsimme umpihangessa jossain Meilahden ja Seurasaaren suunnalla. Käsitykseni Lapin erämaiden olosuhteista talvisin on kokemuksen puutteesta johtuen peräisin fiktiosta, kuten ylipäätään käsitykseni kaikesta on, joten en tiedä todenmukaisuutta, mutta kun maa ja taivas oli samaa valkoista kangasta, usva imi vähäisen sunnuntailiikenteen ääniväreet ja kaikki mitä näkyi oli valkealla kuuralla pörhennettyjä puita ympärillä, sitä yhtäkkiä puolireittä myöten lumessa kahlatessaan tunsi olevansa paikassa, jossa susi söisi jos tarkenisi. Se oli hieno tunne, hieno ohimenevä hetki. Sitten palasimme polulle, ja kurkimme Kesärannan aidanraoista sisään.

Mainitsin viimeksi täällä käydessäni ihan ohimennen Käärmeenkielikeiton, ja nyt, varmistuneena siitä, että se hurahtaen startattuaan pysyy näilläkin pakkasilla käynnissä, minä mainostan lisää. Menkää, lukekaa. Kärryille pääsee vielä mukavasti, tilaa on ja vauhti vasta kiihtymässä. Olen itse täpinämpi kuin aikoihin, mistä kertonee kahdeksan päivitystä viimeisen yhdeksän päivän aikana sinne. Silmis eteni tätä vauhtia viimeksi 2004, muistelen. Tulokas löytyy nyt myös blogilistalta, ja syötekin näyttää olevan tilattavissa, mitä ikinä tarkoittaakaan.

Tämä on teille. Tehän tiedätte kyllä.

Luo laiskalle asia

Jos Helsingistä pitäisi väkisin joku hyvä asia keksiä, niin kirjakauppoja täällä riittää. Eikä niidenkään joukosta ole tarvis mennä yhtä edemmäs: Akateemisessa kun käy sunnuntaikävelyllä, niin kaksi kirjaa vähintään on mukana pois tullessa. Onpa tullut kaikenlaista ostiskeltua muutenkin; toppatakin hankin, ihan upouuden, vanhaa ei kyllä ole vuosikausiin ollutkaan. Yhtäkkiä huomaan ettei talvella ole pakko palella. Paitsi sisällä, kun asunnossani vetää siihen malliin ettei jääpuikko sulaisi vaikka työntäisi, tuotanoinniin, kainaloon. Lämmitän itseni glögillä, villapaidoilla, vilteillä ja villasukkaplutoonalla. Eikö ne osaa pääkaupungissa rakentaa? Tällä vuokratasolla pitäisi kyllä osata. Piponkin ostin, kun hukkasin edellisen espoolaisen bensa-aseman pihaan. Hukkui se uusikin jo.

Teleoperaattori ilmoitti minun maksaneen heille liikaa rahaa. Samaa sanoi Turun ylioppilaskyläsäätiö kesällä, enkä kumpaakaan tapahtumaa havainnut todeksi vaikka täikammalla tutkin tiliotteet. Kelpaahan tuo hyvitys silti. Sitä voi lisärahalla ihminen tehdä kaikenlaista. Voi vaikka lämpimikseen latkia Käärmeenkielikeittoa. Ei se kallista ole, mutta pikkuisen uudenlaista kuitenkin. Se kun vuosikymmen kuulemma vaihtui ja kaikkea.

Tietynlaista haipakkaa

On tämä ollut kumma vuosi. Muistan asioita viime tammikuusta tarkasti, lähes mikroskooppisin yksityiskohdin mieleeni painuneita hetkiä, merkityksettömiä etupäässä, tai huonojakin, silti niiden yksityiskohdat palautuvat mieleeni kuin ne olisivat tapahtuneet ei vain vuosi sitten, vaan tänään, äskettäin; kuin ne edelleen tapahtuisivat loputtomana toistona. Keväältä muistan vähemmän. Kesä meni sumussa, syksyi astui ohitseni ja tämä talvi on ollut aina. Lunta on nyt Helsingissä yhtä paljon kuin Turussa viime tammikuussa, eli tarpeeksi haittaamaan jokapäiväistä elämää. Ei silti, ei mieleni erityisemmin tee ulos. Siellä paukkuu, enkä nyt tarkoita pakkasta, ja minä kun en tykkää kovista äänistä. Siksi en käy baareissa enkä nykyään enää kuuntele musiikkia paitsi ehkä kerran kuussa nupit lounaassa. Juuri tämänhetkinen olotilani on minulle kokemuksena uusi: en ole koskaan ennen ollut uudenvuodenaattona itsekseni. Keitin iltakahvit, katsoin yhden jakson kolmoskauden Lostia, olin siirtymässä kirjan pariin kunnes kävi mielessä päivitys tänne. Teen tämän ja sitten. Tuskin ennen puoltayötä kannattaa yrittää nukkua, sen verran pitävät meteliä ulkona. Huomenna taas uusi vuosi, ja jos jotain, se väsyttää. Pitää tiskata ja laittaa ruokaa. Pyykkiä on kasoiksi kertynyt. Muistaakseni joku joskus sanoi elämän olevan ihmisen parasta aikaa. Voi miten väärässä hän olikaan.

Fraktuura

Eikö tuo myräkkä koskaan lopu? Maailma on mennyt itsensä irvikuvaksi, lunta sataa kuin mannaa taivaalta ja niin on kaikille kaipauksen kangistamille saatu juuri sellainen joulu kuin lapsuuden televisio-ohjelmissakin aina oli. Heräilin hieman ennen seitsemää, huomasin että on aikaa hörpätä hattivattimukista aamukahvit. Luin kirjaa aikani, annoin tietokoneen ruksutella itsensä käyttökuntoon ja ikkunantakaista pyryä katsellessa mietin kuinka moni minunkaltaiseni tekee juuri tätä samaa juuri tällä hetkellä tässä kaupungissa.

Nämä ovat niitä aamuja joita ei vanhana muista. Perjantaina istuksin baarin tupakkahuoneessa enemmän kuin on terveellistä, mutta mikäs hyvässä seurassa on istuessa. Erään kerran siellä oli mukana kuusikymppinen pariskunta, hirmuisen humalainen ja onnellinen; heidän lapsillaan oli kotona juhlat ja vanhemmat oli häädetty pois. Mies kosketteli hiuksiani, muttei häiritsevästi. Hän näytti saavan hiusteni kautta yhteyden johonkin kauaksi kadonneeseen. Hän näytti hirveän liikuttuneelta, ja hirveän rakastuneelta vaimoonsa. Luuli minua taiteilijaksi, oikaisin käsitteen vain osittain.

Lauantaina ostin itselleni joululahjaksi kirjan, maanantaina täytin vuosia. Viikonlopun aikana tapasin kaksi ystävääni ajalta ennen muuttoa. Toinen oli lähdössä jouluksi Poriin, toinen Saksaan. Itse jään tänne, vastahan saavuin. En toivota loppuun mitään sen ihmeemmin. Jokainen tekee pyhänsä itse, kuitenkin.