Vihaa! Kiukkua! Häpeää!

Sanomalehtien yleisönosastot ovat lukijan mielentilasta riippuen joko ehtymätön huumoripalsta tai masentava muistutus siitä miten pikkusieluisia omasta navastaan ruikuttajia ihmiset ovat. Pienten paikallislehtien, kuten Turun Sanomien, mielipidesivut ovat näitä molempia aivan erityisesti ja allekirjoittaneen joulumielenrauhaa häiritsi viikonloppuna julkaistu kirjoitus otsikolla "Terveisiä Postille".

Kirjoituksessa nimimerkki "Vihainen" osoittaa olevansa vihainen. Tarinan aluksi hän kertoo lähettäneensä joulukortteja ystävilleen. Miten kilttiä!, ajattelee lukija, mutta toki, jos on ehtinyt vilkaista mielipiteen allekirjoituksena käytettyä nimimerkkiä, jo tässä vaiheessa epäillen että tähän pyyteettömään kanssaihmisten ilahduttamiseen liittyy jokin koukku. Ja liittyyhän siihen. Joulukortteja ystävilleen lähettänyt nimimerkki "Vihainen" nimittäin tuntee syvää häpeää. Mistä? No niistä joulukorteistaan. Tai pikemminkin siitä että hänen ystävänsä ovat kiittäneet niistä. Posti on nimittäin jakanut ne liian aikaisin.

Ja mitä sitten, tekee mieli kysyä, mutta juttu ei jatku. Se oli siinä, kokonaisuudessaan, ja lukijan täyttää tyhjyys, joka hänen elämäänsä valuu nimimerkin "Vihainen" tuntemasta olemassaolon turhuudesta. Millainen ihminen tämän signeerauksen takaa löytyy? Olen sitä miettinyt nyt muutaman päivän. "Vihainen" ei jätä minua rauhaan; hänen tuntemalleen häpeälle on pakko olla jokin looginen syy, mutta se ei tavoita minua.

Ei silti, hänen kirjoituksestaan saa irrotetuksi pari mainiota sitaattia:

1. "On tosi törkeätä kun kaksi viikkoa ennen joulua ystäväni kiittävät joulukorteista."

2. "Eikö kortit voisi lähettää vähän myöhemmin ettei tarvitse hävetä."

Minä en vaan ymmärrä, en kerta kaikkiaan. Toivottavasti nimimerkki "Vihainen" kuitenkin selviää häpeästään pyhiksi ettei mene kinkku väärään kurkkuun. Kyllä siinä suku häpeäisi kun nimimerkki kuolisi joulupöytään.

Yrityksiä arvokkuuteen

Täytän ensi sunnuntaina vuosia, ja koska olen jo ikämies, ajattelin järjestää arvokkaan ja henkistä kypsyyttäni vastaavan pienimuotoisen juhlatilaisuuden. Tarkoitus oli että nauttisin vieraitteni kanssa runsaan päivällisen, ehkäpä lasillisen konjakkia, istuisimme nahkanojatuoleissa kirjastohuoneessani ja keskustelisimme perin henkeviä, toki väliin laskettaen kevyehköä leikkiä; onhan kyseessä sentään syntymäpäivä.

Sitten luin lehdestä että sunnuntaina on myös kansainvälinen orgasmipäivä.

Missä vaiheessa totesin ehkä paremmaksi sen että jätän vaan ne juhlat suosiolla järjestämättä.

Eräät repii siitä

Kerään yhteiskunnallista angstia huomiseksi. Vain harrastusmielessä sentään, enhän ole siten poliittinen että ajaisin asioitani tai muiden, vaikka tietenkin toriparkkia vastustan enemmän kuin mitään toista valopäistä porvarikeksintöä vähään aikaan. Viikkoon, varmaan. Duunariveri kuitenkin velvoittaa; sitä on kuivuneina rystysissä pitkään launtaiaamun puolelle. Laskekaapa lätsänne lippa puolitankoon taas erään kovia kokeneen työn raskaan raatajan, juoman kurkkuunsa kaatajan, epäonnistuneen viikonlopun kunniaksi. Miekkonen oli ojassa, ei selvänä, ei varmasti erityisen lämpimänäkään mutta vittuilla muisti ohikulkeville. Viskasin suuntaansa pahansilmän.

Kotona nakkasin takkia naulaan ja niskaa kenoon. Klikkasin nettiä ja mitä se näytti: Google näytti uudistuneen. Tarjoaapa peijooni hakijalle vaihtoehtoja; pelottavan ohjaileva sananarvuuttaja siis nykyisin, joka tiedontarjonnan ohella myös vie verkkoväkeä pässinä lieassa kohti juuri niitä sanoja joita katsoo tarpeelliseksi.

No, piti kokeilla. Ja hopsheikkilä mutta sieltähän se löytyi, minun lokakuisena aamuna vuonna 2002 unihäikiössä kehittämäni yhdyssanalapsonen, pian peruskouluikäinen, on melkein kymmenentuhatta kertaa jo olemassa:




On maailmassa siis vielä pieniä hauskoja juttuja.

Tolkuton menestymättömyyden huuma

Asetin kuulokkeet korvilleni ja stereoihin Frankie goes to Hollywoodin. Sain vavahduttavia tuntemuksia 80-luvun neonvuosista. Näin laatikkoautoja ja monivärisiä toppatakkeja laskettelukeskuksen kahvion naulakossa. Kunnes kauhukseni tajusin: helvetti, eihän minulle ole mitään muistoja tästä. Mikko Alatalon lastenlauluja minä 80-luvulla kuuntelin, sukseni eivät lipsuneet ja luntakin oli. Mutta sittenkin Two tribes kuulostaa hyvältä; olisinpa minäkin tanssinut tämän tahdissa savukonepätsissä, ensihumalaani kolmen prosentin hedelmäjuomasta epätoivoisesti hörppien, sen sijaan että olisin ollut teini vasta 90-luvulla, kun kaikki oli lamaa ja paskaa ja talvetkin harmaita kuin Kansallisosakepankin tv-mainosten värimaailma tuhon edellä.

Oli silti mennä aamutalkkuna ohi suun kun pettymyksekseni sen pielet vääntyivät alaspäin, suun, tänään Turkkarin kulttuurisivuja selatessa. Olen ottanut tavakseni saavuttaa kohtuullista sijoitusta Portin novellikilpailussa - tarkemmin sanoen vuodesta 2003 kaikki sinne lähettämäni tekstit ovat sijoittuneet. Tänä vuonna ohituin kuin mummo moottoritiellä. En tee kuten eräs joka kyseisen kilpailun tuomariston vihabloggasi lyttyyn palkintojen männävuonna mennessä muille, ja laatutyypit tänäkin vuonna menestyivät etten sillä. Olisin silti toivonut helvetin ahdistuneelle katkeransuloiselle rakkausnovellilleni lukijoita; avaan itsestäni palasia vain musteena paperilla, joskus pikseleinä näytöllä. Perskele, kaunokirjallinen demoninpoistovälinehän se tämä Silmänkääntövankilakin on ollut päivä ykkösestä lähtien. Se on minussa kuin viikset kissassa.

Tämän piti olla historian toistuvuutta havainnoiva katsaus mutta alan olla nykyisin tilassa jossa ostoslistanikin kuulostavat itsesäälianalyysiltä. Äh.

Automaatti on kone, joka tekee itsestään sille määritellyn tehtävän

Tässä syystalven kuristuksessa alkavat nyrpyttää sellaisetkin seikat jotka kenties ihmisystävällisempänä vuodenaikana ohittuisivat olankohautuksin. Tai sitten eivät, mistä minä tiedän. Se nyt kuitenkin pistää otsasuonta vinoon, että:

1) Kun tähän rupukaupunkiin sitten vihdoin saatiin se hieno uusi kirjasto, joka nyt tänä syksynä avautui kaikessa kukkeudessaan kun puoliteholla ensin toimi aikansa, niin mikä siinä on että asiakkaitten elämä piti siinä samalla tehdä hankalaksi? Tarkoitan nyt niitä palautusautomaatteja. On se - - ennen vanhaan se toimi niin että kun palautti x potenssiin n kirjaa kirjastoon ne saattoi lyödä tiskiin pinona, jonka jälkeen virkailija ne sitten koneelle piippasi palautetuksi. Oli muuten siihen aikaan hänen työtään, sen virkailijan, se piippaus. ("Mitäpä teet työksesi?" "No, piippailen...") Aika joka tähän toimitukseen kirjaston käyttäjältä kului oli seknunneissa laskettavissa.

No nyt on nämä automaatit sitten. Niihin pitää työntää kirja yksi kerrallaan juuri oikein päin. Siinäpä sitten odottelee yksilö kun automaatin liukuhihna heräilee ja alkaa niellä opusta sisuksiinsa. Kirja katoaa. Tulee hetken kuluttua takaisin, koska oli asteen tai pari vinossa liukuhihnan lukupäähän nähden. Asiakas asettaa sen uudelleen, odottaa, kone tunnistaa kirjan ja ilmoittaa sen nimen näyttöruudulla, tiedä sitten siihenkään syytä, kai se joillekin tulee yllätyksenä mitä sattuu kotoaan kirjastoon kantamaan. Tässä vaiheessa asiakas mielellään laittaisi sen seuraavan kirjan hihnalle. Mutta ehei; on odotettava että näyttöruudun punainen valo vaihtuu vihreäksi. Ja sen se tekee viipyillen autuaasti kuin parhain viini. Kun valo vaihtuu, hihna pysähtyy. Seuraavan kirjan voi asettaa, hihna käynnistyilee, nielaisee hitaasti kirjan, ehkä hyvällä tuurilla hyväksyy sen ensi yrittämällä, mikä sentään keskimäärin joka neljäs kerta tapahtuukin.

Toisen kirjan kohdalla on aikaa kulunut noin viisinkertaisesti se mikä ennen kului koko palautustoimitukseen kaikkiaan. Ymmärrän että kirjastovirkailijalta vapautuu näin aikaa muuhun tarpeelliseen (eikä älähdetä siellä - minä olen ollut kirjastossa vuosikaudet töissä nuorempana ja tiedän että siellä tehdään muutakin kuin luetaan kirjoja. Itse muunmuassa opin juomaan kahvia) mutta kun hän sen palautustoiminnan teki, hän sai siitä palkkaa. Asiakas ei saa. Ja aikaa kuluu, kuluu, kuluu, hermo menee, menee, menee ja lopulta sitä mieluummin on vaan palauttamatta niitä kirjoja. Pinot kasvavat kotona, aina niitä vain uusii tietokoneelta, viides uusintakerta on viimeinen, sitten on keksittävä jotain, ehkä vain dumppaan ne kirjat nimettömässä paperikassissa kirjaston oven taakse ei mut näkeväthän ne koneelta kuka ne on lainannut ahistaa ahistaa

2) Jotkut viitsivät nillittää käsiaseiden tarpeellisuudesta ampumaurheilijoille. Hankkikaa harrastus johon ei käytetä tappamiseen suunniteltuja välineitä ja lakatkaa vinkumasta.

Lopun alkua

"No mitäs, otetaanko toisetkin kupilliset?"

"Tietty. Ei tonne uloskaan tee mieli mennä. Saakeli mikä ilma."

"Tätä se nyt on sitten on, jouluvalot syttyy ja viima lyö pohjoisesta. Kumpikohan on syy ja kumpi seuraus?"

"Älä muuta sano. Viikko vielä niin helkkää ja kilkkaa soi joka jumalan tuutista."

"Hei tonttu-ukot nyppikää ja sitä rataa."

"Mutta kai jotkut tästäkin tykkää."

"No, jotkut."


* * *


"Huomasiks muuten mikä päivä tänään on?"

"Onhan se kalenteriin merkattu."

"Viis vuotta blogia! Kuka saatana jaksaa. Mä oon miettinyt -"

"Hyst! Noi kuuntelee tossa nurkkapöydässä!"


* * *


"No oliks hyvä pulla?"

"Menihän se. Kuinkahan kauan täällä vielä pitää jumittaa? Ei toi pyry näytä lakkaavan millään."

"Älä nyt, täähän on ihan aitiopaikka. Näkee miten kaupungin taas yllättää talvi."

"Opiskelijat juoksee luennoilleen, hölmöparat. Ja kato, toi ambulanssi on edelleen hangessa kiinni! Ajattele ettei kukaan oo mennyt auttamaan sitä tosta kinoksesta pois. Mieti mikä maailma, ihmiset vaan kattoo."

"Näinpä, näinpä."

"Vielä yks santsikuppi?"

"Jos tarjoot niin voishan sitä."


* * *


"Oli tossa aiemmin puhe siitä viisvuotispäivästä."

"Pitäis sitä kai jotenkin..."

"Mieti että ykskään sanomalehti ei lähestynyt. Ei haastetteluja, ei mitään. Ihan ku ilmaa olis ollut, sekin viis vuotta jo kirjoittanut."

"Joo, tähän tää on mennyt. Ei mitään rispektiä enää."

"Joku perustaa jonkun helvetin kohublogin ja päätyy telkkariin, ketä kiinnostaa enää vanhat kaakit?"

"Ja aattele että ilman niitä pitkän linjan raatajia ei olis kohubloggaajilla mitään pohjaa. Ei olis sitä perustaa jonka päälle ne voi höttönsä rakentaa."

"Nimenomaan."

"Hei kato, kolari!"

"Oho, tais käydä pahasti."

"Onneks on ambulanssi jo valmiina paikalla."

"Joo, hehe!"

"Hähää!"

Pimpsistä

Ennen kuin ryhdyin itse isääntymään, olin uskossa että lapset ovat vähintään nelivuotiaaksi asti jotakuinkin kohtalaisfiksun naapurinkoiran tasolla älyllisesti. Että sellaiset seikat kuin kommunikointi, päättelykyky tai, etenkään, minkäänkaltainen luova toiminta olisivat seikkoja jotka, jos hyvin kävisi, olisivat kenties kouluikään mennessä edes jossain määrin ihmisenalulle ilmaantuneet.

Vaan kuinka taas maailma miestä kouluttaa. Oma tytär täyttää muutaman viikon sisällä kaksi, ja on jo reilut puoli vuotta puhunut kuin papupata, paitsi vain rikkaammalla verbaalisella sisällöllä. Minua häkellyttää että ihminen joka ei ole vielä kahta vuodenkiertoa ollut olemassa, osaa jo kertoa mitä ajattelee. Mitä tuntee. Osaa tulkita näkemäänsä, osaa leikkiä, osaa pyytää, kysyä, vastata, kertoa, jutella, muistella, väittää ja ilmoittaa. Se on hurjaa miten kieli, sanat ja juuri omanlaisensa tapa ilmaista asiansa muodostuvat. Se on päivittäistä yllättymistä.

Joskus syksyn kuluessa lapsi alkoi kehitellä omia onomatopoeettisia ilmauksia pyllähtämisille, törmäilyille ja esineiden heittelylle: sellaisia kuin humpsista, popsista, komppelis, kapsis; ja oma suosikkini joka kuultiin ensi kerran kun värikynät lensivät piirtämisen jälkeen takaisin rasiaansa: pimpsistä!

Se tarttui minuunkin ja jäi sanavarastoon. Näinkö päin tämä meneekin?

Ævøe lad is gone quiet for puma by Jämözkcxh

Olen, myönnän, joskus raivostuttava kaikkine lähimmäistä hulluksi tekevine pakkomielteineni, ja, myönnän senkin, ihminen kestää vain tiettyyn pisteeseen asti niidenkinlaisia vikoja jotka sattuvat osumaan kohdalle vain harvoin. Mutta, ymmärrättehän, olentoisekseni muodostunut fysiologinen ilmentymä on loppujen lopuksi oman ikuisen keskenkasvuisuutensa vanki, ja, tämän arvasittekin, yrittää tämän todetessaan vain puolustella itsessään niitä asioita jotka ennemmin kannattaisi jättää kokonaan piiloon. On ollut kohteita. On ollut tilanteita ja tilaisuuksia. Ja on ollut galaksin lailla hitaasti itsestään ulospäin kiertyvä levottomuuden kehä, joka ei varmaankaan ole saanut alkuaan kenestäkään sellaisesta yksilöstä joka niin kuvittelee, mutta koska yksilö on yksilö se on aina maailmansa napa. Minkä kukaan viheliäisparka voi sille miltä todellisuus sen silmin näyttää? Pöytään kiinni kasvaneet letkut venyvät ranteiksi ja käsivarsiksi ja vaikka välillä vaikuttaa siltä kuin se vetäytyisi, ei sillä kuitenkaan ole valittavanaan yhtäkään näistä vaihtoehdoista.