Vanhaa kunnon sateen kastelemaa Hesaria

Kesä kesä kesä.

Ei kai nyt tänne ehdi erkinpoikakaan, josko pahempana vielä minä. Mutta totuus seilaa edestämme avaruuteen: jokainen tietää sen tunteen kun on kävellyt sateessa varjotta asemalle katsomaan junia joita ei kulje ennen kuin on palannut sisälle ja helle syö maisemasta kosteuden, pistiäiset purevat ja minulla on muuten juuri lokinpaskaa kämmenselällä, huomaan. No, juon kahvia.

Pyöräilin tuossa männäviikolla Ruissalossa toverini Marimban, aikoinaan blogistiseen toimintaankin osallistuneen, kera, ja panin kansanpuistossa ärhäköityen: mitäs perkeleen rauta-aitoja tänne on kyhätty? Ja niin sain kuulla että se on se Ruisrock tuloillaan... Ja minä kun olen luullut että se pidetään Saaroniemessä; en kyllä ole osallistunut ikinä joten sikseen turha nurista. Mutta tietäkää: kehitimme hienon blogikirjoitusaihion. Kunpa ehtisi toteuttaa, veisi yhden iltapäivän.

Asianajajani soitti tänään että hänen lapsenlapsensa syntymä senkuin viivästyy. Ja minä sukelsin pyörällä lokkiparveen, mistä muistuma sittemmin oli paidallani, etcetera, kuten jo mainitsin.

Tämän vuoden Vammalan kirjapäivien saldo:

- Veikko Ennala: Kolme kummallista romaania
- Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet - Veikko Ennalan elämä
- Juice Leskinen: Kuka murhasi rock'n'roll tähden

Vähän mutta hyvää. Nuutisen isäntä oli mukana ja osti vielä vähemmän, ehkä parempaa. Mutta kyllä se on se kirjojen tuoksu siellä, niiden vanhojen niteiden, se sinne vetää.

Kaikki ja vähän päälle

Turun sanomat jatkaa allekirjoittaneen hämmentämistä uutisillaan. Tänäisessä haastateltiin Turun yliopiston lehtoria aiheesta että internetin hakukoneet eivät löydä ihan kaikkea tietoa mikä verkossa piilee. Varmaan pitää paikkansa. Joskin haastatellun lehtorin näkemys tilanteesta on jo melko pessimistinen:

"Internetissä on tällä hetkellä noin 25 miljardia sivua tai enemmänkin. Vähintään saman verran jää hakukoneilta löytämättä."

Kuka ruoja on keksinyt niin tehottoman vimpaimen kuin hakukoneet? Ne jättävät löytämättä 100% netin sisällöstä, eivätkä edes lopeta siihen. Ei ihme ettei google-sukupolven koulunkäynnistä tahdo tulla sen ihmeempää.

Kutsut

Sain pyynnön osallistua kahvikutsuille. Koska pyynnön esitti hurmaava nuori neito, minä luonnollisesti suostuin, ja niin saavuin sovittuun aikaan sovitulle paikalle. Kutsuilla oli lisäkseni kaksi vierasta; saparopäinen tyttö joka hymyili jotenkin autuaasti, sekä nallekarhumainen mies. Emäntämme oli kattanut kahviastiaston lattialle; se oli toki poikkeuksellista ja täten melko yllättävää, mutta toisaalta risti-istunta keskellä olohuonetta oli jotenkin japanilaisen oloista, joten mukauduin tilanteeseen. Istuttuani alas - kutsujen emäntä komensi minua tekemään niin moneen kertaan huutaen ennen kuin olin kunnolla saapunut paikalle - eteeni iskettiin kahvikuppi ja sinne kaadettiin pannusta höyryävän kuumaa sumppia. Ei kun ryystämään.

Paitsi että koska olen perso makialle, en koskaan juo kahviani mustana. Sokeripyyntööni vastattiin viskaamalla sokeriastia suuntaani; lusikoin sieltä pari pikkulusikallista sokeria kahvini sekaan, minkä jälkeen emäntä kauhoi vielä kaksin käsin muutaman kourallisen lisää. Olisi jatkanut vielä hyvän tovin, luulen, ellen olisi onnistunut sanomaan että jo piisailee. Aloin sitten sekoittaa hivenen siirappiseksi kaikesta sokerimäärästä muuttunutta kahviani lusikalla, kunnes emäntä vei lusikan ja pudotti sen kahvipannuun nokassa olevasta aukosta. No, ehtihän se sekoittua.

Hörpätessäni kahvia huomasin sivusilmällä, että ikuisesti hymyilevä saparopäinen tyttö sai emännältäni spesiaalipalvelua, ja kupillinen kahvia kumottiin hänen suuhunsa pyytämättä. Ja sitten toinen kupillinen, ja sitten vielä. Kaikkiaan tyttö joi pohjanmaan kautta viisi kupillista kahvia alle minuutissa minun vielä hörppiessäni omaa siirappista ensiannostani. Oli toki hyvää, minkä olisin sanonut kutsujen emännällekin, mutta tämä totesi sen itse niin painokkaasti minua silmiin katsoen, etten tuntenut enää tarvetta asian toteamiseen. Tällä välin nallekarhumies kellahti selälleen, eikä enää siitä liikkunut.

Laskin kuppini maahan, ja se tuskin oli lautaseen kopsahtanut kun siihen kaadettiin lisää kahvia. Kummallinen kuppi tosiaan; pannusta sinne lorotti ainakin puoli litraa kahvia ja hyvin mahtui. Äsken pannuun tungettu lusikkanikin palasi kuvioihin, joskin emäntämme siirsi sen omaan kuppiinsa ja sekoitti kahviaan sitä verta raivokkaasti että kaaressa lensivät niin kuppi kuin lusikkakin. Hänen poistuessaan noutamaan niitä takaisin minä päätin olla lisäämättä tähän kupilliseeni sokeria ja hörppäsin. Hyvää kyllä edelleen. Saparopäätytön ilme ei muuttunut, ja seuraavaksi emäntämme siirtyikin juottamaan häntä suoraan pannusta. Käyhän se toki nopeammin niin.

Aloin itse olla jo hieman kylläisessä tilassa. Sanoin emännällemme tämän, mutta hän oli niin keskittynyt kumoamaan kermanekan sisältöä suuhunsa, etten tiedä kuuliko minua. Yskähtelin hienovaraisesti saadakseni huomiota ja kuppini täytettiin taas kahvilla; tämän lisäksi minua kehotettiin hyvin kovaäänisesti hakemaan itselleni lusikka. Olisin tähän ehkä ryhtynytkin, mutta tässä kohtaa kahvikutsut keskeytyivät emännän ilmoittaessa että hänellä on pissahätä. Hän lähti juoksemaan kohti vessaa suoraan tarjoilujen yli ja kupit ja pannut lentelivät.

Ain't nobody normal here no more

-Koskas sä sinne Saksaan lähdet?

-Ens perjantaina.

-Soittele kun tuut takaisin. Vedetään kännit.

-Tuli muuten känneistä mieleen että - -

-Ootko muuten huomannut rappukäytävässä mitään outoja hajuja?

-Niitä ja luonnehäiriöitä lähinnä.

-Mä oon yrittänyt miettiä miltä mätänevä ihminen haisee. Että pitäiskö soittaa isänöitsijälle.

-Putki päällä vaan jollain.

-Tänään oliskin hyvä aloittaa.

-Tänään olis muuten mahtavaa olla opettaja. Siis just tänään, ei muulloin.

-Opettajat on pahimpia.

-Niin on.

-Vittu ne on kyllä kamalia. Opettajat.

-Mutta tänään sais pokata oppilaitaan jokirannassa.

-Sä kuitenkin säätäisit numeroita todistukseen vielä.

-Nehän muuttu nyt uudistuksessa. Kolme miinukset muuttu nelosiks.

-Ei mulla vaan.

-Pärstäkertoimen mukaan siis.

-Mulla on niin hyvä todistus että käyn sen kanssa vessassa. Yksin, junou.

-Mut noi väitti että sä kuolet nuorena.

-Hä?

-Referoitiin se viimeviikkoinen keskustelu kun kävit tiskillä.

-Tai se oleellinen osa siitä.

-Niin ne kaikki luulee tänään.

-Ei käy kateeks baarihenkilökuntaa tällasena päivänä.

-Niitten vapaapäivätkin on sesongin ulkopuolella.

-Marraskuussa.

-Ja pizzakonekin rikki.

-Ehtii ne näköjään lehtiä lukea.

-Itsehän mä en iltapäivälehtiä lue mutta - -

-Töissä mä joskus selaan.

-No töissä.

-Meillä on töissä kaks tyyppiä jotka syö lounaan tietokoneen ääressä. Lukee Iltalehden nettisivuja.

-Mikset sä muuten oo enää töissä siellä keskuksessa?

-Ei ne oo soittaneet mulle.

-Toi on munkin elämänasenne. Jos ei kotoa tulla hakemaan niin mitään en ala.

-Meillä on kaikki vaan töissä niin saatanan ahkeria.

-Se on perheyrityksessä sellasta.

-Ihan sairasta.

-Jaa mikä? Perheyritys?

-Mieti mikä valta niillä on!

-Olis muuten tänään ilmainen sisäänpääsy taidemus - -

-Lähetääs ottaan vielä yhdet.

-No mennään.

Katso äiti! Olen kaheli kenguru!

Olenko huono ihminen kun en millään jaksa innostua siitä että Turussa on taas pian kaupunkitaidetapahtuma, joka muuttaa koko kääpäisen kaupunkimme asukkaiden yhteiseksi olohuoneeksi? Tai jotain. Mukavampaa kuin keinotekoisuus on asua paikassa jossa halutessaan voi mennä kävelylle metsään, unohtua polkulabyrinttiin ja kuulla satakielenkin vielä. Vihreän verhon välistä lyö aurinko silmään ja jokikin siellä vilahtelee, joskin vain Aurajoki mutta kaikkea ei sentään voi vähäänkään tyytyvä ihminen saada.

Olen nyt aikani tutustunut Netvibesin toimintaan Blogilistan korvaajana, ja on oltava, jos ei nyt tyytyväinen sentään (minäkö? johonkin tyytyväinen?) niin ainakin ei-ärsyyntynyt kyseisestä palvelusta joten se on saanut jäädä. Muista vinkatuista testissä olivat myös Google reader ja Bloglines, mutta niistä varsinkin jälkeenmainitun totesin kömpelöksi ja hitaaksi, Google oli vain hankala ja ruma. Verrattuna vanhaan Blogilistaan on Netvibesin suurin ongelma se, etten saa seuraamiani blogeja siirtymään päivitysjärjestykseen; näyttää ettei niin simppeliä toimintoa ole kukaan muu keksinyt kuin joskus Blogilista. Mutta äkkiäkös noiden päivitysstatus on silmitse selattu näinkin. Ei kai sentään voi ihminen kaikkea saada vaikkei paljon halua.

Eräällä miehellä oli karsinassaan kaksi sikaa. Toisen lopunaika oli koittamassa; tämä oli jo vanha ja lihavaksikin päässyt. Siat katselivat ikkunasta kun mies ulkosalla teroitti veistään hiomakiveä vasten kipinöiden sinkoillessa hämärtyvään iltaan hirmuisen kauniina. Vielä seuraavankin päivän näkevä sika katseli toimitusta hartaana ja sen mieleen tulvi kymmenittäin asioita joita se olisi halunnut toverilleen sanoa. Se avasi suunsa ja sulki sen sitten aina uudestaan, koska mikä tahansa siinä tilanteessa olisi tuntunut naurettavan pieneltä. Lopulta mies sai veitsensä teroitetuksi, niksautti niskojaan ja lähti raskain askelin kävelemään kohti karsinaa. Laihempi sika hätääntyi ja tiesi että nyt tai koskaan oli jotain sanottava, pian virtaisi hänen ystävänsä veri. Niinpä se sitten tökkäsi toista kärsällä poskeen ja kuiskasi:

Viheliäiselle niitylle hän vie minut lepäämään

Jos minä en jotain asiaa ymmärrä, ja korostan nyt sitä että jos, niin sitä miksi jotkut haluavat astronauteiksi. Nyt on viime päivinä uutisoitu että kotopohjolasta on mahdollista päästä tähänkin duuniin. Tai jotain promillen verran mahdollista, kaiken sen koulutuksen jälkeenkin. Ja miksi? Että saa puristua ahtaisiin suojapukuihin? Kellua sydäntä heikentävässä painottomuudessa? Kusta pussiin ja syödä kuivattua jauhoa? Ja ikkunasta tuijotella sitä minkä ne toki sinulle väittävät olevan avaruus, mutta joka on sen avaruussukkulan ikkunannäköiseen näyttöruutuun heijastuva siisti simulaatiokuva. Ai miten niin? Onko joku teistä käynyt avaruudessa? Että eikö todella? Minä jo pienenä tajusin että avaruus on yksi niistä biljardeista asioista joilla ihmisparkaa virtsataan silmään. Taivas päättyy kankaaseen. Jos jotain on sen takana, pirustako sen tietäisimme. Siinäs näytätte meille luotainkuvia tähtisumuista ja tarinoita apollolennoilta; silloin tällöin räväytätte sellaisia uutisia kuin "Pluto ei ole enää planeetta" ja hetken aikaa saatte melkein minutkin uskomaan siihen että todellisuutta on tämän planeetan (pyöreä? oletko kokeillut?) ja tämän maan ja joidenkin mielestä Turunkin ulkopuolella. Tai Ylioppilaskylän. Tai tämän asunnon perimmäisen huoneen kirjoituspöydän äären.

Sikäli kun tiedän, minä muodostuin tämän pöydän ääreen minuutti sitten aivoissani kolme vuosikymmentä sinne ladattuja muistoja. Minä ja tuo viereisellä tuolilla nukkuva kissa olemme maailman ainoat olennot; siis sen maailman joka päähäni on ohjelmoitu. Mihin päähän? Ikkuna peilaa kasvoja. Ikkuna on näyttö. Kuu on lamppu.

Onko vaarallisempaa uskoa että mitään ei todella ole kuin että kaikki mahdollinen on? Mistä ne tietävät mitkä kirjat lainaan kirjastosta? Juuri niiden sivuilla on viestejä. Minua varten on tehty rakennuksia joiden varjoon.

Jää.

Tai siis pimeään. Tai siis.

Minä ja tuo kissa. Miten se nukkuu niin onnellisena, se tietää.

Irtisanottuja asioita

Se on aika veijari se Matilainen, niinpä kyllä, mutta entä kun tulee se yhdestoista: ja ensimmäiset kaksi oli jonkun muun pöytään jättämiä... Enkä minä sillä, luin Lehtolan kolumnin ja silmäilin lehteä ikäänkuin ylimalkaan, ikäänkuin en muutenkin painotuotteita näkisi, en toki näitä, ja pikkutakeissaan väki saapui sisään puolittuneeseen tilaan. Ah, siitäkin ikkunasta on joskus nähnyt kadulle, mutta ne ovat katujen päivät takanapäin, sikäli siis että nyt on tarkennettava: eivät yöt. Ne käyvät raskaina edelleen, edelläkäyvät, yöt. Mitä se tarkoitti? No, terminologia ei sinällään ole minulle tuttua, mutta yhden asian olen ymmärtänyt: korko oli liian suuri. Ja sama tapahtui Amerikoissa jo kaksi vuosikymmentä sitten, tai taitaa siitä olla kauemminkin, millä kohdin huomattiin että osalla meistä oli nälkä. Turussa se tarkoittaa että on mentävä Bremeriin, ja jossain Tuomiokirkkosillan tienoilla, no itse asiassa vähän tällä puolen, muistin sen ainoan asian joka yliopistovuosistani jäi mieleen. En kerro sitä täällä. Aloimme todeta että tämäkö oli nyt tässä, näinkö pian tiivistyy sanankiertoon perustuva rinki, tapaaminen joka perjantai samalla porukalla samassa paikassa, mikä osittain käyttöönotettuna on siksi että porukkamme on hajanainen kuin tuhannen pärettä, ja... no, ei ehkä siksikään, kai lähinnä jokin muu syy on vaikuttanut tilaamme, ja hämärässä pistelivät selkään television siniset sävyt. Ulkona olisi nähnyt taivaan, pois se meistä. Ranskanperunat maksoivat määräänsä nähden määrättömästi, mutta kun viinikarahvia pöytään tuotiin ei töihin vielä matkalla ollutkaan voinut välttää kiusausta; joskin hän sitten siirtyi kahviin ja sai santsikupinkin "jos nyt tän kerran" kun pyysi. Että sittemmin keskustelumme lipesi talouden ja koulutuksen tilasta siihen onko meissä vielä miesviriiliyttä missä määrin on kai huomioitava jokseenkin oireelliseksi ilmentymäksi alustavasta keski-ikäistymiskauhusta, mutta toisaalta tilastoihin vedoten saatoimme myös todeta olevamme vasta tulevien onnenpäivien äärellä siinä suhteessa. Allekirjoittanut kuuli ensi kertaa maamme tulevan euroviisunöyryytyskappaleen, eikä tietenkään kuullut koska oli baarissa ja kaikki ympäröivissä pöydissä kiljuivat kuin hanhet häkeissään, ehkä haluten vaientaa korvistaan meidän yhä nolommiksi käyvät juttumme enkä väitä etteikö kolme meistäkin olisi pyrkinyt samaan. Mutta kun aina on se neljäs. Paluumatkalla ohittelin käsikynkkäisiä nuoripareja Hämeenkadulla kuin agilityssä ohitellaan keiloja ja ajattelin: olen koskettanut neljän naisen rintaa rakkautta luvaten. Hitaasti muuttuvat muistot ihmisen mielessä pieniksi peileiksi, jotka enää jälkijättöisiä tulkintoja tilanteista näyttävät katsojalle, ja hitaasti ihminen kasvaa tyyneyteensä ja onnellisena hän keinutuoliinsa istuu levollisena siitä mitä hänellä on, tyytyväisenä siitä minkä on osakseen saanut ja, jos on fiksu, myös häpeämättä sitä minkä läpi on käynyt sinne päästäkseen. Ja aika ohitseen virtailee hyvältä tuntuen.

Viivakoodeja

Rippasta vaille puolitoistavuotias lapsi pitää siitä että hänelle luetaan. Paljon. Niinpä raahaamme niska kierossa kuvakirjoja kirjastosta kotiin, ja luemme niitä. Uudestaan ja uudestaan. Vaikka yrittää uusia lainata, ehtivät ne käydä tutummiksi kuin omien silmien jäinen tuijotus peilistä ennen kuin taas ehtii kirjastoon. Ja kuvakirjojen tapa käyttää tiivistä kieltä on tarttuvaa. Lauseet jäävät soimaan päässä pahemmin kuin nimi "Miapetra Kumpula-Natri", joka muuten on saatanallisen tarttuva jo sinällään. Olen miettinyt soiko se hänellä itsellään päässä koko hereilläoloajan? Ehkä unissakin. Minä en siitä ainakaan enää ikinä tunnu pääsevän eroon. Soi kuin mantra. Ai niin, ne kuvakirjat. Hitaasti hiipivät niistä sanonnat ja lauseet minun & puolison keskusteluun. Ainakin seuraavat lausahdukset ovat hyppineet kansista ulos ja kiertelevät nykyisin asuntoamme:

"Täällä on pimeää ja haisee tassuhieltä."

"Miljoona sitruunaa, tuhat palaa hiivaa: suuruudenhulluus rusinaa riivaa."

"Pallo heijaa lomaolon."

"Katso äiti olen pelle!"

"No, tuotakaan en kyllä usko!"

"Hop-hop, hopusti nyt!"

"Perjantaina iltapäivällä kello kolmetoista yli kaksi kävi pahasti."

"Minulta menee ISOHERMO!!!"

"Sovitaan sitten niin."

"Kotkoti kot! Hah hah!"

"Hän haluaa olla tuhma."

"...koko maailma selkeni!"

"Muksis! Moksis! Poksis!"

"Ei se ole bussi! Se on... banaanirekka!"

"Kunpa joku joskus peittelisi minut."