3. Linjaeli "Kuinka tutustutaan Turkuun pyörällä ja nähdään kaupunki kauniina ja virkeänä, osa 1"

No niin, projekti on pyörähtänyt käyntiin ja se on jalotavoitteinen ja pitkään harkittu: allekirjoittanut hyppää pyörän selkään aina kun ilma on kaunis ja pyöräilee Turun alueella jonnekin mihin ei ole koskaan ennen pyöräillyt. Moniuloitteisen projektini keskeiset syntysyyt ovat seuraavat:

1) Turussa pian kahdeksan vuotta asuneena olen tutustunut kaupunkiin parin kilometrin säteellä keskustasta esimerkillisesti, mutta onhan tätä Oopua kauempanakin; edelleen ovat näkemättä sekä Palli että Puistomäki, niin Ilpoinen kuin Pansiokin, Vaalasta ja Takakirveestä nyt puhumattakaan. Tämän projektin suoritettuani olen Turku-guru, mikä hävettää jo etukäteen.

2) Liikunnallinen aspekti. Tai siis, olenhan minä ihan hyvässä kunnossa enkä oikeasti mitään lisäliikuntaa tarvitse. Mutta kun elopaino on viimeisen vuoden aikana noussut 13 kiloa (sitä edeltävät kymmenen vuotta se pysyi tiukasti samoissa lukemissa) niin mieleen hiipi kaamea ennakkokuva keski-iästä ja vatsamakkaroista. Menoksi.

3) Oppiminen siihen, että kaupungissa on mahdollista pyöräillä. Tähän asti olen ollut varmassa uskossa, että jokainen joka uskaltautuu pyörän kanssa autoliikenteen sekaan, on väistämättä kuollut viimeistään kolmannessa risteyksessä. Näistä kuolemista vaietaan hallituksen toimesta. Paitsi ehkei; ainakin ensipyöräilyltäni selvisin kotiin, eikä se niin kamalaakaan ollut.

4) Jotain tekemistä tasaisenharmaisiin päiviini, mikä ei koskaan ole huono ajatus.

Elihäntä tekninen toteutus on tällainen: valitsen kartasta kadun jolla on sekä a) kiintoisa nimi, että b) se sijaitsee seudulla jolla en ole aiemmin liikuskellut. Matkan varrella kuvaan, takaisin päästyäni kirjoitan blogimerkinnän. What fun! Ihan ykköskohteeksi valitsin jotain kevyttä, ei tuntematonta seutua vielä, lähinnä tottumista pyöräilyyn ja sen sellaista... Kohteeksi siis 3. Linja. Jaa Turussa hä? No kyllä, sitä itsekin luulin aikoinaan ensin painovirheeksi kartalla, mutta satamastahan tuo Siitosen Fredin tunnetuksi tekemä kadunpätkä löytyy. Matkaan!



...paitsi että pyörän etukumi oli tyhjä kuin lompsa, ja pumppu lainassa kaverilla, joka ei ole kotona. Aikani säädettyä sain kolmannen osapuolen raahattua paikalle ja vara-avaimet käyttöön, aurinko tuli esiin pilvien takaa, sain armaan pumppuni takaisin ja riuskasti töihin! Etukumi täyttyi, jokseenkin. No niin. Asiaan.

Ylioppilaskylä oli tosiaan rauhallisen keväinen aamuyhdentoista maissa, oikaisin heti ensi tilassa asfaltilta jokirantaa myötäilevälle hiekkapolulle, jota pitkin ajaessa on vastarannalla maisemaa, on. Viime aikoina tapetilla oleskelleet ensisuojan asukitkin näyttivät räkötyksestä nauttivan, nojailivat aitaansa vasten ja sauvalenkkeilijät ohittivat heidät nopsaan ja poispäin katsoen. Niinpä niin, minä lisäsin vaihdetta silmään, ohitin Nummenrannan yhä laajemmaksi sikiävän kerrostalotyömaan ja olin matkalla länteen. Sukelsin kuin kesään, ja vauhti hurmasi. Onwards into infinity!



Alitin Helsinginkadun, saavuin Åbo Akademin takamaille, jossa parveili kauniita nuoria opiskelijoita jotka varmasti naureskelivat juuri minulle, en oikein puhettaan ymmärtänyt. Keskityinkin muuhun: tässä kohtaa liityin pyörätieltä Piispankadulle, ja siis ensikosketukseni ajotiellä kurvailuun tapahtuisi. Jännitti niin että silmissä sumeni, mutta yllätyksekseni kukaan ei ajanut ylitseni. Toisaalta Piispankadun aktiivisuusaste vastaa suurinpiirtein haukottelevaa laiskiaista, minkä vasta jälkikäteen tajusin. Oiva alitajuinen reitinvalinta, ja saavuin tuomiokirkolle, jonka ympäristön kiviharkkolaatoitus pisti iskarit koville. Liikennevalot. Mutta niissä on kävelijän kuva! Koskevatko ne myös minua! Paniikki harppasi elimistöön, mutta kun valo vaihtui vihreäksi en enää ajatellut, ehei, olin matkalla edemmäs, olin osa kaupungin täyttävää polkupyöräpataljoonaa, oli mentävä, ei saanut pysähtyä...

Ylitin tien ja pysähdyin. Tarkoitukseni oli alunperin kurvailla joen itäpuolta lähelle satamaa ja ylittää vesieste vasta siellä, mutta nyt niin kävelijät kuin pyöräiljätkin ohjattiin joen paalutustyön vuoksi muualle, ja kauas vieläpä! Mutta mitä... punakeltapuomeissa oli aukko! Josta saapui... mies lastenvaunuineen! Hemmetti, minä myös. Sujahdin aukosta rikollisesta toiminnastani huumaantuneena (aiempi huumaantuminen oli tässä vaiheessa poistunut), ja matka jatkui, työmiehet eivät näyttäneet häiriintyvän pyöräkävelyliikenteestä ympärillään, joka kieltoalueeksi kieltämättä oli melko vilkasta.



Itäinen Rantakatu, Paavo Nurmi, Samppalinna, kaikki leppoisat ravintolalaivat, joiden terasseja jo kuumeisesti siivoiltiin ja laitettiin kuntoon. Dokauskausi on jo ovella, vapuksi pitää saada tilaa rällätä. Sujahtelin parin kävelijän ohi, eräs lenkkeilijä käytti leveähartiatekniikkaa ja onnistui täyttämään koko kadun. Hetken arvelin saavani kokeille kellon toimivuutta, ja taas ahdisti. Minä käyttäisin kelloa? Mutta sehän olisi... itsekäs teko! Vetäisi ihmisten huomion minuun! Kylmä hiki selässä, tosin se saattoi johtua siitäkin että oli järjettömän kuuma! Ensi kerralla ei takkia. Sujahdin lenkkeilijän ohi, kaarsin Myllysillalle, jolla pyörätiet ovat mukavan leveät, nappasin kuvan tulosuuntaani ja matka jatkui.



Borenpuistossa nainen kantoi koiraa, pulut parveilivat. Tajusin alkavani olla lähellä päätepistettä, mikä tuntui hassulta, vastahan oli lähtenyt kotoa! Ai tämän takia ihmiset siis pyöräilevät. Miksei minulle ole kukaan maininnut asiasta esim. viitisen vuotta sitten. Kun ajattelenkin kaikkea kävelyyn uhraamaani aikaa... Mutta eihän minulla ollut aikaa ajatella. Läntinen rantakatu oli oma leppoisa luksusasuntojen reunustama itsensä, Martin alueella asuessa täällä tuli kuljettuakin, ei enää, viimeksi taisin käydä marraskuussa lumisateessa, enkä sitä retkeä sitten enempää haluakaan muistella. Siis lumisade sikseen! Nyt oli kuuma kuuma, ihanan kuuma, aurinko tuntui iholla suutelevana lämpönä heti kun pysähtyi ja ilmavirta taukoasi. Nautinnollista! Ihanaa! Ja kaunista seutuahan Turusta tuo sataman alue on.

Ja sitten, sitten! Saavuin linnalle, se on aina yhtä vaikuttava rakennus, aina hymyilyttää kun sen luokse saapuu, niin hienoa on että se on vuosisatojen jälkeenkin edelleen täällä, ihan kulmilla, naapurustossa. Haistoin meren, lokit kirkuivat kaikkialla, näkyi kallioisia luotoja; niin lähellä meri täällä on ja niin vähän sitä silti ajattelee. Sisämaaltahan Turku tuntuu, paitsi tietenkin ilmastoltaan... joka oli tänään kesäinen. Onneksi. Olkoon vielä pitkään. Linnan ja satamaparkkipaikan väliin jäävää kapeaa kujaa rullatessani annoin vauhdin hidastua, etukumi alkoi ollakin jo tyhjä, hivenen harmitti ettei se pumppu sitten tullut mukaan kuitenkaan. Mutta toisaalta aloin olla määränpäässäni, saavuin täysin autiolle parkkiapaikalle, jonka keskellä oli autio grilli, toisella reunalla puutaloja, verhot ikkunoissaan, hoidetut pihat. Miltä tuntuisikaan asua täällä, keskellä satamaa, terminaaleja, linnan takapihalla! Jännittävältä, inspiroivaltakin varmasti. Haluaisikohan joku vuokrata sieltä minulle kirjoittamishuoneen, pienikin riittäisi. Pliis?

Yhden puutalon seinässä oli kadunnikyltti: 4. Linja. Olin lähellä nyt, kohteeni oli aivan kulman takana... Ketään ei liikkunut missään. Satama-alue, laaja, tasainen, raikkaanlämmin, oli täydellisen hiljainen. Parkkipaikan toisessa päässä oli pitkiä matalia taloja, Seaport-hotelli, Port of Turku, sen sellaisia. Ajoin kahden väliin ja katsoin ympärilleni. Siinäpä se, olin saavuttanut kohteeni. Ikuistin päätepisteen, kuvassa näkyy myös linna.



Kolmatta linjaa pyöräilin, mä kerran... Ja jatkoin kadun päästä päähän. Siljan terminaali odotti kutsuvana humalahakuista nuorisoa luokseen, mutta ketään ei näkynyt. Ei laivojakaan, vain pitkäaikaisparkkipaikka oli täynnä autoja, korkean verkkoaidan takana. Miten siellä olikin niin hiljaista? Oli kuitenkin keskipäivä. Ei toisaalta haitannut, miellyttäväähän sellainen. Pansion telakalta kuului metallista kirskuntaa, satojen metrien päästä. Suuret nostokurjet nostivat ylioppilaskyläkaksiomme kokoisia kontteja taivaanrannassa. Join vettä, heitin hemmetti sentään takin päältäni, pakkasin reppuun. Napsin muutaman kuvan, niin sanotusti hengasin hetken. Olihan tämä projektini kannalta merkittävä hetki, ensimmäinen saavutus. Jotain sellaista josta on hyvä jatkaa.



Ja niin jatkoinkin, Linnankatua takaisin, sitten Läntiselle rantakadulle, joen itäpuolelle palasin luonnollisesti Förillä. Sen rauhoittava puksutus on aina kuin tuulahdus bensanhajua suoraan kotoa, loppukesästä lauttaa seuraa aina satapäinen sorsaparvi, en tiedä missä ne nyt olivat.

Kotiinpaluu on aina kotiinpaluu, ja kuten tunnettua, se tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Olin tottuneempi pyöräilijä, tervehdin muita pyörällä liikkujia kuin salaseuran jäseniä, eikä kukaan vastannut. Kotioven eteen kaartaessa olo oli hyvä: projekti oli alkanut, olin laittanut liikkeelle sen mitä uhosin. Seuraava kohde on jo tiedossa.

Ensimmäisen pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.

Paras koskaan tapahtumatta jäänyt merkityksettömyys

Niin joo, se piti tosiaan vielä mainita, että olihan meidän viimeviikkoisesta keskusteluillastamme juttukin lehdessä, onneksi valpas toimittaja osui paikalle. Pitääpä tuosta haalia vielä leike itselle arkistoon. Voisi kai sen printatakin, mutta mitä semmoisella tekee? Kyllä lehti on aina lehti; verkossa on sälää mutta se on painettu sana joka pysyy. Ja tämähän tietenkin on mielipiteeni laajemmaltikin painetun ja digitaalisen sanan suhteesta. Olen vanhan koulukunnan miekkosia.

Ihan kohta, lähes ennemmin kuin arvaattekaan, alkaa Silmänkääntövankilassa pidemmän kaavan mukainen artikkelisarja, joka pureutuu. Sen ihmeemmin selittelemättä jätän teidät odottelemaan henki vapisten.

Hilpeitä ovat snadisti väsyneet

"Joskus tuntuu että kerään pölyä vaan täällä. Sano nyt jukolauta mistä se johtuu kun tiedät kuitenkin!"

Nainen kohotti kahvikuppiaan vastukseksi, sai auringon osumaan siihen keittiön verhojen välistä niin että valo muodosti seinille kuvioita. Se oli raivostuttava tapa, mies kiristi hampaitaan ja kulmakarvat lähestyivät toisiaan. Suonissa sykki.

"Velat pitäisi maksaa, ja mitä vitun väliä niilläkään on! En minä rahan takia sinun kanssasi ole."

"Etpä tietenkään."

Sitten hän hörppäsi kahviaan, kuuluvasti, näytti hetki hetkeltä suuremmalta. Mies hukkui hänen t-paitansa ryppyihin. Seinän takana fasaani kiekaisi, koirat haukkuivat kaukana. Mikseivät ne olleet pihassa? Oliko joku avannut portin? Traktorikin, kauempana, jos jäi kuuntelemaan, mutta oma hengitys oli liian kova. Nainen siirsi katseensa miehestä pöydälle levitettyyn lehteen.

"Että tämän enempää en kiinnosta", mies sanoi, hetkeksi unohtaen aikoneensa olla säälittävä valittaja ainakin puolipäivään asti.

"Oikeastaan vihaan sinua aika tavalla", nainen totesi, "mutta antaa sen nyt olla. Ota kahvia. Rauhoitu."

Huoneessa valui kosteus seinillä. Tiskiallas yskähteli paksua mustaa tahnaa kurkustaan, kattilakaappi huokaili, oikeastaan kaikki rakenteet kirkuivat kun niitä jäi kuuntelemaan. Verhot paloivat, tai ehkä se oli aurinko sittenkin, ja koirat haukkuivat koko ajan kauempana, ulvoivat melkein, kuulosti siltä kuin niitä olisi tapettu. Mies tunsi palan kurkussaan.

"Kuuletko?", hän kysyi naiselta, ääni kuulosti itkuiselta, hänen tuli niin paha olo koirien takia, oliko niillä joku hätä?

Talo teki syöksykierteen. Mies muisti miljoona samanlaista aamua ketjussa joka kiertyi itseensä ja alkoi aina uudelleen alusta. Oksa löi ikkunaan. Toinen koirista ulvahti pahasti, hiljeni, toinen alkoi raivota, ääni katosi ylilentävän potkurikoneen meteliin. Peltoja myrkytettiin taas.

Taito olla hetkittäin olemassa

Viime yönä tanssin kaikilla haudoillani. Ei se ollut epätavallista, ihminen on tuomittu toistamaan tekojaan, ja teot tekevät meistä sen mitä olemme. Tyhjä taulu värittyy kaikella millä vähiten toivomme, ja elämässä on hetkiä: neljä miestä seisoskelemassa vanhan suurtorin sisäpihalla, sateessa, hämärtää; "Pussijuustoromaani", turkulainen odysseia, neljäsataa sivua tylsää. Aiemmin päivällä olimme osittain eri kokoonpanolla lanseeranneet uuden käsitteen: stand-up komiikan sijasta joukkiomme olisi mitä pätevin esittämään sit-down häpeää. Koko rahan edestä katharttista häpeän tunnetta, illat olisivat loppuunmyytyjä. Tämäkin yritys tässä. En tiedä olenko ihan äkkiä valmis puhumaan uudestaan bloggaamisesta, tuntui että sanoin lähinnä kaikkea sellaista mitä minun odotettiin sanovan, vähemmän sellaista mitä mieltä todella olin mistäkin. Mutta niinhän se on kaikessa. Vapaalleheittokin sujui hieman väsyneenlaisesti, mutta allekirjoittaneen tuntien sekin on sääntö; Timo oli mukava tuttavuus, hyvä kuulla että löysi yöpaikan. Ja seinillä vyöryi vaakunoita ja varjoja. Mistä kaikki ne ihmiset tietävät minut, pelottaa ajatella olla niin monelle tuttu kasvo, apinanko ne kaikki tuntevat? Monta kassillista kuohuviiniä ja ruokaa nousi linja-autoon lopulta, sanoin puhelimeen "pehmeä ja pörröinen", palatessani askeleeni yhtä epävarmat kuin mennessä, ja vain yksi asia edelleen mielessä väsyneenä totuutena, se ei onnistu raahaamaan itseään pois, ja sen merkityksetkin käpertyvät hiljalleen hauraalle rullalle: "en ole miellyttänyt elämää".

Peilikuvia rumasta maailmasta

Kävin katsastamassa David Lynchin Inland Empiren, joka näyttää jakaneen kriitikot melko tarkasti kahteen leiriin: mykistyvää arvostusta huokuviin ja elokuvaa kokonaisvaltaisesti inhonneisiin. Ei kai liene kenellekään näitä kirjoituksiani seuranneelle yllätys, että kuulun ensimmäiseen joukkoon. Lynch on minun sydäntäni lähimpänä pesivä elokuvaohjaaja, jonka tuotanto herättää aina vaan uusia ajatuksia, sydämentykytystä ja muutaman kahmalollisen silkkaa nautintoa niin monella eri tasolla että sekoan laskuissa.

Inland Empire on elokuva, jossa toistuvat ja tiivistyvät monet Lynchin urallaan käyttämät teemat ja aiheet. Se on toisaalta sisarelokuva viiden vuoden takaiselle Mulholland Drivelle sikäli, että tässäkin käsitellään Hollywoodia ja sen pintakiillon rajua rapistumista, mutta toisaalta myös sen vääristynyt peilikuva etenkin audiovisuaalisesti: kaikki mikä Mulholland Drivessa oli vavahduttavan kaunista kerrontaa, on Inland Empiressä rumaa. Elokuva on kuvattu melko heppoisella digikameralla, kuvat ovat epätarkkoja, heiluvia, rakeisia ja väärin valotettuja - ja lähes poikkeuksetta niin lähellä ihmisiä, että valkokankaalle mahtuu kasvoista vain pieni osa. Kamera on kaunistelematon, ja näin läheltä nähtynä kukaan ihminen ei ole parhaimmillaan. Inland Empire on erittäin, erittäin rujo kokemus, ja se on oikeastaan ainoa syy, minkä keksin sille, miksi jotkut kriitikot ovat elokuvaa inhonneet.

Minulle kyllä kelpasi. Ensihetkillä rujo digijälki oli yllätys, mutta siihen tottui, ja lopulta toteutus oli juuri oikeanlainen elokuvan yhtä lailla rujoihin käänteisiin. Eräs Inland Empiren murskanneista on Turun Sanomien Taneli Topelius, joka arviossaan sanoo paljon sellaista mikä herättää minussa reagoimisen tarpeen, mutta keskityttäköön yhteen kappaleeseen:

"Jos joku nuori, juuri taidekoulusta valmistunut elokuvantekijä saisi nyt rahoituksen, filmaisi ja saattaisi teatterilevitykseen niin käsittämättömän ja tekotaiteellisen filmin kuin David Lynchin Inland Empire, hänet karkotettaisiin alalta välittömästi ja hän saisi seuraavien vuosien aikana töitä korkeintaan museoiden videoinstallaatioiden laatijana."

Ohitettakoon se yksi sana, jonka kuullessani laitan aseeseeni varmistimen ja aseen kaappiin: "tekotaiteellinen", ilmaus joka tappaa minkä tahansa kulttuurikeskustelun ja jonka näkeminen päivälehtitasolla masentaa. Taide on aina tehtyä, ja "taide" siinä mielessä miten sliipatut Hollywood-elokuvat kauniine kuvineen ja romanttisine jousiorkestereineen sitä luoksemme syytävät ei juuri kauempana voisi olla Lynchin uutukaisesta. Ei siitä muuta, toinen pointti kiinnostaa minua enemmän. Olisiko nuori elokuvantekijä saanut hehkutusta Inland Empirestä siinä mittakaavassa kuin Lynch? Ei tietenkään olisi, koska vastavalmistunut ohjaaja ei olisi kyennyt samaan kuin Lynch. Tässä elokuvassa näkyy paitsi palava halu uudistaa ja uudistua vielä kolmen vuosikymmenen ohjaajanuran jälkeenkin, myös sinä aikana kertynyt kokemus, sinä aikana kasvaneet teemat, tarinat, mahdollisuudet. Tämä ei ole nuoren ohjaajan elokuva. Inland Empiressä on mukana elokuvamaailman pettymyksiä ja menetyksiä, ja toisaalta sen kerronnalliset ratkaisut ovat pitkän uran kuluessa juuri Lynchin itsensälaiseksi hioutuneita.

Ja tietenkin myös: entä jos joku vasta piirustuskoulusta valmistunut nobody olisi luonut ne maalaukset, joiden myötä jo nimekäs Picasso aikanaan esitteli kubismin? Mitä jos Kevätuhri olisi Stravinskyn sijasta ollut harrastelijasäveltäjän yritys lyödä itseään läpi? Jokainen taiteenlaji tarvitsee uudistajansa; ne jotka uskaltavat uida valtavirtaa vastaan. David Lynch on Inland Empiren myötä jättänyt masentavaan tilaan vajonneen valtavirtaelokuvan niin kauas taakseen, että monen kriitikon on vaikea keksiä sanottavaa hänestä, ja kun sanottavaa ei keksitä, lyödään kuin vierasta sikaa. Onneksi ymmärtäjien määrä on sittenkin ollut suurempi: näistä esimerkkinä Veli-Pekka Lehtosen arvostelu Nytistä. Lehtonen on tosissaan paneutunut elokuvaan ja saanut siitä paljon irti, vaikka myöntääkin että korkeintaan luulee tietävänsä, mistä se kertoo.

Entäpä itse sitten, miksi minä pidin Inland Empirestä niin paljon? Tärkein syy on varmasti sen tapa kertoa tarinaansa, tai pikemminkin useita tarinoita, niiden loputtomia versiointeja ja variaatioita, ympärikäännöksiä ja heijastumia. Voitaneen sanoa, että Inland Empiren tapa katsoa maailmaa on lähellä omaani; ei ole olemassa mustavalkoisia ratkaisuja, ei itsestäänselviä tapahtumia, ei varsinaisia alkuja tai loppuja. On ravisuttavan hienoa nähdä jotain tällaista valkokankaalla, sitä kun ei tapahdu usein. Juuri tässä mielessä Lynchiin on varsinkin viime vuosina saanut luottaa: ensin Lost Highway, sitten Mulholland Drive ja nyt tämä, samoja teemoja pyörittävä mutta kahden aiemman (onko oikeutettua puhua trilogiasta näiden elokuvien yhteydessä?) kompromissit ja kaupalliset ratkaisut hylkäävä häkellyttävä mestariteos. Tutkielma rumuudesta, identiteetistä, tarinoista tarinoiden sisällä, useassa kerroksessa.

Velasquezin kuuluisaa maalausta hovineidoista on kuvailtu "lahjaksi, jonka avaaminen kestää ikuisuuden". Minä näen saman määritelmän sopivan myös Inland Empireen. Se ei sinällään ole mikään "arvoitus", ei selvästikään ole mitään yhtä juonta, joka on kätketty mysteereihin ja symboleihin, ei tätä elokuvaa tarvitse, eikä varmasti voikaan "tajuta" siinä mielessä kuin pisteestä A pisteeseen B kulkevan juonellisen elokuvan voi tajuta. Mutta olen varma, että joka kerta tämä elokuva antaa jotain uutta. Ehkä ensi kerralla keskityn kuuntelemaan tarkemmin paikoin raivokkaan ristiriitaista musiikkia, ehkä paneudun enemmän näyttelijäsuorituksiin, jotka toki nytkin havainnoin parhaimmillaan mykistäviksi; Laura Dern pääosassa ja puolalaissyntyinen Peter Lucas hänen aviomiehenään jäivät vahvimpina mieleen. Kaikkiaan elokuva on täynnä hurjia suorituksia, Lynchillä on yleensäkin ollut kyky saada sellaisia näyttelijöistään esin.

David, taas sinä teit sen, taas kerran paremmin kuin koskaan. Inland Empire on hieno, hieno elokuva, jonka kaltaisia tekee nykymaailmassa aivan liian harva. Vaikka on toki mahdollista ettei ole olemassa ketään toista joka kykenisi tähän. Suosittelen kenelle tahansa sellaiselle, jonka mielestä nykyinen elokuvarjonta on etupäässä mitäänsanomatonta.

Oi katsopas lintua oksalla puun

Keväisin tekee ihminen helposti kaikkea harkitsematonta jota sitten myöhemmin katuu. Minäkin olen sortunut, ja luvannut osallistua keskustelutilaisuuteen, joka ensi torstaina (19.4.) kello 19 Turun Kirjakahvilassa järjestetään. Eipä siinä, kun aiheena on "blogit ja kaunokirjallisuus", niin kai se suhteellisen läheltä meikäläistä liippaa. Sen suuntaista on tarkoitus pohtia että kun kaikki hehkuttavat blogeja journalismina ja bisnestilaisuutena niin mihin on jäänyt fiktio, joka kuitenkin tälläkin kentällä kasvaa ja kukoistaa. Onneksi keskustelemassa ovat myös Aika ja minän Timo ja Auspi'ciumin Tiina, ettei tarvi yksin jutella. Keskustelun vetää KuvaKuvassakin vaikuttava Teppo. Paikalle voi tulla todentamaan ainakin sen, miksi olen valinnut alakseni kirjallisen viestinnän esiintymisen sijaan. Ja Kirjakahvilan kahvi on hyvää.

Donkey-bridge over troubled water

Mies istui baarijakkaralla ja hänen viereensä hilasi oman jakkaransa toinen mies. Saapuja ojensi esitteen: "Kolhuja itsetunnossa? Me autamme!", ensimmäinen tuohtui, ehätti lyödä tuoppinsa pöytään ja läikytti olutta. Jälkeentullut vain virnisti, laski kättä olalle kuin isä ja toppuutteli. Ettei kannata sellaisesta pulttia ottaa, pieniä juttuja, ystävähenkistä vinoilua. Vaan kun ei ollut ystävä, eikä tällaisesta sellaiseksi tule. Baarimikko katsoi vierestä, sylkäisi lattialle ja kysyi mikä miehillä menossa. Pariutumisriititkö? Ensimmäisellä taas otsasuoni väpättämään, sellaisesta ei puhettakaan! Toinen nauroi jo ääneen. Hyvä huuli hänestä! Sytytti tupakan, ja baarimikko muistutti että alkaa olla viime hetket sisällä sauhutella. Eipä mies siitä hetkahtanut, totesi että lopetan sitten kun sen on aika. Imi tervaa keuhkoon että vinkui. Ensimmäinenkin vinkui vihaansa. Rento baari-ilta, tiessään! Pilalla! Moisten huulenläpsyttäjien vika, ja hän potkaisi jakkaran altaan, tarttui tupakkamiestä kauluksesta, niskan puolelta, nosti tämän yhdellä kädellä ilmaan ja päästi irti. Portsarit tulivat kuin tuulispäät. Löivät ja veri tirsui.


Tämän blogipäivityksen teossa vahingoitettiin seuraavia eläimiä: Koira, lehmä, hevonen, kissa (vain lievästi), valkoselkätikka (sen kävi todella huonosti), valas, SIKA!!, maukas lokinpoikanen, hiiri (avattiin ruuvimeisselillä), pari matoa, Tunturi-Poni, hirvi (paloi poroksi), virtahepo, dodo, karhu, tankkiin hukkunut tiikeri, pönttöön lentänyt varpusparvi, pari maanantaikappalesutta ja sillalta pahoin pudonnut aasi.

Påsket lommolla

Luojan kiitos että naulasivat sen yhdenkin tyypin ristille aikoinaan, ei varmaan muuten voisi hyvällä omallatunnolla nauttia jokakeväistä Mignon-munaa. Sen enempää riemua ei näistä ylipitkistä kirkkopyhistä irti saakaan; vieläkö 2000-luvulla tosiaan on tarpeen viettää tätäkin juhlaa päiväkausia? Kun ei sitä kukaan kuitenkaan oikeasti vietä.

Minä päätin vaihtaa olemusta ja siirryin Firefoxista Operan käyttäjäksi. Heti asennettuani uuden selaimen ilmoitti tietoturvaohjelmani löytäneensä siitä viruksia. Hyvin alkoi tuttavuus.