Peilikuvia rumasta maailmasta

Kävin katsastamassa David Lynchin Inland Empiren, joka näyttää jakaneen kriitikot melko tarkasti kahteen leiriin: mykistyvää arvostusta huokuviin ja elokuvaa kokonaisvaltaisesti inhonneisiin. Ei kai liene kenellekään näitä kirjoituksiani seuranneelle yllätys, että kuulun ensimmäiseen joukkoon. Lynch on minun sydäntäni lähimpänä pesivä elokuvaohjaaja, jonka tuotanto herättää aina vaan uusia ajatuksia, sydämentykytystä ja muutaman kahmalollisen silkkaa nautintoa niin monella eri tasolla että sekoan laskuissa.

Inland Empire on elokuva, jossa toistuvat ja tiivistyvät monet Lynchin urallaan käyttämät teemat ja aiheet. Se on toisaalta sisarelokuva viiden vuoden takaiselle Mulholland Drivelle sikäli, että tässäkin käsitellään Hollywoodia ja sen pintakiillon rajua rapistumista, mutta toisaalta myös sen vääristynyt peilikuva etenkin audiovisuaalisesti: kaikki mikä Mulholland Drivessa oli vavahduttavan kaunista kerrontaa, on Inland Empiressä rumaa. Elokuva on kuvattu melko heppoisella digikameralla, kuvat ovat epätarkkoja, heiluvia, rakeisia ja väärin valotettuja - ja lähes poikkeuksetta niin lähellä ihmisiä, että valkokankaalle mahtuu kasvoista vain pieni osa. Kamera on kaunistelematon, ja näin läheltä nähtynä kukaan ihminen ei ole parhaimmillaan. Inland Empire on erittäin, erittäin rujo kokemus, ja se on oikeastaan ainoa syy, minkä keksin sille, miksi jotkut kriitikot ovat elokuvaa inhonneet.

Minulle kyllä kelpasi. Ensihetkillä rujo digijälki oli yllätys, mutta siihen tottui, ja lopulta toteutus oli juuri oikeanlainen elokuvan yhtä lailla rujoihin käänteisiin. Eräs Inland Empiren murskanneista on Turun Sanomien Taneli Topelius, joka arviossaan sanoo paljon sellaista mikä herättää minussa reagoimisen tarpeen, mutta keskityttäköön yhteen kappaleeseen:

"Jos joku nuori, juuri taidekoulusta valmistunut elokuvantekijä saisi nyt rahoituksen, filmaisi ja saattaisi teatterilevitykseen niin käsittämättömän ja tekotaiteellisen filmin kuin David Lynchin Inland Empire, hänet karkotettaisiin alalta välittömästi ja hän saisi seuraavien vuosien aikana töitä korkeintaan museoiden videoinstallaatioiden laatijana."

Ohitettakoon se yksi sana, jonka kuullessani laitan aseeseeni varmistimen ja aseen kaappiin: "tekotaiteellinen", ilmaus joka tappaa minkä tahansa kulttuurikeskustelun ja jonka näkeminen päivälehtitasolla masentaa. Taide on aina tehtyä, ja "taide" siinä mielessä miten sliipatut Hollywood-elokuvat kauniine kuvineen ja romanttisine jousiorkestereineen sitä luoksemme syytävät ei juuri kauempana voisi olla Lynchin uutukaisesta. Ei siitä muuta, toinen pointti kiinnostaa minua enemmän. Olisiko nuori elokuvantekijä saanut hehkutusta Inland Empirestä siinä mittakaavassa kuin Lynch? Ei tietenkään olisi, koska vastavalmistunut ohjaaja ei olisi kyennyt samaan kuin Lynch. Tässä elokuvassa näkyy paitsi palava halu uudistaa ja uudistua vielä kolmen vuosikymmenen ohjaajanuran jälkeenkin, myös sinä aikana kertynyt kokemus, sinä aikana kasvaneet teemat, tarinat, mahdollisuudet. Tämä ei ole nuoren ohjaajan elokuva. Inland Empiressä on mukana elokuvamaailman pettymyksiä ja menetyksiä, ja toisaalta sen kerronnalliset ratkaisut ovat pitkän uran kuluessa juuri Lynchin itsensälaiseksi hioutuneita.

Ja tietenkin myös: entä jos joku vasta piirustuskoulusta valmistunut nobody olisi luonut ne maalaukset, joiden myötä jo nimekäs Picasso aikanaan esitteli kubismin? Mitä jos Kevätuhri olisi Stravinskyn sijasta ollut harrastelijasäveltäjän yritys lyödä itseään läpi? Jokainen taiteenlaji tarvitsee uudistajansa; ne jotka uskaltavat uida valtavirtaa vastaan. David Lynch on Inland Empiren myötä jättänyt masentavaan tilaan vajonneen valtavirtaelokuvan niin kauas taakseen, että monen kriitikon on vaikea keksiä sanottavaa hänestä, ja kun sanottavaa ei keksitä, lyödään kuin vierasta sikaa. Onneksi ymmärtäjien määrä on sittenkin ollut suurempi: näistä esimerkkinä Veli-Pekka Lehtosen arvostelu Nytistä. Lehtonen on tosissaan paneutunut elokuvaan ja saanut siitä paljon irti, vaikka myöntääkin että korkeintaan luulee tietävänsä, mistä se kertoo.

Entäpä itse sitten, miksi minä pidin Inland Empirestä niin paljon? Tärkein syy on varmasti sen tapa kertoa tarinaansa, tai pikemminkin useita tarinoita, niiden loputtomia versiointeja ja variaatioita, ympärikäännöksiä ja heijastumia. Voitaneen sanoa, että Inland Empiren tapa katsoa maailmaa on lähellä omaani; ei ole olemassa mustavalkoisia ratkaisuja, ei itsestäänselviä tapahtumia, ei varsinaisia alkuja tai loppuja. On ravisuttavan hienoa nähdä jotain tällaista valkokankaalla, sitä kun ei tapahdu usein. Juuri tässä mielessä Lynchiin on varsinkin viime vuosina saanut luottaa: ensin Lost Highway, sitten Mulholland Drive ja nyt tämä, samoja teemoja pyörittävä mutta kahden aiemman (onko oikeutettua puhua trilogiasta näiden elokuvien yhteydessä?) kompromissit ja kaupalliset ratkaisut hylkäävä häkellyttävä mestariteos. Tutkielma rumuudesta, identiteetistä, tarinoista tarinoiden sisällä, useassa kerroksessa.

Velasquezin kuuluisaa maalausta hovineidoista on kuvailtu "lahjaksi, jonka avaaminen kestää ikuisuuden". Minä näen saman määritelmän sopivan myös Inland Empireen. Se ei sinällään ole mikään "arvoitus", ei selvästikään ole mitään yhtä juonta, joka on kätketty mysteereihin ja symboleihin, ei tätä elokuvaa tarvitse, eikä varmasti voikaan "tajuta" siinä mielessä kuin pisteestä A pisteeseen B kulkevan juonellisen elokuvan voi tajuta. Mutta olen varma, että joka kerta tämä elokuva antaa jotain uutta. Ehkä ensi kerralla keskityn kuuntelemaan tarkemmin paikoin raivokkaan ristiriitaista musiikkia, ehkä paneudun enemmän näyttelijäsuorituksiin, jotka toki nytkin havainnoin parhaimmillaan mykistäviksi; Laura Dern pääosassa ja puolalaissyntyinen Peter Lucas hänen aviomiehenään jäivät vahvimpina mieleen. Kaikkiaan elokuva on täynnä hurjia suorituksia, Lynchillä on yleensäkin ollut kyky saada sellaisia näyttelijöistään esin.

David, taas sinä teit sen, taas kerran paremmin kuin koskaan. Inland Empire on hieno, hieno elokuva, jonka kaltaisia tekee nykymaailmassa aivan liian harva. Vaikka on toki mahdollista ettei ole olemassa ketään toista joka kykenisi tähän. Suosittelen kenelle tahansa sellaiselle, jonka mielestä nykyinen elokuvarjonta on etupäässä mitäänsanomatonta.

Oi katsopas lintua oksalla puun

Keväisin tekee ihminen helposti kaikkea harkitsematonta jota sitten myöhemmin katuu. Minäkin olen sortunut, ja luvannut osallistua keskustelutilaisuuteen, joka ensi torstaina (19.4.) kello 19 Turun Kirjakahvilassa järjestetään. Eipä siinä, kun aiheena on "blogit ja kaunokirjallisuus", niin kai se suhteellisen läheltä meikäläistä liippaa. Sen suuntaista on tarkoitus pohtia että kun kaikki hehkuttavat blogeja journalismina ja bisnestilaisuutena niin mihin on jäänyt fiktio, joka kuitenkin tälläkin kentällä kasvaa ja kukoistaa. Onneksi keskustelemassa ovat myös Aika ja minän Timo ja Auspi'ciumin Tiina, ettei tarvi yksin jutella. Keskustelun vetää KuvaKuvassakin vaikuttava Teppo. Paikalle voi tulla todentamaan ainakin sen, miksi olen valinnut alakseni kirjallisen viestinnän esiintymisen sijaan. Ja Kirjakahvilan kahvi on hyvää.

Donkey-bridge over troubled water

Mies istui baarijakkaralla ja hänen viereensä hilasi oman jakkaransa toinen mies. Saapuja ojensi esitteen: "Kolhuja itsetunnossa? Me autamme!", ensimmäinen tuohtui, ehätti lyödä tuoppinsa pöytään ja läikytti olutta. Jälkeentullut vain virnisti, laski kättä olalle kuin isä ja toppuutteli. Ettei kannata sellaisesta pulttia ottaa, pieniä juttuja, ystävähenkistä vinoilua. Vaan kun ei ollut ystävä, eikä tällaisesta sellaiseksi tule. Baarimikko katsoi vierestä, sylkäisi lattialle ja kysyi mikä miehillä menossa. Pariutumisriititkö? Ensimmäisellä taas otsasuoni väpättämään, sellaisesta ei puhettakaan! Toinen nauroi jo ääneen. Hyvä huuli hänestä! Sytytti tupakan, ja baarimikko muistutti että alkaa olla viime hetket sisällä sauhutella. Eipä mies siitä hetkahtanut, totesi että lopetan sitten kun sen on aika. Imi tervaa keuhkoon että vinkui. Ensimmäinenkin vinkui vihaansa. Rento baari-ilta, tiessään! Pilalla! Moisten huulenläpsyttäjien vika, ja hän potkaisi jakkaran altaan, tarttui tupakkamiestä kauluksesta, niskan puolelta, nosti tämän yhdellä kädellä ilmaan ja päästi irti. Portsarit tulivat kuin tuulispäät. Löivät ja veri tirsui.


Tämän blogipäivityksen teossa vahingoitettiin seuraavia eläimiä: Koira, lehmä, hevonen, kissa (vain lievästi), valkoselkätikka (sen kävi todella huonosti), valas, SIKA!!, maukas lokinpoikanen, hiiri (avattiin ruuvimeisselillä), pari matoa, Tunturi-Poni, hirvi (paloi poroksi), virtahepo, dodo, karhu, tankkiin hukkunut tiikeri, pönttöön lentänyt varpusparvi, pari maanantaikappalesutta ja sillalta pahoin pudonnut aasi.

Påsket lommolla

Luojan kiitos että naulasivat sen yhdenkin tyypin ristille aikoinaan, ei varmaan muuten voisi hyvällä omallatunnolla nauttia jokakeväistä Mignon-munaa. Sen enempää riemua ei näistä ylipitkistä kirkkopyhistä irti saakaan; vieläkö 2000-luvulla tosiaan on tarpeen viettää tätäkin juhlaa päiväkausia? Kun ei sitä kukaan kuitenkaan oikeasti vietä.

Minä päätin vaihtaa olemusta ja siirryin Firefoxista Operan käyttäjäksi. Heti asennettuani uuden selaimen ilmoitti tietoturvaohjelmani löytäneensä siitä viruksia. Hyvin alkoi tuttavuus.

Olen tehnyt jotain oikein

Aamun Helsingin sanomien mukaan "aika metsässä on saanut elää, elleivät nimet Anna Abreu, Kristiina Brask ja Ari Koivunen ole kertaakaan osuneet silmiin viime aikoina". Minulle kaikki kolme nimeä tulivat ensi kerran vastaan juuri tuossa Hesarin lauseessa. Maan suurimman päivälehden mukaan "metsässä elämiseen" vaaditaan siis tasan yksi asia: omatoiminen päätös jättää katsomatta television viihdesontaa. Ei kyllä yhtään kaduta tämä metsäläisyys. Voisinpa jopa sanoa ettei ole vielä koskaan näin hyvältä tuntunut kun on metsässä asuvaksi sanottu. Ja sitä on sentään tapahtunut vuosien mittaan aika paljon.

Löysät mahaportiteli "Retkutetaan ranteita rennosti"

Muisti, sen toiminta: aloin harkita vajavuuksieni lanseeraamista hyötykäyttöön kun taas kerran sain puolilaiskasti hymyillen todeta että tähän tämä valmistuminen ehkä jää, enkä toki ollut ainoa hupaisasti pessimistinen, se kuuluu humanisteilla joltisestikin asiaan. Ja vakuutuin lauantai-iltana käydyn dialogin keskeltä varsinkin tästä lauseparista:

"Kuule, sinä kun olet hermeneutikko, niin -"
"Minä olen kyllä posthermeneutikko."

Minkä saatoin muistaa väärin, tai värittää, tai joka tapauksessa säpsähdin hereille niillä main kun normaalit palaavat baarista, henki ei kulkenut ja erään järjettömän hetken uskoin kiskoneeni nieluuni puoli peittoa, silmissä säkenöi, sitten kiskaisin sisään yön lämpöä, ilmaa. Nyt sattuu kun niistää; kuin joku kiskoisi ruostunutta rautalankaa poskionteloissa. Kuumetta? Ei kai. Monesko flunssa tänä vuonna? Kolmas, kiitos kysymästä, ja joka kerta putoan kuin kivi. Huomiseksi olisi kiva rämpiä esiin. Ulkona on täyskevät, ja minä muistan sen kesän kun kolmenkympin helteessä värisin sinisenä vilusta kuumeessa, ehkä elämäni viimeinen kuume, ei minulle ole vuosiin enää kunnolla ollut.

Elämässä on paljon kaikkea ja kevät kevät kevät.

Non multae sed multum

Ah, individualismi. Olet suloinen, anna kun suutelen sinun nukkaista poskeasi, olet juuri minun mieleiseni aate. Näen sinut milloin haluan ja missä, senkaltaisena kuin toivon, olet minun ja vain minun. Syleilen sinua kun niin tahdon, unohduksessammekaan emme ole yksin, meillä on toisemme, tietenkin, aina. Oi, sinä olet kyllä niin sellainen. Osaat olla juuri kuten haluan ja muokkautua juuri mukaisekseni näillä viimaisilla kaduilla. Noin, kiedon sinut itseeni. Noin, sinusta tulee minun työkaluni matkallani menestykseen. Oi, etkö olekin vaikuttunut kyvystäni saattaa sinut jälleen kerran uuden ajan airueeksi? Nyt olemme tehneet yhdessä mahdottomasta mahdollisen, ja ehkä jonain päivänä sinua ei enää tarvita. Ehkä ei minuakaan, en tiedä. Rakas individualismini! Hukutan sinut sanoihini, ja muiden sanoihin, ja miljooniin sanoihin minä sinut hautaan. Minua sataa yllesi. Valun viemäreihisi.

Stojöh

Silmänkääntövankila ottaa kevyen takavasemman levyarvostelujen suuntaan ja tekee työtä pyydettyä: postista kilahti männäviikolla Stojöh-nimisen yhtyeen esikois-EP Stojöh, joka kirvoittaa nyt kirjoittajasta sanan tai pari. Ihan ensimmäiseksi: munaa, jätkät! Sitä teillä on! Harmi että päätitte tämän asian myös cd:n mukana tulleessa promokuvassa todistaa. No, eteenpäin.

Saatekirjeen mukaan Stojöh on perustettu toistaiseksi telakalla (kuulemma Rauman telakalla) olevan Kissansilmä-yhtyeen pohjustuksille, mukana on mahdollisesti kaksikin tuossa kokoonpanossa aiemmin vaikuttanutta jäsentä, mutta asiasta on vaikea sanoa mitään varmaa kun Stojöhin jäsenillä on sellaisia nimiä kuin Energix, Clooner ja A-Zero. Silti tämä tieto johdatteli ennakko-odotuksiani johonkin niistä suunnista, joissa Kissansilmäkin ehti uransa aikana käydä, mutta kaikki tämä osoittautui vääräksi kun cd oli soittimessa ja avauskappale Smackdogs ruhjoi itsensä olohuoneeseeni kuin lauma villiintyneitä ahmoja. Teknobiitti toi ensin alkuun ikäviä muistumia 90-luvun puolivälin Thunderdome-kokoelmilta, mutta sen monikerroksellisuus paljastui kappaleen keston aikana niin tarkasti rakennelluksi että mielessä kävi "perkele, pojathan soittavat jazzia". Tämän tuntemuksen vahvisti Adderley-henkinen saksofonisoolo, johon koko teos lopulta feidasi. HC-jazzia! Olin tässä vaiheessa jo myyty.

Ja kuitenkin ennen tämän kohtuullisen lyhyen levyn puoliväliä tunsin kurkkuani kuristavan. Tämä musiikki, tämä raivo! Stojöh on rakennettu juuri niistä palikoista, joita valtavirtamusiikista eroon pyrkivät myöhäisteinit yrittivät koota keoiksi 90-luvun puolivälissä halutessaan erottua joukosta. Halutessaan löytää musiikista vielä kerran sen, mitä heille oli aina väitetty siinä olevan: tunteen. Päättelin Stojöhin jäsenten olevan samaa ikäluokkaa minun kanssani, hekin ovat käyneet läpi sen, miltä tuntuu tulla täysi-ikäiseksi lamakauden aikana. Miltä tuntuu tulla ensin sinuiksi populaarimusiikin kanssa 80-luvulla ja miltä tuntuu kun se viedään itseltä pois, tapetaan dancepopin, grungen ja neopunkin kaikentuhoavien murskaimien alle.

Parhaiten tämä tulee esiin levyn kolmosraidalla Antilength. Puhtaanvalkoinen kohina on balsamia korville avauskappaleiden industrialteknon jälkeen, ja sen syleilevästä rauhasta purskahtaa esiin juuri sellaisia muovisia diskobiittejä jotka Radiomafiassa täyttivät vuonna 1995 eetterin aamuseitsemästä iltapäivään. Haloo! Me olemme joutuneet kestämään kaiken tämän emmekä ole selvinneet siitä! Kuuden minuutin kohinan jälkeen kappale kehittää melodian, Elvis impersonoituu lähelle kuulijaa ja laulaa rivouksia pari säkeistöä kadoten laukaukseen. Me kuolemme kaikki.

Stojöh on musiikkia joka repii riekaleiksi. Se pakottaa kohtaamaan omien myöhäisteinivuosiensa pakokauhun, oman aikuistumisensa ajan pelkän musiikin kautta - siis jos tämä aikuistuminen on tapahtunut 90-luvun aikana. Elektropunk tuntuu olevan juuri Stojöhia varten kehitelty genre, ja tämän uljaan yhtyeen uljas debyytti on tämän genren suunnannäyttäjä täältä ikuisuuteen. Tämä on kaikki ne albumit, joita E-rotic, La Bouche, Haddaway ja Pandora eivät koskaan ehtineet levyttää - survottuna yhdeksi 40 minuutin pituiseksi äänimassaksi. Tämä on kaikki se tieto jota viimein täysi-ikäistyttyään tajusi olevansa koskaan omaksumatta siitä mitä tulisi tietää ollakseen kokonaisvaltainen yhteiskunnan jäsen. Tämä on viritetty auto korotetulla perällä soittamassa vuoron perään Ace of Basea ja Bon Jovia maalaiskunnan jäähallin parkkipaikalla. Ja sen kuolema murskaamossa viisi vuotta myöhemmin. Ja sen aiheuttama tuska.

Debyyttijulkaisuksi Stojöh on siis häkellyttävän intensiivinen tuote, jota voin suositella ainakin niille, joiden tekee toistuvasti mieli kusta niin radiopopin, suomi-iskelmän, eri metalligenrejen, hiphopin, klassisen kuin punkremellyksenkin päälle. Tämän kiekon kautta se onnistuu. Kannattaa tutustua. Jään odottelemaan mitä mielenkiintoistä nämä kaverit seuraavaksi keksivät.