Kaiken sanotun sivuraiteella

Ah, Turun kirjamessut taas tältä vuodelta takanapäin, pitäisi alkaa hiljalleen oppia lauantain olevan huonoin mahdollinen päivä siellä käydä. Vaikka toisaalta ilahduttaahan se mieltä, että tuhannet ihmiset kirjallisuudesta kiinnostuvat - kun eivät kiinnostuisi samaan aikaan kuin minä. Ei tunku ja vääntö ole kenenkään mielestä kivaa, ja varsinkin me herkät ja syvät ihmiset siitä kärsimme. Bongailin tuttuja ja niitä, jotka näkee aina kerran vuodessa Turun kirjamessuilla. Osa heistäkin löytyi, osaa tällä kertaa ei, mutta yhteen asiaan voi luottaa - se perkeleen Alivaltiosihteeri oli taas signeeraamassa uutta tuotostaan. Haluaisinpa ihan totta tietää kuka edelleen ostaa joka syksy uuden täsmälleen edellistenkaltaisen tekeleen heiltä, mutta toisaalta ostavathan jotkut Remestä ja Paasilinnaakin enkä minä sitäkään järjellä käsitä.

No jaa, valitus sikseen. Oli nimittäin kirjamessuimmat kirjamessut ikinä tahollani (yhdeksännet perättäiset muuten...). Aloitin seminaarista; "Blogien pauloissa" olivat Kirsti ja muutama grafomanialainen. Sitten siirryin ostamaan kirjallisuuslehti Lumoojan uusimman numeron. Ja lopulta, vuosien pähkäilyn jälkeen, päädyin tilaamaan itselleni vuodeksi Parnasson. Viimein olen oikea kirjallisuusihminen.

Tämä on juuri sinulle

Gud'nuah ei koskaan onnistunut elämään pienen nenänsä kanssa - hänen heimossaan pieninenäinen ei ollut kunnon kansalainen, pieninenäisellä ei ollut, ei ainakaan kuulunut olla, tulevaisuutta. Jos Gud'nuah olisi saanut valita, hän olisi paennut jo lapsena viidakkoon, toisinaan hän näki unta jossa hukuttautui mereen. Mutta meri ei ollut todellisuutta, vaan ainoastaan Gud'nuahin suurinenäisten serkkujen kertomien tarinoiden kautta hänelle tuttu. Koskaan Gud'nuahille ei naurettu. Hänen heimonsa ei uskonut nauruun, sen sijaan he löivät. Ilmeettä he antoivat nyrkkiensä puhua aina kun Gud'nuahin ulkomuoto ei heitä sattunut miellyttämään, mikä oli usein. Elämänsä viidentenätuhannentena päivänä Gud'nuah osallistui, kuten kaikki tämän ikäiset hänen heimossaan, aikuistumisriittiin. Jos hänen nenänsä olisi ollut suuri kuten muilla, olisi hän pelastunut liekeiltä riitin ensimmäisessä vaiheessa, mutta pieni nenä ei pysäyttänyt rimaa, joka osui koukkuun, joka kaatoi öljyn, joka sytytti tulen ja niin Gud'nuah paloi, hänen ihonsa hiiltyi ja rullaantui, pienellä nenällään hän haistoi oman käristymisensä hajun. Gud'nuah irrotettiin telineestä ja hän kaatui maahan kasvoilleen. Heimon jäsenet heittivät hänet koneistoon, joka viipaloi hänen lihansa irti luista.

Epävakaa

Toisinaan jään ajattelemaan jotakin asiaa ja sitä että se joskus päättyy. Se on jännittävä ajatus kun sen konkretisoi. Esimerkiksi, jonain päivänä ilmestyy kaikkein viimeinen Helsingin Sanomat. Millainen päivä se on, koska? Onko siihen sata vuotta, kaksisataa, tuhat? Ehkä siihen on kolmekymmentä vuotta. Tietääkö lehden toimitus jo lehteä tehdessään tekevänsä viimeistä, vai onko se sattuman oikusta viimeinen? Kuinka monta lukijaa lehdellä tuolloin on? Miljoona? Tuhat? Kymmenen?

Jonakin päivänä painetaan viimeinen kiinankielinen kirja. Mitä se sisältää, kuinka monta sivua siinä on? Entä kuinka kaukana tulevaisuudessa on se päivä, jona kuolee viimeinen sarvikuono? Ehkä eläintarhassa, ehkä luonnossa. Jotenkin olisi lohdullisempaa että viimeinen kuolisi luonnossa.

Mikä on viimeinen levy jonka kuuntelen?

Jokin laiva on viimeinen joka koskaan saapuu Turun satamaan. Se on poikkeuksellisen surullinen ajatus. Ehkä se tulee vahingossa tänne. Nouseeko siitä ketään maihin, lähteekö se vielä matkaan vai jääkö niille sijoilleen? Kuinka kauan ennen sitä on satamassa käynyt toiseksi viimeinen alus?

Jokainen blogikin päättyy joskus. Minua kiehtoo ajatus siitä, että jonain päivänä kirjoitetaan Silmänkääntövankilan viimeinen merkintä.

Rutkuus on suhteellista

On jotenkin hölmöä olla päätoiminen opiskelija nykyisin. Jos minun opiskelumääräni on "päätoimi", saattaa "sivutoimi" sijaita jo mikroskooppisessa kokoluokituksessa. Toisaalta pidän toimimisesta tasolla, jolla minua ei havaita. Pienenä on paremmin, ja yksilölle tärkeisiin asioihin voi keskittyä hämäten niillä todellisuutta olemaan viskomatta pakotteilla. Selailin vuoden aikana kertyneitä digikuvia tarkoituksena teettää onnistuneimpia valokuviksi. Viime joulukuun lopulla hankitulla kameralla olen nakuttanut yhdeksässä kuukaudessa 3800 kuvaa, eli on tätä selaamista. Kuvat kertovat elämästä paremmin kuin päiväkirja ikinä voisi.

Kirpputorimyyjä kysyi meiltä lauantaina, puolison vatsaa kohti nyökäten: Oletteko harrastaneet seksiä vai miten tuo on saanut alkunsa?

Keskityin ajattelemaan pilviä sinisellä taivaalla.

Lasin läpi

Heräsimme vähän jälkeen aamukuuden huutoon. Eikä kyseessä ollut sellainen etäisesti kuultu jonnekin nukkuvan tajunnan rajoille hiipinyt paikantamaton karjaisu jostain kaukaisuudesta, vaan kunnon rääkäisy suoraan meidän omasta olohuoneestamme. Uni katkesi leikkaamalla. Nousimme molemmat istumaan, rääkäisyä seurasi uusi, kovempi, se riipi rihmoja pään sisästä melko tehokkaasti. Kissa huusi, ja ne jotka tietävät miten kissat pahimmillaan huutavat, ymmärtävät, että tässä vaiheessa oli meidän lisäksemme hereillä jo koko talo. Hirveää repivää kiljuntaa säesti sähinä ja murina. Ensimmäinen takkuinen ajatukseni oli että hyvä luoja, joku toinen kissa on päässyt jotenkin sisälle ja nyt ne tappavat toisiaan... Puoliso epäili kissan jääneen johonkin loukkuun tavallisestikin vähän rakennevaurioisesta jalastaan. Se kuulosti mahdollisemmalta. Uusi, entisiä raastavampi kiljaisu, täynnä epätoivoa ja vihaa. Syöksyimme olohuoneeseen.

Ja siellä Rasmus istui häntä pörheänä lasisen takaoven edessä, lasin toisella puolella suuri valkoinen kissa selkä kiljuvaa lajitoveriaan kohti. Tunkeilija katsoi jonnekin pois, näytti olevan portaalla kotonaan. Rasmus rääkyi, hakkasi etutassuja vasten lasia, kiersi lenkin huoneessa nuuhkien epätoivoisesti jotain tuoksua olennosta, joka oli tullut sen reviirille kuin omistaisi sen. Mutta ei hajua. Sitten piti palata lasille, rääkyä, kiljua, murista, ulvoa, hakata.

Rauhoittele nyt sitä sitten. Yritin hakata ovea pelottaakseni vihulaisen pois, mutta se vilkaisi minua olkansa yli kuin odottaen pääsevänsä sisälle. Virhe; kun Rasmus näki silmät, se sekosi entisestään ja oli vähällä mennä lasista ulos. Ääni kävi kovemmaksi. Pidin Rasmusta kyljistä kiinni, laskin verhon oven eteen niin ettei se nähnyt ulos; murisi vain eikä huutanut enää. Ehkä kyllästyttyään tilanteeseen poistui naapuri tänä aikana.

Kissojen äänessä piinaavinta on niiden kirkaisujen, sähähtelyjen, murinoiden ja ulinoiden hetkittäin ohikiitävä inhimillisyys. Se kylmää pahimmillaan sydäntä. Kun kuuntelee valottomana talviyönä kirkuvia kissoja jonkin tiettömän metsätaipaleen takana, voi yhtä hyvin kuvitella kuuntelevansa hengiltä hitaasti otettavia ihmisparkoja. Jos helvetissä on taustamusiikkia, siitä vastaavat kissat.

Hiukokooste

Ajat ovat tosiaan muuttuneet, sen viimein tänään minäkin ymmärsin kun yritin etsiä keskustan kaupoista talkkunajauhoja. Mitä tapahtuu todella? Eikö kansakunta enää ymmärrä parastaan; vasta kolmas suurena itseään pitää market tunsi kyseisen tuotteen. Se ahdistaa aitohämäläisestä talkkunasta kovin nauttivaa pseudopirkanmaalaista nuortamiestä. Maailman mielettömyys on pienissä asioissa, ja talkkunajauhokin koostuu atomeista. Mykkyys tappaa ajan myötä tunteet, ja mitä taivaalta milloinkin valuu, imeytyy kaikki maahan lopulta. Maasta veteen. Eilen saimme lahjoituksena paketillisen savustettua ahventa, millä elellään tämä viikko tyytyväisenä kehräten, niin ihminen kuin kissa. Ja jossain, kaiken keskellä, osallistuin ensi kertaa elämässäni talousarvion tekoon.

Tämä on toinen, ensimmäisestä täysin poikkeava versio tästä päivityksestä.

Kuminpalasia myslissä

Joki puski aamulla sumua kuin savua pinnastaan, se näytti haluavan höyrystyä taivaalle ennen aamuruuhkia. Olin heinikossa jo seitsemältä, sorsat vaakkuivat jossain eikä niitä näkynyt, se sumu, äänetkin vei lopulta. Käsi halkoi harmaata ilmaa. Otin kuvia sillasta, bussit näkyivät sumussa kauaskin mustina hahmoina, taivas punersi niiden läpi.

Eikä muuta tarvittu. Palasin kotiin, kirjoitin kuin riivattu; onnekas olo se kun ei tarvitse miettiä mitä sanoillaan tekisi, kun ne tulevat virtana silti. Mutta sittenkin: jääkö tila kuinka pitkäksi aikaa? On "metodeja" joilla auttaa asiaa. Maamme kirjallisuushistoriasta voi käyttää esimerkkejä A ja B, jotka suurinpiirtein toimiviksi ovat todetut.

Esimerkki A, Pentti Saarikoski, silloin kun vielä nuorena jaksoi. Joka aamu puoli pulloa viinaa, päiväksi ravintolaan juomaan, illalla toinen puolikas. Esimerkin huono puoli: delirium, heikkenevä kunto, ajan mittaan myös hiipuva luomiskyky.

Esimerkki B, Timo K. Mukka, neljäkymmentä kupillista kahvia ja kaksi rasiaa tupakkaa päivässä. Esimerkin huono puoli: kuolema alle kolmekymppisenä.

Eilen mietin Herra K:n kanssa kahvilassa että nämä metodithan voisi yhdistää. Elimistö ei ehkä kehräisi, mutta luovuus olisi iskussaan ainakin sen kolme päivää mitä tuota jaksaisi. Sinä aikana loisi Tuotannon. Minua ihan oikeasti vituttaa että nykyisin ovat tuollaiset elämäätuhoavat kirjailijanerot täysin out. Kirjailijan pitää hölkätä ja syödä terveellisesti, ei saa juodakaan juuri. Ollaan onnellisia ja terveitä, ajetaan Mondeolla ja hymyillään. Ei mitään järkeä tuossa. Onhan se nyt vuosisatojen mittaan nähty että vain tuskasta syntyy oikea taide.

Conundrum

Pää on paksu lasinen esine jonka joku tunari on pudottanut korkealta maahan; tämän seurauksena päähän on syntynyt syvä halkeama. Halkeamaa vihloo ja jomottaa. Sen kautta valuu pään sisältö pois. Vietimme viikonlopun sairastaen, virus pisti meitä kuus nolla sängynpohjalle, viime yönä en nukkunut kuin vasta viiden jälkeen, limakalvoja särki kuin niitä olisi viillelty terävällä veitsellä. Nyt jo helpottaa. Aamulla sain kuulla että sama tauti niittää toveripiiriä laajemminkin ympäri Turkua; yksi ehti sen jo Helsinkiinkin viemään.

Päivälleen viisi vuotta sitten minä olin juuri aloittanut yliopiston, ehtinyt vajaan viikon käydä luennoilla ja olin vielä innoissani, mikä myöhemmin muuttuisi. Vietin tylsää iltapäivää katsomalla videolta Simpsoneita. Jakso toisensa jälkeen vierähti ohi, ne olivat niitä vanhoja hyviä, tiesi etukäteen missä kohdin naurahtaa. Iltapäivän jo käännyttyä iltaan minä pysäytin nauhan mennäkseni keittämään kahvia; ruutuun läjähti kuva savuavasta WTC-tornista, ja ihmisäänet kiljuivat kilpaa mielipiteitään tapahtuneesta. Hämmennyin. Lähetin muistaakseni jollekin kysyvän tekstiviestin, en tainnut enää katsoa enempää Simpsoneita vaikka alunperin meinasin, TV:nkin tosin suljin hyvin nopeasti. Taisin upota johonkin kirjaan. Seuraavana aamuna oli taidehistorian peruskurssin ensimmäinen luento, mikä jännitti etukäteen.

Ja viime lauantaina toistui taas tuttu suomalainen mediailmiö: kun ensin on 3000 ihmisen rauhallinen mielenosoitus ja sen jälkeen parisataa kännistä teiniä pistää paikkoja paskaksi, huomioi media vain jälkimmäisen ja tarjoaa näin suurelle yleisölle jälleen haluamaansa kuvaa kansalaisaktivismista. Kuinkahan moni suomalainen ottaa tällaisen uutisoinnin kyseenalaistamatta vastaan totuutena? Yhdeksän kymmenestä? Pelottava ajatus.