Jos poistun ajatuksistani, olenko sittemmin vain sosiaaliturvatunnuksen ympärillä lihaa? Ovatko ihmisoikeuteni vain kävelykadulla kulkijoita pysäyttävien kauniiden nuorten käsitettävissä, entä onko jokainen kirjoittamani sana sitaatti joltakin, ellen keksi uutta sanaa? Ja onko kynällä elämäni aikana vetämäni matka pidempi kuin maapallon ympärysmitta? Mitä tapahtuu maailman hienoimmalle ajatukselle, jos sen lausuu ääneen ruuhkassa? Entä jos mainostauolla sulkisin television? Miksi kaktuksessa on piikit, kun kerran kuusessakin on, ja kalassa? Minne kaikki gradut katoavat? Kuinka monta kertaa "Yesterday" on tähän mennessä soinut? Kuinka monta kertaa olen tähän ikään mennessä sanonut sanan "raskas"? Entä kirjoittanut? Ja minne asti pääsisin jos kotioveltani kääntyisin aina vasemmalle? Mistä voin tietää onko juuri juomani vesi joskus ollut dinosauruksen virtsaa? Ja kuka korvaa jos saan kaupasta vaihtorahan, jota on koskenut epämiellyttävä ihminen? Miksi minusta tuntuu että valkokankaalta katsotaan suoraan silmiin? Ja kuka on kirjoittanut minua kovimmin koskettaneen kirjan? Miten voin olla varma siitä, ettei heti kuolemani jälkeisenä päivänä tv:stä tule maailman hauskin ohjelma? Olinko aiemmassa elämässäni kristitty tai muslimi, olinko Jeesuksen kaveri vai kiusasinko häntä koulussa? Kenen kaapissa minun kirppikseltä ostamani vaatteet ovat aiemmin olleet, tunnenko hänet? Miksi rahaa on ilkeillä enemmän? Kuka huolii minut kun olen käynyt pieneksi ja kurttuun?
14.7.06
Hukassa
Eilen televisio tarjosi meille paljon puhutun Lost-sarjan ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson. Televisiohistorian aikana on amerikkalaisten draamasarjojen tavaksi tullut aina tuotantokausien lopuksi heittää jokin yllättävä ja kutkuttava käänne, jonka varassa katsojat voivat kärvistellä sen aikaa, kun seuraavaa kautta filmataan ja laitetaan jälkituotantovaiheessa esityskuntoon. Varsinkin Lostin yhteydessä tällainen käänne oli varsin vahvasti odotettavissa, koska koko sarja perustuu mysteerille, josta pienen pieniä palasia katsojille tiputellaan hiljalleen. Tässä suhteessa tuo ykköskauden lopetus olikin silkka vittuilu uskollisille katsojille. Meille ei kerrottu mitään sen enempää kuin yhdenkään aiemman jakson lopussa, mikään ei edelleenkään viitannut yhtään mihinkään suuntaan, ja kaikesta jäi oikeastaan sellainen "haistakaa te katsojat vaan paska, mitäs tuijotatte tällaista tuubaa, oma häpeänne, lukisitte vaikka kirjaa, vituttaa itekkin kun joutuu käsikirjoittamaan tällaista, tarjosin omaa Hitler-spektaakkeliani tuotantoyhtiölle mutta eihän niitä kiinnostanut, ne pani mut kirjoittamaan jotain hevonperseen viidakkosaarisontaa, ei saatana kiinnosta, keksin joka jaksoon aina jotain vänkää, eihän mulla oo alun perinkään mitään ideaa tässä ollut, kunhan heittelen, vähäks naurattaa kun kaikki dorkat yrittää keksiä jotain jutun jujua ku eihän tässä mitään oo" olo.
10.7.06
Tanz der Lemminge
Turussa tavattiin hirvi. Se on edennyt Helsingin sanomien nettijutun mukaan hirmuisen matkan, uinut jokea vastavirtaan kilometrin, käynyt kaupungin itärajalla ja palannut tulosuuntaansa läntisiin kaupunginosiin vain kuollakseen pois. Ehkä sen lihat ja luut myytiin halukkaille, sen luista tehtiin matkamuistoja, joita halukkaat voivat ostaa Hansakorttelin korkealle hinnoitelluista antihyödykemyymälöistä, ehkä sen kulkemaa reittiä aletaan ensi kesänä markkinoida "Hirvi-turneena", sen kautta voi elää kaupungin viimeisen villin eläimen viimeiset jännittävät hetket. Ehkä Aku Louhimies ohjaa tapauksesta elokuvan, hirveä näyttelee varmasti Martti Suosalo. Magyar Posse voisi säveltää elokuvaan musiikin. Ehkä hirven matka ikuistetaan muropakettien kylkeen, kristalliesineisiin, Nelosen mainostaukotunnuksiin, t-paitoihin, mukeihin, patsaaksi sen kuolinpaikalle Suikkilaan. Ehkä tapaus liitetään oppikirjoihin. Se sopisi ainakin biologian, maantiedon, äidinkielen ja uskonnon kirjoihin. Kehittyneemmät voisivat tutustua tapauksen kautta myös filosofiaan; meissä kaikissa asuu suuri ja levoton hirvi. En haluaisi nähdä aiheesta kirjoitettavan aivan mitä tahansa. Olisi tärkeää perustaa komitea, joka valvoisi hirvestä kirjoitettuja tekstejä. En haluaisi lapseni lukevan koulukirjasta tapauksen virheellistä toisintoa. Haluaisin lasten kaikkina tulevina aikoina ymmärtävän, ettei näin olisi pitänyt käydä. Meidän tulisi hirven kuoleman vuosipäivinä syöksyä massoittain kuolemaamme siltä samalta parkkitasanteelta kuin hirvi. Meidän tulisi syntyä uudelleen parempina kuin mitä aiemmin olimme. Kohtaisimme hirven kirkkaassa valkoisessa valossa. Sen silmät kyyneltyisivät sen nähdessä mitä sen muiston vuoksi teimme. Meidän pitäisi osoittaa sille, ettei se kuollut turhaan. Ettei kukaan meistä kuole turhaan tällä puolen valkoisen valon, aamen.
9.7.06
Tason jakaminen
Näin unta jossa olin kykenemätön reagoimaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olin jähmettynyt paikalleni, maailma kulki ohitseni hirmuista nopeutta, ihmisistä ehti nähdä viivoja. En muistanut muunlaista maailmaa. En ollut varma olinko sellaista koskaan kokenut. Oli vaikea keskittyä asioihin, ne menivät liian nopeasti ohi jotta niitä olisi ehtinyt ajatella. Hetkien merkitykset katosivat kaaokseen. En muistanut mitä olin aiemmin sanonut tai tehnyt, yritykseni hidastaa vauhtia voidakseni keskittyä edes yhteen pieneen hetkeen pilasivat juuri nuo samat hetket. Mitään ei oikeastaan ollut olemassa. Olin yleisö, joka ei kyennyt osallistumaan esitykseen, josta se ei kunnolla saanut selvää. Joskus join kiehuvaa vettä, kaaduin vasten ikkunaa, kerran astuin ruosteisiin nauloihin. Saattaa olla että törmäsin junan kanssakin, joskus. En oikein muista, en unessakaan ollut varma. Halusin vain herätä. Pöly kerääntyi harmaaksi matoksi silmieni ylle, en kyennyt sulkemaan niitä.
Sitten eräänä päivänä luokseni tuli pieni harmaa olento. Sillä oli suuri pää, jossa suuret silmät, muttei juuri muita kasvonpiirteitä. Se oli pukeutunut tyylikkääseen kokomustaan, ja sillä oli vaalea solmio ja outo salkkua muistuttava organismi hihnan päässä.
"Kuulehan", tuo olento sanoi minulle, "olen sinun yhteyshenkilösi ihmistä korkeammalta tasolta. Reinkarnoiduin täältä pois tuhansia vuosia sitten, olen odotellut sinua."
En vastannut, en osannut sanoa mitään, yritin saada maailma hidastumaan, mitään ei tapahtunut. Unohdin olennon, kunnes se puhui taas.
"Mutta se ei ole nyt tärkeää. Halusin vain tulla varoittamaan sinua. Olet jäänyt vangiksi tuohon tilaan. Ellet pian -"
Sitten heräsin sängyltä. Olin kahdeksanvuotias. Oli aamu, mutten tuntenut itseäni erityisen levänneeksi. Olin nähnyt 21 vuoden mittaisen unen, ja yritin muistaa jokaisen sekunnin siitä. Hirveästi asioita oli painettava mieleen, jotta niistä voisi lopun elämäänsä kirjoittaa. Olin varma, että kaikki minulle näytetty oli ensiarvoisen tärkeää. Tunsin maailman sykkivän energian. Näin auroja.
Jossain taustalla minä edelleen seurasin elämän vilinää ohitseni ja yritin herättää itseäni yhä uusilla tavoilla. Kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin pieni poika kirjoitti näkemäänsä muistiin kynä sauhuten.
Sitten eräänä päivänä luokseni tuli pieni harmaa olento. Sillä oli suuri pää, jossa suuret silmät, muttei juuri muita kasvonpiirteitä. Se oli pukeutunut tyylikkääseen kokomustaan, ja sillä oli vaalea solmio ja outo salkkua muistuttava organismi hihnan päässä.
"Kuulehan", tuo olento sanoi minulle, "olen sinun yhteyshenkilösi ihmistä korkeammalta tasolta. Reinkarnoiduin täältä pois tuhansia vuosia sitten, olen odotellut sinua."
En vastannut, en osannut sanoa mitään, yritin saada maailma hidastumaan, mitään ei tapahtunut. Unohdin olennon, kunnes se puhui taas.
"Mutta se ei ole nyt tärkeää. Halusin vain tulla varoittamaan sinua. Olet jäänyt vangiksi tuohon tilaan. Ellet pian -"
Sitten heräsin sängyltä. Olin kahdeksanvuotias. Oli aamu, mutten tuntenut itseäni erityisen levänneeksi. Olin nähnyt 21 vuoden mittaisen unen, ja yritin muistaa jokaisen sekunnin siitä. Hirveästi asioita oli painettava mieleen, jotta niistä voisi lopun elämäänsä kirjoittaa. Olin varma, että kaikki minulle näytetty oli ensiarvoisen tärkeää. Tunsin maailman sykkivän energian. Näin auroja.
Jossain taustalla minä edelleen seurasin elämän vilinää ohitseni ja yritin herättää itseäni yhä uusilla tavoilla. Kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin pieni poika kirjoitti näkemäänsä muistiin kynä sauhuten.
6.7.06
Murhe kerääntyy musteeseen
Hei sinä. Niin, sinä juuri siinä konttorituolillasi, näytät kovin tyytyväiseltä. Hymyilet leppoisasti... noin juuri! Teit sen taas! Mitä syytä sinulla muka on hymyillä? Ei mitään. Minäkin tiedän sen nyt, sillä meille tulee kotiin Helsingin sanomat mökkilomasiirroksena ja nyt minäkin tiedän miten maailma mataa. Huonosti siis.
On kyllä kiva että tulee kotiin luettavaa joka aamu. Saa lukea että Israelissa taas tapetaan, Pohjois-Korea on jälkeenjäänyt pikkukakara, Suomessa tuhopoltellaan, Espanjassa metrot kolaroivat ja ylivoimaisesti suurin sivumäärä uhrataan joka päivä jalkapallolle.
Onneksi on Viivi ja Wagner, tuo aiempi inhokkini josta nykyisin jo tykkään. Ja tietenkin, ennen kaikkea, kulttuurisivut. Mutta miksi tuo sana? Miksi "kulttuuri"? Eikö kuitenkin "taide"... tai... Ei, älkää kysykö minulta, olen kykenemätön olemaan objektiivinen asian suhteen. Miksi taiteesta kirjoitetaan niin vähän? (ja yleensä tylsästi, huomioi sisäkorvani simpukankaarteessa vienosti piipittävä ääni) Taide on hieno asia. Johan minä sen lapsukaisena huomasin, kun alle kymmenvuotiaana kaksi suosikkikirjaani kunnankirjaston valikoimista olivat modernin taiteen historian läpikäyvä Taide tänään ja 1900-luvun jälkipuoliskon kuvanveistoa esittelevä Suomalaista veistotaidetta. Ne sijaitsivat usean vuoden ajan enemmän meillä kotona kuin kirjastossa. Kuvanveistäjä oli toiveammattini.
Ja missä olen nyt? Ah ja voi.
On kyllä kiva että tulee kotiin luettavaa joka aamu. Saa lukea että Israelissa taas tapetaan, Pohjois-Korea on jälkeenjäänyt pikkukakara, Suomessa tuhopoltellaan, Espanjassa metrot kolaroivat ja ylivoimaisesti suurin sivumäärä uhrataan joka päivä jalkapallolle.
Onneksi on Viivi ja Wagner, tuo aiempi inhokkini josta nykyisin jo tykkään. Ja tietenkin, ennen kaikkea, kulttuurisivut. Mutta miksi tuo sana? Miksi "kulttuuri"? Eikö kuitenkin "taide"... tai... Ei, älkää kysykö minulta, olen kykenemätön olemaan objektiivinen asian suhteen. Miksi taiteesta kirjoitetaan niin vähän? (ja yleensä tylsästi, huomioi sisäkorvani simpukankaarteessa vienosti piipittävä ääni) Taide on hieno asia. Johan minä sen lapsukaisena huomasin, kun alle kymmenvuotiaana kaksi suosikkikirjaani kunnankirjaston valikoimista olivat modernin taiteen historian läpikäyvä Taide tänään ja 1900-luvun jälkipuoliskon kuvanveistoa esittelevä Suomalaista veistotaidetta. Ne sijaitsivat usean vuoden ajan enemmän meillä kotona kuin kirjastossa. Kuvanveistäjä oli toiveammattini.
Ja missä olen nyt? Ah ja voi.
3.7.06
Savun tuoksuun
Fyysisvoittoinen kesälomani sisälsi halonhakkuuta, vedenkantoa, pyöräilyä ja naulojen naputusta vanhan kotitalon katolla. Ilman paitaa, koska olen nähnyt että kattotöissä kuuluu kesällä olla ilman paitaa. Ihmettelin miksi maisema näytti autotallinkin harjalta hirmuisen tutulta vaikken ole siellä koskaan ennen käynyt, kunnes tajusin: lentounet sijoittuvat usein kotipihan maisemiin, olen siitä niin monesti yli liidellyt että näkymät ovat jo tutuiksi käyneet. Pyörällä painelin pellonpieltä puoliyön paremmalla puolella. Koko kunta nukkui, aurinko oli maalannut hurjia raitoja. Tuoksui rypsi ja niity. Tuulivoimalan siivet eivät levänneet, vaikka tehtaankin savu oli katkennut.
Ajoin kauemmaksi. Katselin katoamistani horisonttiin ja koko ajan oli kauhea kaipuu johonkin, en tiedä mihin.
Vain kirjallisuus on joka tapauksessa tärkeää. Kirjapäivillä puskin taas tietäni halki tuhatpäisen hienhajuisen ihmislihamassan. Ei sitä olisi kestänyt ellei olisi exme ollut seurana. Näin karttuivat kirjakokoelmani: Saarikoskea, Merta, Bukowskia, Borgesia, Turkkaa ja pitkään etsimäni Haavio & Koskimiehen päiväkirjateoksen ensimmäinen osa. Otin Turusta lähtiessäni mukaan myös gradua varten haalimani keskeisen teoriateoksen. Ajattelin että 150 sivua englanniksi, eipä paha, tämän viikossa lukee. Pääsin "Introduction"-nimistä lukua puoliväliin. Etenen kuin terva suossa.
Pari merkittävää sivuhavaintoa: sain tietää ettei Suomi ihan oikeasti ole näissä jalkapallokisoissa mukana (luulin että ihmiset vain vitsinä sanoivat ettei ole!) ja kuulin Lordin euroviisuvoittokappaleen toisen kerran elämässäni, enkä tälläkään kertaa kokonaan.
No eihän sitä oikeasti kukaan tiedä mikä on tärkeää.
Ei minusta taida sittenkään olla bloginpitäjäksi.
Ajoin kauemmaksi. Katselin katoamistani horisonttiin ja koko ajan oli kauhea kaipuu johonkin, en tiedä mihin.
Vain kirjallisuus on joka tapauksessa tärkeää. Kirjapäivillä puskin taas tietäni halki tuhatpäisen hienhajuisen ihmislihamassan. Ei sitä olisi kestänyt ellei olisi exme ollut seurana. Näin karttuivat kirjakokoelmani: Saarikoskea, Merta, Bukowskia, Borgesia, Turkkaa ja pitkään etsimäni Haavio & Koskimiehen päiväkirjateoksen ensimmäinen osa. Otin Turusta lähtiessäni mukaan myös gradua varten haalimani keskeisen teoriateoksen. Ajattelin että 150 sivua englanniksi, eipä paha, tämän viikossa lukee. Pääsin "Introduction"-nimistä lukua puoliväliin. Etenen kuin terva suossa.
Pari merkittävää sivuhavaintoa: sain tietää ettei Suomi ihan oikeasti ole näissä jalkapallokisoissa mukana (luulin että ihmiset vain vitsinä sanoivat ettei ole!) ja kuulin Lordin euroviisuvoittokappaleen toisen kerran elämässäni, enkä tälläkään kertaa kokonaan.
No eihän sitä oikeasti kukaan tiedä mikä on tärkeää.
Ei minusta taida sittenkään olla bloginpitäjäksi.
22.6.06
Tappaa talossa ja puutarhassa
(kiitokset inspiraatiosta Janille, lapsuusvuosieni Marvel-fiksaatiolle ja HeroMachinelle)
Supersankariesittelyjä, osa 2: Ugus-mies.
Ugus-mies vaikuttaa nykyisin Turussa, vaikka hänen seikkailujaan esittävä sarjakuvalehti, The Stupendous Ugus-Man, sijoittikin hänet alunperin jonnekin kokonaan toiseen todellisuuteen, villin ja armottoman metsäplaneetan ikuiseen hengissäpysymistaisteluun. Lehden lukijakunta vastusti aikanaan äänekkäästi tapahtumapaikan vaihdosta hieman arkisempaan, mutta nyttemmin on todettava seikkailujen tason nykyisten käsikirjoittajien ohjastamana säilyneen entisellään. Siinä missä Ugus-mies taisteli alunperin jättikokoisia torakoita, tummia kannibalistisia alkuasukasheimoja ja valkoisia norsunluunmetsästäjiä vastaan, hänen pahimmat nykyiset vihollisensa ovat Kela, Opintotukilautakunta ja alati kohoava vuokra.
Näistäkin lähtökohdista on kuitenkin kyetty laatimaan hätkähdyttävän toiminnantäyteistä supersankariepistolaa. Ugus-miehen taistelu ylivoimaisia vihollisia vastaan on säälimätöntä rimpuilua eksistentialismin pyörteisessä hetteikössä. Sivuhenkilöitä on myriadi joukko, niistä lukijoiden rakastamin on ehdottomasti TSUM:n numerossa #100 sankarin rinnalle liittynyt sidekick Aleksi, joka oheisessa kuvassa on naamioitunut hämäävän puuterinruskeaksi.
Myös Ugus-miehen ulkokuori on hänen seikkailujensa edetessä muuttunut. Alkuaikojen örähtelevä viidakkomies sai ensin puhekyvyn, sitten selkäänsä stailit siivet (mikä selittiin murrosiässä puhkeavalla periytyvällä mutaatiolla), myöhemmin housut. TSUM #98:ssa hän sulautui yhteen fissioreaktorin kanssa, minkä seurauksena hänen vasempaan käteensä kasvoivat sarjakuvan myyntilukuja rutkasti parantaneet kynnet. Oikean käden pysyvä sähkölataus on peräisin aktiivisesta kissansilityksestä. Kun kissaa viikon silittämällä saa aikaan tarpeeksi energiaa polttamaan hehkulamppua viikon, pisti Ugus-mies paremmaksi ja silitti Aleksia warppiajassa hyperavaruudessa (TSUM #122) kolmesataa vuotta yhteen menoon. Hänen käteensä ladatun energian määrä on ihmisjärjellä käsittämätön.
Voimana Ugus-miehellä on kyky etsiä vihollisestaan heikot pisteet ja iskeä niihin armotta sanan säilällä. Hän ei koskaan ole ollut muiden sankarien ylin ystävä, johtuen ehkä siitä, että hänen voimaansa on mahdoton kontrolloida.
Supersankariesittelyjä, osa 2: Ugus-mies.
Ugus-mies vaikuttaa nykyisin Turussa, vaikka hänen seikkailujaan esittävä sarjakuvalehti, The Stupendous Ugus-Man, sijoittikin hänet alunperin jonnekin kokonaan toiseen todellisuuteen, villin ja armottoman metsäplaneetan ikuiseen hengissäpysymistaisteluun. Lehden lukijakunta vastusti aikanaan äänekkäästi tapahtumapaikan vaihdosta hieman arkisempaan, mutta nyttemmin on todettava seikkailujen tason nykyisten käsikirjoittajien ohjastamana säilyneen entisellään. Siinä missä Ugus-mies taisteli alunperin jättikokoisia torakoita, tummia kannibalistisia alkuasukasheimoja ja valkoisia norsunluunmetsästäjiä vastaan, hänen pahimmat nykyiset vihollisensa ovat Kela, Opintotukilautakunta ja alati kohoava vuokra.
Näistäkin lähtökohdista on kuitenkin kyetty laatimaan hätkähdyttävän toiminnantäyteistä supersankariepistolaa. Ugus-miehen taistelu ylivoimaisia vihollisia vastaan on säälimätöntä rimpuilua eksistentialismin pyörteisessä hetteikössä. Sivuhenkilöitä on myriadi joukko, niistä lukijoiden rakastamin on ehdottomasti TSUM:n numerossa #100 sankarin rinnalle liittynyt sidekick Aleksi, joka oheisessa kuvassa on naamioitunut hämäävän puuterinruskeaksi.
Myös Ugus-miehen ulkokuori on hänen seikkailujensa edetessä muuttunut. Alkuaikojen örähtelevä viidakkomies sai ensin puhekyvyn, sitten selkäänsä stailit siivet (mikä selittiin murrosiässä puhkeavalla periytyvällä mutaatiolla), myöhemmin housut. TSUM #98:ssa hän sulautui yhteen fissioreaktorin kanssa, minkä seurauksena hänen vasempaan käteensä kasvoivat sarjakuvan myyntilukuja rutkasti parantaneet kynnet. Oikean käden pysyvä sähkölataus on peräisin aktiivisesta kissansilityksestä. Kun kissaa viikon silittämällä saa aikaan tarpeeksi energiaa polttamaan hehkulamppua viikon, pisti Ugus-mies paremmaksi ja silitti Aleksia warppiajassa hyperavaruudessa (TSUM #122) kolmesataa vuotta yhteen menoon. Hänen käteensä ladatun energian määrä on ihmisjärjellä käsittämätön.
Voimana Ugus-miehellä on kyky etsiä vihollisestaan heikot pisteet ja iskeä niihin armotta sanan säilällä. Hän ei koskaan ole ollut muiden sankarien ylin ystävä, johtuen ehkä siitä, että hänen voimaansa on mahdoton kontrolloida.
20.6.06
Voiko puhua syndroomasta jos mitään ei varsinaisesti tapahdu?
Kunnes sitten eräänä päivänä sukelsin ikkunaa muistuttavan peilin kautta sisään toisen ihmisen elämään. En ollut varsinaisesti suunnitellut niin käyvän; saatoin olla osittain ajatuksissanikin niin etten tiennyt tarkkaan mitä tein. Ehdin panna merkille kivun, joka aiheutui olkapääni kolahtaessa peilin reunaan, sitten huomasin lähestyvän kirjoituspöydän, jonka ääressä tietokoneella istui minun näköiseni mies. Hän säpsähti kuin sähköiskun saaneena minun asettuessani häneen.
Lintu lauloi ulkona, oli kesä. Olin hypännyt ohi viikkoja. Tunnistin omia esineitäni siinä suuressa huoneessa jossa istuin, mutta vieraita ja pelottavankin näköisiä oli myös joukossa. En ollut aivan varma siitä missä mentiin. Kuulin oven käyvän.
enkä hetkeen tiennyt olinko hereillä vai unessa. Olohuoneen suuri ikkuna tuntui peililtä, kuulin sen takaa jatkuvan huudon, joka nopeasti loittoni horisonttiin ja katosi pois. Minua heikotti. Astuin askeleen pöydästä kauemmas, katsoin kirjoittamaani tekstiä, se
Lintu lauloi ulkona, oli kesä. Olin hypännyt ohi viikkoja. Tunnistin omia esineitäni siinä suuressa huoneessa jossa istuin, mutta vieraita ja pelottavankin näköisiä oli myös joukossa. En ollut aivan varma siitä missä mentiin. Kuulin oven käyvän.
enkä hetkeen tiennyt olinko hereillä vai unessa. Olohuoneen suuri ikkuna tuntui peililtä, kuulin sen takaa jatkuvan huudon, joka nopeasti loittoni horisonttiin ja katosi pois. Minua heikotti. Astuin askeleen pöydästä kauemmas, katsoin kirjoittamaani tekstiä, se
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)