Näin unta jossa olin kykenemätön reagoimaan ympärilläni tapahtuviin asioihin. Olin jähmettynyt paikalleni, maailma kulki ohitseni hirmuista nopeutta, ihmisistä ehti nähdä viivoja. En muistanut muunlaista maailmaa. En ollut varma olinko sellaista koskaan kokenut. Oli vaikea keskittyä asioihin, ne menivät liian nopeasti ohi jotta niitä olisi ehtinyt ajatella. Hetkien merkitykset katosivat kaaokseen. En muistanut mitä olin aiemmin sanonut tai tehnyt, yritykseni hidastaa vauhtia voidakseni keskittyä edes yhteen pieneen hetkeen pilasivat juuri nuo samat hetket. Mitään ei oikeastaan ollut olemassa. Olin yleisö, joka ei kyennyt osallistumaan esitykseen, josta se ei kunnolla saanut selvää. Joskus join kiehuvaa vettä, kaaduin vasten ikkunaa, kerran astuin ruosteisiin nauloihin. Saattaa olla että törmäsin junan kanssakin, joskus. En oikein muista, en unessakaan ollut varma. Halusin vain herätä. Pöly kerääntyi harmaaksi matoksi silmieni ylle, en kyennyt sulkemaan niitä.
Sitten eräänä päivänä luokseni tuli pieni harmaa olento. Sillä oli suuri pää, jossa suuret silmät, muttei juuri muita kasvonpiirteitä. Se oli pukeutunut tyylikkääseen kokomustaan, ja sillä oli vaalea solmio ja outo salkkua muistuttava organismi hihnan päässä.
"Kuulehan", tuo olento sanoi minulle, "olen sinun yhteyshenkilösi ihmistä korkeammalta tasolta. Reinkarnoiduin täältä pois tuhansia vuosia sitten, olen odotellut sinua."
En vastannut, en osannut sanoa mitään, yritin saada maailma hidastumaan, mitään ei tapahtunut. Unohdin olennon, kunnes se puhui taas.
"Mutta se ei ole nyt tärkeää. Halusin vain tulla varoittamaan sinua. Olet jäänyt vangiksi tuohon tilaan. Ellet pian -"
Sitten heräsin sängyltä. Olin kahdeksanvuotias. Oli aamu, mutten tuntenut itseäni erityisen levänneeksi. Olin nähnyt 21 vuoden mittaisen unen, ja yritin muistaa jokaisen sekunnin siitä. Hirveästi asioita oli painettava mieleen, jotta niistä voisi lopun elämäänsä kirjoittaa. Olin varma, että kaikki minulle näytetty oli ensiarvoisen tärkeää. Tunsin maailman sykkivän energian. Näin auroja.
Jossain taustalla minä edelleen seurasin elämän vilinää ohitseni ja yritin herättää itseäni yhä uusilla tavoilla. Kaksikymmentäyksi vuotta aiemmin pieni poika kirjoitti näkemäänsä muistiin kynä sauhuten.
9.7.06
6.7.06
Murhe kerääntyy musteeseen
Hei sinä. Niin, sinä juuri siinä konttorituolillasi, näytät kovin tyytyväiseltä. Hymyilet leppoisasti... noin juuri! Teit sen taas! Mitä syytä sinulla muka on hymyillä? Ei mitään. Minäkin tiedän sen nyt, sillä meille tulee kotiin Helsingin sanomat mökkilomasiirroksena ja nyt minäkin tiedän miten maailma mataa. Huonosti siis.
On kyllä kiva että tulee kotiin luettavaa joka aamu. Saa lukea että Israelissa taas tapetaan, Pohjois-Korea on jälkeenjäänyt pikkukakara, Suomessa tuhopoltellaan, Espanjassa metrot kolaroivat ja ylivoimaisesti suurin sivumäärä uhrataan joka päivä jalkapallolle.
Onneksi on Viivi ja Wagner, tuo aiempi inhokkini josta nykyisin jo tykkään. Ja tietenkin, ennen kaikkea, kulttuurisivut. Mutta miksi tuo sana? Miksi "kulttuuri"? Eikö kuitenkin "taide"... tai... Ei, älkää kysykö minulta, olen kykenemätön olemaan objektiivinen asian suhteen. Miksi taiteesta kirjoitetaan niin vähän? (ja yleensä tylsästi, huomioi sisäkorvani simpukankaarteessa vienosti piipittävä ääni) Taide on hieno asia. Johan minä sen lapsukaisena huomasin, kun alle kymmenvuotiaana kaksi suosikkikirjaani kunnankirjaston valikoimista olivat modernin taiteen historian läpikäyvä Taide tänään ja 1900-luvun jälkipuoliskon kuvanveistoa esittelevä Suomalaista veistotaidetta. Ne sijaitsivat usean vuoden ajan enemmän meillä kotona kuin kirjastossa. Kuvanveistäjä oli toiveammattini.
Ja missä olen nyt? Ah ja voi.
On kyllä kiva että tulee kotiin luettavaa joka aamu. Saa lukea että Israelissa taas tapetaan, Pohjois-Korea on jälkeenjäänyt pikkukakara, Suomessa tuhopoltellaan, Espanjassa metrot kolaroivat ja ylivoimaisesti suurin sivumäärä uhrataan joka päivä jalkapallolle.
Onneksi on Viivi ja Wagner, tuo aiempi inhokkini josta nykyisin jo tykkään. Ja tietenkin, ennen kaikkea, kulttuurisivut. Mutta miksi tuo sana? Miksi "kulttuuri"? Eikö kuitenkin "taide"... tai... Ei, älkää kysykö minulta, olen kykenemätön olemaan objektiivinen asian suhteen. Miksi taiteesta kirjoitetaan niin vähän? (ja yleensä tylsästi, huomioi sisäkorvani simpukankaarteessa vienosti piipittävä ääni) Taide on hieno asia. Johan minä sen lapsukaisena huomasin, kun alle kymmenvuotiaana kaksi suosikkikirjaani kunnankirjaston valikoimista olivat modernin taiteen historian läpikäyvä Taide tänään ja 1900-luvun jälkipuoliskon kuvanveistoa esittelevä Suomalaista veistotaidetta. Ne sijaitsivat usean vuoden ajan enemmän meillä kotona kuin kirjastossa. Kuvanveistäjä oli toiveammattini.
Ja missä olen nyt? Ah ja voi.
3.7.06
Savun tuoksuun
Fyysisvoittoinen kesälomani sisälsi halonhakkuuta, vedenkantoa, pyöräilyä ja naulojen naputusta vanhan kotitalon katolla. Ilman paitaa, koska olen nähnyt että kattotöissä kuuluu kesällä olla ilman paitaa. Ihmettelin miksi maisema näytti autotallinkin harjalta hirmuisen tutulta vaikken ole siellä koskaan ennen käynyt, kunnes tajusin: lentounet sijoittuvat usein kotipihan maisemiin, olen siitä niin monesti yli liidellyt että näkymät ovat jo tutuiksi käyneet. Pyörällä painelin pellonpieltä puoliyön paremmalla puolella. Koko kunta nukkui, aurinko oli maalannut hurjia raitoja. Tuoksui rypsi ja niity. Tuulivoimalan siivet eivät levänneet, vaikka tehtaankin savu oli katkennut.
Ajoin kauemmaksi. Katselin katoamistani horisonttiin ja koko ajan oli kauhea kaipuu johonkin, en tiedä mihin.
Vain kirjallisuus on joka tapauksessa tärkeää. Kirjapäivillä puskin taas tietäni halki tuhatpäisen hienhajuisen ihmislihamassan. Ei sitä olisi kestänyt ellei olisi exme ollut seurana. Näin karttuivat kirjakokoelmani: Saarikoskea, Merta, Bukowskia, Borgesia, Turkkaa ja pitkään etsimäni Haavio & Koskimiehen päiväkirjateoksen ensimmäinen osa. Otin Turusta lähtiessäni mukaan myös gradua varten haalimani keskeisen teoriateoksen. Ajattelin että 150 sivua englanniksi, eipä paha, tämän viikossa lukee. Pääsin "Introduction"-nimistä lukua puoliväliin. Etenen kuin terva suossa.
Pari merkittävää sivuhavaintoa: sain tietää ettei Suomi ihan oikeasti ole näissä jalkapallokisoissa mukana (luulin että ihmiset vain vitsinä sanoivat ettei ole!) ja kuulin Lordin euroviisuvoittokappaleen toisen kerran elämässäni, enkä tälläkään kertaa kokonaan.
No eihän sitä oikeasti kukaan tiedä mikä on tärkeää.
Ei minusta taida sittenkään olla bloginpitäjäksi.
Ajoin kauemmaksi. Katselin katoamistani horisonttiin ja koko ajan oli kauhea kaipuu johonkin, en tiedä mihin.
Vain kirjallisuus on joka tapauksessa tärkeää. Kirjapäivillä puskin taas tietäni halki tuhatpäisen hienhajuisen ihmislihamassan. Ei sitä olisi kestänyt ellei olisi exme ollut seurana. Näin karttuivat kirjakokoelmani: Saarikoskea, Merta, Bukowskia, Borgesia, Turkkaa ja pitkään etsimäni Haavio & Koskimiehen päiväkirjateoksen ensimmäinen osa. Otin Turusta lähtiessäni mukaan myös gradua varten haalimani keskeisen teoriateoksen. Ajattelin että 150 sivua englanniksi, eipä paha, tämän viikossa lukee. Pääsin "Introduction"-nimistä lukua puoliväliin. Etenen kuin terva suossa.
Pari merkittävää sivuhavaintoa: sain tietää ettei Suomi ihan oikeasti ole näissä jalkapallokisoissa mukana (luulin että ihmiset vain vitsinä sanoivat ettei ole!) ja kuulin Lordin euroviisuvoittokappaleen toisen kerran elämässäni, enkä tälläkään kertaa kokonaan.
No eihän sitä oikeasti kukaan tiedä mikä on tärkeää.
Ei minusta taida sittenkään olla bloginpitäjäksi.
22.6.06
Tappaa talossa ja puutarhassa
(kiitokset inspiraatiosta Janille, lapsuusvuosieni Marvel-fiksaatiolle ja HeroMachinelle)
Supersankariesittelyjä, osa 2: Ugus-mies.
Ugus-mies vaikuttaa nykyisin Turussa, vaikka hänen seikkailujaan esittävä sarjakuvalehti, The Stupendous Ugus-Man, sijoittikin hänet alunperin jonnekin kokonaan toiseen todellisuuteen, villin ja armottoman metsäplaneetan ikuiseen hengissäpysymistaisteluun. Lehden lukijakunta vastusti aikanaan äänekkäästi tapahtumapaikan vaihdosta hieman arkisempaan, mutta nyttemmin on todettava seikkailujen tason nykyisten käsikirjoittajien ohjastamana säilyneen entisellään. Siinä missä Ugus-mies taisteli alunperin jättikokoisia torakoita, tummia kannibalistisia alkuasukasheimoja ja valkoisia norsunluunmetsästäjiä vastaan, hänen pahimmat nykyiset vihollisensa ovat Kela, Opintotukilautakunta ja alati kohoava vuokra.
Näistäkin lähtökohdista on kuitenkin kyetty laatimaan hätkähdyttävän toiminnantäyteistä supersankariepistolaa. Ugus-miehen taistelu ylivoimaisia vihollisia vastaan on säälimätöntä rimpuilua eksistentialismin pyörteisessä hetteikössä. Sivuhenkilöitä on myriadi joukko, niistä lukijoiden rakastamin on ehdottomasti TSUM:n numerossa #100 sankarin rinnalle liittynyt sidekick Aleksi, joka oheisessa kuvassa on naamioitunut hämäävän puuterinruskeaksi.
Myös Ugus-miehen ulkokuori on hänen seikkailujensa edetessä muuttunut. Alkuaikojen örähtelevä viidakkomies sai ensin puhekyvyn, sitten selkäänsä stailit siivet (mikä selittiin murrosiässä puhkeavalla periytyvällä mutaatiolla), myöhemmin housut. TSUM #98:ssa hän sulautui yhteen fissioreaktorin kanssa, minkä seurauksena hänen vasempaan käteensä kasvoivat sarjakuvan myyntilukuja rutkasti parantaneet kynnet. Oikean käden pysyvä sähkölataus on peräisin aktiivisesta kissansilityksestä. Kun kissaa viikon silittämällä saa aikaan tarpeeksi energiaa polttamaan hehkulamppua viikon, pisti Ugus-mies paremmaksi ja silitti Aleksia warppiajassa hyperavaruudessa (TSUM #122) kolmesataa vuotta yhteen menoon. Hänen käteensä ladatun energian määrä on ihmisjärjellä käsittämätön.
Voimana Ugus-miehellä on kyky etsiä vihollisestaan heikot pisteet ja iskeä niihin armotta sanan säilällä. Hän ei koskaan ole ollut muiden sankarien ylin ystävä, johtuen ehkä siitä, että hänen voimaansa on mahdoton kontrolloida.
Supersankariesittelyjä, osa 2: Ugus-mies.
Ugus-mies vaikuttaa nykyisin Turussa, vaikka hänen seikkailujaan esittävä sarjakuvalehti, The Stupendous Ugus-Man, sijoittikin hänet alunperin jonnekin kokonaan toiseen todellisuuteen, villin ja armottoman metsäplaneetan ikuiseen hengissäpysymistaisteluun. Lehden lukijakunta vastusti aikanaan äänekkäästi tapahtumapaikan vaihdosta hieman arkisempaan, mutta nyttemmin on todettava seikkailujen tason nykyisten käsikirjoittajien ohjastamana säilyneen entisellään. Siinä missä Ugus-mies taisteli alunperin jättikokoisia torakoita, tummia kannibalistisia alkuasukasheimoja ja valkoisia norsunluunmetsästäjiä vastaan, hänen pahimmat nykyiset vihollisensa ovat Kela, Opintotukilautakunta ja alati kohoava vuokra.
Näistäkin lähtökohdista on kuitenkin kyetty laatimaan hätkähdyttävän toiminnantäyteistä supersankariepistolaa. Ugus-miehen taistelu ylivoimaisia vihollisia vastaan on säälimätöntä rimpuilua eksistentialismin pyörteisessä hetteikössä. Sivuhenkilöitä on myriadi joukko, niistä lukijoiden rakastamin on ehdottomasti TSUM:n numerossa #100 sankarin rinnalle liittynyt sidekick Aleksi, joka oheisessa kuvassa on naamioitunut hämäävän puuterinruskeaksi.
Myös Ugus-miehen ulkokuori on hänen seikkailujensa edetessä muuttunut. Alkuaikojen örähtelevä viidakkomies sai ensin puhekyvyn, sitten selkäänsä stailit siivet (mikä selittiin murrosiässä puhkeavalla periytyvällä mutaatiolla), myöhemmin housut. TSUM #98:ssa hän sulautui yhteen fissioreaktorin kanssa, minkä seurauksena hänen vasempaan käteensä kasvoivat sarjakuvan myyntilukuja rutkasti parantaneet kynnet. Oikean käden pysyvä sähkölataus on peräisin aktiivisesta kissansilityksestä. Kun kissaa viikon silittämällä saa aikaan tarpeeksi energiaa polttamaan hehkulamppua viikon, pisti Ugus-mies paremmaksi ja silitti Aleksia warppiajassa hyperavaruudessa (TSUM #122) kolmesataa vuotta yhteen menoon. Hänen käteensä ladatun energian määrä on ihmisjärjellä käsittämätön.
Voimana Ugus-miehellä on kyky etsiä vihollisestaan heikot pisteet ja iskeä niihin armotta sanan säilällä. Hän ei koskaan ole ollut muiden sankarien ylin ystävä, johtuen ehkä siitä, että hänen voimaansa on mahdoton kontrolloida.
20.6.06
Voiko puhua syndroomasta jos mitään ei varsinaisesti tapahdu?
Kunnes sitten eräänä päivänä sukelsin ikkunaa muistuttavan peilin kautta sisään toisen ihmisen elämään. En ollut varsinaisesti suunnitellut niin käyvän; saatoin olla osittain ajatuksissanikin niin etten tiennyt tarkkaan mitä tein. Ehdin panna merkille kivun, joka aiheutui olkapääni kolahtaessa peilin reunaan, sitten huomasin lähestyvän kirjoituspöydän, jonka ääressä tietokoneella istui minun näköiseni mies. Hän säpsähti kuin sähköiskun saaneena minun asettuessani häneen.
Lintu lauloi ulkona, oli kesä. Olin hypännyt ohi viikkoja. Tunnistin omia esineitäni siinä suuressa huoneessa jossa istuin, mutta vieraita ja pelottavankin näköisiä oli myös joukossa. En ollut aivan varma siitä missä mentiin. Kuulin oven käyvän.
enkä hetkeen tiennyt olinko hereillä vai unessa. Olohuoneen suuri ikkuna tuntui peililtä, kuulin sen takaa jatkuvan huudon, joka nopeasti loittoni horisonttiin ja katosi pois. Minua heikotti. Astuin askeleen pöydästä kauemmas, katsoin kirjoittamaani tekstiä, se
Lintu lauloi ulkona, oli kesä. Olin hypännyt ohi viikkoja. Tunnistin omia esineitäni siinä suuressa huoneessa jossa istuin, mutta vieraita ja pelottavankin näköisiä oli myös joukossa. En ollut aivan varma siitä missä mentiin. Kuulin oven käyvän.
enkä hetkeen tiennyt olinko hereillä vai unessa. Olohuoneen suuri ikkuna tuntui peililtä, kuulin sen takaa jatkuvan huudon, joka nopeasti loittoni horisonttiin ja katosi pois. Minua heikotti. Astuin askeleen pöydästä kauemmas, katsoin kirjoittamaani tekstiä, se
16.6.06
Muiston pysymättömyys
Joskus täällä mainitsemani tekstitiedostojensiirtoprojektini vanhalta kaiken kanssa yhteensopimattomalta tietokoneeltani uudelle alkaa olla loppusuoralla. Olen siirtänyt megakaupalla tekstiä muotoilemattomana raakatekstinä ja väkertänyt asetukset uusiksi lunttaamalla vanhan koneen näytöltä mallia. Hidasta, hankalaa ja tylsää.
Loppusuoralla tässä kuitenkin jo ollaan. Vanhoista tiedostoista olen siirtynyt ikivanhojen pariin; niin vanhojen, että ne olen kaikkein ensimmäisellä pc-koneellani kirjoittanut vuosien 1993-1995 aikana. Novellinalkuja, pari valmistakin, epätoivoisia romaaninaloitusyrityksiä. Nämä kaikki tiedostot ovat kulkeneet mukanani yhdellä ainokaisella disketillä, en ole koskaan kehdannut niitä muiden seuraksi tietokoneen sisuksiin ja tämän myötä varmuuskopioinnin alaisiksi siirtää. Niitä ei ole koskaan ollut olemassa muualla kuin sillä yhdellä onnettomalla levykkeellä.
Jokunen päivä sitten tuli siis tuo disketti mieleen. Avasin tiedostot vanhalla tietokoneella yksi kerrallaan, tallensin toiselle disketille, kopioin, muotoilin. Niin olivat nekin kaikki tekstit vihdoin osa suurta kokonaisuutta. Mistään mestariteoksista ei tietenkään ole kyse, mutta tuntui hyvältä niitä ensimmäisiä proosayskähdyksiäni lukea jälleen kerran, ties kuinka monen vuoden jälkeen.
Vaan kuinka vanhoja ne oikeastaan ovatkaan? Tekstien levätessä uudessa ympäristössään päätin katsoa siltä vanhalta disketiltä alkuperäisten tiedostojen luomispäivämäärät. Tungin korpun sisään asemaan, joka ei enää saanut sitä luetuksi. Kolmetoista vuotta sinnitellyt levyke oli kuollut viimeisen siirtoprojektin aikana; viimeistä myöten sain siltä tiedostot talteen ja sen jälkeen se oli tehtävänsä tehnyt. Mitä jos en olisikaan vielä siirtänyt tiedostoja, olisinkin vain nostalgian kiilto silmissäni lukenut ne kertaalleen läpi? Nyt ei olisi jäljellä mitään mitä siirtää. Pienistä ovat nämä seikat kiinni.
Loppusuoralla tässä kuitenkin jo ollaan. Vanhoista tiedostoista olen siirtynyt ikivanhojen pariin; niin vanhojen, että ne olen kaikkein ensimmäisellä pc-koneellani kirjoittanut vuosien 1993-1995 aikana. Novellinalkuja, pari valmistakin, epätoivoisia romaaninaloitusyrityksiä. Nämä kaikki tiedostot ovat kulkeneet mukanani yhdellä ainokaisella disketillä, en ole koskaan kehdannut niitä muiden seuraksi tietokoneen sisuksiin ja tämän myötä varmuuskopioinnin alaisiksi siirtää. Niitä ei ole koskaan ollut olemassa muualla kuin sillä yhdellä onnettomalla levykkeellä.
Jokunen päivä sitten tuli siis tuo disketti mieleen. Avasin tiedostot vanhalla tietokoneella yksi kerrallaan, tallensin toiselle disketille, kopioin, muotoilin. Niin olivat nekin kaikki tekstit vihdoin osa suurta kokonaisuutta. Mistään mestariteoksista ei tietenkään ole kyse, mutta tuntui hyvältä niitä ensimmäisiä proosayskähdyksiäni lukea jälleen kerran, ties kuinka monen vuoden jälkeen.
Vaan kuinka vanhoja ne oikeastaan ovatkaan? Tekstien levätessä uudessa ympäristössään päätin katsoa siltä vanhalta disketiltä alkuperäisten tiedostojen luomispäivämäärät. Tungin korpun sisään asemaan, joka ei enää saanut sitä luetuksi. Kolmetoista vuotta sinnitellyt levyke oli kuollut viimeisen siirtoprojektin aikana; viimeistä myöten sain siltä tiedostot talteen ja sen jälkeen se oli tehtävänsä tehnyt. Mitä jos en olisikaan vielä siirtänyt tiedostoja, olisinkin vain nostalgian kiilto silmissäni lukenut ne kertaalleen läpi? Nyt ei olisi jäljellä mitään mitä siirtää. Pienistä ovat nämä seikat kiinni.
15.6.06
Kallio hengitti hiljaa
Lukuunottamatta paria lapsuudessa ja teinivuosina tehtyä käyntiä pohjoismaissa, en ole koskaan käynyt ulkomailla. En erityisesti haluakaan; osittain siksi että matkustaminen on epämiellyttävää mutta vielä suuremmin siksi, että tällä kotimaallakin on minulle vielä niin paljon annettavaa.
Luonto häkellyttää. En minä osaa saada elämyksiä suurista vieraista kaupungeista tai oudoista kulttuureista. Tein aamukävelyn, kotiovelta kymmenen minuutin kuluttua olin metsässä. Aurinko lämmitti, polku oli neulasista pehmennyt, kiipesin kalliolle ja istuin alas. Maasto vietti avarana alas joelle, kalliota täplittivät pienet tammet ja suuret katajat. Lähistöllä vaelsi lampaita.
Parituhatta vuotta sitten sillä samalla mäellä on uhrattu jumalille, jäljet ovat edelleen kivessä. Noilla paikoilla on hätkähdyttävän helppo kuvitella olevansa toisessa ajassa. Ei välttämättä menneessä, vaan jossain kokonaan muunlaisessa. Sellaisessa nykyhetkessä, jossa tätä maailmaa ymmärretään paremmin. Jossa sen mäen, metsän ja joenmutkan muodostaman rauhallisen nurkan kaltaiset paikat eivät ole vain saarekkeita kaupunkien keskellä... Palasin kalliolta polulle ja siirryin syvemmälle puiden keskelle.
Yllä oleva kuva on napattu noin 500 metriä kotioveltani koilliseen. On hyvä etten asu tämän suuremmalla paikkakunnalla. Minulla on aina metsä. Vasta kun poikkesin tältä polulta aloin tuntea sitä yhteyttä ympäristöön, joka lataa akkuni virralla ja voimalla. Mistä se kumpuaa aina? Auringon lämmittämän männyn kaarnan tuoksusta? Lintujen laulusta, monenkirjavista metsäkukista? Suurista sileistä kallioista... Minun oli hyvä olla. Mistä ikinä se tuli, se taas kerran virtasi minuun. Kallio väreili.
Katajat olivat marjoja täynnä. En tuntenut kaikkia kasveja enkä kaikkia lintuja; en ole koskaan ollut täysinoppinut luonnossakulkija. Nimet ovat nimiä... Kissantassun sentään tiedän. Montako vuotta on siitä, kun olen tuon kukan viimeksi nähnyt? Luulin sen olevan kadonnut jo kaikkialta.
Metsästä polulle ja rantaan. Napsin matkalla kuvia, ehkä niissä säilyy pieni osa siitä tunnelmasta, joka alueella oli. En nähnyt muita ihmisiä, olin aikaisin liikkeellä. Digikameralla napsin nämä blogiin laittamani näkymät, oikealla kameralla otin oikeita kuvia; ne odottavat filmillä vielä. Polku laskeutui jokirantaan niityn keskellä, joskus se on ollut pelto. Lokit kaartelivat varoitellen jo kaukaa. Niillä oli pesä siellä... Sorsaperhe kulki kanssani samaa matkaa, kävelyvauhtini sopi poikasille. Ohilentänyt varis yritti napata yhden, emosorsa huitaisi hyökkääjän nokallaan pois eikä varis yrittänyt uudelleen.
Miten sielläkin oli niin hyvä olla? Joki virtasi kovaa vauhtia yläjuoksulle päin, mutta olen jo tottunut siihen. Aurajoki ei pidä merestä. Kiipesin rannasta mäntyjen peittämälle mäelle... vanha hautakumpu ellen väärin muista. Sen rinne oli kirjavanaan värejä. En ollut ajatellut matkan käyvän enää kauniimmaksi. Mänty on minulle tärkeä puu. Voiko puihin ystävystä? Jos voisi, minä olisin kaikkien maailman mäntyjen ystävä. Niissä on jotain...
Talvisin minä vihaan tämän maailmankolkan pimeyttä, kylmyyttä ja kuollutta luontoa. Kesäisin pyydän anteeksi kaikelta ympärilläni. Ei tällaista paikkaa ole toista. Tuli taas mieleen, sauvakävelijäryhmän ohittaessa minut mäntykummun alapuolelta, että etelänmatkaajat saavat pitää aurinkorantansa ja turistihotellinsa. Miljoonakaupungit pysyköön yökerhoissaan. Hengitin raikasta ilmaa. Ei missään ole sellaista kuin täällä.
Luonto häkellyttää. En minä osaa saada elämyksiä suurista vieraista kaupungeista tai oudoista kulttuureista. Tein aamukävelyn, kotiovelta kymmenen minuutin kuluttua olin metsässä. Aurinko lämmitti, polku oli neulasista pehmennyt, kiipesin kalliolle ja istuin alas. Maasto vietti avarana alas joelle, kalliota täplittivät pienet tammet ja suuret katajat. Lähistöllä vaelsi lampaita.
Parituhatta vuotta sitten sillä samalla mäellä on uhrattu jumalille, jäljet ovat edelleen kivessä. Noilla paikoilla on hätkähdyttävän helppo kuvitella olevansa toisessa ajassa. Ei välttämättä menneessä, vaan jossain kokonaan muunlaisessa. Sellaisessa nykyhetkessä, jossa tätä maailmaa ymmärretään paremmin. Jossa sen mäen, metsän ja joenmutkan muodostaman rauhallisen nurkan kaltaiset paikat eivät ole vain saarekkeita kaupunkien keskellä... Palasin kalliolta polulle ja siirryin syvemmälle puiden keskelle.
Yllä oleva kuva on napattu noin 500 metriä kotioveltani koilliseen. On hyvä etten asu tämän suuremmalla paikkakunnalla. Minulla on aina metsä. Vasta kun poikkesin tältä polulta aloin tuntea sitä yhteyttä ympäristöön, joka lataa akkuni virralla ja voimalla. Mistä se kumpuaa aina? Auringon lämmittämän männyn kaarnan tuoksusta? Lintujen laulusta, monenkirjavista metsäkukista? Suurista sileistä kallioista... Minun oli hyvä olla. Mistä ikinä se tuli, se taas kerran virtasi minuun. Kallio väreili.
Katajat olivat marjoja täynnä. En tuntenut kaikkia kasveja enkä kaikkia lintuja; en ole koskaan ollut täysinoppinut luonnossakulkija. Nimet ovat nimiä... Kissantassun sentään tiedän. Montako vuotta on siitä, kun olen tuon kukan viimeksi nähnyt? Luulin sen olevan kadonnut jo kaikkialta.
Metsästä polulle ja rantaan. Napsin matkalla kuvia, ehkä niissä säilyy pieni osa siitä tunnelmasta, joka alueella oli. En nähnyt muita ihmisiä, olin aikaisin liikkeellä. Digikameralla napsin nämä blogiin laittamani näkymät, oikealla kameralla otin oikeita kuvia; ne odottavat filmillä vielä. Polku laskeutui jokirantaan niityn keskellä, joskus se on ollut pelto. Lokit kaartelivat varoitellen jo kaukaa. Niillä oli pesä siellä... Sorsaperhe kulki kanssani samaa matkaa, kävelyvauhtini sopi poikasille. Ohilentänyt varis yritti napata yhden, emosorsa huitaisi hyökkääjän nokallaan pois eikä varis yrittänyt uudelleen.
Miten sielläkin oli niin hyvä olla? Joki virtasi kovaa vauhtia yläjuoksulle päin, mutta olen jo tottunut siihen. Aurajoki ei pidä merestä. Kiipesin rannasta mäntyjen peittämälle mäelle... vanha hautakumpu ellen väärin muista. Sen rinne oli kirjavanaan värejä. En ollut ajatellut matkan käyvän enää kauniimmaksi. Mänty on minulle tärkeä puu. Voiko puihin ystävystä? Jos voisi, minä olisin kaikkien maailman mäntyjen ystävä. Niissä on jotain...
Talvisin minä vihaan tämän maailmankolkan pimeyttä, kylmyyttä ja kuollutta luontoa. Kesäisin pyydän anteeksi kaikelta ympärilläni. Ei tällaista paikkaa ole toista. Tuli taas mieleen, sauvakävelijäryhmän ohittaessa minut mäntykummun alapuolelta, että etelänmatkaajat saavat pitää aurinkorantansa ja turistihotellinsa. Miljoonakaupungit pysyköön yökerhoissaan. Hengitin raikasta ilmaa. Ei missään ole sellaista kuin täällä.
12.6.06
Metso
Kuljin unessa puolison kanssa kuivan ja savisen pellon poikki kulkevaa vanhaa asfaltoitua tietä. Oli varhainen kesäaamu, ei vielä kuumaa eikä erityisen aurinkoistakaan. Pellon takana alkoi metsä. Kuljimme ohi risteyksen, jonka kohdalla oli perhe aamukävelyllä; noin nelikymppiset mies ja nainen ja korkeintaan puolitoistavuotias lapsi vaaleanpunaisessa toppahaalarissa ottamassa varovaisia ensiaskeleitaan. Vanhemmat eivät huomanneet meitä kun kävelimme heidän takaansa ohitse, niin haltioituneina he katsoivat lastaan.
Jatkoimme hiljaa keskustellen kävelyä, muutaman minuutin päästä huomasin liikettä ehkä 150 metrin päässä tiestä pellolla, lähellä metsän reunaa. Jotain isoa. Hätkähdin, pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Pellolla seisoi metso. "En ole koskaan ennen nähnyt!" huusin, innoissani ja samaan aikaan peloissani, sillä en ollut tiennyt metson olevan niin suuri eläin. Linnun pää oli ehkä kahden ja puolen metrin korkeudessa, se oli pyrstö meihin päin, pörhisteli höyheniään, levitteli siipiään (ne levisivät häkellyttävän laajalle alueelle), ojensi kaulaansa ylös ja nokkaa kohti taivasta. Oliko se soidintanssi? Meidän oli pakko jäädä katsomaan näkyä. Metso huokui suorastaan kuristavan pelottavaa uhkaa, se oli räjähdysherkkä luonnonvoima.
Sitten, kesken liikehdintänsä, se yhtäkkiä käännähti ympäri ja lähti juoksemaan pellon poikki vinosti kohti tietä, kohti sitä risteystä jossa äsken olimme. Niin suuren eläimen meno oli massiivista ryskettä, mutta se kiiti nopeammin kuin auto. Tajusimme sen olevan juoksemassa kohti äsken näkemäämme perhettä. Olisin ehtinyt huutaa heille varoituksen, mutta en tehnyt niin. Lapsen vanhemmat olivat selin metsoon, muutamassa hetkessä lintu oli heidän luonaan, nappasi lapsen valtavan nokkansa otteeseen, kaarsi hidastamatta ympäri ja juoksi lapsi nokassaan roikkuen takaisin metsään. Sen vauhti oli käsittämätön. Tunsin kylmää kauhua katsoessani näkyä. Siinä oli kuvottavan ja raivostuttavan yksinkertainen totuus: me emme voi mitään.
Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia.
Jatkoimme hiljaa keskustellen kävelyä, muutaman minuutin päästä huomasin liikettä ehkä 150 metrin päässä tiestä pellolla, lähellä metsän reunaa. Jotain isoa. Hätkähdin, pysähdyimme ja jäimme katsomaan. Pellolla seisoi metso. "En ole koskaan ennen nähnyt!" huusin, innoissani ja samaan aikaan peloissani, sillä en ollut tiennyt metson olevan niin suuri eläin. Linnun pää oli ehkä kahden ja puolen metrin korkeudessa, se oli pyrstö meihin päin, pörhisteli höyheniään, levitteli siipiään (ne levisivät häkellyttävän laajalle alueelle), ojensi kaulaansa ylös ja nokkaa kohti taivasta. Oliko se soidintanssi? Meidän oli pakko jäädä katsomaan näkyä. Metso huokui suorastaan kuristavan pelottavaa uhkaa, se oli räjähdysherkkä luonnonvoima.
Sitten, kesken liikehdintänsä, se yhtäkkiä käännähti ympäri ja lähti juoksemaan pellon poikki vinosti kohti tietä, kohti sitä risteystä jossa äsken olimme. Niin suuren eläimen meno oli massiivista ryskettä, mutta se kiiti nopeammin kuin auto. Tajusimme sen olevan juoksemassa kohti äsken näkemäämme perhettä. Olisin ehtinyt huutaa heille varoituksen, mutta en tehnyt niin. Lapsen vanhemmat olivat selin metsoon, muutamassa hetkessä lintu oli heidän luonaan, nappasi lapsen valtavan nokkansa otteeseen, kaarsi hidastamatta ympäri ja juoksi lapsi nokassaan roikkuen takaisin metsään. Sen vauhti oli käsittämätön. Tunsin kylmää kauhua katsoessani näkyä. Siinä oli kuvottavan ja raivostuttavan yksinkertainen totuus: me emme voi mitään.
Ihmisellä ei ole mahdollisuuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)