Horror vacui

Kävin kotipitäjässäni tänä viikonloppuna, siellä nirkoisessa maalaiskunnassa josta nimeltä mainitsematta säännönmukaisesti kirjoitan. Lauantai-iltapäivän kahvit oli juotu ja sauna jo räiskyen lämpeni, kun lähdin käymään kävellen kaupassa. Askeltaessani pikkupakkasessa sitä samaa tietä, jonka olin kävellyt kaksitoista vuotta lähes joka arkiaamu, koin kumman tunteen. Taivas oli tumman musteen värinen, siellä täällä savupiipuista nousi pystysuoria viiruja taivaalle. Jalan alla narskui ohut jäinen lumi. Katuvalot eivät leikanneet ilmaan jälkiä, oli hiljaista kuin öisin, puolen kilometrin päässä kulkevalta pikatieltä kuului harvakseltaan autoja. Tunsin käveleväni lavasteissa. Joku oli tomuisesta kellarista kaivanut esiin sen saman taustakankaan, jonka edessä olin kulkenut lapsesta nuorukaiseksi.

Sydän löi kaksi kertaa tyhjää ja happi katosi ympäriltä. Minä putosin kuin kivi niihin vuosiin, jotka vietin tuolla samalla paikkakunnalla enimmäkseen olematta olemassa; lukion päätyttyä toukokuussa 1995 alkoi yli kolme vuotta kestänyt kausi elämässäni, joka hitaasti valoi minut nykyiseen muottiini. Kaverit muuttivat muualle, kuka opiskelun, kuka työn, kuka armeijan perässä. Minä jäin kotiin, sain työpaikan kirjastolta, iltaisin kirjoitin huoneessani tarinoita. Muistan noista vuosista erityisesti vierestäkatsomisen tunteen. Katselin kun maailma kulki, ja olin itse pysähdyksissä. Kirjoittelin uniani ylös, ensin varovasti, sitten järjettömästi. Näin öisin kaikki ne ihmiset, jotka olivat lähteneet ympäriltä pois, ja unissa kävin kaikissa niissä paikoissa jotka saatoin päivisin vain kuvitella.

En ollut hirveän paljon olemassa. Sähköpostitse pidin yhteyttä satunnaisesti pariin muualla asuvaan ystävääni. Minulla oli auto, muttei paikkaa minne ajaa sillä. Kännyköitä käyttivät tuolloin vain jupit. Hiljalleen vajosin pääni sisälle. Yksinäisyys ei sinällään ollut paha asia, en kärsinyt siitä. Se tuntui luonnolliselta ja jotenkin kohtalonomaiseltakin. En kaivannut muuta. Kun sitten heräsin, ja vastentahtoisesti siirryin keskelle joukkoa toinen toistaan hienompia ihmisiä, minun oli ensin voitettava itseni. Oli astuttava ulos kuoresta, mikä tapahtuu hitaasti, vuosia kestävä askel, ei aina tunnu vieläkään päättyneen. On edelleen liian helppo sulkea kuori.

Minä tunsin tuon saman yksinäisyyden eilen. Muistin millaista oli silloin, kun oli vain minä ja kaikki päänsisäiset maailmani, eikä koskaan käynyt edes mielessä muu, en ajatellut mitä jossain toisaalla sillä hetkellä tapahtui. Oli niin pienestä kiinni etten ole vieläkin siellä. Höyhen kämmenellä, kun siihen tarttuu tuuli, ei koskaan tiedä minne se laskeutuu.

Päivä, jona veronpalautukset nelikymmenkertaistivat maallisen omaisuuteni

Kumpikohan on korrektimpi ilmaus käytettäväksi CV:ssä, "märkä nauru" vai "värillinen haukotus"?

Behold, or not

Joskus tämän syksyn aikana tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun opin lukemaan. Tuollaisia asioita on kumma huomata; neljännesvuosisata sanoja takana. Olin liian nuori - vielä kolmevuotias mutta käytännössä jo hyvin lähellä neljättä syntymäpäivää - muistaakseni miltä on tuntunut se, kun hahmottomat symbolit ovat ensi kerran alkaneet muodostaa ryhmiä, sanoja, lauseita, lopulta merkityksiä. Sen on täytynyt olla hieno hetki. Kaikkialta ympäriltä on yhtäkkiä paljastunut asioita joiden olemassaolosta ei ole tiennyt mitään. Pystyvätkö jotkut vanhempana lukemaan oppineet muistamaan sen hetken? Onko olemassa mitään "hetkeä"?

Vanhemmilleni olen kovasti kiitollinen siitä, että kannustivat ylienergisen naskalin kirjojen pariin, eivätkä totelleet tuolloin vallalla ollutta näkemystä, jonka mukaan lukemaan sai oppia vasta koulun penkillä. 70- ja 80-lukujen vaihteen pedagogiset käsitykset tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen jotenkin itäsaksalaisilta. Niissä on kaikki pielessä. Neuvolasta jaeltiin vanhemmille ohjeita siitä, miten estää lapsen kiinnostuminen lukemisesta ennen kouluikää. Vanhemmiltani kyseltiin miten he uskalsivat antaa minun lukea niin nuorena; kyselijät olivat itse epätietoisia siitä, antaisivatko omien lastensa lukea.

Lukion kakkosluokalla ollessamme paljastui vahingossa, että paikallinen aluesairaala oli tehnyt ikäluokkamme vastasyntyneillä kokeita kertomatta niistä lasten vanhemmille. Noin kymmenen, minä mukana, meidän 30 hengen luokastamme oli saanut kahden päivän ikäisenä "kokeelliseksi" luokitellun rokotteen sairauteen, joka oli Suomesta tuolloin jo muutenkin kadonnut. Jos eläisimme Amerikassa, olisimme voineet nostaa oikeusjutun, nyt siitä kuohuttiin pikkupaikkakunnalla vähän aikaa, sitten asia unohtui. Olisi pitänyt painaa silloin muistiin rokotteen saaneiden nimet ja tarkkailla heidän elämänkaartaan. Voi tosin olla että joku on koko tämän ajan tehnyt sitä minun puolestani.

Ei tämä tietenkään lukemiseen liittynyt, mutta pulpahti pinnalle kun aloin muistella.

Ugus: Get Ready For Hot Summer Beach Party

Taiteen ja roskan välinen ero on kissanviiksen levyinen, ja jos se kissakin puuttuu, pääsevät hiiret pöydälle. Kaikki muistavat, ja kaikki on tässä tapauksessa suhteellinen käsite, hauskan uran humanistipoppibändistä hölkkämetallisteiksi tehneen Kissansilmä-yhtyeen, jonka vokalisti Ugus on toisinaan innostunut viihdyttämään soolotuotannollaan tahattoman komiikan ystäviä. Ei riittänyt, että Kerrang! valitsi hänen soolodebyyttinsä A Nighmare, basically vuoden 2004 onnettomimmaksi yritelmäksi, hänen oli vuotta myöhemmin palattava näyttämölle, ja tuota kakkoskiekkoa Super-voyeurs in the shadows of compressed nightstructure myytiin varsin vähän varmasti vain sen vuoksi, ettei suuri yleisö ole valmis ottamaan tämänkaltaista taidetta vastaan. Tai jotain. Edes Turun Marina Palacen katolta juhannuksena heitetty mainostamaton soolokeikka ei saanut lämpiämään kuin naapuritalojen asukkaiden hermot. Nyt Ugus kuitenkin iskee kuin miljoona (give or take) volttia vasten musiikkimaailman kaavoihinsa asettuneita odotuksia ja lupauksia. Koska miehen taidemetalliura ei lähtenyt käyntiin, hän vaihtoi tyyliä ja julkaisee nyt vuoden pimeintä aikaa valaisemaan häpeämättömän hikisen bilediscosinglen Get Ready For Hot Summer Beach Party. Näin suvereenia musiikkityylin vaihdosta ei ole nähty sitten Neil Youngin 80-luvun alun albumien! Tämän kappaleen biitit kaikuvat Ibizalla tanssihallien seinistä vielä pitkään ensi vuoden puolella! Musiikkivideossa on vähäpukeisia naisia!

Bonuksena tältä Herra K:n (alias Nuutisen emäntä) kuvaamalla poseerauksella kansikuvitetulta singleltä löytyvät nimikappaleen trance- ja house-versiot, sekä porkkanana myös hevifaneille kasakkakompilla ja kolmen minuutin kitarasoololla varustettu Blaze Baileyn vokalisoima (Bruce Dickinson olisi maksanut liikaa) Maiden-mix. Lehdistötilaisuudessa silmiinpistävän kalpea ja kasvolihaksiltaan kumman nykivä Ugus myönsi, että jos jokin kappaleen listamenestystä uhkaa, on se julkaisuajankohta. "Yritin kuitenkin parhaani", hän lopetti puheenvuoronsa ja huoneellinen toimittajia räjähti nauruun. Levy-yhtiön edustaja saattoi artistin ulos huoneesta ja Get Ready For Hot Summer Beach Partyn hillitön video alkoi pyöriä takaseinän jättimäisellä screenillä. Ellei tämä kappale soi pikkujouluissanne tänä vuonna, teillä ei ole ollut pikkujouluja.

Karahda

Otin aamulla nivelkitkaa seinänpielestä kun kello kuutta vaille kuusi pirstoin näkymäni auki kummasta unesta ja se näkymä oli pelkkää tyynyä, jonka kuvassa Karvinen makaa suklaarasiassa. Hätkähtää ei kai voinut enempää, ja pelkäsin kankaankuvatuksen yrittävän murhata minua mitä säälittävimmällä tavalla kuolla: tyynyliinaansa kiedottu onneton havaittiin opiskelija-asunnossaan iltapäivällä Turun aikaa melko kuolleena.

Mutta se uni! Olen siitä päätellen seilaamassa poliittiseen tunne-elämään, ja kaikki alkoi kohtalaisen viattomasti: keskustelin Sauli Niinistön kanssa politiikasta, setämäisesti kaarrellen hän tiedusti ikääni, "jokos olet kirjoittanut?" Tuhahdin tehneeni sen jo vuosia sitten, tarkemmin kymmenen ja puoli, olen ääni-iässä. Kuitenkin kahvinkeiton häkeltyessä alati hitaammaksi taustatylsyydeksi me onnistuimme keskustelemaan politiikasta kuin kaksi tervehenkistä. Aina siihen asti, kun Tarja Halonen ja Timo Soini ampaisivat paikalle kahtena rambona ei liikaa itseään pienemmät konekiväärit ojossa ja sarjatulta syösten, kohteenaan jokin minulle ja Saulille hahmottumaton. Liukenin tilanteesta heisimatona, uskalsin kohottaa latvustani vasta metsikön puolella, kivensirut ja puunpalat lensivät ilmassa aikansa kun tuhokaksikko teki työtä ja lopulta vain katosi. Hiljaisuus oli paha enne. Pommit alkoivat putoilla, vihelsi, maa tärähteli, korvat lukossa pauhustakin tiesin: Heidi Hautalan terveiset taivaalta. Metsä meni siruiksi. Maa kuoppaantui. Kyyhötin kiven varjossa ja etsin pelastusta pään sisältä: savunkajossakin mietin miten näin uskomattomasta tapahtumasarjasta olisi pakko kirjoittaa Silmänkääntövankilaan heti kun tietokoneen ääreen pääsisin, eikä edes käynyt mielessä että jos.

Lopulta koitti viimeinen pommi. Kohottauduin, vieressäni portaat tarjosivat tietä syvään pimeään kuiluun keveinä ollakseen jykevät ja kiviset. Äskeisen jälkeiseksi kova hiljaisuus takertui vielä raskaina roikkuviin savuverhoihin. Kuuntelin nousevia askelia, enkä halunnut liikkua, ajattelin näppäimistöä ja näyttöä, "Mutta yksi ehdokas oli vielä kohtaamatta", kirjoitin, pidemmälle en päässyt. Matti Vanhanen nousi näkyviin. Hän katsoi halveksien, nenänvartensa on päänmitan korkeammalla kuin päälakeni, se on helppoa. Vanhanen tuhahti, jatkoi kävelyään ohitseni ja minä jäin metsän tuhottuun hämärään pohtien missä olisi lähin nettikone.

Olet linssi jonka läpi nähdä, olet ihmeellinen, olet olemassa

No niin, askel jää taas merkityksentäyttäminä jälkinä lumeen myös Turussa. Onhan valkoisuus kaunista, se tekee ihmisestä lapsen tai eläimen, joka pimeydeltä etsii turvaa lämmöstä ja hämärästä valosta. Kun on lunta, tekee mieli glögiä, sohvaa, paksua vilttiä, ehkä takkatulta ja jotakuta mahdollisesti viereen siihen sohvalle tai ainakin hyvää kirjaa.

Kyllähän pieni ihminen on kuitenkin vain yksi olento pilvien kymmentonnisen painon alla, joka tulee lumena maahan. Mutta se tulee sydäntätykäyttävinä hiutaleina, yksilöinä. Jokin niinkin pieni.

Mietin viikon ajan miksi olen olemassa. Perjantaina istuin iltaa ystävien seurassa ja muistin taas.

Siirrytäänpä asiasta seuraavaan. Viikon taidelinkki on Storm Thorgerson. Mies, joka on pian neljäkymmentä vuotta tehnyt työtä paremman levynkansitaiteen puolesta. Hänen työnsä ovat hätkähdyttävän oivaltavia ja tekninen toteutus hakee vertaistaan eikä löydä. Sitäpaitsi nuo nettisivutkin ovat hienot.

Taiteesta sykähtyneenä lisäsin omiakin sarjakuviani taas pitkästä aikaa verkkoon muutaman. Linkin arvoisia ne nyt eivät sentään ole. Marimban tämänpäiväisestä kyllä tuli tuttu tunne. En ole voinut heittää pois turhimpiakaan luentomuistiinpanoja neljän ja puolen yliopistovuoden ajalta, koska ne ovat kaikki täynnä mitä hienoimpia piiroksia. Niitä tulisi ikävä.

Miksi valittaa siitä, ettei oikeastaan enää koskaan tee mitään merkityksellistä kuin voi vaihtoehtoisesti kuitenkin vain olla olemassa?

*

"Mun ei tarvi olla erikoinen
Mun ei tarvitse olla erilainen
Silti aamuni ovat arvokkaita"

(Limonadi Elohopea / Liekkimaja)

"Köyhänäkin aion nauttia,
onneksi on sentään vara lotota"

(Limonadi Elohopea / Tupakkapäivä)

Vaaleista tummin

Sieltä täältä on nyt löytynyt linkkejä Hesarin vaalikoneeseen, joka kertoo takuulla erehtymättä ketä kuuliaisen kansalaisen tulisi käydä joskus ensi vuoden alussa äänestämässä. En nyt erikseen puutu muutamiin typerästi muotoiltuihin tai puutteellisiin kysymyksiin tuossa koneessa, koska ainakin Jani ne jo ansiokkaasti huomioi. Sen sijaan listaan tähän kaikkien iloksi omat vaalikoneen tarjoamat tulokseni:

1. Halonen Tarja, SDP 267
2. Niinistö Sauli, Kokoomus 194
3. Hautala Heidi, Vihreät 190
4. Soini Timo, Perussuomalaiset 186
5. Vanhanen Matti, Keskusta 185
6. Lax Henrik, RKP 172
7. Kallis Bjarne, Kristillisdemokraatit 54

Erittäin tasaisesta joukosta siis erottuu vain kaksi. Halonen edukseen, Kallis ei-niin-edukseen. Muiden piste-erot ovat niin pieniä että heidän voi nähdä saavuttaneen tasatuloksen, enkä tiedä kertooko tämä minun näkemyksistäni vai poliitikkojen. Vaan onhan se hyvä, että Halonen osui listalleni ykköseksi. Nyt ei tarvitse mennä äänestämään, sillä tämän kansan syvimmät rivit kyllä nostavat Tarjan takaisin pallilleen ilman minun panostanikin. Ihan todella, miksi nuo muut edes vaivautuvat? Näistäkin vaaleista aiheutuvat kulut voisi laittaa johonkin hyödylliseen, kuten terveydenhoitoon tai yliopistojen ahnaaseen rahaaimevään kitaan. Kun kaikki tietävät tuloksen kuitenkin jo etukäteen, on ilmassa alkavan farssin tuntua.

Minä ja äänestäminen emme ole koskaan oikein tulleet juttuun. Äänestin viimeksi kymmenisen vuotta sitten niissä eduskuntavaaleissa, joissa sain ikäni puolesta ensi kerran äänestää. Olin nuoruuden intoa täynnä. Minulle oli sanottu että äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä valitsin ehdokkaan, raapustin numeron lappuun, jäin odottamaan tuloksia. Hän ei päässyt sisään. Jäin miettimään miten tämä pitäisi nähdä vaikuttamisena. Ei ollut mitään merkitystä sillä että olin käynyt raapustamassa silloisen piskuisen asuinkuntani pääkirjastossa lappuun numeron 11. Silmäni avautuivat näkemään demokratian ongelmia, joista suurimpiin kuuluu se, ettei oikeasti ole demokratiaa. Ei täällä kellään mitään valtaa ole. Ja sehän on tietenkin pelkästään hyvä asia; sillä toinen suuri ongelma on se, että jos meillä todella olisi demokratia, me olisimme kusessa. En tiedä ketkä villit idealistit ovat aikoinaan keksineet demokratian (no joo joo, kreikkalaisten niskaan tämä yleensä työnnetään), mutta he ovat olleet harhainen joukko. Surullinen fakta on se, että mitä tulee politiikkaan, päätöksiin ja johtamiseen, enemmistö kansasta on täysin pihalla. En haluaisi käyttää sanaa "tyhmä", mutta joudun kiertelemään sen välttääkseni. Kansan enemmistön päätösten mukainen yhteiskunta ajautuisi peruuttamattomaan jumiin varmasti alle vuorokaudessa.

Kuitenkin kansa yritetään saada äänestämään sillä, että heille kerrotaan tällä suorituksella olevan päätösvaltaa. Mutta mitä valtaa on siinä, että kerran vuodessa annetaan ääni ja sitten taas muut tekevät mitä tykkäävät? Ei se ole valtaa. Ymmärrän kuitenkin tapahtuman merkityksen, jota kuvaa parhaiten tämä lainaus Shea & Wilsonin loisteliaasta romaanista Illuminatus!: "If voting could change the system, it would be against the law". Kun kansalle annetaan vaalit, kansa uskoo kaiken olevan hyvin.

Kaksi vuotta kaikkea kivaa

Tänään saa raapustaa seinään ruksin. Tulee kuluneeksi täsmälleen kaksi vuotta siitä, kun langetin itselleni ajatusrikoksista silmänkääntövankeuden. Lomille en ole päässyt, ja vapautuksenkin mahdollistaa vain hyvä käytös. Sinitaivasta ei siis ole näköpiirissä, mutta onneksi täällä käy säännöllisesti mukavia vierailijoita. Meneehän tämä.

Minulla on tietynlainen fiksaatio merkkipäiviin. Pidän ajatuksesta, että maailma näyttää samalta kuin sinä aiempana hetkenä, jona on jotakin merkittävää tapahtunut. Kehäähän täällä kierretään, ja aiemmat olosuhteet palaavat lopulta takaisin aina. Suuremmassakin mittakaavassa.

Kaksi vuotta tekee 6.9% tähänastisesta elämästäni.

Terkkis, Kesätoimittaja, Kissansilmä-yhtye, St. Tomas Mesmerizé, validaatti, Neuroshopper, Ronnie Anderson, Aloysius Senjanen, vaatekomeroon kätketty muumio, Edward Malachias Adlercreutz, Turistimatkat OY, vanha kuivahtanut taistelija, prinssi Leijonaharja, Kapteeni Tornado, Gösmalian Hallitus, Kikkilä, Lahja-Amalia, Höpö-Pena, Nuutisen vanha emäntä (koko perheen puolesta), Ugus ja kaikki muut vankilassa vilisevät tyypit kiittävät lukijoitaan. Mennään joskus vaikka kahville.