Rajatonta

Äiti ei vaatinut minua kirjoittamaan tätä

Kirjoittamassani kirjassa / ohjaamassani näytelmässä / tuottamassani elokuvassa / kotistudiossa äänittämässäni rock-albumissa / veistämässäni julkisessa taideteoksessa otetaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Luomani teoksen avulla olen täten tiukasti kiinni ongelmissa, joita tavallisen kansalaisen jokapäivä on täynnä, ja joihin päättäjät eivät, tietenkään, ymmärrä puuttua. Minun teokseni saa ihmiset ajattelemaan, katsos. Minut on jo pitkään otettu taiteilijana vakavasti. Olin pienen piirin suosikki jo ennen tätä teostani; en niinkään ole koskaan kaipaillut suuren julkisuuden perään. Kun ei katso ihan eturivistä, näkee paremmin sen ahdingon missä suuret kansanmassat elävät ja kun on pikkuisen pienemmät ympyrät voi sanoa kärkevämmin kuin olisi ihan valokeilassa mahdollista. Ihmiset ovat niin itsekkäitä nykyisin. Sitä kun on itse joutunut elämään kaiken sen kurjuuden ympärillä, niin on tajunnut. Olisko toimittajalla muuten tarjota tulta? Kiitos. Niin, elämästä ei koskaan voi sanoa mitään tyhjentävästi. Se on niin hieno juttu siinä juuri se, sinähän ymmärrät, se ei ikään kuin koskaan valmistu. Tavallaan voisi sanoa että jokainen teokseni on osa suurempaa kokonaisuutta. Tällä hetkellä on muhimassa aika paljon ideoita seuraavia töitä ajatellen. Olen ajatellut sorrettuja. Kröhh. Ehkä tässä kohtaa on hyvä esittää kiitokset auttaneille. Kirjani / näytelmäni / elokuvani / albumini / tilataideteokseni ei olisi koskaan syntynyt ilman seuraavien tahojen jalomielistä rahallista tukea: IsoFirma, Nethaxx, CNC, Company ltd, BookDoods, Alamutkan putki ja radio, Sesto, BMG, HumanCloneCentral... (ääni feidaa sumuun)

Raha palaa siinä missä muukin paperi.

Se, että kulttuuriuutisten toimittaja ampui itsensä suorassa lähetyksessä ei montaa jaksanut kiinnostaa. Amerikkalainen talkshow-juontaja kiilasi lööppeihinkin edelle.

Yksinäiset unessa aina

Raskaita aaltoja. Nukun elämäni läpi.

Yksinäiset unessa aina kohtaavat. Totta kai ihminen odotti elämältään enemmän. Kuka ei odottanut? Voi kysyä nyt: olisiko ylpeä nuori, elämä edessä, jos näkisi itsensä. Jos olisi kauan sitten ja näkisi tähän? Mitä viisivuotias minä sanoisi, mitä viisitoistavuotias, mitä kaksikymmentäviisi? Marraskuisin on helpointa uskoa olevansa pettymys jokaiselle heistä.

Minua ei ole koskaan kuolema pelottanut, mutta elämä niin kauan kuin muistan. Lähes pakokauhuun asti se yleensä pelottaa.

Ei ole ollut sellaista ihmistä koskaan, joka olisi saanut kaiken valmiiksi.

Ei ainuttakaan valmista ajatusta. Inhoan jokaista tähän kirjoittamaani sanaa.

Korkein kohta

Pörröturkkiset jänikset loikkivat pitkin hiljalleen ylös viettävää niittyä kohti silmänsinistä taivaankantta ja hymyilevä aurinko sai niiden kimmeltävän valkoisen turkin hohtamaan oikeasta kulmasta katsottuna muitakin värejä. Ne loikkivat vanhan ja väsyneen tammen ohi, se heilutti oksiaan, lehdet kahahtelivat raukeina, tammi oli nähnyt samat kolme jänistä aiemminkin. Jänikset vilkaisivat tammea kuonoaan hyväksyvästi väräyttäen ja hyppelehtivät henkäyksenohkaista polkua edemmäs, ylemmäs kohti pieniä pumpulinpöyheitä pilviä, joita rentoutunut tuuli puhalteli taivaalla kohti pohjoista. Pilvet nukkuivat, käänsivät kylkeään, vierähtivät auringon edestä. Jänikset saapuivat polun päätepisteeseen kukkulan huipulle. Niityn korkeimmalla kohdalla kasvoi pensas, jonka lehdet näyttivät pisaroilta ja jonka kukkasissa oli kaikki sateenkaaren värit. Terälehdet vilkkuivat, jänikset asettuivat pensaan viereen kylki kyljessä istumaan. Ne katsoivat maisemaa alas laaksoon. Samanlaiset pitkät ja loivat turvallisenvihreät kukkulanrinteet laskeutuivat kaukaa sinihämyisen taivaanvalon keskeltä syvyyksiin, korkeimmalta virtaili purokin, joka luikerrellessaan ylhäältä alas kasvoi leveyttä ja sen ylempänä sininen väri oli alhaalla muuttunut valkoiseksi kuohuksi. Ääntä ei silti pisaralehtisen pensaan luo kuulunut, kuohut olivat kaukana. Kosteus leijui hiljaisina pisaroina jänisten ylle. Keskimmäinen kurotti kuonoaan ylös ja osui kuplaan, joka kimaltaen puhkesi. Alhaalla laaksossa kasvoi matalia havupuita ja pensaita, niiden välistä välkähteli veden pinta. Auringon hymyyn saattoi pitkäksi aikaa nukahtaa. Ajan kuluessa pensas heitti suojaavan varjon jänisten ylle.

Itsestä poistettuja esineitä tulee ikävä

Heh.

Te olette hyvä ja kaunis rouva, älkää antako minun häiritä olemassaoloanne teoillani. Pyytäkää minua tahtonne mukaan, ja minä kyllä toimin. Olen teille ikuisesti kiitollinen, painan tyynyn kasvoillenne jos vain pyydätte, en vaadi paljon. En mitään.

Näin minäkin viikonloppuna sen paljonpuhutun blogihurmoksen tuosta kansakuntamme kaapinpäälisen pölyhuiskaliitteestä. Se oli niin pitkä, etten jaksanut lukea puoliakaan mutta ehdin toki kiinnittää huomioni tähän blogitutkimuksesta nyysättyyn verkostoitumakuvioon. Ja kyllä! Jos katsoi kuvaa oikein tarkasti (mielellään suurennuslasilla) ja tihrusti vasemmanpuoleisen kuvion keskipisteestä lievästi yläoikealle, saattoi selvästi lukea sanan "Silmänkään[epäselväksijääväosuus]nkila". Enpä tosiaan odottanut näkeväni tätä yhdyssanalemmikkiäni koskaan Hesarissa. Ainakaan näin pienellä.

Äänen perusteella on mahdoton tietää, onko taivaalla hanhiparvi vai joukko epätietoisia turkulaisia

Kalenteriin katsomalla tosin muistaa, ettei tähän aikaan vuodesta enää ole hanhia näillä leveyksillä. Olen jälleen liiskaantunut arkielämän alatijyräävään oravanpyörään, se pyörähti opintotukipäivän puolelle ja minä marssin ostamaan suklaata, kirjoja, tupakkaa ja viinaa. Jälkimmäinen vain sen varalle, että loppukuusta tekee mieli juoda ja rahat ovat loppu, tietenkin, eivätkä naapurini varmasti enää pidä minusta elämänrytmini muodostuttua hämmentäväksi. Kaikki eivät ymmärrä aamuneljältä videolta katsottuja Lapinlahden lintujen sketsisarjoja, mutta enhän toki sitä kaikilta vaadikaan. Olen luetteloinut vuoden aikana näkemiäni unia kolmeen kategoriaan, olen antanut pisteitä kirjainten toistuvuudelle nimissä. Jokainen askel sateen kastamalla kadulla on rummunlyönti, olen säveltänyt hittimusiikkia, jota NRJ ei koskaan soita. Pään sisällä kertosäkeet kuulostavat paremmilta.

En hämmenny enää mistään. En usko koskaan valmistuvani, olen jälleen jättänyt neljä viidestä hyvin alkaneen opiskelusyksyn kurssista kesken, enkä nostettuja kesätukiakaan varten suorittanut lopulta mitään, vaikka periaatteessa oli tarkoitus. Olen kyvytön sulkeumiin. Miksi ihmisen pitäisi saada päätökseen mitään? Eikö kuolema korjaa lopulta kuitenkin jokaisen? Haluan tietää miksi fil maist on parempi kuin joku muu, kun kumpikin kuitenkin silpoutuu junan pyörien alle yhtä tehokkaasti. Jos olette nähnyt asunnostani valon öisin viime viikkojen aikana, olen saattanut muidenmuassa edellä mainittua asiaa miettiä. Älkää uskoko muita väitteitä. Ei täältä mitään särkyvien lautasten ääntä ole kuulunut, puhelimeni on ollut kiinni. Neljän ja viiden välillä lähtevät levottomimmat tekstiviestit. Onneksi akku ei enää toimi.

Putoan kadulle eteesi.

Hyvä sika elää juomalla

Osallistuin viikonloppuna sivuhenkilönä poliittiseen aktivismiin, kun rennolla maaseutukävelyllä osa peltojen keskelle jalkautuvasta nelikostamme otti matkan varrelta mukaansa jokaisen maisemaa rumentavan Vanhasen vaalihuiskan ja heitti ne pellolle tai ojan pohjalle. Kannatettavaa toimintaa. En sano tämän enempää. Kolmisen vuotta sitten minullakin oli vielä poliittisia mielipiteitä. Kävin keskustelufoorumilla puuduttavan pitkän ja henkilökohtaisuuksiin menevän väittelyn uusliberalistisia yli-ihmisiä vastaan, ja nyt saan huomata, että yksi silloisista vastaanväittäjistäni on kirjoittanut kirjan. Kokemus näännytti minut, ja nyt olen suosiolla jättänyt politiikan muille. Helpotus on päällimmäinen tunne. Voin olla hetkittäistä mieltä tuntematta pettäväni aatetta.

Otsikko ei varsinaisesti liity mihinkään yllä kirjoittamaani. Joku vain oli eksynyt kyseisen lauseen googlettamalla tänne, ja tuo nyt on kerta kaikkiaan liian herkullinen hukattavaksi. En tiedä pitääkö väite paikkansa. Se jää vaivaamaan. Eilen kahvilassa suunnittelin perjantaina tukien tullessa marssivani pitkäripojen kautta pullohyllyille ja ostavani kaapit täyteen. Jos joisin marraskuun yksin tässä kopissani olisi jälleen jotain mistä kirjoittaa. En minä niin tee. Ostin perunoita ja puurohiutaleita, mihin menivätkin kaikki loput lokakuun rahat. Naureskelen kahvin valuessa seiniä pitkin kuin tahmea siirappi. Käydessämme kolmen hengen humanistijoukolla kahvilla istun aina pöydän toisella puolella yksin vasten kahta muuta. Jatkuva hermostunut hihitykseni on alkanut viime kuukausien kuluessa häiritä ihmisiä.

"Älykäs mies on samaa mieltä feministien kanssa", sanoi Claes Andersson. Allekirjoitan. Ainakin blogiyhteisöstä löytää väitteen todistavia vastakkaisesimerkkejä helposti.

Kirjaintenvälinen häilyvä tila

Minä olen pitänyt päiväkirjaa vuoden 2001 alusta. Tänä aikana olen täyttänyt seitsemän ruutuvihkoa, mikä tekee nelisensataa sivua harakanvarpaita ja satunnaisia piirroksia, etupäässä asuntojen pohjapiirroksia ja karttoja. En koe osaavani pitää päiväkirjaa. En tiedä mikä on päiväkirjan tarkoitus, mihin ihminen sitä pitämällä pyrkii. Onko ainoa tarkoitus jättää asioista muistijälki? Myöhemmin lukiessa löytää unohtunutta.

En ole kirjoittamiini vihkoihin liiemmin kajonnut. Vain lapsena kirjoitettuja on ollut hauska lukea yhä uudestaan, vuosina 1985-1989 pidin myös päiväkirjaa, jonka yläasteelle meno hyydytti pois. Viime viikolla päätin lukea, mitä elämässäni on vuosina 2001-2003 tapahtunut, koska huomasin muistikuvieni kyseiseltä ajalta käyneen huteriksi, kuten muistikuvat aina lopulta käyvät.

Ruutuvihkojen täyteen kirjoitetuilta sivuilta paljastui vastenmielinen ihminen. Teki mieli lyödä itseäni. Pelkkä ajatus saapikkaanpotkusta silloisen minäni ohimolle teki hyvää. Olen ollut kusipää. Melkein kävi mielessä ajatus siitä, että olen ansainnut kaiken tapahtuneen paskan. Mutta tietenkin vain melkein. En usko kenenkään ansaitsevan kärsimystä typeryydestä, edes itseni.

Onneksi vihkojen kätköstä palautui mieleen myös kauan sitten unohdettuja unia, sykleittäin esiintyvää eksistentialistista kriisiä ja useiden mielikuvitustodellisuuksien rinnakkaisen ylläpitämisen aiheuttamia logistiikkaongelmia. Niitä lukiessa melkein unohtui raivostuttava tapa oikeuttaa kaikki typeryys nerokkailla kehäpäätelmillä.