Se onnistui siinä mitä pelkäsin, mutta se ei arvannut psyykkisen yhteyteni näille nurkille olevan tarpeeksi vahva kirjoittamaan myös ilman fyysistä kosketusta näppäimistöön. Olen saavuttanut astraalitason; Britney Spearsia mukaillen en ole elossa mutten vielä aivan kuollutkaan. Täällä on kiva leijua. Epäilen että vastedes jaamme Kesätoimittajan kanssa Silmänkääntövankilan tuotantovastuun. On päiviä jolloin tuntee hajoavansa ihan tosissaan kahteen kappaleeseen.
Mitäpä tekee ihminen ensimmäisenä tekonaan rajan ääreltä? Lähettää viisaita sanoja jälkeensä jääneille? Kummittelee? Nukkuu? Ei, hän osallistuu meemiin. Jani on taas oivaltanut: mitkä maailmanhistorian hetket haluaisit ehdottomasti nähdä jos saisit mahdollisuuden paikan päällä käydä?
Minä valitsin seuraavat (ja näistä jäivät muutamat henkilökohtaisuudet pois ja keskityin nimenomaan maailmanhistoriaan):
- Turun palo. Sen liekkimeren äärellä saattaisi tuntea itsensä pieneksi. Tuomiokirkon kellot sulivat kuumuudessa.
- Baalbekin temppeli Libanonissa, ja erityisesti se hetki, jolloin ne kuuluisat suuret kivet ("Trilithon") on asetettu paikalleen, useita tuhansia vuosia sitten. Nykyinsinöörien ja -tekniikan saavuttamattomissa oleva suoritus.
- Ns. Voynich-manuscript. Kävisin katsomassa kuka hemmetti sen on tehnyt, koska ja miksi.
- Pääsiäissaari. Kävisin katsomassa sitä hetkeä, jolloin ensimmäistä niistä nykyisin lähes koko mitaltaan maansisään vajonneista patsaista (vain päät ovat pinnalla, mutta niillä kaikilla on kokonainen vartalo) on hakattu kalliosta irti. Mitä tarkoitusta varten? Miten? Thor Heyerdahl ei todistanut mitään.
- Nazcan tasanko Perussa. Paikka jossa ei ole satanut satoihin vuosiin, ja jonka kuivaan maahan muinoin piirretyt valtavan suuret kuviot ovat yhä tämän vuoksi selvinä näkyvissä. Haluaisin käydä näkemässä jonkun tällaisen kuvion synnyn.
- Roswell, New Mexico, eräänä yönä vuonna 1947. Mitä helvettiä siellä oikeasti tapahtui?
- Jokin Pink Floydin keikoista vuodelta 1968. Olivat kuulemma kokemisen arvoisia.
- Se päivä, jona Michelangelo sai Sikstuksen kappelin maalauksensa valmiiksi ja avasi ovet uteliaiden astua sisään katsomaan.
- Abbey Roadin studio lontoossa, Beatles äänittämässä Sgt. Pepper's lonely hearts' club bandia talvella 1966-1967.
- Ns. Kheopsin pyramidi, kuka sen oikasti rakensi, koska ja miksi. Älkääkä tulko minulle puhumaan mistään faaraoiden haudoista.
- Siperian räjähdys 1908. Mutta ei mielellään ihan läheltä.
...Nämä ovat niitä asioita jotka mietityttävät. Olen mysteeripainotteinen mies.
13.3.05
Meet the new boss
Uguksesta jätti aika, ja minä, Kesätoimittaja Herran, muidenmuassa, armosta, ennen kaikkea omasta tietysti, olen saanut sen, mitä olen viime kesästä asti oikeuden ja järjen nimissä toivonut, vaatinut ja halunnut, olen saanut tämän ankeanharmaan vankilan omistusoikeudet itselleni ja tässä pilttuussa koittaa nyt uusi aika.
Tämä on nyt minun blogini. Omistussuhteet ovat siirtyneet. Kaikki on kiinni niistä; omistaminen on hieno asia. Kiinnittäkää ihminen aikaan, paikkaan ja materiaan ja hän tuntee omistavansa ne. Hän omistaa tekstinsä, jotka leviävät tuhansina painettuina kopioina ympäri maailmaa, hän omistaa sadoille näytöille avautuvat blogikirjoituksensa. Hän omistaa askeltensa rytmin.
Miten hienoa asia on hallita. Miten hyvältä tuntuukaan olla kontrollissa. Määrätä, komentaa, päättää, olla välittämättä.
Vain siitä ilosta että se hipin valtakausi on viimein päättynyt, järjestetään Silmänkääntövankilan toimitiloissa ensi yönä bakkanaalit, joissa tarjolla vitusti viinaa, rasvaista ruokaa ja esineellistettyä ihmislihaa. Omistakaa toisianne.
Tämä on nyt minun blogini. Omistussuhteet ovat siirtyneet. Kaikki on kiinni niistä; omistaminen on hieno asia. Kiinnittäkää ihminen aikaan, paikkaan ja materiaan ja hän tuntee omistavansa ne. Hän omistaa tekstinsä, jotka leviävät tuhansina painettuina kopioina ympäri maailmaa, hän omistaa sadoille näytöille avautuvat blogikirjoituksensa. Hän omistaa askeltensa rytmin.
Miten hienoa asia on hallita. Miten hyvältä tuntuukaan olla kontrollissa. Määrätä, komentaa, päättää, olla välittämättä.
Vain siitä ilosta että se hipin valtakausi on viimein päättynyt, järjestetään Silmänkääntövankilan toimitiloissa ensi yönä bakkanaalit, joissa tarjolla vitusti viinaa, rasvaista ruokaa ja esineellistettyä ihmislihaa. Omistakaa toisianne.
12.3.05
Hänen päänsä horjuu ilman tukea
Sahalaitaisella veitsellä pääsee rustonkin läpi kun jaksaa nähdä vähän vaivaa. Vaikka onhan se ajan kuluessa jo hieman pehmennyt. Pinnalla kasvaa hometta. Näyttää että ruutupaita on kasvanut siihen kiinni. Ei ainakaan yrittämällä irti lähde. Sytytän uuden tupakan ennen kuin edellinen on lopussa. Hetken aikaa maanalaisessa pimeässä näkyy kaksi punaista pistettä. Kylmyys rapistelee nurkkiin jääneitä mustia jätesäkkejä. Tai rotat. Pelkään että ne joskus löytävät tänne. Kirkko on kolmensadan metrin päässä, pellon toisella puolella. Joskus näin unta, jossa hautajaiskellot ajoivat rotat kirkon kellarista tänne.
Käsi väsyy sahatessa. Olen nukkunut kuluneen viikon aikana neljä tuntia, mutta vetänyt yhteensä yli neljäsataa leukaa, tehnyt lähes seitsemänsataa punnerrusta ja viisisataa vatsalihasta. Miksi käteni väsyy? Pelottaa.
Kauhunhiki valuu otsalta silmiin ja sokeuttaa. Kylmä käsi tarrautuu ranteeseen, ravistan sen ajatuksilla pois. Ei täällä ketään ole.
Silmänkääntövankilassa nukuttiin hurskaitten unta. Suljettujen silmäluomien takana käytiin läpi asioita.
-Pidä musta kiinni.
-Älä puhu...
Kädet nousivat poskille, silmät lukkiutuivat silmiin. Huulet painuivat toisen huuliin kiinni.
Torkahdin hetkeksi, tajuan sen siinä vaiheessa kun leukani osuu rintaan ja säpsähdän hereille. Joudun hapuilemaan veistä hetken, se on pudonnut kädestäni kauas. Tunnustelen. Työtä on jäljellä vielä paljon. Painan veitsen takaisin paikalleen, jatkan sahaamista. Se kuulostaa siltä kuin repisi kangasta.
"Rakkauttasi tarjoa vain niille
jotka ovat osoittaneet olevansa
kykeneviä vastaamaan
täysipainoisesti"
(Kissansilmä / Nukun haapojesi alla)
Käsi väsyy sahatessa. Olen nukkunut kuluneen viikon aikana neljä tuntia, mutta vetänyt yhteensä yli neljäsataa leukaa, tehnyt lähes seitsemänsataa punnerrusta ja viisisataa vatsalihasta. Miksi käteni väsyy? Pelottaa.
Kauhunhiki valuu otsalta silmiin ja sokeuttaa. Kylmä käsi tarrautuu ranteeseen, ravistan sen ajatuksilla pois. Ei täällä ketään ole.
Silmänkääntövankilassa nukuttiin hurskaitten unta. Suljettujen silmäluomien takana käytiin läpi asioita.
-Pidä musta kiinni.
-Älä puhu...
Kädet nousivat poskille, silmät lukkiutuivat silmiin. Huulet painuivat toisen huuliin kiinni.
Torkahdin hetkeksi, tajuan sen siinä vaiheessa kun leukani osuu rintaan ja säpsähdän hereille. Joudun hapuilemaan veistä hetken, se on pudonnut kädestäni kauas. Tunnustelen. Työtä on jäljellä vielä paljon. Painan veitsen takaisin paikalleen, jatkan sahaamista. Se kuulostaa siltä kuin repisi kangasta.
"Rakkauttasi tarjoa vain niille
jotka ovat osoittaneet olevansa
kykeneviä vastaamaan
täysipainoisesti"
(Kissansilmä / Nukun haapojesi alla)
11.3.05
Silmänräpäyksiä, osa 40
Päätösjakso!
(Jossa maaseudulta ponnistanut päähenkilö luulee harhaisesti saavuttaneensa onnen)
Lenkkarit liukuvat soralla, minä lennän halki tämän loppukesän päivän. Nautin elämästä. Ajattelen niitä ihmisiä jotka olen tuntenut, ajattelen ystäviäni ja niitä jotka ovat vittuuntuneet minuun ja ajattelen että näkisivätpä nyt, tietäisivätpä. Vähät siitä että olen yksi tuhansista, olen kuitenkin saavuttanut jotain suurta.
Kerron asiasta, kadunnimet ja korttelit, ihmiset ja liikennevalot kulkevat ohi ja minä käyn pääni sisällä yksipuolista keskustelua jossa erilaisin toinen toistaan tarkemmin sanankääntein ilmoitan kaikille sukulaisilleni, kaikille vanhoille kavereilleni (missä he kaikki ovat nyt?), kansanopistolaisille, kollegoilleni eri työpaikoissa, perheelle, kaikille entisille ja nykyisille ihmisille joita olen palavasti rakastanut ja rakastan, jokaiselle heistä minä kerron että minusta on juuri nyt tänä syksynä tullut opiskelija, yhteiskunnan hyväksymä ihminen.
Ja he ajattelevat että mitä siitä, ja he ajattelevat että eipä olisi uskonut, ja mielipiteestään huolimatta he ovat salaa sisällään kateellisia. Ja minä myhäilen. Ja kerron taas seuraavalle vastaantulijalle, ja hymyilen, ja kadunnimet vilahtelevat ohitseni kun minä juoksen, ja minä kerron uutisen jokaiselle kaupungin asukkaalle, kiinnitän sen jokaiselle ilmoitustaululle, jokaisen kerrostalon seinään.
Kerron asiasta, kadunnimet ja korttelit, ihmiset ja liikennevalot kulkevat ohi ja minä käyn pääni sisällä yksipuolista keskustelua jossa erilaisin toinen toistaan tarkemmin sanankääntein ilmoitan kaikille sukulaisilleni, kaikille vanhoille kavereilleni (missä he kaikki ovat nyt?), kansanopistolaisille, kollegoilleni eri työpaikoissa, perheelle, kaikille entisille ja nykyisille ihmisille joita olen palavasti rakastanut ja rakastan, jokaiselle heistä minä kerron että minusta on juuri nyt tänä syksynä tullut opiskelija, yhteiskunnan hyväksymä ihminen.
Ja he ajattelevat että mitä siitä, ja he ajattelevat että eipä olisi uskonut, ja mielipiteestään huolimatta he ovat salaa sisällään kateellisia. Ja minä myhäilen. Ja kerron taas seuraavalle vastaantulijalle, ja hymyilen, ja kadunnimet vilahtelevat ohitseni kun minä juoksen, ja minä kerron uutisen jokaiselle kaupungin asukkaalle, kiinnitän sen jokaiselle ilmoitustaululle, jokaisen kerrostalon seinään.
10.3.05
Silmänräpäyksiä, osa 39
Paperi allekirjoitetaan ja viedään toimistoon josta saa toisen paperin joka allekirjoitetaan ja viedään toiseen toimistoon, välillä käydään maksamassa lasku jonka kuittia näyttämällä saa paperin joka oikeuttaa toiseen paperiin. Jonot etenevät tasaisen hitaasti, jos erehtyy kysymään jotain on luuseri, uncool, joukkoon kuulumaton.
-Sori, sun suoritusta ei vielä näy koneella.
Ja se siitä, sen sanottuaan hän odottaa minun siirtyvän eteenpäin. Käytin oman kymmensekuntiseni, ja jos en ymmärrä jatkaa, tulee jonon kulkuun häiriö joka heijastuu seuraavaan jonoon jossain muualla joka heijastuu jossain kaukana johonkin toiseen jonoon ja kaikki pysähtyy kirskuen, viive kasvaa jono jonolta ja lopulta, ehkä seuraavan päivän iltapäivään mennessä, minä olen onnistunut pysäyttämään koko yliopiston toiminnan.
Se ei häiritse minua. Minä maksoin yli viikko sitten koko vitun summan juuri sille vitun tilille jonka numero oli siinä vitun lapussa joka saapui postista. Ja minä sanon sen sille helvetin rastapäälle, vain niukasti kauniimmin sanankääntein. Tunnen jonon paineen selässäni, ja hänen otsansa kurtistuu, hän on lakannut pitämästä minusta. Ehkä hän jo toivoo että hänen pöytänsä reunan alla olisi nappi jolla kutsua vartijat paikalle, mutta sellaisia ei ole kuin elokuvissa ja pankeissa ja hän sanoo minulle uudestaan lähes samoin sanoin ettei minun maksusuoritukseni näy tilillä jonka tiedot hänen hienon tietokoneensa näytölle tulevat.
-Mikä maksaa? kysyy ääni noin kolme jonon yksikköä minun takanani ja minä murrun, en kykene taistelemaan niin suurta kollektiivista mieltä vastaan. Katselen ympärilleni, en näe ketään tuttuja, kukaan ei katso minua ymmärtäväisesti, minun on aika mennä. Siirryn syrjään ja jono jatkaa kulkuaan. Viive ei ollut tarpeeksi pitkä, se on mahdollista vielä kuroa umpeen. Katson kuinka kolme seuraavaa asioivat nopeasti ja asiallisesti, kaikki sujuu hyvin. Minä kävelen hitaasti ulos auringonpaisteeseen ja yritän muistella onko minulla koskaan ollut mitään virallista kantaa enteisiin. Uskonko minä niihin vai en? Nyt olisi hyvä todeta että en.
-Sori, sun suoritusta ei vielä näy koneella.
Ja se siitä, sen sanottuaan hän odottaa minun siirtyvän eteenpäin. Käytin oman kymmensekuntiseni, ja jos en ymmärrä jatkaa, tulee jonon kulkuun häiriö joka heijastuu seuraavaan jonoon jossain muualla joka heijastuu jossain kaukana johonkin toiseen jonoon ja kaikki pysähtyy kirskuen, viive kasvaa jono jonolta ja lopulta, ehkä seuraavan päivän iltapäivään mennessä, minä olen onnistunut pysäyttämään koko yliopiston toiminnan.
Se ei häiritse minua. Minä maksoin yli viikko sitten koko vitun summan juuri sille vitun tilille jonka numero oli siinä vitun lapussa joka saapui postista. Ja minä sanon sen sille helvetin rastapäälle, vain niukasti kauniimmin sanankääntein. Tunnen jonon paineen selässäni, ja hänen otsansa kurtistuu, hän on lakannut pitämästä minusta. Ehkä hän jo toivoo että hänen pöytänsä reunan alla olisi nappi jolla kutsua vartijat paikalle, mutta sellaisia ei ole kuin elokuvissa ja pankeissa ja hän sanoo minulle uudestaan lähes samoin sanoin ettei minun maksusuoritukseni näy tilillä jonka tiedot hänen hienon tietokoneensa näytölle tulevat.
-Mikä maksaa? kysyy ääni noin kolme jonon yksikköä minun takanani ja minä murrun, en kykene taistelemaan niin suurta kollektiivista mieltä vastaan. Katselen ympärilleni, en näe ketään tuttuja, kukaan ei katso minua ymmärtäväisesti, minun on aika mennä. Siirryn syrjään ja jono jatkaa kulkuaan. Viive ei ollut tarpeeksi pitkä, se on mahdollista vielä kuroa umpeen. Katson kuinka kolme seuraavaa asioivat nopeasti ja asiallisesti, kaikki sujuu hyvin. Minä kävelen hitaasti ulos auringonpaisteeseen ja yritän muistella onko minulla koskaan ollut mitään virallista kantaa enteisiin. Uskonko minä niihin vai en? Nyt olisi hyvä todeta että en.
9.3.05
Päivän sana
Kuinka todennäköistä on, että saman päivän aikana kuulee kahdelta toisiinsa liittymättömältä ihmiseltä täysin eri yhteydessä sanan "käänteisosmoosi"?
Ei niin voi käydä kenellekään, ja tänään minulle kävi niin. En ole koskaan ennen kuullut koko sanaa. Epäilen ettei sellaista ole oikeasti edes olemassa.
Ehkä kiinnitän liikaa huomiota tämänkaltaisiin asioihin, varsinkin kun niitä tuntuu nykyisin riittävän. Silti mykisti. Mitä seuraavaksi?
Ei niin voi käydä kenellekään, ja tänään minulle kävi niin. En ole koskaan ennen kuullut koko sanaa. Epäilen ettei sellaista ole oikeasti edes olemassa.
Ehkä kiinnitän liikaa huomiota tämänkaltaisiin asioihin, varsinkin kun niitä tuntuu nykyisin riittävän. Silti mykisti. Mitä seuraavaksi?
8.3.05
Elementtejä
Ajattelen toistuvasti unia. Kuinka vieraalta toisen ihmisen unet näyttäisivät? Jos unet sekoittuisivat ensi yönä, millaisia unia nappaisin naapurista? Luulen eron olevan suuri. Se olisi telepatian syvempi muoto, niiden ajatusten lukeminen, joita ajattelija itsekään ei ole täysin hahmottanut.
Minun unissani on muutamia toistuvia elementtejä, joista noin viiden viime vuoden aikana yleisimmäksi on noussut linja-auto. Minä olen matkalla paikasta toiseen bussilla vähintään kerran viikossa, noin neljänä kertana viidestä lähden liikkeelle yläasteen pihasta sillä samalla koulubussilla jolla lähdin siellä ollessani joka arkipäivä kohti kotia. Unissa bussi joko eksyy, ei pysähdy halutuilla pysäkeillä tai sitten matka on muuten vain pitkä. Se jatkuu aina tunteja, usein päiviä; tämä kuuluu linja-autouniin. Useiden päivien päättymätön matka, jonka aikana bussin sisällä tapahtuu yhteisöllistymistä, ihmisten välistä kanssakäyntiä ja yleensä jotain ahdistavaa. Ulkopuolella vilisevät maisemat ovat enimmäkseen yhä syrjäisemmäksi käyviä maalaisnäkymiä. Metsää, peltoja, hiekkaisia teitä. Yleensä tulee pimeä. Bussiunet eivät milloinkaan lopu matkan päättymiseen vaan ne jäävät aina kesken.
Toinen toistuvuus on suuret ajoneuvot joissa ei ole moottoria, yleensä ne ovat henkilöautoja, mutta moottoripyöriäkin esiintyy toisinaan, enkä ole todellisuudessa koskaan sellaisella ajanut. Tämä on paljon linja-autoa vanhempi ilmiö unissani, ensimmäiset havainnot lienevät teinivuosilta. Edelleen näen tällaisen unen keskimäärin kerran kuussa. Ajan autoa tiellä, usein vilkkaasti liikennöidyllä, ja tunnen hirvittävää ahdistusta siitä, että ajo on paitsi fyysisesti ylivoimaisen raskasta, myös hidasta. Koska autossa ei ole moottoria, ajan sitä polkien, olen hirvittävän väsynyt ja rasittunut aina jo unen alkaessa. Vielä kertaakaan kaikkien kymmenien tällaisten unien aikana en ole huomannut että poljen autoa eteenpäin kun muut ajavat ohi; tämä on sikäli erikoista, että normaalisti uneni ovat tietoisia. Auton polkeminen eteenpäin pitkää ja jyrkkää ylämäkeä pikatiellä ei kuitenkaan tunnu sitä juuri koskaan olevan, en havaitse näkeväni unta.
Asuin viisi vuotta ihmisen kanssa, joka näki unta siitä, että huristeli eteenpäin lasten kolmipyöräisellä, jossa oli auton moottori. Samaan aikaan minä näin unia joissa poljin valtavan suurta autoa liikenteen keskellä.
Hmm.
Minun unissani on muutamia toistuvia elementtejä, joista noin viiden viime vuoden aikana yleisimmäksi on noussut linja-auto. Minä olen matkalla paikasta toiseen bussilla vähintään kerran viikossa, noin neljänä kertana viidestä lähden liikkeelle yläasteen pihasta sillä samalla koulubussilla jolla lähdin siellä ollessani joka arkipäivä kohti kotia. Unissa bussi joko eksyy, ei pysähdy halutuilla pysäkeillä tai sitten matka on muuten vain pitkä. Se jatkuu aina tunteja, usein päiviä; tämä kuuluu linja-autouniin. Useiden päivien päättymätön matka, jonka aikana bussin sisällä tapahtuu yhteisöllistymistä, ihmisten välistä kanssakäyntiä ja yleensä jotain ahdistavaa. Ulkopuolella vilisevät maisemat ovat enimmäkseen yhä syrjäisemmäksi käyviä maalaisnäkymiä. Metsää, peltoja, hiekkaisia teitä. Yleensä tulee pimeä. Bussiunet eivät milloinkaan lopu matkan päättymiseen vaan ne jäävät aina kesken.
Toinen toistuvuus on suuret ajoneuvot joissa ei ole moottoria, yleensä ne ovat henkilöautoja, mutta moottoripyöriäkin esiintyy toisinaan, enkä ole todellisuudessa koskaan sellaisella ajanut. Tämä on paljon linja-autoa vanhempi ilmiö unissani, ensimmäiset havainnot lienevät teinivuosilta. Edelleen näen tällaisen unen keskimäärin kerran kuussa. Ajan autoa tiellä, usein vilkkaasti liikennöidyllä, ja tunnen hirvittävää ahdistusta siitä, että ajo on paitsi fyysisesti ylivoimaisen raskasta, myös hidasta. Koska autossa ei ole moottoria, ajan sitä polkien, olen hirvittävän väsynyt ja rasittunut aina jo unen alkaessa. Vielä kertaakaan kaikkien kymmenien tällaisten unien aikana en ole huomannut että poljen autoa eteenpäin kun muut ajavat ohi; tämä on sikäli erikoista, että normaalisti uneni ovat tietoisia. Auton polkeminen eteenpäin pitkää ja jyrkkää ylämäkeä pikatiellä ei kuitenkaan tunnu sitä juuri koskaan olevan, en havaitse näkeväni unta.
Asuin viisi vuotta ihmisen kanssa, joka näki unta siitä, että huristeli eteenpäin lasten kolmipyöräisellä, jossa oli auton moottori. Samaan aikaan minä näin unia joissa poljin valtavan suurta autoa liikenteen keskellä.
Hmm.
7.3.05
Silmänräpäyksiä, osa 38
Ryömimässä jotain käytävää pitkin, melkein kuin muovia, mutta elävää, sykkivät ja vääntelehtivät seinät puristuvat kiinni joka puolelta mutta käytävässä on silti helppo hengittää, se ei ole tappava käytävä, se ei tukehduta. Eteneminen on vaikeaa, käytävä ei ole missään kiinni, roikkuu keskellä tyhjää tai ehkä se kiitää läpi pimeän avaruuden, ikuisesti. Värivaloja näkyy joskus käytävän ohuiden seinien läpi, eikä koskaan uskalla puhkaista seinämään pientä reikää vaikka tuntisi sen olevan mahdollista.
Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.
Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)