Lenkkarit liukuvat soralla, minä lennän halki tämän loppukesän päivän. Nautin elämästä. Ajattelen niitä ihmisiä jotka olen tuntenut, ajattelen ystäviäni ja niitä jotka ovat vittuuntuneet minuun ja ajattelen että näkisivätpä nyt, tietäisivätpä. Vähät siitä että olen yksi tuhansista, olen kuitenkin saavuttanut jotain suurta.
Kerron asiasta, kadunnimet ja korttelit, ihmiset ja liikennevalot kulkevat ohi ja minä käyn pääni sisällä yksipuolista keskustelua jossa erilaisin toinen toistaan tarkemmin sanankääntein ilmoitan kaikille sukulaisilleni, kaikille vanhoille kavereilleni (missä he kaikki ovat nyt?), kansanopistolaisille, kollegoilleni eri työpaikoissa, perheelle, kaikille entisille ja nykyisille ihmisille joita olen palavasti rakastanut ja rakastan, jokaiselle heistä minä kerron että minusta on juuri nyt tänä syksynä tullut opiskelija, yhteiskunnan hyväksymä ihminen.
Ja he ajattelevat että mitä siitä, ja he ajattelevat että eipä olisi uskonut, ja mielipiteestään huolimatta he ovat salaa sisällään kateellisia. Ja minä myhäilen. Ja kerron taas seuraavalle vastaantulijalle, ja hymyilen, ja kadunnimet vilahtelevat ohitseni kun minä juoksen, ja minä kerron uutisen jokaiselle kaupungin asukkaalle, kiinnitän sen jokaiselle ilmoitustaululle, jokaisen kerrostalon seinään.
11.3.05
10.3.05
Silmänräpäyksiä, osa 39
Paperi allekirjoitetaan ja viedään toimistoon josta saa toisen paperin joka allekirjoitetaan ja viedään toiseen toimistoon, välillä käydään maksamassa lasku jonka kuittia näyttämällä saa paperin joka oikeuttaa toiseen paperiin. Jonot etenevät tasaisen hitaasti, jos erehtyy kysymään jotain on luuseri, uncool, joukkoon kuulumaton.
-Sori, sun suoritusta ei vielä näy koneella.
Ja se siitä, sen sanottuaan hän odottaa minun siirtyvän eteenpäin. Käytin oman kymmensekuntiseni, ja jos en ymmärrä jatkaa, tulee jonon kulkuun häiriö joka heijastuu seuraavaan jonoon jossain muualla joka heijastuu jossain kaukana johonkin toiseen jonoon ja kaikki pysähtyy kirskuen, viive kasvaa jono jonolta ja lopulta, ehkä seuraavan päivän iltapäivään mennessä, minä olen onnistunut pysäyttämään koko yliopiston toiminnan.
Se ei häiritse minua. Minä maksoin yli viikko sitten koko vitun summan juuri sille vitun tilille jonka numero oli siinä vitun lapussa joka saapui postista. Ja minä sanon sen sille helvetin rastapäälle, vain niukasti kauniimmin sanankääntein. Tunnen jonon paineen selässäni, ja hänen otsansa kurtistuu, hän on lakannut pitämästä minusta. Ehkä hän jo toivoo että hänen pöytänsä reunan alla olisi nappi jolla kutsua vartijat paikalle, mutta sellaisia ei ole kuin elokuvissa ja pankeissa ja hän sanoo minulle uudestaan lähes samoin sanoin ettei minun maksusuoritukseni näy tilillä jonka tiedot hänen hienon tietokoneensa näytölle tulevat.
-Mikä maksaa? kysyy ääni noin kolme jonon yksikköä minun takanani ja minä murrun, en kykene taistelemaan niin suurta kollektiivista mieltä vastaan. Katselen ympärilleni, en näe ketään tuttuja, kukaan ei katso minua ymmärtäväisesti, minun on aika mennä. Siirryn syrjään ja jono jatkaa kulkuaan. Viive ei ollut tarpeeksi pitkä, se on mahdollista vielä kuroa umpeen. Katson kuinka kolme seuraavaa asioivat nopeasti ja asiallisesti, kaikki sujuu hyvin. Minä kävelen hitaasti ulos auringonpaisteeseen ja yritän muistella onko minulla koskaan ollut mitään virallista kantaa enteisiin. Uskonko minä niihin vai en? Nyt olisi hyvä todeta että en.
-Sori, sun suoritusta ei vielä näy koneella.
Ja se siitä, sen sanottuaan hän odottaa minun siirtyvän eteenpäin. Käytin oman kymmensekuntiseni, ja jos en ymmärrä jatkaa, tulee jonon kulkuun häiriö joka heijastuu seuraavaan jonoon jossain muualla joka heijastuu jossain kaukana johonkin toiseen jonoon ja kaikki pysähtyy kirskuen, viive kasvaa jono jonolta ja lopulta, ehkä seuraavan päivän iltapäivään mennessä, minä olen onnistunut pysäyttämään koko yliopiston toiminnan.
Se ei häiritse minua. Minä maksoin yli viikko sitten koko vitun summan juuri sille vitun tilille jonka numero oli siinä vitun lapussa joka saapui postista. Ja minä sanon sen sille helvetin rastapäälle, vain niukasti kauniimmin sanankääntein. Tunnen jonon paineen selässäni, ja hänen otsansa kurtistuu, hän on lakannut pitämästä minusta. Ehkä hän jo toivoo että hänen pöytänsä reunan alla olisi nappi jolla kutsua vartijat paikalle, mutta sellaisia ei ole kuin elokuvissa ja pankeissa ja hän sanoo minulle uudestaan lähes samoin sanoin ettei minun maksusuoritukseni näy tilillä jonka tiedot hänen hienon tietokoneensa näytölle tulevat.
-Mikä maksaa? kysyy ääni noin kolme jonon yksikköä minun takanani ja minä murrun, en kykene taistelemaan niin suurta kollektiivista mieltä vastaan. Katselen ympärilleni, en näe ketään tuttuja, kukaan ei katso minua ymmärtäväisesti, minun on aika mennä. Siirryn syrjään ja jono jatkaa kulkuaan. Viive ei ollut tarpeeksi pitkä, se on mahdollista vielä kuroa umpeen. Katson kuinka kolme seuraavaa asioivat nopeasti ja asiallisesti, kaikki sujuu hyvin. Minä kävelen hitaasti ulos auringonpaisteeseen ja yritän muistella onko minulla koskaan ollut mitään virallista kantaa enteisiin. Uskonko minä niihin vai en? Nyt olisi hyvä todeta että en.
9.3.05
Päivän sana
Kuinka todennäköistä on, että saman päivän aikana kuulee kahdelta toisiinsa liittymättömältä ihmiseltä täysin eri yhteydessä sanan "käänteisosmoosi"?
Ei niin voi käydä kenellekään, ja tänään minulle kävi niin. En ole koskaan ennen kuullut koko sanaa. Epäilen ettei sellaista ole oikeasti edes olemassa.
Ehkä kiinnitän liikaa huomiota tämänkaltaisiin asioihin, varsinkin kun niitä tuntuu nykyisin riittävän. Silti mykisti. Mitä seuraavaksi?
Ei niin voi käydä kenellekään, ja tänään minulle kävi niin. En ole koskaan ennen kuullut koko sanaa. Epäilen ettei sellaista ole oikeasti edes olemassa.
Ehkä kiinnitän liikaa huomiota tämänkaltaisiin asioihin, varsinkin kun niitä tuntuu nykyisin riittävän. Silti mykisti. Mitä seuraavaksi?
8.3.05
Elementtejä
Ajattelen toistuvasti unia. Kuinka vieraalta toisen ihmisen unet näyttäisivät? Jos unet sekoittuisivat ensi yönä, millaisia unia nappaisin naapurista? Luulen eron olevan suuri. Se olisi telepatian syvempi muoto, niiden ajatusten lukeminen, joita ajattelija itsekään ei ole täysin hahmottanut.
Minun unissani on muutamia toistuvia elementtejä, joista noin viiden viime vuoden aikana yleisimmäksi on noussut linja-auto. Minä olen matkalla paikasta toiseen bussilla vähintään kerran viikossa, noin neljänä kertana viidestä lähden liikkeelle yläasteen pihasta sillä samalla koulubussilla jolla lähdin siellä ollessani joka arkipäivä kohti kotia. Unissa bussi joko eksyy, ei pysähdy halutuilla pysäkeillä tai sitten matka on muuten vain pitkä. Se jatkuu aina tunteja, usein päiviä; tämä kuuluu linja-autouniin. Useiden päivien päättymätön matka, jonka aikana bussin sisällä tapahtuu yhteisöllistymistä, ihmisten välistä kanssakäyntiä ja yleensä jotain ahdistavaa. Ulkopuolella vilisevät maisemat ovat enimmäkseen yhä syrjäisemmäksi käyviä maalaisnäkymiä. Metsää, peltoja, hiekkaisia teitä. Yleensä tulee pimeä. Bussiunet eivät milloinkaan lopu matkan päättymiseen vaan ne jäävät aina kesken.
Toinen toistuvuus on suuret ajoneuvot joissa ei ole moottoria, yleensä ne ovat henkilöautoja, mutta moottoripyöriäkin esiintyy toisinaan, enkä ole todellisuudessa koskaan sellaisella ajanut. Tämä on paljon linja-autoa vanhempi ilmiö unissani, ensimmäiset havainnot lienevät teinivuosilta. Edelleen näen tällaisen unen keskimäärin kerran kuussa. Ajan autoa tiellä, usein vilkkaasti liikennöidyllä, ja tunnen hirvittävää ahdistusta siitä, että ajo on paitsi fyysisesti ylivoimaisen raskasta, myös hidasta. Koska autossa ei ole moottoria, ajan sitä polkien, olen hirvittävän väsynyt ja rasittunut aina jo unen alkaessa. Vielä kertaakaan kaikkien kymmenien tällaisten unien aikana en ole huomannut että poljen autoa eteenpäin kun muut ajavat ohi; tämä on sikäli erikoista, että normaalisti uneni ovat tietoisia. Auton polkeminen eteenpäin pitkää ja jyrkkää ylämäkeä pikatiellä ei kuitenkaan tunnu sitä juuri koskaan olevan, en havaitse näkeväni unta.
Asuin viisi vuotta ihmisen kanssa, joka näki unta siitä, että huristeli eteenpäin lasten kolmipyöräisellä, jossa oli auton moottori. Samaan aikaan minä näin unia joissa poljin valtavan suurta autoa liikenteen keskellä.
Hmm.
Minun unissani on muutamia toistuvia elementtejä, joista noin viiden viime vuoden aikana yleisimmäksi on noussut linja-auto. Minä olen matkalla paikasta toiseen bussilla vähintään kerran viikossa, noin neljänä kertana viidestä lähden liikkeelle yläasteen pihasta sillä samalla koulubussilla jolla lähdin siellä ollessani joka arkipäivä kohti kotia. Unissa bussi joko eksyy, ei pysähdy halutuilla pysäkeillä tai sitten matka on muuten vain pitkä. Se jatkuu aina tunteja, usein päiviä; tämä kuuluu linja-autouniin. Useiden päivien päättymätön matka, jonka aikana bussin sisällä tapahtuu yhteisöllistymistä, ihmisten välistä kanssakäyntiä ja yleensä jotain ahdistavaa. Ulkopuolella vilisevät maisemat ovat enimmäkseen yhä syrjäisemmäksi käyviä maalaisnäkymiä. Metsää, peltoja, hiekkaisia teitä. Yleensä tulee pimeä. Bussiunet eivät milloinkaan lopu matkan päättymiseen vaan ne jäävät aina kesken.
Toinen toistuvuus on suuret ajoneuvot joissa ei ole moottoria, yleensä ne ovat henkilöautoja, mutta moottoripyöriäkin esiintyy toisinaan, enkä ole todellisuudessa koskaan sellaisella ajanut. Tämä on paljon linja-autoa vanhempi ilmiö unissani, ensimmäiset havainnot lienevät teinivuosilta. Edelleen näen tällaisen unen keskimäärin kerran kuussa. Ajan autoa tiellä, usein vilkkaasti liikennöidyllä, ja tunnen hirvittävää ahdistusta siitä, että ajo on paitsi fyysisesti ylivoimaisen raskasta, myös hidasta. Koska autossa ei ole moottoria, ajan sitä polkien, olen hirvittävän väsynyt ja rasittunut aina jo unen alkaessa. Vielä kertaakaan kaikkien kymmenien tällaisten unien aikana en ole huomannut että poljen autoa eteenpäin kun muut ajavat ohi; tämä on sikäli erikoista, että normaalisti uneni ovat tietoisia. Auton polkeminen eteenpäin pitkää ja jyrkkää ylämäkeä pikatiellä ei kuitenkaan tunnu sitä juuri koskaan olevan, en havaitse näkeväni unta.
Asuin viisi vuotta ihmisen kanssa, joka näki unta siitä, että huristeli eteenpäin lasten kolmipyöräisellä, jossa oli auton moottori. Samaan aikaan minä näin unia joissa poljin valtavan suurta autoa liikenteen keskellä.
Hmm.
7.3.05
Silmänräpäyksiä, osa 38
Ryömimässä jotain käytävää pitkin, melkein kuin muovia, mutta elävää, sykkivät ja vääntelehtivät seinät puristuvat kiinni joka puolelta mutta käytävässä on silti helppo hengittää, se ei ole tappava käytävä, se ei tukehduta. Eteneminen on vaikeaa, käytävä ei ole missään kiinni, roikkuu keskellä tyhjää tai ehkä se kiitää läpi pimeän avaruuden, ikuisesti. Värivaloja näkyy joskus käytävän ohuiden seinien läpi, eikä koskaan uskalla puhkaista seinämään pientä reikää vaikka tuntisi sen olevan mahdollista.
Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.
Ja aina siinä kohtaa herää, aina kun on ehtinyt ajatella että jos menisi siitä seinämästä läpi, mihin joutuisi. Ei se koskaan selviä. Kolmantena yönä sama uni, ja edelleen minä kiitän kaikkia jumalia ja mitä henkiolentoja ja metsänpeikkoja ikinä täytyykään kiittää siitä että minä kuulun siihen joukkoon jota akateeminen elämä luokseen tänä vuonna kutsuu. Minä niin vihasin tätä, vielä kaksi vuotta sitten minä vihasin pelkkää ajatusta.
Silmänräpäyksiä, osa 37
Voi Kristus, heräsin kaksi minuuttia sen jälkeen kun herätyskello oli soinut ja tajusin kiskovani alushousuja jalkaan farkkujen päälle. Ann-Mari katsoi minua sängystä ja räjähti nauramaan niin että vesi valui silmistä ja minun pääni tyhjeni täysin, tunti aikaa siihen saatanan pääsykokeeseen ja minulla löi mustaksi.Aamiaiseksi kuppi kahvia ja donitsi, eilisestä paketista oli jäljellä yksi. Amerikkalaista, myönnän, mutta juusto oli loppu ja pelkän puolikuivan limpun järsiminen ei innostanut, eikä toivon mukaan innosta ikinä. Ulkona lämmin, melkein kuuma, parvekkeen oven saa jättää auki koko päiväksi. Shortsi- ja paitakeli, paljon päätä kääntävää katsottavaa matkalla yliopistolle johonkin perkeleen rakennukseen jolla on idiootti nimi, sinne samaan lehmälaumaan taas. Yritä tässä nyt ajatella, voi Jee-ee-ee-sus mikä pakkaus kävelee kirkon vierellä vastaan, en tiennyt että noin kireitä toppeja on.
Poistuin kokeesta puolisen tuntia ennen kuin sain kaiken valmiiksi mutta nälkä oli liian kova enkä kyennyt keskittymään enää. Pizzalle, kävi miten kävi. Ann-Mari ja "porukka" odottavat kirkkopuistossa. Helvetin hieno päivä, upea kesä tulossa. Toivotaan edes.
6.3.05
Kaupunkimieliala
Ellei lasketa sitä, kun tammikuussa 1996 ajoin bussiasemalta raitiovaunulla Tilkkaan ja takaisin, olen viimeksi käynyt Helsingissä toukokuussa 1992 ysiluokan kevätretkellä. Olipa siis vaikuttava kokemus eilen. Ajoin metrolla. Voiko moni asia olla yhtä scifiä? Kummallista korkeaa ujellusta pitävä maan alla etenevä juna, pitkät liukuportaat pitkässä kimaltavassa syvyyksiin ja/tai korkeuksiin syöksyvässä tunnelissa. Pikkupoika minussa villiintyi, eikä metro toki ollut ainoa syy.
Senaatintorilla oli mukava käyskennellä, tosin se oli pienempi kuin luulin. Opin myös, että Kallion katuja kävellessään ei ole syytä laulaa ääneen Sir Elwoodin Kaduilla Kallion. Kolmannella linjalla sentään älysin pysyä vaiti. Helsingissä oli joka toisessa korttelissa pikaruokapaikka nimeltä Chilli. Levinneekö koskaan pohjoisemmaksi ja kannattaako henkeä pidätellä sitä odotellessa, nämä ovat kysymyksiä jotka vaivaavat mieltä ellei mitään muuta ajateltavaa enää jäljellä ole. Lasipalatsissa kahvit ja suklaamuffinssit ja monitulkintaisia katseita pöydän puolelta toiselle. Marski oli itsensä, eduskuntatalon lisärakennus taas julmetusti rumempi kuin mitä olin kuvista vaikutelmaa saanut. Rehellisesti sanoen hirveä esimerkki siitä, minkä kaiken voi modernissa arkkitehtuurissa tehdä väärin. Onneksi Kiasma oli vieressä muistuttamassa etteivät asiat aina ole huonosti.
Helsinki on iso. Joskus pidin Turkua isona, Tamperetta olen tähän asti pitänyt isona, mutta ne ovat pieniä. Helsinki on iso, ja Helsingissä on paljon kauniita rakennuksia. Ihmiset käyttäytyvät helsinkiläisesti. Harpoimme torien poikki, siltojen kautta, kaupunginosiin, kirkkojen vierestä, rakennuksiin, kujille.
On kuin.
Kiitos, Jutta.
Senaatintorilla oli mukava käyskennellä, tosin se oli pienempi kuin luulin. Opin myös, että Kallion katuja kävellessään ei ole syytä laulaa ääneen Sir Elwoodin Kaduilla Kallion. Kolmannella linjalla sentään älysin pysyä vaiti. Helsingissä oli joka toisessa korttelissa pikaruokapaikka nimeltä Chilli. Levinneekö koskaan pohjoisemmaksi ja kannattaako henkeä pidätellä sitä odotellessa, nämä ovat kysymyksiä jotka vaivaavat mieltä ellei mitään muuta ajateltavaa enää jäljellä ole. Lasipalatsissa kahvit ja suklaamuffinssit ja monitulkintaisia katseita pöydän puolelta toiselle. Marski oli itsensä, eduskuntatalon lisärakennus taas julmetusti rumempi kuin mitä olin kuvista vaikutelmaa saanut. Rehellisesti sanoen hirveä esimerkki siitä, minkä kaiken voi modernissa arkkitehtuurissa tehdä väärin. Onneksi Kiasma oli vieressä muistuttamassa etteivät asiat aina ole huonosti.
Helsinki on iso. Joskus pidin Turkua isona, Tamperetta olen tähän asti pitänyt isona, mutta ne ovat pieniä. Helsinki on iso, ja Helsingissä on paljon kauniita rakennuksia. Ihmiset käyttäytyvät helsinkiläisesti. Harpoimme torien poikki, siltojen kautta, kaupunginosiin, kirkkojen vierestä, rakennuksiin, kujille.
On kuin.
Kiitos, Jutta.
4.3.05
Wicked games
Unessani koko maailma näki olympialaisten suorassa tv-lähetyksessä murhan. Kyseessä oli uuden uimalajin, nimeltään "Swim to your friend", palkintojenjakotilaisuus altaan reunalla. Chris Isaak oli voittanut kultaa, Ville Valo sijoittunut hopealle. Varoittamatta juhlallisuusseremonioiden vasta alkaessa Valo kiskaisi housunvyötäröltään esiin pistoolin ja ampui Isaakia lähietäisyydeltä vatsaan. Tämä suistui altaaseen miljoonien ihmisten katsellessa.
Itse seurasin tilannetta ulkona, oli pimeä syysyö ja meitä oli pieni joukko kertynyt viettämään olympia-henkistä iltaa. Olimme omakotilähiössä, mutta taivaanrannassa kohosivat pilvenpiirtäjien hahmot, juuri tuossa kaupungissa olympialaisia parhaillaan vietettiin. Ulos oli viritetty tv:itä, joista tapahtumia saattoi katsella. Useimmat sähelsivät omiaan, minä satuin näkemään tapauksen ja ahdistuin. Loggasin välittömästi itseni verkkoon ja etsin imdb:stä Chris Isaakin tiedot; kyllä, tämä päivä oli merkitty kuolinpäiväksi. Tulin hyvin surulliseksi. Selailin verkosta kuvia, joissa Chris Isaak, onnellinen mies, vietti aikaa vaimonsa ja vasta vauvaikäisen lapsensa kanssa. Koko maailman sympatia oli tietenkin hänen puolellaan, ja Ville Valo nähtiin pahan ruumiillistumana.
Suomen televisioon kisastudiota paitsi juonsi, myös ilmeisesti ohjasi Tuula-Liina Varis. Hän palasi kuviin ja vaikutti hyvin ahdistuneelta siitä, ettei ollut katkaissut lähetystä ampumisen jälkeen, kuten ilmeisesti useimmissa maissa oli tehty, vaan jatkanut kuvan näyttämistä altaalta, jonne uhrin ruumis vajosi. Varis ajautui jonkinlaiseen puolihysteeriseen itsetutkiskeluun suorassa kisastudiossa. Minä päädyin keskustelemaan tapauksesta amerikkalaisen tytön kanssa siellä pimeän ja tihkusateisen omakotitaloalueen takapihalla. Pohdin mahtaakohan Valo joutua tuomioon Yhdysvalloissa, missä ampuminen tapahtui, vai haluaako hän palata Suomeen. Tyttö kysyi mitä merkitystä tällä on. Paljonkin, vastasin, ja kerroin että Amerikassa hän ei selviäisi elinkautista vähemmällä, kun taas Suomessa maksimirangaistus on kymmenen vuotta. Unessa kommenttini ei ollut arvolatautunut, enkä nytkään esitä sitä esimerkiksi kitkeränä mielipiteenä siitä, että rikolliset pääsevät täällä liian vähällä, koska en ole sitä mieltä. Keskusteluumme liittyi muutamia muita paikalla roikkuvia. Eivätkös ne molemmat juuri julkaisseet levyn, joku kysyi, ja minä myönsin. Sekä Chris Isaakin että Ville Valon albumit olivat tulleet markkinoille juuri sopivasti olympiakisojen alla samalle kohdeyleisölle sunnattuina. Joku muisteli että artistit vieläpä vierailivat toistensa levyillä. Tämän virhetiedon korjasin; Ville Valo kyllä vieraili Chris Isaakin levyllä, mutta toisin päin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua. Oli selvää kumpi oli mestari ja kumpi hännystelijä.
Olympialaiset olivat päättymässä, "Swim to your friend" oli ollut viimeinen laji. Valmistauduimme katsomaan ilotulitusta, jonka tiesimme päättävän nämä kansainväliset riemujuhlat. Huomasin vieressäni Ville Valon, olimme edelleen siellä pimeällä pihamaalla. Hän näytti pelokkaalta, kävelimme samaan suuntaan, kohti läheisen talon kuistia. Sain hämäriä muistikuvia; ampuminen oli tapahtunut heti kun Isaak ja Valo olivat saapuneet kuistin alle. Tapahtumat olivat käynnistymässä alusta uudestaan. Hermostuin, etsin katseellani Isaakia, tämä oli lähistöllä, muttei vielä ollut nähnyt meitä. Ojensin Valolle vyötäisiltäni pistoolin ja kuiskasin "pakene!". Hän juoksi pensaikkojen kätköihin ja ilotulitus alkoi. Taivaantäyttävät valokuviot kohosivat ilmoille niiden läheisten pilvenpiirtäjien takaa, ja maahan satoi luotikuurojen voimalla jotain pientä, kovaa ja valkoista. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että rakettien ohella kisapaikalta ammuttiin ilmoille miljoonittain Marianne-karkkeja kaikkien lähiseudun asukkaiden iloksi. Katselin niiden iskeytymistä maahan ja olin ihan tyytyväinen siitä, että sijaitsin kuistinkatoksen alla.
*
Ei nyt muuta. Jos Freud sattuu tätä lukemaan, niin heittäköön sähköpostilla. Minä pakkaan nyt tavarani ja alan valmistautua junalle lähtöön. Viikonloppu menee taas muualla. Menköön hyvissä merkeissä.
"I ain't happy, I'm feeling glad
I got sunshine, in a bag
I'm useless,but not for long
The future is coming on"
(Gorillaz / Clint Eastwood)
Itse seurasin tilannetta ulkona, oli pimeä syysyö ja meitä oli pieni joukko kertynyt viettämään olympia-henkistä iltaa. Olimme omakotilähiössä, mutta taivaanrannassa kohosivat pilvenpiirtäjien hahmot, juuri tuossa kaupungissa olympialaisia parhaillaan vietettiin. Ulos oli viritetty tv:itä, joista tapahtumia saattoi katsella. Useimmat sähelsivät omiaan, minä satuin näkemään tapauksen ja ahdistuin. Loggasin välittömästi itseni verkkoon ja etsin imdb:stä Chris Isaakin tiedot; kyllä, tämä päivä oli merkitty kuolinpäiväksi. Tulin hyvin surulliseksi. Selailin verkosta kuvia, joissa Chris Isaak, onnellinen mies, vietti aikaa vaimonsa ja vasta vauvaikäisen lapsensa kanssa. Koko maailman sympatia oli tietenkin hänen puolellaan, ja Ville Valo nähtiin pahan ruumiillistumana.
Suomen televisioon kisastudiota paitsi juonsi, myös ilmeisesti ohjasi Tuula-Liina Varis. Hän palasi kuviin ja vaikutti hyvin ahdistuneelta siitä, ettei ollut katkaissut lähetystä ampumisen jälkeen, kuten ilmeisesti useimmissa maissa oli tehty, vaan jatkanut kuvan näyttämistä altaalta, jonne uhrin ruumis vajosi. Varis ajautui jonkinlaiseen puolihysteeriseen itsetutkiskeluun suorassa kisastudiossa. Minä päädyin keskustelemaan tapauksesta amerikkalaisen tytön kanssa siellä pimeän ja tihkusateisen omakotitaloalueen takapihalla. Pohdin mahtaakohan Valo joutua tuomioon Yhdysvalloissa, missä ampuminen tapahtui, vai haluaako hän palata Suomeen. Tyttö kysyi mitä merkitystä tällä on. Paljonkin, vastasin, ja kerroin että Amerikassa hän ei selviäisi elinkautista vähemmällä, kun taas Suomessa maksimirangaistus on kymmenen vuotta. Unessa kommenttini ei ollut arvolatautunut, enkä nytkään esitä sitä esimerkiksi kitkeränä mielipiteenä siitä, että rikolliset pääsevät täällä liian vähällä, koska en ole sitä mieltä. Keskusteluumme liittyi muutamia muita paikalla roikkuvia. Eivätkös ne molemmat juuri julkaisseet levyn, joku kysyi, ja minä myönsin. Sekä Chris Isaakin että Ville Valon albumit olivat tulleet markkinoille juuri sopivasti olympiakisojen alla samalle kohdeyleisölle sunnattuina. Joku muisteli että artistit vieläpä vierailivat toistensa levyillä. Tämän virhetiedon korjasin; Ville Valo kyllä vieraili Chris Isaakin levyllä, mutta toisin päin ei olisi milloinkaan voinut tapahtua. Oli selvää kumpi oli mestari ja kumpi hännystelijä.
Olympialaiset olivat päättymässä, "Swim to your friend" oli ollut viimeinen laji. Valmistauduimme katsomaan ilotulitusta, jonka tiesimme päättävän nämä kansainväliset riemujuhlat. Huomasin vieressäni Ville Valon, olimme edelleen siellä pimeällä pihamaalla. Hän näytti pelokkaalta, kävelimme samaan suuntaan, kohti läheisen talon kuistia. Sain hämäriä muistikuvia; ampuminen oli tapahtunut heti kun Isaak ja Valo olivat saapuneet kuistin alle. Tapahtumat olivat käynnistymässä alusta uudestaan. Hermostuin, etsin katseellani Isaakia, tämä oli lähistöllä, muttei vielä ollut nähnyt meitä. Ojensin Valolle vyötäisiltäni pistoolin ja kuiskasin "pakene!". Hän juoksi pensaikkojen kätköihin ja ilotulitus alkoi. Taivaantäyttävät valokuviot kohosivat ilmoille niiden läheisten pilvenpiirtäjien takaa, ja maahan satoi luotikuurojen voimalla jotain pientä, kovaa ja valkoista. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että rakettien ohella kisapaikalta ammuttiin ilmoille miljoonittain Marianne-karkkeja kaikkien lähiseudun asukkaiden iloksi. Katselin niiden iskeytymistä maahan ja olin ihan tyytyväinen siitä, että sijaitsin kuistinkatoksen alla.
*
Ei nyt muuta. Jos Freud sattuu tätä lukemaan, niin heittäköön sähköpostilla. Minä pakkaan nyt tavarani ja alan valmistautua junalle lähtöön. Viikonloppu menee taas muualla. Menköön hyvissä merkeissä.
"I ain't happy, I'm feeling glad
I got sunshine, in a bag
I'm useless,but not for long
The future is coming on"
(Gorillaz / Clint Eastwood)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)