Olen tänään keskustellut kuuden ihmisen kanssa. Olen kertonut anekdootin miehestä, joka kävi aamukahvilla Forssan Autokeitaalla, kaukaa, pyörällä. Olen epäillyt maisemakuvauksessa olevan vain yksi mahdollinen toimintatapa: tähdätä kameralla maisemaa ja ottaa kuva (voin olla väärässä). Olen ottanut kopioita englanninkielisestä artikkelista. Olen saanut vaihtorahana kaksi euroa kahtenakymmenenä kymmenen sentin kolikkona. Olen polttanut tupakan. Olen juonut kaksi mukillista sitruunateetä, kaksi mukillista kahvia. Olen keskustellut naistutkimuksesta. Olen sytyttänyt kynttilöitä asuntooni. Olen katsellut parvekkeella täysikuuta tuntien polttavaa halua olla muualla. Kuu ei vienyt minua sinne. Olen tänään asioinut yliopiston kopiopalvelussa, lounaskahvilassa, maksuautomaatilla, ruokakaupassa ja postissa. Olen kirjoittanut käsin kirjeen. Olen kirjoittanut toista sivua novellia, jonka kertojana on vanha mies, hautausmaalla, hiostavan kuumana kesäpäivänä. Olen kuunnellut kaksi cd:tä. Olen vastannut puhelimeen kerran, soittanut kahdesti. Olen lähettänyt kolme tekstiviestiä. Olen tänään toivonut. Olen muistellut aikoja, jolloin ei ollut kännyköitä. Olen saanut kuulla kertomuksia kissoista, jotka karkaavat asunnosta rappukäytävään. Olen kertonut kahdesta tuntemastani 18-vuotiaasta kissasta. Olen katsonut jakson Päivien viemää. Olen vetänyt kymmenen leukaa. Olen tänään muistellut viimekeväistä ruotsinlaivamatkaa, ja saanut yksityiskohtaisen selontoen siitä, mikä on picnic-risteily. Olen saanut sähköpostia. Olen tänään syönyt neljä palaa suklaata. Olen, olenko? Olen jutellut puhelimessa tunnin sellaisen ihmisen kanssa, jota en ole vielä koskaan tavannut. Niinkö helposti se käy? Sen ei pitäisi, ja kuitenkin. Mikseivät asiat näytä selviltä ja yksinkertaisilta, ja jos näyttävätkin, niihin ei usko. Ihminen ei tahdo. Järki ei halua antaa tunteen viedä.
24.2.05
23.2.05
Sijaisväkkärä
eli "Joku käyttää wc:täni kun en ole kotona!"
tai "Vaikka oletkin paranoidi, ei se tarkoita etteikö puheluitasi kuunneltaisi"
Olen tänään kirjoittanut esseen Monika Fludernikin kehittelemästä "luonnollisen narratologian" mallista kirjallisuudessa. Sanat eivät terävinä sivaltuneet ajatuksistani näytölle. Printattunakin essee huokui löyhäpäistä tyhjyyttä; paperin olisi voinut täyttää jollain hyödyllisemmälläkin, esimerkiksi pommiohjeilla, juuri niillä joita internet on täynnä.
Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".
"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...
Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.
Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.
"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."
(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)
Pommeja, ajatuksiinsa ei voi luottaa, ne saattavat räjähtää. Kirjallisen huumorin kurssista sain arvosanaksi 2,5 ja näin kilahti kassaan lisää opintoviikkoja. Niiden kertyminen on kuin katselisi akvaariossa kasvavan levän etenemistä kohti pintaa. Kokemuksesta vaikuttuu, mutta pirun hidasta se on. Ja sitten on tietenkin vielä "opintojen katoaminen rekisteristä".
"Opintojen katoaminen rekisteristä" havaittiin ensi kerran joulukuussa 2001. Silminnäkijöiden mukaan tapahtuma oli nopea eikä jättänyt havaittavia jälkiä, mutta sen vaikutuksista ja myöhemmin kerääntyneistä merkityksistä kiistellään edelleen. On aivan kuin "opintojen katoaminen rekisteristä" olisi suoritettu tarkoituksella, mutta tarkoituksellisista tahoista ei olla selvillä. Tahot vaikenevat, monetkin. Ja... ja hiljalleen uneen painuu kasvavan lapsen mieli...
Kirjoitus keskeytyi. "Tällä tasolla ei tehdä tämänkaltaisia virheitä", totesi jyrkkä ääni puhelimessa ja katosi tasaisena kaikuvaan ujellukseen. Hikipisara vieri ohimolta poskea pitkin alas. Jätin jälkiä elämästäni niin moneen rekisteriin, tietokantaan, kokoomateokseen, luetteloon, etten enää hallinut tekemisistäni piirrettyjä kaavioita. Halusin nollatilaan. Monimuotoisuudessani katosin kaikilta, yhteydenotot hiipuivat hiilloksena. Entä missä kulki blogiyhteisön itsetietoisuuden ja tahollaan merkitykselliseksi tekemisen raja? Onhan se nyt vittusaatanaa, että tämän päivän Suomessa tosiasioita ylöskirjaava henkilö voi saada kunnianloukkaussyytteen, mikä sattui verkkotoverilleni Janille. Hänen tinkimätön linjansa on ennenkin herättänyt kunnioitusta, ja yhä vaan, suuremmin. Perkele kun viestintuojia yritetään vaientaa ja samaan aikaan hyssyttelijöistä ja hännystelijöistä, mitäänsanomattomien epäsuuruuksien tekemisestä kaiken mahdollisen irtilypsävistä juoruhelvettihaaskalinnuista, pidetään huolta ja paapotaan, ota lisää mannaa taivaasta kultapieni, ja hyshys, kirjoita kivasti.
Että näin. Vitutti. Kohta varmaan taas.
"Kun avaan suuni ja sanon asiani harkiten,
se kuulostaa kuin olisin ulkoa oppinut sen..."
(Absoluuttinen Nollapiste / Lue tarina, osta puku, opi tanssi)
22.2.05
Kuvan jälkeen tulee ääni
Niin, ihminen on valettu muottiin, pohdiskelin minä kuin filosofeeraava ylioppilas konsanaan. Muotti rakentuu sellaisista asioista kuin ihmisen perhe, hänen asuinympäristönsä, se pieni piste historiassa johon hän on sijoittunut. Ne kaikki, lukuisista pienemmistä puhumattakaan, muovaavat ihmisen kokonaisuudeksi. Joskus siitä kokonaisuudesta puuttuu palasia. Se on luonnollista eikä sitä pidä pelästyä. Harva muotti on täysin ehjä; se on jopa niin harvinaista että sen voi nähdä jonkinlaisena puutteena. Liian sileästä pinnasta ei saa otetta. No joo, totesin itselleni pohdintojeni tässä vaiheessa täyttäen molemmat viinilasit uudelleen. (etikettiä ei pidä unohtaa vaikka vain itsensä kanssa keskustelisikin) Jäin odottamaan jatkoa, mutta sitä ei tullut joten yskäisin ja tartuin yksityiskohtaan. Onko pinnan karheus siis tavoiteltava ominaisuus? Vastaus viipyi, sillä aloin humaltua, mikä tietenkin siivitti pohdintoja yhä laadukkaammiksi. Ehkä tosiaan voi nähdä sitä parempana tilanteen, mitä enemmän lovia on pintaan kertynyt. Ne ovat persoonallisuuden piirteitä; ominaisuuksia joita ei ole muilla. Sileys voi olla kaunista, mutta aurinko heijastuu siitä aina samalla tavalla näkökulmasta riippumatta. Virheet ovat virheitä vain jos ne haluaa sellaisina nähdä. Yritätkö nyt puolustella itseäsi, kysyin, ja jouduin myöntämään. Painoin häpeissäni pääni, niskanikamat rusahtivat kuin hiiret puristimessa. Selitellä rosoisuuttasi!, jatkoin innostuen, mutta tajusin että asia olisi tullut jatkamatta selväksi. Poistuin miestenhuoneen suuntaan ja jäin katsomaan itseäni miettien mitä taas sanoin väärin.
*
Pohdintojeni syy ja alullepanija asuu Sinisessä ikuisuudessa. Kuka tietää missä mennään? Ei kukaan. Sehän on tässä maailmassa elämänhalua ylläpitävä voima jos mikä; kykenemättömyys olla varma. Eteenpäin voi katsoa monella tavalla. Hän sai otteen minusta.
*
Pohdintojeni syy ja alullepanija asuu Sinisessä ikuisuudessa. Kuka tietää missä mennään? Ei kukaan. Sehän on tässä maailmassa elämänhalua ylläpitävä voima jos mikä; kykenemättömyys olla varma. Eteenpäin voi katsoa monella tavalla. Hän sai otteen minusta.
21.2.05
Synestesia
Nyt on hyvä. Kuulen kauniita värejä.
On aika ryhtyä varovasti toivomaan asioita. Ei uskalla luvata mitään, eikä siihen ole tarvettakaan. Voi katsoa miltä tuntuu ja edetä askel kerrallaan. Älä huuda, hukutat kaiken tuohon ääneen.
Hyst.
Onko kaikkeus sokea? Meitä johdetaan kohti asioita. Näin heittäydytään hämäryyteen. "Hyppy tyhjyyteen" -niminen drinkki sisältää minttuviinaa ja Jägermeisteria. Ne jäävät lasiin kahdeksi kerrokseksi, joka sekoittuu vasta suussa. Hyppy tyhjyyteen. Kaksi erillistä olentoa, jotka kohtaavat pimeässä valmiina sekoittumaan toisiinsa. (ja sitten ne kustaan tienvarteen, okei, tässä vaiheessa vertaus alkaa käydä hieman takkuiseksi)
Paul McCartney sanoo kappaleessaan Heaven on a Sunday: "And if I only had one love / Yours would be the one I'd choose". Miten kukaan voi olla niin varma? Mitä tarkoittaa "only one love". Näytän tänään varovaisilta kosketuksilta.
Björk:
"We just met
and I know I'm a bit too intimate
but something huge is coming up
and we're both included"
...mutta mistä sen koskaan tietää? Ja miksi ihminen on sellainen että sen aina pitää niin hirveän varmasti kaikki tietää?
On aika ryhtyä varovasti toivomaan asioita. Ei uskalla luvata mitään, eikä siihen ole tarvettakaan. Voi katsoa miltä tuntuu ja edetä askel kerrallaan. Älä huuda, hukutat kaiken tuohon ääneen.
Hyst.
Onko kaikkeus sokea? Meitä johdetaan kohti asioita. Näin heittäydytään hämäryyteen. "Hyppy tyhjyyteen" -niminen drinkki sisältää minttuviinaa ja Jägermeisteria. Ne jäävät lasiin kahdeksi kerrokseksi, joka sekoittuu vasta suussa. Hyppy tyhjyyteen. Kaksi erillistä olentoa, jotka kohtaavat pimeässä valmiina sekoittumaan toisiinsa. (ja sitten ne kustaan tienvarteen, okei, tässä vaiheessa vertaus alkaa käydä hieman takkuiseksi)
Paul McCartney sanoo kappaleessaan Heaven on a Sunday: "And if I only had one love / Yours would be the one I'd choose". Miten kukaan voi olla niin varma? Mitä tarkoittaa "only one love". Näytän tänään varovaisilta kosketuksilta.
Björk:
"We just met
and I know I'm a bit too intimate
but something huge is coming up
and we're both included"
...mutta mistä sen koskaan tietää? Ja miksi ihminen on sellainen että sen aina pitää niin hirveän varmasti kaikki tietää?
20.2.05
Jossain rajalla
Tiahuanaco. Seison kivellä, joka on sileäreunainen ja osittain maahan vajonnut. Tuuli tavoittelee hiuksistani otetta, minä mietin mitä täällä oli sellaista, että Viracochan palvojat halusivat rakentaa temppelinsä juuri tänne. Mietin miksi myöhemmät sukupolvet ovat halunneet uskoa että juuri se on ollut Tiahuanacon merkitys alunperin. Temppeli? Siinäkö kaikki? Me näemme vain helppoja ja mustavalkoisia ratkaisuja.
Ilma on täällä raikkaampi kuin kaupungeissa, raikkaampi kuin pohjoisen pallonpuoliskon metsissäkin. Kevyempi, taivas näyttää avaruudelta, voi kuvitella näkevänsä tähdet auringon ympärillä. Lentokoneesta Chavin de Huantar oli näyttänyt pieneltä, unessa lensin Nazcan tasangon piirrosten yllä. Vuorenrinteeseen kaivettu kynttilänjalkaa muistuttava kolmihaarainen kuvio, pienen kylän kokoinen, nieli minut.
Boliviassa taksikuskit eivät tunnista kivenheiton päässä kotikaupungistaan sjaitsevien raunioiden nimiä. Tämän maailman vanhimmat vielä näkyvissä olevat jäänteet muinaisuudesta, uudelleen nimettyinä historian aikana monesti. Sain kuulla muistuttavani henkilöä tv-sarjasta, joka oli nimeltään minulle vieras. Hymähdin ja sytytin tupakan, kuskikin poltti, ja taksin katto oli savusta mustunut, en uskonut hänen välittävän. Olin palaamassa Puma Puncun temppeliksi kutsutuille raunioille, mutta temppeliksi paikka oli nimetty vain koska muuta eivät olleet espanjalaiset keksineet sinne ensi kerran eksyttyään. Suuria rakennuspalikoita kellanvihreässä heinässä, taivas kalpeansininen, happea vähän. Mistä ne kivet on sinne joskus tuotu? Jättiläiset kantoivat, erään intiaanitarun mukaan.
Manco capac, järvestä syntynyt tarujen sankari, hänen patsaansa raahattiin 1500-luvulla uuteen käyttöön, kun Tiahuanacon raunioille rakennettiin maahan vajonneista kivipaasista kylä. Manco capac katsoo viisaana ja hiljaisena meitä länsimaalaisia, itsensä ja historiansa etsijöitä, ja Auringonporttiin hakattu Viracocha, maailman luoja, jonka taakse aurinko Andien jokaisena iltana laskee, hän odottaa.
Ilma on täällä raikkaampi kuin kaupungeissa, raikkaampi kuin pohjoisen pallonpuoliskon metsissäkin. Kevyempi, taivas näyttää avaruudelta, voi kuvitella näkevänsä tähdet auringon ympärillä. Lentokoneesta Chavin de Huantar oli näyttänyt pieneltä, unessa lensin Nazcan tasangon piirrosten yllä. Vuorenrinteeseen kaivettu kynttilänjalkaa muistuttava kolmihaarainen kuvio, pienen kylän kokoinen, nieli minut.
Boliviassa taksikuskit eivät tunnista kivenheiton päässä kotikaupungistaan sjaitsevien raunioiden nimiä. Tämän maailman vanhimmat vielä näkyvissä olevat jäänteet muinaisuudesta, uudelleen nimettyinä historian aikana monesti. Sain kuulla muistuttavani henkilöä tv-sarjasta, joka oli nimeltään minulle vieras. Hymähdin ja sytytin tupakan, kuskikin poltti, ja taksin katto oli savusta mustunut, en uskonut hänen välittävän. Olin palaamassa Puma Puncun temppeliksi kutsutuille raunioille, mutta temppeliksi paikka oli nimetty vain koska muuta eivät olleet espanjalaiset keksineet sinne ensi kerran eksyttyään. Suuria rakennuspalikoita kellanvihreässä heinässä, taivas kalpeansininen, happea vähän. Mistä ne kivet on sinne joskus tuotu? Jättiläiset kantoivat, erään intiaanitarun mukaan.
Manco capac, järvestä syntynyt tarujen sankari, hänen patsaansa raahattiin 1500-luvulla uuteen käyttöön, kun Tiahuanacon raunioille rakennettiin maahan vajonneista kivipaasista kylä. Manco capac katsoo viisaana ja hiljaisena meitä länsimaalaisia, itsensä ja historiansa etsijöitä, ja Auringonporttiin hakattu Viracocha, maailman luoja, jonka taakse aurinko Andien jokaisena iltana laskee, hän odottaa.
19.2.05
Nyt kaikki ihan hiljaa
1.
Voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, tekisi mieleni kertoa teille asiasta joka on hiljalleen, se on hiljalleen ja hyvin päättäväisesti, korostan, hyvin päättäväisesti, alkanut täyttää minun tilaani, minun sellaista tilaani, joka on, sellaista joka on ollut monenlaista asiaa vailla, monenlaista se on ollut ja kaivannut, ja voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, mutta toisaalta, se on toisaalta sellainen asia jollaista mielellään säästelee ja pitää sen vain itsellään, pitää vain itsellään, katselee sitä ja miettii mitä siitä seuraa, millaiseksi se kasvaa ja kehittyy, kasvaa ja ilma on lämmin jos siihen jaksaa uskoa, ei pidä ottaa mitään itsestään selvänä, ei ole varmoja asioita, ei ole mitään mikä putoaisi ojennetulle kämmenelle, ei mitään jonka eteen voisi vain asettua ja se saapuisi ylle, peittäisi, syleilisi.
2.
Kirjailijoita, joihin minun tekstejäni on viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana verrattu:
-Kari Aronpuro
-Iain Banks
-Jean Hegland
-Eugene Ionesco
-Olli Jalonen
-Saila Susiluoto
Jos muistaisin, olisi varmasti myös muita. On mukavaa kun joku vertaa, tietää saavansa arvion sellaiselta, joka on lukenut. Minä pidän ihmisistä jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Heidän kanssaan voi keskustella kirjoista. Montako antoisampaa aihetta keskusteluun on? Montako monipuolisempaa?
Tietenkin on mukavaa sekin, kun sanotaan että tämä on ihan sinunlaistasi. Se kutkuttaa. Sitä pyrkii jättämään jäljen, muistiin tai paperille. Peiliin tai palvelimelle.
"Stephen Kingin ilkeä pikkuveli" oli myös hyvä määritelmä.
3.
Tekee mieli nostaa kissa pöydälle.
Voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, tekisi mieleni kertoa teille asiasta joka on hiljalleen, se on hiljalleen ja hyvin päättäväisesti, korostan, hyvin päättäväisesti, alkanut täyttää minun tilaani, minun sellaista tilaani, joka on, sellaista joka on ollut monenlaista asiaa vailla, monenlaista se on ollut ja kaivannut, ja voi kuinka minun tekisi mieleni kertoa teille, mutta toisaalta, se on toisaalta sellainen asia jollaista mielellään säästelee ja pitää sen vain itsellään, pitää vain itsellään, katselee sitä ja miettii mitä siitä seuraa, millaiseksi se kasvaa ja kehittyy, kasvaa ja ilma on lämmin jos siihen jaksaa uskoa, ei pidä ottaa mitään itsestään selvänä, ei ole varmoja asioita, ei ole mitään mikä putoaisi ojennetulle kämmenelle, ei mitään jonka eteen voisi vain asettua ja se saapuisi ylle, peittäisi, syleilisi.
2.
Kirjailijoita, joihin minun tekstejäni on viimeisen kuuden ja puolen vuoden aikana verrattu:
-Kari Aronpuro
-Iain Banks
-Jean Hegland
-Eugene Ionesco
-Olli Jalonen
-Saila Susiluoto
Jos muistaisin, olisi varmasti myös muita. On mukavaa kun joku vertaa, tietää saavansa arvion sellaiselta, joka on lukenut. Minä pidän ihmisistä jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Heidän kanssaan voi keskustella kirjoista. Montako antoisampaa aihetta keskusteluun on? Montako monipuolisempaa?
Tietenkin on mukavaa sekin, kun sanotaan että tämä on ihan sinunlaistasi. Se kutkuttaa. Sitä pyrkii jättämään jäljen, muistiin tai paperille. Peiliin tai palvelimelle.
"Stephen Kingin ilkeä pikkuveli" oli myös hyvä määritelmä.
3.
Tekee mieli nostaa kissa pöydälle.
16.2.05
, minkä jälkeen hän kuiskasi hiljaisen avunpyynnön
Huoneessa oli kaksi tuolia ja huone oli niineen pieni. Sen taulu kuin ikkunaksi laitettu, katto lähempänä kuin moni pelkäämättä kesti. Kansioissa sanoja, muttei kokonaisuuksia, kansiot hyllyllä hammasriveinä.
Istuivat vastatusten. Hämärsi kuin ripsien välistä.
"Onko susta pitkään tuntunut tältä?"
"Ei ei. Kolme -"
Pelästynyt eläin silmissä katsoi ympärilleen ja kädet nousivat ohimoille.
"Neljä viikkoa."
"Mitä ajatuksia se on herättänyt?"
"Mun on pitänyt olla ihan hiljaa, öisin, se sattuu vähemmän, ja nyt, tai, en mä tiedä."
Niin lapsi. Ja jokaisen mielestä mieheksi käypä.
"Oletko sä miettinyt sitä -"
"En ole! Ei saa. Musta ei. Ole."
Raks raks. Seinällä ei ollut kelloa, ääni vain niillä kiipeili, sekin patterin kautta, hidastuen. Ra - ks.
Musersivat hiljaisuudellaan toinen toisensa. Aika päättyi.
"Varataanko sulle uusi -"
Mutta ei tuolilla kukaan enää istunut.
Istuivat vastatusten. Hämärsi kuin ripsien välistä.
"Onko susta pitkään tuntunut tältä?"
"Ei ei. Kolme -"
Pelästynyt eläin silmissä katsoi ympärilleen ja kädet nousivat ohimoille.
"Neljä viikkoa."
"Mitä ajatuksia se on herättänyt?"
"Mun on pitänyt olla ihan hiljaa, öisin, se sattuu vähemmän, ja nyt, tai, en mä tiedä."
Niin lapsi. Ja jokaisen mielestä mieheksi käypä.
"Oletko sä miettinyt sitä -"
"En ole! Ei saa. Musta ei. Ole."
Raks raks. Seinällä ei ollut kelloa, ääni vain niillä kiipeili, sekin patterin kautta, hidastuen. Ra - ks.
Musersivat hiljaisuudellaan toinen toisensa. Aika päättyi.
"Varataanko sulle uusi -"
Mutta ei tuolilla kukaan enää istunut.
15.2.05
Tytöt, Ugus ja tykkääminen
eli "On vaikeaa olla nöyrä kun on niin vitun hyvä"
(tai "Turpoa, paska!")
Kuluneen viikon aikana naispuoliset fanini ovat alkaneet julkistaa kiintymystään. Ensin todetaan että minuun ollaan riippuvaisia, sen jälkeen tunnustetaan salaista ihastumista.
Hetki pieni. Nojaudun taaksepäin tuolissani, ristin käteni niskan taakse, tuijottelen kattoon, myhäilen kuin kollikissa, hyräilen rempseää melodiaa. Aijai kuulkaa. On se kyllä.
Viime lauantain Aamulehdessä entinen Tehosekoittimen Otto, nykyinen runoilija-Otto, kertoi että kykenisi vieläkin luettelemaan nimeltä kaikki koulukiusaajat. Niin paljon näyttämisen tarvetta kasvaa sellaiseen ihmiseen, jota järjestelmällisesti survotaan maahan tärkeimpien kasvuvuosien aikana. Niin loputon tarve osoittaa kykenevänsä. Enemmän asioita syntyy pelkästä siitä tiedosta että on arvottomammaksi luokiteltu kuin kukaan muu kuin vuosienkaan kehuista. Eikä se koskaan lopu. Jokainen kehu on kuin maaliinsa osunut nuoli: katsokaa minä tähänkin pystyin minä olen kykenevä johonkin katsokaa minä teen vielä enemmän katsokaa minä en äkkiä lopeta.
Kolmetoista vuotta yläasteesta ja minäkin kykenen edelleen luettelemaan kaikki nimet.
(Kyllä minäkin tykkään teistä, Ruby ja Neiti, ihan oikeasti)
Kaiken mitä kirjoitan voi ottaa sekä äärimmäiseen asti tarkennettuna biografistisena avainkertomuksena että tarkoituksellisen hämärtävänä fiktiona ja kumpikin pitää täydellisesti paikkansa ja jos minä itse olen jostain Silmänkääntövankilassa ylpeä niin siitä.
Oi minun kaikkia kasvojani.
On myös ihan kuvaamattoman hienoa olla jonkun unessa. Velipoikaa ei kyllä ole. Ja jos olisikin niin en suostuisi tuntemaan sitä Sotka-mainosten jälkeen. Tulkitkaa tämä miten tahdotte.
"It's such a sad old feeling
the fields are soft and green
it's memories that I'm stealing
but you're innocent when you dream
when you dream
you're innocent when you dream"
(Tom Waits / Innocent when you dream)
Hetki pieni. Nojaudun taaksepäin tuolissani, ristin käteni niskan taakse, tuijottelen kattoon, myhäilen kuin kollikissa, hyräilen rempseää melodiaa. Aijai kuulkaa. On se kyllä.
Viime lauantain Aamulehdessä entinen Tehosekoittimen Otto, nykyinen runoilija-Otto, kertoi että kykenisi vieläkin luettelemaan nimeltä kaikki koulukiusaajat. Niin paljon näyttämisen tarvetta kasvaa sellaiseen ihmiseen, jota järjestelmällisesti survotaan maahan tärkeimpien kasvuvuosien aikana. Niin loputon tarve osoittaa kykenevänsä. Enemmän asioita syntyy pelkästä siitä tiedosta että on arvottomammaksi luokiteltu kuin kukaan muu kuin vuosienkaan kehuista. Eikä se koskaan lopu. Jokainen kehu on kuin maaliinsa osunut nuoli: katsokaa minä tähänkin pystyin minä olen kykenevä johonkin katsokaa minä teen vielä enemmän katsokaa minä en äkkiä lopeta.
Kolmetoista vuotta yläasteesta ja minäkin kykenen edelleen luettelemaan kaikki nimet.
(Kyllä minäkin tykkään teistä, Ruby ja Neiti, ihan oikeasti)
Kaiken mitä kirjoitan voi ottaa sekä äärimmäiseen asti tarkennettuna biografistisena avainkertomuksena että tarkoituksellisen hämärtävänä fiktiona ja kumpikin pitää täydellisesti paikkansa ja jos minä itse olen jostain Silmänkääntövankilassa ylpeä niin siitä.
Oi minun kaikkia kasvojani.
On myös ihan kuvaamattoman hienoa olla jonkun unessa. Velipoikaa ei kyllä ole. Ja jos olisikin niin en suostuisi tuntemaan sitä Sotka-mainosten jälkeen. Tulkitkaa tämä miten tahdotte.
"It's such a sad old feeling
the fields are soft and green
it's memories that I'm stealing
but you're innocent when you dream
when you dream
you're innocent when you dream"
(Tom Waits / Innocent when you dream)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)