Huoneessa oli kaksi tuolia ja huone oli niineen pieni. Sen taulu kuin ikkunaksi laitettu, katto lähempänä kuin moni pelkäämättä kesti. Kansioissa sanoja, muttei kokonaisuuksia, kansiot hyllyllä hammasriveinä.
Istuivat vastatusten. Hämärsi kuin ripsien välistä.
"Onko susta pitkään tuntunut tältä?"
"Ei ei. Kolme -"
Pelästynyt eläin silmissä katsoi ympärilleen ja kädet nousivat ohimoille.
"Neljä viikkoa."
"Mitä ajatuksia se on herättänyt?"
"Mun on pitänyt olla ihan hiljaa, öisin, se sattuu vähemmän, ja nyt, tai, en mä tiedä."
Niin lapsi. Ja jokaisen mielestä mieheksi käypä.
"Oletko sä miettinyt sitä -"
"En ole! Ei saa. Musta ei. Ole."
Raks raks. Seinällä ei ollut kelloa, ääni vain niillä kiipeili, sekin patterin kautta, hidastuen. Ra - ks.
Musersivat hiljaisuudellaan toinen toisensa. Aika päättyi.
"Varataanko sulle uusi -"
Mutta ei tuolilla kukaan enää istunut.
15.2.05
Tytöt, Ugus ja tykkääminen
eli "On vaikeaa olla nöyrä kun on niin vitun hyvä"
(tai "Turpoa, paska!")
Kuluneen viikon aikana naispuoliset fanini ovat alkaneet julkistaa kiintymystään. Ensin todetaan että minuun ollaan riippuvaisia, sen jälkeen tunnustetaan salaista ihastumista.
Hetki pieni. Nojaudun taaksepäin tuolissani, ristin käteni niskan taakse, tuijottelen kattoon, myhäilen kuin kollikissa, hyräilen rempseää melodiaa. Aijai kuulkaa. On se kyllä.
Viime lauantain Aamulehdessä entinen Tehosekoittimen Otto, nykyinen runoilija-Otto, kertoi että kykenisi vieläkin luettelemaan nimeltä kaikki koulukiusaajat. Niin paljon näyttämisen tarvetta kasvaa sellaiseen ihmiseen, jota järjestelmällisesti survotaan maahan tärkeimpien kasvuvuosien aikana. Niin loputon tarve osoittaa kykenevänsä. Enemmän asioita syntyy pelkästä siitä tiedosta että on arvottomammaksi luokiteltu kuin kukaan muu kuin vuosienkaan kehuista. Eikä se koskaan lopu. Jokainen kehu on kuin maaliinsa osunut nuoli: katsokaa minä tähänkin pystyin minä olen kykenevä johonkin katsokaa minä teen vielä enemmän katsokaa minä en äkkiä lopeta.
Kolmetoista vuotta yläasteesta ja minäkin kykenen edelleen luettelemaan kaikki nimet.
(Kyllä minäkin tykkään teistä, Ruby ja Neiti, ihan oikeasti)
Kaiken mitä kirjoitan voi ottaa sekä äärimmäiseen asti tarkennettuna biografistisena avainkertomuksena että tarkoituksellisen hämärtävänä fiktiona ja kumpikin pitää täydellisesti paikkansa ja jos minä itse olen jostain Silmänkääntövankilassa ylpeä niin siitä.
Oi minun kaikkia kasvojani.
On myös ihan kuvaamattoman hienoa olla jonkun unessa. Velipoikaa ei kyllä ole. Ja jos olisikin niin en suostuisi tuntemaan sitä Sotka-mainosten jälkeen. Tulkitkaa tämä miten tahdotte.
"It's such a sad old feeling
the fields are soft and green
it's memories that I'm stealing
but you're innocent when you dream
when you dream
you're innocent when you dream"
(Tom Waits / Innocent when you dream)
Hetki pieni. Nojaudun taaksepäin tuolissani, ristin käteni niskan taakse, tuijottelen kattoon, myhäilen kuin kollikissa, hyräilen rempseää melodiaa. Aijai kuulkaa. On se kyllä.
Viime lauantain Aamulehdessä entinen Tehosekoittimen Otto, nykyinen runoilija-Otto, kertoi että kykenisi vieläkin luettelemaan nimeltä kaikki koulukiusaajat. Niin paljon näyttämisen tarvetta kasvaa sellaiseen ihmiseen, jota järjestelmällisesti survotaan maahan tärkeimpien kasvuvuosien aikana. Niin loputon tarve osoittaa kykenevänsä. Enemmän asioita syntyy pelkästä siitä tiedosta että on arvottomammaksi luokiteltu kuin kukaan muu kuin vuosienkaan kehuista. Eikä se koskaan lopu. Jokainen kehu on kuin maaliinsa osunut nuoli: katsokaa minä tähänkin pystyin minä olen kykenevä johonkin katsokaa minä teen vielä enemmän katsokaa minä en äkkiä lopeta.
Kolmetoista vuotta yläasteesta ja minäkin kykenen edelleen luettelemaan kaikki nimet.
(Kyllä minäkin tykkään teistä, Ruby ja Neiti, ihan oikeasti)
Kaiken mitä kirjoitan voi ottaa sekä äärimmäiseen asti tarkennettuna biografistisena avainkertomuksena että tarkoituksellisen hämärtävänä fiktiona ja kumpikin pitää täydellisesti paikkansa ja jos minä itse olen jostain Silmänkääntövankilassa ylpeä niin siitä.
Oi minun kaikkia kasvojani.
On myös ihan kuvaamattoman hienoa olla jonkun unessa. Velipoikaa ei kyllä ole. Ja jos olisikin niin en suostuisi tuntemaan sitä Sotka-mainosten jälkeen. Tulkitkaa tämä miten tahdotte.
"It's such a sad old feeling
the fields are soft and green
it's memories that I'm stealing
but you're innocent when you dream
when you dream
you're innocent when you dream"
(Tom Waits / Innocent when you dream)
14.2.05
Minä haluan tietää miltä tuntuu kun tapaa sellaisen ihmisen
jonka ajatukset
jonka ajatukset
jonka ajatukset
Kameroita markkinavoimat neljä neiti yhdessä semminkin jatkuva puimakone keljonkangas uusavuton serkkupoika yhdistys alatyyli selkävamma arpaonni gnu kaarto urheasti jukuripää ponsi realisoida niukka tytär jippo näätä desilitra edustuskelpoinen vaara lima viuhka petoeläin vislaava lippukunta aseseppä ihastuttaa nieleminen porttiteoria puumiekka nahka suutin veistellä into vuosi kavahöylä itkut jengaton pienenä poistua kirahvi nelistää surkuhupaisa varioidut harmaa inuiitti peruskoulu varmuus tinatuoppi aito nikama viheltää urku hyönteisen pino siepparit näre oikaista nuollut niistää viekas kersa mies poliisiauto huono verstas uimarit reportteri karisma retostella abjekti ihan lepakko fondue uutiset petoeläimet virsikirja musta rento hipaista farmari kalakeitto liudentaa nuput aspartaami herätä iho nauru pilalla oiva kiduttaa riekkua sadattelu hikka nukkekoti raja kalliossa rinteet hitaus puhe koirankarva ajatus.
Keksin juuri kivan jutun: ystäviään voi muistaa kaikkina päivinä vuodesta.
Keksin juuri kivan jutun: ystäviään voi muistaa kaikkina päivinä vuodesta.
11.2.05
Jari Tervo: Ounashippa
(katkelma teoksen sivuilta 14-15)
Ovi kävi, eteisen lattia narahti keittiön suuntaan. Olin juuri saanut kahvin mukiin, tulijan ajoitus oli kohdallaan kuin naisen muodot. Vänttinen kiherteli hellan luona.
”Tulee hyvä keikka.”
Maito happani pöydällä, ajatukset päässä. En ollut lainkaan varma oliko keikasta tulossa hyvä, mutta Vänttisen päätä ei aina käännä tervekään mies, härkämäisissä voimissaan uhkuva. Minunlaisellani ei ollut toivoa.
”Osuinko paikalle hyvänä hetkenä?” kysyi Korpela ovensuusta, tietäen, että osui. Hymähdin. Sana oli kiirinyt.
Hörppäsin kahviani, ähkäisin. Sellaiset kuin Korpela eivät koskaan tule väärään aikaan. Täydellinen rakastaja, jos ei muuten niin siten.
”Paljonkos kello?” Vänttinen kysäisi kesken kiherryksen.
”Sun tulojes ulottumattomissa.”
Oli oltu siinä tummansinisessä mökissä sillä minuutilla kellon ympäri neljästi. Tiesin sen, en sanonut. Vänttinen käänsi päätään mikrouunia kohti. Numerot vilkkuivat näyttötaulussa, eivät ajassa pilkulleen, mutta tarpeeksi.
Korpela rykäisi kun vitsi jäi naurutta. Kohensi housujaan ja tuulitakkia, en muistanut hänen yllään muita vaatteita, vaikka oli kansakoulusta tunnettu. Klemetti Korpela ei nähnyt asiakseen pitää lapsiaan vaatteissa, ministerismies, mutta pihi. Vieläkään ei isältä rahaa tippunut. Nukkui perinnön päällä eikä kuollut. Korpela väitti ettei välittänyt: ”Ajallaan sitten.”
Vänttinen alkoi taas kiherrellä. Aistin päivässä, vasta alkavassa, jo pelottavaa pituutta.
”Se on hetki aina hyvä jos sen sellaiseksi tekee.”
Kaikki katsoivat ääntä seuraten nurkkaan, missä Kikkilä kokoili itseään. Selkä oli päin lämpöpatteria, toppatakin alla silti. Kikkilä tunsi kylmyyttä, joka muilta jäi huomioimatta. Punainen nenä piti tuhisevaa ääntä, iso mies kiehnäsi asentoaan paremmaksi kuin naisen vieressä. Korpelan silmissä leimahti.
”Tuokin saatana täällä!”
Vänttinen katsoi kumpaakin miestä. Keikka katosi ajatuksista, tuli tärkeämpää. Ei tosin Kikkilälle, joka nukkui.
Mietin ruokaa, laskin ettemme pian ehtisi käymään käristyksellä ennen hetkeä, jona keikan Vänttisen suunnitelman mukaan piti lähteä käyntiin. Huomautin, turhaan.
”Rikkuri!” karjaisi Korpela, syistä jotka itse tiesi. En ollut Kikkilän taustasta tarkasti selvillä. Miestä näki toisinaan torilla, kalanhajuisena ja liassa. Taksin ikkunasta olin kerran seurannut alkavaa tilannetta. Kikkilä seurasi naista, jolla oli paksusti meikkiä ja verkkosukat.
”Ovat meilläpäin huoria”, Purhonen tiivisti kun kerroin myöhemmin tarinaa. En pitänyt keskeyttäjistä, minkä mainitsin. Purhonen pyysi anteeksi, lepytellen. Myönsi keskeyttämisen sattuvan raavaankin sieluun. Tekevän miehisyyteen lommon.
Purhonen osasi vittuilla juuri oikein. Piikit osuivat kohdalleen kuin naisen muodot.
”Tulee hyvä keikka.”
Maito happani pöydällä, ajatukset päässä. En ollut lainkaan varma oliko keikasta tulossa hyvä, mutta Vänttisen päätä ei aina käännä tervekään mies, härkämäisissä voimissaan uhkuva. Minunlaisellani ei ollut toivoa.
”Osuinko paikalle hyvänä hetkenä?” kysyi Korpela ovensuusta, tietäen, että osui. Hymähdin. Sana oli kiirinyt.
Hörppäsin kahviani, ähkäisin. Sellaiset kuin Korpela eivät koskaan tule väärään aikaan. Täydellinen rakastaja, jos ei muuten niin siten.
”Paljonkos kello?” Vänttinen kysäisi kesken kiherryksen.
”Sun tulojes ulottumattomissa.”
Oli oltu siinä tummansinisessä mökissä sillä minuutilla kellon ympäri neljästi. Tiesin sen, en sanonut. Vänttinen käänsi päätään mikrouunia kohti. Numerot vilkkuivat näyttötaulussa, eivät ajassa pilkulleen, mutta tarpeeksi.
Korpela rykäisi kun vitsi jäi naurutta. Kohensi housujaan ja tuulitakkia, en muistanut hänen yllään muita vaatteita, vaikka oli kansakoulusta tunnettu. Klemetti Korpela ei nähnyt asiakseen pitää lapsiaan vaatteissa, ministerismies, mutta pihi. Vieläkään ei isältä rahaa tippunut. Nukkui perinnön päällä eikä kuollut. Korpela väitti ettei välittänyt: ”Ajallaan sitten.”
Vänttinen alkoi taas kiherrellä. Aistin päivässä, vasta alkavassa, jo pelottavaa pituutta.
”Se on hetki aina hyvä jos sen sellaiseksi tekee.”
Kaikki katsoivat ääntä seuraten nurkkaan, missä Kikkilä kokoili itseään. Selkä oli päin lämpöpatteria, toppatakin alla silti. Kikkilä tunsi kylmyyttä, joka muilta jäi huomioimatta. Punainen nenä piti tuhisevaa ääntä, iso mies kiehnäsi asentoaan paremmaksi kuin naisen vieressä. Korpelan silmissä leimahti.
”Tuokin saatana täällä!”
Vänttinen katsoi kumpaakin miestä. Keikka katosi ajatuksista, tuli tärkeämpää. Ei tosin Kikkilälle, joka nukkui.
Mietin ruokaa, laskin ettemme pian ehtisi käymään käristyksellä ennen hetkeä, jona keikan Vänttisen suunnitelman mukaan piti lähteä käyntiin. Huomautin, turhaan.
”Rikkuri!” karjaisi Korpela, syistä jotka itse tiesi. En ollut Kikkilän taustasta tarkasti selvillä. Miestä näki toisinaan torilla, kalanhajuisena ja liassa. Taksin ikkunasta olin kerran seurannut alkavaa tilannetta. Kikkilä seurasi naista, jolla oli paksusti meikkiä ja verkkosukat.
”Ovat meilläpäin huoria”, Purhonen tiivisti kun kerroin myöhemmin tarinaa. En pitänyt keskeyttäjistä, minkä mainitsin. Purhonen pyysi anteeksi, lepytellen. Myönsi keskeyttämisen sattuvan raavaankin sieluun. Tekevän miehisyyteen lommon.
Purhonen osasi vittuilla juuri oikein. Piikit osuivat kohdalleen kuin naisen muodot.
10.2.05
"There's something moving and it ain't us!"
Minulla oli pitkään kausi, jolloin uskottelin itselleni ja muille, kuten tietenkin kunnon humanistin ja vakavasti otettavan taiteilijan pitää, että nautin taide-elokuvista ja inhoan Hollywood-hömppää. Nyttemmin olen viisastunut. En enää tee kuten uskon konsensuksen haluavan minun tehdä, vaan myönnän avoimesti että nautin juuri siitä josta satun nauttimaan. Vietin äsken kaksi tuntia ja risat katsomalla James "Vitut-mä-sain-Titanicista-niin-paljon-rahaa- ettei-tarvi-enää-koskaan-ohjata" Cameronin mestariteoksen Aliens... Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Ja ai miten nautinkaan. On se vain toista kuin joku... joku... no, eipä pentele tulee nyt yhtään laatuleffaa mieleen. Puhukoon tämä fakta puolestaan. Aliens! Sigourney Weaver ja isot pyssyt. "Get away from her you bitch!" Klaustrofobiaa ja suuren tuntemattoman lähestymisen pelkoa. Kamaa suoraan minun unistani.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
Aasinsilta tämäkin, sillä noin viikko sitten näin unen, joka oli tapahtuvinaan juuri elokuvassa Aliens. Elementit olivat tutut: autioitunut kompleksi, minä osana pientä ryhmää ihmisiä, joka odotti yhdessä huoneessa lähestyvää varsin varmaa kuolemaa. (unessa esiintyi myös nuori poika, jonka kasvot syttyivät tuleen aina kun hän koki jonkin negatiivisen tunteen, mutta ei siitä sen) Tajusin miten vahvasti Aliensin(kin) käyttämä rakenne on pesiytynyt omaan piilotajuntaani ja unimaisemiin. Suuret autiot rakennukset, kasvoton uhka, pieni joukko ihmisiä aina yksin, ulkomaailman ulottumattomissa. Universaaleja käsitteitä, luulen, mutta juuri Aliensissa niin hemmetin hyvin käytettyinä.
Toinen elokuva, jonka jaksan lähes perinteen tapahtumasta luoneena katsoa kerran vuodessa kyllästymättä on Die hard. Se ensimmäinen ja se ainoa hyvä. Tässäkin ollaan suljetussa ympäristössä, podetaan paikoitellen klaustrofobisia hetkiä kun vihollinen saattaa käydä kimppuun mistä tahansa. Ja niin vaan tässäkin ryömitään ilmastointikäytävässä. (itse asiassa Aliensin kuva jossa Lance Henriksen ryömii eteenpäin on lähes identtinen sen kuvan kanssa jos Bruce Willis ryömii Die hardissa)
Näistä tarinoista minut on aikanaan tehty. Yläasteikäisenä on molemmat leffat alunperin nähty, ja ne ovat uponneet hedelmälliseen maaperään. Ihmisenalku on kaivannut tunnetiloja, ja niitä on hänelle tarjottu Hollywoodin mitalla. Nyt olen lukkiutunut ja suljettu, mikään näin avoimen rehellinen nyrkinisku päin monimutkaista ja korkeakulttuurista ei toimi enää lainkaan. Ei sitten 90-luvun alun ole enää hyviä toimintaleffoja tehty. Eikä niitä tainnut 80-luvullakaan montaa olla. Itse asiassa, vaikka pidänkin elokuvista ajanvietteenä, en todella pidä kuin hyvin harvasta. Ja nekin ovat näitä kahta lukuunottamatta kaikki David Lynchin ohjaamia.
Jos minulla oli tässä joku pointti, se katosi about puolitoista kappaletta sitten.
9.2.05
Tehkääpä perässä
Ifin verkkokuvapalvelu on taas toiminut lennokkaasti ja saattanut koneelleni rullallisen fotoja. Korppoon mökkikuviin palaan myöhemmin, nyt tyydyn vain aloittamaan muoti-ilmiön: maisema ikkunastasi. Valitse kotikolostasi juuri se ikkuna, josta näkyvän maiseman haluat kuumeisimmin jakaa lukijoidesi kesken, ja jos sinulla, kuten Uguksella, on vain yksi ikkuna, ole tyytyväinen. Et ainakaan joudu päätäsärkevän valintatilanteen ääreen.
Tätä minä katselen päivät pitkät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja yöt. Voisihan se huonompikin olla, sillä kirkot, puuttumatta nyt siihen mitä ne edustavat, ovat yleensä varsin uljaita rakennuksia kaikessa massiivisuudessaan. Bussit tuosta puuttuvat, niitä kurvaa ikkunan alta noin kahdeksan minuutin välein läpi päivän. Tuudittava ääni. Sitä tuntee maailman olevan edelleen olemassa kun viiskolmonen hurahtaa seinän takana. Ylioppilaskylää tuntevat osaavat tämän kuvan perusteella paikallistaa minut tuuman tarkkuudella.
Tätä minä katselen päivät pitkät aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ja yöt. Voisihan se huonompikin olla, sillä kirkot, puuttumatta nyt siihen mitä ne edustavat, ovat yleensä varsin uljaita rakennuksia kaikessa massiivisuudessaan. Bussit tuosta puuttuvat, niitä kurvaa ikkunan alta noin kahdeksan minuutin välein läpi päivän. Tuudittava ääni. Sitä tuntee maailman olevan edelleen olemassa kun viiskolmonen hurahtaa seinän takana. Ylioppilaskylää tuntevat osaavat tämän kuvan perusteella paikallistaa minut tuuman tarkkuudella.
A-HNG
Minäkin taidan välillä interblogata, minkä tulkitsen huolestuttavaksi merkiksi siitä että varsinainen sanottava alkaa loppua. Tulkoon siis huomioiduksi esimerkiksi se, että vaikka kotimainen kirjallisuus on Turun yliopistossa piskuinen aine, olemme me hyvin edustettuina blogimaailmassa: toveri Marimba ja hänen ykstoista merkintäänsä ovat viime päivinä innostuneet suorastaan hirmuiseen päivitystahtiin, ja mikä siinä kun taso säilyy. Blogin ulkoasukin meni tyylikkäästi uusiksi. Uutena tulokkaana tuohon kiiltäväkromiseen Blogilistaan on ilmestynyt toveri Jonin Elämä ja teot, joka ei ehdotuksestani huolimatta muuttunut perinteisemmän blogimaiseksi, koska kuulemma kirjatkin luetaan ylhäältä alas eikä päinvastoin. Validi pointti, enkä siis asiasta enää nurputa, ja lisäsihän Joni sentään "nykyhetki"-nappulan, joskaan ei sitä aina tunnu muistavan pitää ajan tasalla. Kannattaa selata sivustoa enemmänkin hyvän lukemisen toivossa, tässä kun on taas yksi surullinen tapaus joka ei kykene pitämään tekstiä sisällään vaan jakaa sen koko maailmalle. Meitähän riittää.
Ja Jutta pistää omaa ajatusmaailmaani uusiksi hyvällä tavalla.
Ja exmellä on jonkinlainen uudistuminen myös menossa.
Jospa alkaisin tästä lähin vaan linkittää muihin? Sekin on tapa sanoa. Aina joku on kuitenkin ajatellut kaiken valmiiksi ja ennalta ja hienosti. Tai ehkä alan myymään mainostilaa. Ei, keskityn sittenkin hauskoihin nettitesteihin, tämä löytyi suurinpiirtein kello ykstoista:
Which fucked-up genius composer are you?
Ja Jutta pistää omaa ajatusmaailmaani uusiksi hyvällä tavalla.
Ja exmellä on jonkinlainen uudistuminen myös menossa.
Jospa alkaisin tästä lähin vaan linkittää muihin? Sekin on tapa sanoa. Aina joku on kuitenkin ajatellut kaiken valmiiksi ja ennalta ja hienosti. Tai ehkä alan myymään mainostilaa. Ei, keskityn sittenkin hauskoihin nettitesteihin, tämä löytyi suurinpiirtein kello ykstoista:
Which fucked-up genius composer are you?
8.2.05
Silmänräpäyksiä, osa 34
Isä sanoi puhelimessa että olisi sukukokous taas ja että meidän haaran sukulaiset on jo useamman vuoden kyselleet että missäs se jälkikasvu. Tällä kertaa ovat tulossa ihan tänne naapurustoon, ravintolalaiva on jo varattu. Osallistua kuulemma pitäisi.
Sanoin että saa nyt nähdä ja Ann-Mari on sitä mieltä että olen aika moukka jos en mene. Vanhat sukulaiset, minut lapsena nähneet, tulevat matkojen päästä. Eikä sälli saatana viitsi jokea ylittää.
Selitä nyt näille ääliöille sitten jotain individualismista, juurtensa kadottamisesta, riippumattomasta elämästä, perinteiden päälle kusemisesta. Vaikeaa on.
Sanoin että saa nyt nähdä ja Ann-Mari on sitä mieltä että olen aika moukka jos en mene. Vanhat sukulaiset, minut lapsena nähneet, tulevat matkojen päästä. Eikä sälli saatana viitsi jokea ylittää.
Selitä nyt näille ääliöille sitten jotain individualismista, juurtensa kadottamisesta, riippumattomasta elämästä, perinteiden päälle kusemisesta. Vaikeaa on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)