Kampusalueella sataa, eikä siinä mitään. Publicumin aula on täytetty pöydillä, jotka notkuvat tarjoiluja; on viimeisen päälle laiteltuja äyräistään pursuavia salaattivateja, on leipää jos jonkinlaista, monen sortin juotavaa. Astiat on aseteltu koristeellisiin pinoihin. Aulan nurkkiin on aseteltu juoma-automaatteja, jotka tarjoavat vettä.
Lappu jossa luki "EI OPISKELIJOILLE!" oli kiinnitetty tällaisen juomakoneen kylkeen. Sitä tunsi itsensä maailman tarpeellisimmaksi olennoksi kun käveli tällaisen tekstin ohi katsomaan viimeviikkoisen filosofiantentin tuloksia, joiden olisi pitänyt olla näkyvillä jo ajat sitten, koska uusintatentti on tänään, mutta joita ei kuitenkaan vielä eilen ollut kukaan vaivautunut ilmoitustaululle ripustamaan. Tänään ne olivat siellä. En ollut suoriutunut. Ottaen huomioon kuinka suuresti vihaan filosofian opiskelemista, on ihme, että vuosi toisensa jälkeen käyn reputtamassa kyseisen oppiaineen tenttejä. Sillä voisinhan viettää aikani paremminkin, esimerkiksi pelastamassa federaation kaapattua presidenttiä kullanvärisessä haarniskassani antimateriasäteiden singahdellessa korvani juuresta ohi. Minun tuurillani ne kuitenkin todennäköisemmin osuisivat.
4.5.04
3.5.04
Kun juttu luistaa, se luistaa
Olen pyrkinyt, ilman mitään loogista syytä tietenkin, pidättäytymään useammista kuin yhdestä saman päivän ajalle osuneista päivityksistä mutte minkäs teet kun osuu kohdalle sellaisia juttuja kuin nyt tämä henkilökohtainen sairaus. Olipa hyvä että diagnoosi vihdoin tuli. Minä sitä saakelin amulettia jo pidemmän aikaa olen epäillyt!
...monessa paikkaa tähänkin törmäsin. Taisi ensikosketus olla my typo.
Lisääkin. On nimittäin ollut aika hassu tunne seurata tuossa juuri ennen vappua kehittelemäni meemin kiertelyä ympäri blogiyhteisöä. Tunne on vänkä. Kuin olisi omin käsin rakentanut kivan lelun ja kaikki pitäisivät siitä. Marimba tosin heitti melko pahan:
"Minäpä haastan sinut kertomaan, mitä teet viimeistä kertaa tänä vuonna..."
Lupaan palata aiheeseen. Tämä vaatii oikeasti miettimistä.
| Doctor Unheimlich has diagnosed me with Ugusosis | |
| Cause: | cursed amulet |
| Symptoms: | vomiting, darkening of urine, whistling, excessive paralysis |
| Cure: | sleep |
...monessa paikkaa tähänkin törmäsin. Taisi ensikosketus olla my typo.
Lisääkin. On nimittäin ollut aika hassu tunne seurata tuossa juuri ennen vappua kehittelemäni meemin kiertelyä ympäri blogiyhteisöä. Tunne on vänkä. Kuin olisi omin käsin rakentanut kivan lelun ja kaikki pitäisivät siitä. Marimba tosin heitti melko pahan:
"Minäpä haastan sinut kertomaan, mitä teet viimeistä kertaa tänä vuonna..."
Lupaan palata aiheeseen. Tämä vaatii oikeasti miettimistä.
Vanha kunnon "jääkiekko/porno" -vertaus
En voinut välttyä kuulemasta että taas on menossa jonkinlainen jääkiekonpeluukilpailu televisiossa. Mitäpä, puhalsin toosan päältä tomut ja etsin virtakytkimen vain todetakseni että kyllä, maila heiluu ja sedät irvistävät hampaita. Joku, jonka kuvaa ei koskaan näy, huutaa äänensä särkien.
Minä en totta puhuen liiemmin perusta jääkiekosta tai potkupallosta tai mitä näitä nyt onkaan. Mutta kun sanon "liiemmin", tarkoitan tietysti että ilmiönä kyseistenkaltaiset urheilut ovat hyvin mielenkiintoisia. Ne saavat ihmiset liikkeelle, ne ovat aiheita joista keskustellaan; pelin kuluessa tapahtuneet tilanteet ovat puheenaiheita ja pelien lopputulokset uutisia kuten myös Rasmuksen menestys. (kun lauma brittiteinejä pomppii Rasmuksen purkkakertosäkeiden tahtiin, tarkoittaa se sitä että Suomessakin tehdään vihdoin hyvää musiikkia) Pelaajat ovat sotilaita, jotka taistelevat yhteisen maan ja kansan kunnian ja itsetunnon puolesta. Miksi näin? Ylevämmän ajattelun alapuolelle osuvat kiekot iskevät jääkiekon lopulta samaan sarjaan kuin pornon. Sen tarkoitus on stimuloida ihmisen viettitoimintaa, ja se tekee työnsä suoraviivaisin, selittelemättömin keinoin. Tässä mielessä urheilu ja porno muistuttavat toisiaan: molempia pitää katsoa lasittunein silmin. Olisiko pornon katsominen siten kuin katson jääkiekkoa suotavampaa kuin sen katsominen tekijöidensä tarkoittamassa mielessä? Entä jos vuokraan sadetakkivideon ja hurraan sen suorituksille suurta viiriä heiluttaen kasvot maalattuina? Teenkö silloin enemmän väärin kuin vetäessäni verhot ikkunoiden eteen, vaientaessani television äänen aina kun alan katsoa urheilua? Oli miten oli. Jääkiekko on kuitenkin osoittautunut yllättävän toimivaksi taustakohinaksi kun olen viime päivien aikana tehnyt kirjallisia töitä. Se on kuin äänellä varustettu näytönsäästäjä - ei vaadi mitään, ei anna mitään. Puhdas selkäydinhieronta, niihin hetkiin kun töitä pitäisi tehdä, mutta hiljaisuutta ei kestä.
Ja taas livahti mieleen että onkohan tämäkin niitä kirjoituksia jotka tuntuivat vielä ideatasolla toimivan. Jos nyt on mitään muita tasoja.
"And then when it all seemed clear
just then you go and disappear..."
(Tori Amos)
Minä en totta puhuen liiemmin perusta jääkiekosta tai potkupallosta tai mitä näitä nyt onkaan. Mutta kun sanon "liiemmin", tarkoitan tietysti että ilmiönä kyseistenkaltaiset urheilut ovat hyvin mielenkiintoisia. Ne saavat ihmiset liikkeelle, ne ovat aiheita joista keskustellaan; pelin kuluessa tapahtuneet tilanteet ovat puheenaiheita ja pelien lopputulokset uutisia kuten myös Rasmuksen menestys. (kun lauma brittiteinejä pomppii Rasmuksen purkkakertosäkeiden tahtiin, tarkoittaa se sitä että Suomessakin tehdään vihdoin hyvää musiikkia) Pelaajat ovat sotilaita, jotka taistelevat yhteisen maan ja kansan kunnian ja itsetunnon puolesta. Miksi näin? Ylevämmän ajattelun alapuolelle osuvat kiekot iskevät jääkiekon lopulta samaan sarjaan kuin pornon. Sen tarkoitus on stimuloida ihmisen viettitoimintaa, ja se tekee työnsä suoraviivaisin, selittelemättömin keinoin. Tässä mielessä urheilu ja porno muistuttavat toisiaan: molempia pitää katsoa lasittunein silmin. Olisiko pornon katsominen siten kuin katson jääkiekkoa suotavampaa kuin sen katsominen tekijöidensä tarkoittamassa mielessä? Entä jos vuokraan sadetakkivideon ja hurraan sen suorituksille suurta viiriä heiluttaen kasvot maalattuina? Teenkö silloin enemmän väärin kuin vetäessäni verhot ikkunoiden eteen, vaientaessani television äänen aina kun alan katsoa urheilua? Oli miten oli. Jääkiekko on kuitenkin osoittautunut yllättävän toimivaksi taustakohinaksi kun olen viime päivien aikana tehnyt kirjallisia töitä. Se on kuin äänellä varustettu näytönsäästäjä - ei vaadi mitään, ei anna mitään. Puhdas selkäydinhieronta, niihin hetkiin kun töitä pitäisi tehdä, mutta hiljaisuutta ei kestä.
Ja taas livahti mieleen että onkohan tämäkin niitä kirjoituksia jotka tuntuivat vielä ideatasolla toimivan. Jos nyt on mitään muita tasoja.
"And then when it all seemed clear
just then you go and disappear..."
(Tori Amos)
2.5.04
Anekdootin perusteella arvioitu sairaus, joka osoittautuu todelliseksi
Kun minä tässä päivänä muutamana kävin ruokaostoksilla Seston etujätissä Kupittaalla, oli mukanani pitkä ostoslista jonka sisältämät ainesosat tähtäsivät perunasalaatin tekoon osapuilleen monelle. Hyllyjen välissä olin kierrellyt noin neljä minuuttia kun ensimmäisen kerran huomioni kiinnittyi jostain katon suunnalta kuuluvaan musisointiin. Kaiuttimet oli aseteltu sillä tavalla jännästi ettei niitä nähnyt, ja niiden äänenvoimakkuus oli säädetty tasolle "pykälää yli kuuloraja-alueen". Ajattelin että hei, minähän tunnistan tämän kappaleen. Ja totta kyllä, siististi särmätön muzakversiohan se oli Moody Bluesin kappaleesta Nights in white satin. Eihän siinä mitään, olen aina pitänyt kyseisestä kappaleesta mutta ymmärrän kyllä niitä joiden mielestä on paradoksaalista puhua Nights in white satinin särmättömästä versiosta. Kun ei se alkuperäinenkään mitään varsinaista pomppumetallia ole. Silti kaunis kappale, jossa on erityisen onnistunut vokaalimelodia. Ja juuri siitä kertosäkeen kliimaksistahan ("Cause I love you, yes I love you, oh how I love you") minä kappaleen siellä tihkuvan hunajahyllyn edessäkin tunnistin. Laulun sijasta kyseisen kohdan esitti saksofoni. Ja esitti ja esitti. Pitkän ostoslistani vuoksi vietin kaupassa parisenkymmentä minuuttia, ja ainakaan sinä aikana ei kappale päättynyt. Se katosi aina noin minuutiksi ja sitten saksofoni kohosi orkesterimaton pinnasta esittämään aina tuon saman koukeron. Kahdennentoista kerran jälkeen tulin hulluksi, mutta ei siitä sen enempää. Olisi kiehtovaa tietää, tuntevatko tyytyväisyyttä saavutuksistaan populaarimusiikin laajalla saralla ne, jotka työstävät näitä versioita meidän kaikkien iloksi. Minulla tosin on jäätävä tunne, että se olisi sama kuin kysyä tunteeko huoltamon vessan oveen tekstin "vedä" kirjoittaja olevansa osa kotimaisen kirjallisuuden kenttää.
Ai se perunasalaatti? No hyvinhän se, mitä useampi kokki, ja meitä oli kaikkiaan kolme. Sen tekemisen aikana opin tärkeän asian: hengityslamaa seuraa aina lopulta hengitysnousukausi - ja jos elvytettävä näyttää erityisen kalpealta, on syytä tarkistaa hänen mahdolliset goottiyhteytensä ennen tekohengityksen antamista. Se saattaa sittenkin olla vain maalia. Jumaliste, näin tehdään perunasalaatti. Ei ruuanlaitto ole vielä koskaan ollut niin päämäärätöntä, salaatti syntyi kuin freejazz. Ehkä yllättävintä siinä oli se, että meillä kuitenkin oli myös resepti jota seurata. Nyt kolme päivää myöhemmin huomaan etten sitten itse lopultakaan edes maistanut sitä.
No sattuuhan sitä. Siis päätä.
Ai se perunasalaatti? No hyvinhän se, mitä useampi kokki, ja meitä oli kaikkiaan kolme. Sen tekemisen aikana opin tärkeän asian: hengityslamaa seuraa aina lopulta hengitysnousukausi - ja jos elvytettävä näyttää erityisen kalpealta, on syytä tarkistaa hänen mahdolliset goottiyhteytensä ennen tekohengityksen antamista. Se saattaa sittenkin olla vain maalia. Jumaliste, näin tehdään perunasalaatti. Ei ruuanlaitto ole vielä koskaan ollut niin päämäärätöntä, salaatti syntyi kuin freejazz. Ehkä yllättävintä siinä oli se, että meillä kuitenkin oli myös resepti jota seurata. Nyt kolme päivää myöhemmin huomaan etten sitten itse lopultakaan edes maistanut sitä.
No sattuuhan sitä. Siis päätä.
29.4.04
Merkitysvääristymä
Koska on koittanut lähes kolmaskymmenes kevääni, aloin tietynlaista pakotettua tarvetta tuntien pohtia sen mahdollisuutta, ettei elämällä ole minunikäiselleni enää paljoakaan uutta annettavaa. Kuinka väärässä olinkaan! Vain parin tunnin mietinnän tuloksena olin onnistunut kokoamaan seuraavanlaisen listan:
Asioita joita olen vuoden 2004 aikana tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni:
- Käynyt Alkossa.
- Käynyt Kokkolassa.
- Kadottanut suuren alkoholinkulutuksen avulla muististani pätkän illan tapahtumista.
- Lainannut kirjoja yliopiston pääkirjastosta.
- Lukenut lukusalissa.
- Syönyt kahtena perättäisenä päivänä samassa ravintolassa.
- Kirjoittanut curriculum vitaen.
- Ostanut kahvia toimistonkäytäväautomaatista.
- Kiinnittänyt sinitarralla seinään kuvan itsestäni lapsena.
Jos olisin "muodikas", ilmoittaisin että tämä on "meemi" ja laittaisin "haasteen" menemään eteenpäin ainakin Mealle ja äRJiille ja Marimballe... Mutta antaa asian nyt toistaiseksi olla.
Asioita joita olen vuoden 2004 aikana tehnyt ensimmäisen kerran elämässäni:
- Käynyt Alkossa.
- Käynyt Kokkolassa.
- Kadottanut suuren alkoholinkulutuksen avulla muististani pätkän illan tapahtumista.
- Lainannut kirjoja yliopiston pääkirjastosta.
- Lukenut lukusalissa.
- Syönyt kahtena perättäisenä päivänä samassa ravintolassa.
- Kirjoittanut curriculum vitaen.
- Ostanut kahvia toimistonkäytäväautomaatista.
- Kiinnittänyt sinitarralla seinään kuvan itsestäni lapsena.
Jos olisin "muodikas", ilmoittaisin että tämä on "meemi" ja laittaisin "haasteen" menemään eteenpäin ainakin Mealle ja äRJiille ja Marimballe... Mutta antaa asian nyt toistaiseksi olla.
27.4.04
Pasta á la weirdo
Aina kun kyllästyn silmänkääntövankilaruokaan, kokkaan itse kehittelemääni reseptiin etäisesti perustuvaa herkkua, pastaa á la weirdo. Koska toivon, että muutkin pääsevät kuli-narsistisista taipumuksistani osallisiksi, tarjoan tässä teille höyryävän kuumina kyseisen herkun teko-ohjeet, olla hyvä!
1. Osta mahdollisimman halpaa pastaa. Esim. Neuroshopperin kymmenen kilon spagettisäkki hintaan euroviiskyt (keittoaika n. 55 minuuttia, ei makua) sopii tarkoitukseen mainiosti. Samalla kauppakeikalla kannattaa mukaan haalia kaikki muutkin ohjeessa myöhemmin esiin tulevat ainesosat.
2. Palaa kotiin nuuhkien matkalla leskenlehtien tuoksua.
3. Laita pasta kiehumaan kattilaan, jossa on jouluna keitetty glögiä. Ja sittemmin mm. puuroa, paperimassaa ja pontikkaa. Oikeastaan nyrkkisääntönä on, että mitä harvemmin kattila on tiskattu viimeisen vuoden aikana, sen parempaa tulee pastasta á la weirdo.
4. Kun pasta on kiehunut 3-4 kertaa yli paketissa mainitun keittoajan, on syytä havahtua ajatuksistaan joihin on vaipunut, ja pelastaa hellalta kattila, joka kaiken veden jo ajat sitten haihduttua pois on alkanut sulaa kiinni levyyn. Viskaa kattila tiskialtaaseen, jäähdytä sitä kymmenisen minuuttia veden alla (erästä Pirkka-niksiä mukaellen: ajan voi mitata laittamalla soimaan noin kymmenminuuttinen progekappale! sen viimeisten yhdeksänseitsemästoistaosaatahtien häipyessä eetteristä on kattila tarpeeksi jäähtynyt!), ja raavi sitten sotkusta esiin kaikki edes jossain määrin syömäkelpoiset spagetit.
5. Pastan kiehuessa olet tietenkin paistanut pannulla suuressa määrässä öljyä (huom! Fairy ei ole öljy. Tätä asiaa en voi mitenkään tarpeeksi painottaa.) monia kivoja pyöreitä ruoka-aineita, kuten hillosipuleita, kokonaisia herkkusieniä, Mozartin kuulia, saksanpähkinöitä ja ruusukaaleja. Kuunnellessasi progea sinä hipinkutale unohdit kaikki nämä tuotteet hellalle, ja ne mustuivat melko tummiksi. Ei huolta. Väri ei ole pasta á la weirdon maistumiselle oleellinen asia.
6. Huomaa, että hakatessa kauhaa vasten kattilaa syntyy kiva ääni. Huomaa se yhä uudestaan ja uudestaan, pitkään.
7. Keitä kahvia, lue huomiseen tenttiin, kuuntele joku hyvä levy. Kun vatsasi murahtaa, huomaat taas unohtaneesi ruuanlaiton. Ainekset lienevät jäähtyneet jo siinä määrin, että niitä on hyvä lämmitellä uudestaan. Palaa kohtaan 3.
8. Elleivät hermosi kestä uutta ruljanssia, kasaa ainekset lautaselle. Mausta ketsupilla, basilikalla, viispippurilla, chilillä, sinapilla, oliiviöljyllä, kahvilla, korianterilla, timjamilla, valkosipulilla, HP-kastikkeella, vielä uudestaan ketsupilla, etikalla, laakerinlehdillä, mintulla, sitruunamelissalla, suolalla, tai totta puhuen millä ikinä keksitkin, sillä maku on joka tapauksessa liian hirveä kestettäväksi. Todella. En valehtele, jos sanon että harva ihminen on koskaan tuntenut minua kadulla satunnaisesti kohdatessa sen jälkeen kun on vastannut illalliskutsuuni ja syönyt annoksen pastaa á la weirdo. Mutta sehän on tietysti ollut kutsuni perimmäinen tarkoituskin, ähhähää.
9. Kun kaverisi soittaa ja pyytää pizzalle juuri kun olet nostamassa ensimmäistä viileännahkeaa haarukallista pastaa á la weirdo suuhusi, älä jumalan tähden epäröi sekuntiakaan vastata kutsuun myöntävästi.
10. Kotiin palattua voi sitten tyhjentää ruuanlaiton aiheuttamia kuonakasoja roskapussiin, ja miettiä samalla esimerkiksi sitä, antavatko yliopiston eri oppiaineiden henkilökunnan sukunimet jo tietyn kuvan siitä millainen aine on kyseessä. Meillä täällä Turussa filosofian laitoksella majailevat niinkin runolliset tapaukset kuin "Siipi" ja "Korte", kun taas kotimaista kirjallisuutta kaitsevat mm. "Soikkeli" ja "Rojola". Tuli vaan mieleen.
11. Arkipäivyydessään harmaankalsea silmänkääntövankilaruoka maistuu seuraavana päivänä taas kummasti! (viittaan tällä lähinnä pakastepizzoihin)
1. Osta mahdollisimman halpaa pastaa. Esim. Neuroshopperin kymmenen kilon spagettisäkki hintaan euroviiskyt (keittoaika n. 55 minuuttia, ei makua) sopii tarkoitukseen mainiosti. Samalla kauppakeikalla kannattaa mukaan haalia kaikki muutkin ohjeessa myöhemmin esiin tulevat ainesosat.
2. Palaa kotiin nuuhkien matkalla leskenlehtien tuoksua.
3. Laita pasta kiehumaan kattilaan, jossa on jouluna keitetty glögiä. Ja sittemmin mm. puuroa, paperimassaa ja pontikkaa. Oikeastaan nyrkkisääntönä on, että mitä harvemmin kattila on tiskattu viimeisen vuoden aikana, sen parempaa tulee pastasta á la weirdo.
4. Kun pasta on kiehunut 3-4 kertaa yli paketissa mainitun keittoajan, on syytä havahtua ajatuksistaan joihin on vaipunut, ja pelastaa hellalta kattila, joka kaiken veden jo ajat sitten haihduttua pois on alkanut sulaa kiinni levyyn. Viskaa kattila tiskialtaaseen, jäähdytä sitä kymmenisen minuuttia veden alla (erästä Pirkka-niksiä mukaellen: ajan voi mitata laittamalla soimaan noin kymmenminuuttinen progekappale! sen viimeisten yhdeksänseitsemästoistaosaatahtien häipyessä eetteristä on kattila tarpeeksi jäähtynyt!), ja raavi sitten sotkusta esiin kaikki edes jossain määrin syömäkelpoiset spagetit.
5. Pastan kiehuessa olet tietenkin paistanut pannulla suuressa määrässä öljyä (huom! Fairy ei ole öljy. Tätä asiaa en voi mitenkään tarpeeksi painottaa.) monia kivoja pyöreitä ruoka-aineita, kuten hillosipuleita, kokonaisia herkkusieniä, Mozartin kuulia, saksanpähkinöitä ja ruusukaaleja. Kuunnellessasi progea sinä hipinkutale unohdit kaikki nämä tuotteet hellalle, ja ne mustuivat melko tummiksi. Ei huolta. Väri ei ole pasta á la weirdon maistumiselle oleellinen asia.
6. Huomaa, että hakatessa kauhaa vasten kattilaa syntyy kiva ääni. Huomaa se yhä uudestaan ja uudestaan, pitkään.
7. Keitä kahvia, lue huomiseen tenttiin, kuuntele joku hyvä levy. Kun vatsasi murahtaa, huomaat taas unohtaneesi ruuanlaiton. Ainekset lienevät jäähtyneet jo siinä määrin, että niitä on hyvä lämmitellä uudestaan. Palaa kohtaan 3.
8. Elleivät hermosi kestä uutta ruljanssia, kasaa ainekset lautaselle. Mausta ketsupilla, basilikalla, viispippurilla, chilillä, sinapilla, oliiviöljyllä, kahvilla, korianterilla, timjamilla, valkosipulilla, HP-kastikkeella, vielä uudestaan ketsupilla, etikalla, laakerinlehdillä, mintulla, sitruunamelissalla, suolalla, tai totta puhuen millä ikinä keksitkin, sillä maku on joka tapauksessa liian hirveä kestettäväksi. Todella. En valehtele, jos sanon että harva ihminen on koskaan tuntenut minua kadulla satunnaisesti kohdatessa sen jälkeen kun on vastannut illalliskutsuuni ja syönyt annoksen pastaa á la weirdo. Mutta sehän on tietysti ollut kutsuni perimmäinen tarkoituskin, ähhähää.
9. Kun kaverisi soittaa ja pyytää pizzalle juuri kun olet nostamassa ensimmäistä viileännahkeaa haarukallista pastaa á la weirdo suuhusi, älä jumalan tähden epäröi sekuntiakaan vastata kutsuun myöntävästi.
10. Kotiin palattua voi sitten tyhjentää ruuanlaiton aiheuttamia kuonakasoja roskapussiin, ja miettiä samalla esimerkiksi sitä, antavatko yliopiston eri oppiaineiden henkilökunnan sukunimet jo tietyn kuvan siitä millainen aine on kyseessä. Meillä täällä Turussa filosofian laitoksella majailevat niinkin runolliset tapaukset kuin "Siipi" ja "Korte", kun taas kotimaista kirjallisuutta kaitsevat mm. "Soikkeli" ja "Rojola". Tuli vaan mieleen.
11. Arkipäivyydessään harmaankalsea silmänkääntövankilaruoka maistuu seuraavana päivänä taas kummasti! (viittaan tällä lähinnä pakastepizzoihin)
When in doubt, twist and shout
Vihaisen näköisenkin virkailijan saa hymyilemään, jos on virastossa asioidessa mukana kaksivuotias leppoisia jokelteleva tenava. Sellaisen puuttuessa saattaa luukulla käynti olla selvästi ahdistavampi kokemus, mutta ahdistushan karaisee kuten kaikki tiedämme.
Perusolettamus on, että virkailijaa ei kiinnosta meidän näkökantamme. Tämä johtuu siitä, että virastoissa hoidetaan Asioita, ja jos minä olen virastossa käymässä, en töissä, ei minulla voi olla täydellistä käsitystä siitä miten Asia on. Harvoin tätä kuitenkaan sanotaan minulle suoraan, vaan se tuodaan esiin mm. äänensävyssä, sanavalinnoissa, ojennettujen kaavakkeiden otsikoissa ja kahvihuoneen puolelta kuuluvassa hihityksessä. Jos virastossa on vuoronumerosysteemi, kuten niissä kaikissa nykyään on, saa aina numerokseen jonkin sellaisen jolla on itselle "suuri" symbolinen merkitys. Tänään sain numerokseni 747. Heti muistui mieleen että olen parisenkymmentä vuotta sitten pelannut tietokonepeliä nimeltä "Flight path 747". Lattialla sen sijaan lojui avoimesti näkyvillä numerolla 666 varustettu lappu. Se oli jo liian ilmeistä. Ne olivat asettaneet sen siihen vain tarkkaillakseen virastossa käyvien reaktioita. Lastenrattaat rutistivat lapun ajaessaan yli, harva sitä huomasi.
Virkailijan luukun eteen asennetut tuolit ovat pääsääntöisesti epämukavia, mutta ei se mitään. Miellyttävämpiä ne silti ovat kuin useimpien opiskelijaruokaloiden istuimet.
Mutta miksi vielä nykyäänkin oman 666:nsa valotaululle napsahtamista odottelevan on pakko tyytyä lueskelemaan toissavuotisia Seuroja, männätalven Menaisia ja kuolaisia Akuankkoja? Vaadin tahoa perustamaan viraston, joka perustaisi odotuslukemistonsa Dostojevskin, Volter Kilven ja Borgesin tuotantoon. Ei tulisi enää aika niin helevetin pitkäksi. Ihmisiäkään ei jaksa loputtomiin katsella, vaikka se tietysti aina kiinnostavaa onkin. Tänäänkin osui silmään etelämaalaisen näköinen mies, jolla oli antiikkiset uunokailas (tm) -silmälasit, sarkapomppa ja huolestunut ilme. Hän ei osannut päättää painaako numerokoneen nappulaa vai palatako takaisin ulos. Hänen toimensa herättivät minussa kiinnostuksen, joka kasvaa ja purkautuu varmaan joskus ulos novellin muodossa. Teille minä siitä ensimmäisenä kerron.
Epäilykset heräävät vasta kun näkee tyhjän virastoluukun, jossa paperipinon päälle painoksi asetettu radiopuhelin alkaa syytää viherkasvien keskelle remonttireiskaäänellä sivallettuja sadatteluja joltain kaukaiselta työmaalta. Ennen sitä hetkeä en ollut tajunnut edes ajatella, onko viraston takaseinän takana todella kahvihuone, vai hyöriikö siellä kymmenittäin laborantteja valkoisissa takeissaan. Tuoleissa ainakin kulki heikko sähkövirta.
"Fear not, Alexandra..."
Perusolettamus on, että virkailijaa ei kiinnosta meidän näkökantamme. Tämä johtuu siitä, että virastoissa hoidetaan Asioita, ja jos minä olen virastossa käymässä, en töissä, ei minulla voi olla täydellistä käsitystä siitä miten Asia on. Harvoin tätä kuitenkaan sanotaan minulle suoraan, vaan se tuodaan esiin mm. äänensävyssä, sanavalinnoissa, ojennettujen kaavakkeiden otsikoissa ja kahvihuoneen puolelta kuuluvassa hihityksessä. Jos virastossa on vuoronumerosysteemi, kuten niissä kaikissa nykyään on, saa aina numerokseen jonkin sellaisen jolla on itselle "suuri" symbolinen merkitys. Tänään sain numerokseni 747. Heti muistui mieleen että olen parisenkymmentä vuotta sitten pelannut tietokonepeliä nimeltä "Flight path 747". Lattialla sen sijaan lojui avoimesti näkyvillä numerolla 666 varustettu lappu. Se oli jo liian ilmeistä. Ne olivat asettaneet sen siihen vain tarkkaillakseen virastossa käyvien reaktioita. Lastenrattaat rutistivat lapun ajaessaan yli, harva sitä huomasi.
Virkailijan luukun eteen asennetut tuolit ovat pääsääntöisesti epämukavia, mutta ei se mitään. Miellyttävämpiä ne silti ovat kuin useimpien opiskelijaruokaloiden istuimet.
Mutta miksi vielä nykyäänkin oman 666:nsa valotaululle napsahtamista odottelevan on pakko tyytyä lueskelemaan toissavuotisia Seuroja, männätalven Menaisia ja kuolaisia Akuankkoja? Vaadin tahoa perustamaan viraston, joka perustaisi odotuslukemistonsa Dostojevskin, Volter Kilven ja Borgesin tuotantoon. Ei tulisi enää aika niin helevetin pitkäksi. Ihmisiäkään ei jaksa loputtomiin katsella, vaikka se tietysti aina kiinnostavaa onkin. Tänäänkin osui silmään etelämaalaisen näköinen mies, jolla oli antiikkiset uunokailas (tm) -silmälasit, sarkapomppa ja huolestunut ilme. Hän ei osannut päättää painaako numerokoneen nappulaa vai palatako takaisin ulos. Hänen toimensa herättivät minussa kiinnostuksen, joka kasvaa ja purkautuu varmaan joskus ulos novellin muodossa. Teille minä siitä ensimmäisenä kerron.
Epäilykset heräävät vasta kun näkee tyhjän virastoluukun, jossa paperipinon päälle painoksi asetettu radiopuhelin alkaa syytää viherkasvien keskelle remonttireiskaäänellä sivallettuja sadatteluja joltain kaukaiselta työmaalta. Ennen sitä hetkeä en ollut tajunnut edes ajatella, onko viraston takaseinän takana todella kahvihuone, vai hyöriikö siellä kymmenittäin laborantteja valkoisissa takeissaan. Tuoleissa ainakin kulki heikko sähkövirta.
"Fear not, Alexandra..."
26.4.04
Vaivaannuttava kuva (eli "Ajatuksia jotka epätoivoisesti räpiköiden pinnalla pysyvät")
Lähtöhetkiin ei koskaan ehdi varautua tarpeeksi aikaisin.
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.
Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.
Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?
Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?
Lukemattomat kirjat kertyvät pinoksi, johon ei koske.
Lottokupongit rypistyvät lompakossa ahdistavasti.
Apteekin ovissa tulee aina vastaan puolituttu, melkein nimetty.
Selailin viikonloppuna läpi lähes viiden Turun vuoteni aikana täyteen kuvaamani suurikokoisen valokuva-albumin, ja löysin hetkiä, joita ei voi ylläolevien tavoin nimetä. Miltä ne kuulostaisivat, sanat kuvista jotka on otettu vain koska ei ole ollut sanoja? Ne raivoaisivat kuin järjettömyys. Saattaisi olla että huolestuisin yrityksissäni muistaa kaikki tärkeät hetket, ellei koskaan olisi keksitty kameroita. Ikuistajana en ole onnistuvin, mutta pienistäkin yksityiskohdista muistan asioita jotka muille jäävät vielä olettamuksiksi. Kuva männyn tyvestä muistuttaa minua sanoista joita puun luona on sanottu. Jokimaiseman yllä on kaupunkisataman tuoksu.
Viikko sitten ystäväni kertoi kahvilan pöydässä kieltäneensä kuoleman. Hetken epäiltyäni perustelut kuitenkin tarjottiin minulle. Ja oli myönnettävä; totta se oli. Jos onnistuisi tulevan kesän aikana vielä kieltämään elämänkin, niin olisi saavuttanut tavoiteltavan nollatilan. Kuinka nopeasti kaikki kuusi miljardia ihmistä olisivat kuulleet teoriasta jos sitä huhupuheina alkaisimme levittää? Olisiko liian positiivinen arvio että kolmessa päivässä jokainen planeetan ihminen olisi ensin tajunnut ettei koskaan kuole, ja sen jälkeen ettei oikeastaan ole milloinkaan edes elänyt? Jos sana "positiivinen" nyt tähän tilanteeseen sopii. Olisiko maan silloin täyttävä hiljaisuus niin läpitunkeva että se rikkoisi aistit?
Kun kissa on poissa, hiiretkin lähtevät teillensä.
Mikä niitä siellä mökin nurkissa enää pitelisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)