Meidän edestämme annetut

Niin, en varmaankaan ole mikään malliopiskelija. Tai, jos halutaan tarkentaa, on minun opiskelijuuteni ehkä sitä lajia jolla pelotellaan tunnollisia koululaisia nukkumaanmenoaikaan. Että jos et kunnolla lue läksyjäs ni sitten. Minua siis määrittelee sanapari "kunnoton opiskelija". En tee minulle annettuja töitä, vapaaehtoisista ja innokkuutta osoittavista töistä nyt puhumattakaan. Kulutan yhteiskunnan varoja nostamalla opintotukea ja silti vain satunnaisesti luennoilla näkyen & niidenkin aikana lähinnä mahdollisia myöhemmin toteutettavia sarjakuvaprojekteja luonnostellen. Harjoituskursseilla en käy koska ne eivät sovi minulle. Kirjatenteissä en käy koska en milloinkaan saa luetuksi niihin vaadittavia kirjoja; ilmoittaudun sentään toisinaan, ja kun ilmoittaudun, en milloinkaan muista peruuttaa vaikken tenttiin koskaan päätyisikään. Ja jos kuitenkin lähden tenttiin, saatan matkalla kääntyä risteyksestä suuntaan joka ei vie siihen luentosaliin, jossa tentti järjestetään, ei lähimaillekaan.

Tämä kolmas vuoteni yliopistossa näyttäisi olevan opintoviikoista vapain toistaiseksi. Nöyrästi kumartaen kiitän yliopiston henkilökuntaa tästäkin vähästä. En olisi oikeasti ansainnut ainoatakaan ov:tä. Älkää uskoko niitä jotka väittävät muuta. Minä olen se hovinarri joka vaaditaan yliopistonmäelle eksyneen näköisenä harhailemaan jotta akateemista uraa itselleen luovat voisivat tuntea itsensä vakuuttuneeksi siitä että he ovat joidenkin yläpuolella. Antakaa minun säilyttää tämä valitsemani elämäntapa. Ei kai kukaan murhaisi sitä joka saa hänet nauramaan?

Paluu aikamatkailun pariin

"Se on sitten kevät", kaikui korvissani kun taivas oli koko mitaltaan sitä täsmälleen samaa pinkkiä kuin paljolti kirotun kylpylähotelli Caribian seinä. Me olimme astuneet ulos bussista viisi minuuttia sitten, mutta kellään ei ollut vielä kylmä.
"Ei nämä nykyajan pakkaset.. Toista se oli ennen. Saattoi sylki jäätyä suupieliin, kyynel pudota silmästä maahan ja mennä rikki kuin lasi!"
Kuuntelin sanoja mietteliäänä. Olihan siinä perää. Kovakin pakkanen tuntui jotenkin helpommalta kestää, ja toisaalta, ääni jatkoi edelleen itsepintaisesti: "Se on sitten kevät." Yritin katsella ympärilleni mutten tiennyt kuka sen sanoi. Taivaalla kuu katsoi meitä kuin silmät saanut helmi. Se johtui siitä väristä, aina siihen aikaa illasta kuussa oli jotain merellistä.
"No niin", hän sanoi, ja minä katsoin kysyvästi vaikka tiesin kyllä. Hän osoitti paksuun punavalkoiseen lapaseen kätketyllä kädellään mustaa tila-autoa, joka odotti parkkipaina reunalla. En ollut huomannut sen saapuvan. Pakokaasu leijui auton ympärillä, se ei karannut minnekään, ei tuullut.
"Että mennä pitäisi", mutisin. Ei pelottanut vielä sillä hetkellä yhtään.

"Vuoden."

Eletään taas niitä aikoja kun on tapana valikoida vuoden mikämilloinkin. "Vuoden levy". "Vuoden urheilija". "Vuoden kulttuuriteko". Minä tunnustan pekkaa pahempana olemattomuuteni ja liityn kärrypolulla vaappuen eteenpäin nitistelevän karavaanin jatkoksi. Tässä seuraa Silmänkääntövangin oma lista niistä asioista jotka ovat hänen kohdallaan olleet vuoden 2003 "vuoden".

Vuoden levy: Elbow / Cast of thousands
Ei sillä että olisin brittipoppiin päin kallellaan tai ei sillä että antaisin mitään krediittiä niille toimittajille jotka ovat tätä jo päässeet progeksikin kutsumaan, mutta jos täydellisyyttä hipovat sävellykset, oivaltavat tekstit ja ensiluokkainen instrumenttityöskentely mitään merkitsevät niin tässä on levy jota voin suositella.

Vuoden tietokonepeli: The Sentinel
Siis Commodore 64:llä. Niin niin, tämä peli on julkaistu vuonna 1986, mutta minä olen hidas kiiruhtaja, tai jos tarkkoja ollaan sain pelin ymmärrettäväksi muuttaneet ohjeet käsiini vasta tänä vuonna. Tällaisia pelejä ei enää tehdä. Kuin moniulotteinen vieraaseen maailmaan sijoittuva shakki joka vaatii useamman aivolohkon käyttämistä kuin mitä jotain helvetin Max Paynea tehtäessäkään on tarvittu. En olen koskaan innostunut yhdestäkään vuoden 1996 jälkeen julkaistusta tietokonepelistä, eikä minulla ole mitään tarvetta siihen niin kauan kuin tällaisia helmiä löytyy. Tilan- & ajanpuutteen vuoksi pelaaminen tosin ollut kesän jälkeen jäissä; kuusnelonen ei tahdo sopia opiskelijan asuinympäristöön.

Vuoden elokuva: Sergio Leone / Hyvät pahat ja rumat
Intensiivinen spektaakkeli. Tästä jo olenkin kirjoittanut.

Vuoden animaatio: Hayao Miyazaki / Princess Mononoke
Jotten olisi joutunut antamaan vuoden elokuvalle jaettua ykkössijaa piti keksiä tämä toinen kategoria. Princess Mononoke lienee vaikuttavin koskaan näkemäni animaatioelokuva. Kiinnostava juoni otti ensiminuutista alkaen mukaansa sellaiseen imuun että arki unohtui. Koskettava ja julma tarina, enemmän tärkeitä ajatuksia kuin Disney-yhtiöitten tähänastisessa tuotannossa yhteensä. Animaation taso huimasi, näkymät salpasivat henkeä niin kauneudellaan kuin rumuudellaankin tilanteesta riippuen. Plussaa oli myös erittäin tyylikäs englanninkielinen dubbaus. Alkuperäistä japaninkielistä katsoen olisi ollut tekstitysraidan varassa ja se siitä katselunautinnosta sitten. Myöhemmin nähty saman ohjaajan kehuttu Henkien kätkemä olikin sitten valtava pettymys. Kivoja visioita, mutta juoni ja idea puuttuivat; koko elokuva koostui hassujen hahmojen rasittavasta kohelluksesta.

Vuoden kirja(t): Katarina Haavio & Satu Koskimies / 50-luvun tytöt & 50-luvun teinit
Niin paljon kuin vaikuttavia romaaneitakin tuli luettua, veti tämä järkälemäinen teoskaksikko kuitenkin voiton kotiin. Kiehtovaa ajankuvaa, kiehtovia henkilöitä, kokonaan toisenlainen ja kuitenkin niin samanlainen maailma kuin tämä 2000-lukuinen Suomi. Näinkö vähän asiat ovat muuttuneet siitä kun ne ovat peruuttamattomasti muuttuneet? Päiväkirjojen ja kirjeiden "totuus" muuttuu lukijan mielessä fiktiivisten mahdollisuuksien temmellyskentäksi. Tapahtuiko näin todella? Mitä jos? Ainoa miinus: minulle jäi palava halu tietää mitä henkilöille näiden kirjojen jälkeen tapahtui.

Vuoden "rahat pois tyhmältä kansalta": Jari Tervo / Pohjolan safari
Tervolta on ilmestynyt aiemmin kaksi novellikokoelmaa. Nyt ilmestyi hänen parhaista novelleistaan kasattu kokoomateos.

Vuoden riesa: Lidl
Ei tätä tarvitse selittää. Ne tietävät jotka tietävät.

Vuoden henkinen & fyysinen ääriraja: Kaksi muuttoa puolen vuoden sisällä
Kun muuttaa hissittömästä talosta hissittömään taloon ja sitten taas hissittömästä talosta hissittömään taloon alkaa ihmetellä sitä miksi raahaa mukanaan valtava suurta paksulla puurungolla siunattua sohvaa?

Vuoden yllättävin suksee: Menestyminen Tampereen science fiction -seuran novellikilpailussa
Lähetin omanlaiseni, eli tahtoo sanoa joidenkin mielestä kenties hieman vaikeasti avautuvan, novellin ja saavutin kunniamaininnan. Novelli on julkaistu Portin juuri ilmestyneessä numerossa 4/2003. Ja sieltähän jokainen kynnelle kykenevä sen käy lukemassa.

Vuoden tv-sarja: Sopranos
Toisaalta eipä paljon muutakaan tullut vuoden aikana seurattua.
Pistesijalla: Days of our lives.

Vuoden muu tv-ohjelma kuin fiktiivinen sarja: Idolsin alkukarsinnat
Lehtikirjoittelua seuratessa hämmensi. Olinko minä tosiaan ainoa joka nauroi vedet silmissä kun ne onnettomat kiekujat saivat kuulla tuomareilta juuri tasan sellaisen arvion jonka ansaitsivatkin kuulla. Välierien jälkeen en sitten ohjelmaa enää katsonutkaan. Ketä kiinnostaa nähdä kun (kohtuullisen) hyvät laulajat laulavat (kohtuullisen) hyvin ja heitä (kohtuullisesti) kehutaan? Boring.
Pistesijalla: Submarine.

Vuoden uni: Se maaliskuun puolivälissä nähty jossa nousin nukkuvana irti kehostani ja liitelin uinuvien talojen yllä siniharmaassa yössä
Mainioita näkymättömyys & aineettomuus -teeman variaatioita riitti tusinoittain. Lisää näitä.

Vuoden ennakkoonsuunnittelemattomin rupeama: Silmänkääntövankilan aloittaminen.
Vielä marraskuun puolivälissä en ollut koskaan kuullutkaan sanaa "blogi". Sitten osuin puolivahingossa linkin kautta Pinserin blogilistalle. En ole vieläkään varma mitä "blogi" tarkoittaa mutta tähän on joka tapauksessa tultu. Ja jääty, kaikesta päätellen.

Vuoden kutsumanimi: Silmänkääntövanki
Thanks, mea. Ihme ettei tuo ollut tullut itselleni mieleen.

Vuoden päivä: Heinäkuun 29.
Vietettiin se Tampereella pienimuotoisen porukan voimin. Oli oikein mukavaa. Muistoja muistoja. Lämpötila on tällä hetkellä noin 50 celsiusastetta vähemmän kuin silloin.

Vuoden "tämä on todella käynyt kuolettavan tylsäksi jo vuosia sitten": Turun kirjamessut
Ei niistä mitään sanottavaa keksi. Nämä olivat nyt kuudennet perättäiset joissa kävin. Jos pitäisi seuraavat kuusi vuotta taukoa niin saattaisi taas nauttia siitä että näkee samat naamat markkinoimassa samoja kirjojaan (joka syksy uudella nimellä sentään - ja Ere Kokkonen voi taas tehdä huonon elokuvan) ja samat pienkustantamot julkaisemassa samoja antologioitaan yhä uudestaan. En näe mitään syytä miksi Turussa pitäisi enää koskaan järjestää kirjamessuja nyt kun Helsingilläkin on jo omansa.

Vuoden kulttuuriteko: RAPA (Rujo Akateeminen PAmfletti)
Turkulainen underground-lehti, jonka ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa.

Vuoden keikka: Absoluuttinen Nollapiste Turun Downtownissa 11.8.
Meno oli kodikkaan tiiviissä tilassa enemmän kuin kohdallaan. Lämmittelybändinä toiminut paikallinen pikkusuuruus joutui teknisten ongelmien vuoksi esiintymään vasta Abson jälkeen. Paikka mahtoi olla tyhjänä. (me ainakin lähdimme)

*

Että näin. Moni asia jäi mainitsematta, sepä hyvä. Tie huomiseen, vie rakkauteen.

Me olemme kaikki vain ääniä pimeydessä

Ja hiljaisuus on toisinaan lohdullista, kun äänet tuntuvat kiertävän meidän ympäriltämme monista eri suunnista ohi. "Näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua", kirjoitti T.S. Eliot joskus, ei ehkä ihan sanatarkasti noin mutta kuitenkin, ja hänen sanomaansa on ymmärretty ja sille on nyökkäilty, "aivan, kyllä, niin niin." Monet ovat löytäneet Autiosta maasta elämää suurempia totuuksia; jos ei niitä niin hirvittävän suurilla merkityksillä ladattua taidetta joka tapauksessa. Ehkä niin. Mutta ei Eliot ollut hänkään kuin ääni pimeydessä. Ja tämä oli ainoa syy minun siteerata häntä nyt.

Jos pysähtyy keskelle suojatietä ja sulkee silmänsä voi kuvitella putoavansa jostain korkealta ja kun ensimmäinen auto iskeytyy päin voi leikkiä osuneensa pohjaan. Ääniä pimeydessä. Vihannesmyyjät eivät olleet tänään nähneet kannattavaksi pystyttää kojujaan torille. Talvipäivä näytti kauniilta, aurinko paistoi pitkästä aikaa ja miksei, jos oikein tarkkaan asiaa pysähtyi ajattelemaan, ollut ilmassa jotain hienovaraisen lämminhenkistäkin. Sellaista kaupunkikollektiivisuutta. Ehkä yhden sydämenlyönnin ajan kulki kaupungin läpi tunne siitä että täällä jokainen on sittenkin vain ihminen, ettei ketään tarvitse satuttaa jos ei sitä halua, että jos jokainen jättää yhden itsekkyyden tänään väliin ovat kaikki huomenna onnellisempia. Ja sitten se hetki meni ohi. Ääniä pimeydessä.

Hanki-elämä

Kuvittelin käveleväni läpi sodan raateleman kaupungin. Laukaukset kaikuivat seinistä, ihmiset huusivat, monet näyttivät pakenevan. Liikennevalot vilkkuivat tyhjää keltaista. Toisinaan metallisesti kajahtava räjähdys kuului jostain hyvin läheltä, valot välkehtivät ja ilmassa haistoi savun. Pääsin perille yhdeksän maissa illalla, olin kävellyt viisi kilometriä, myöhästynyt bussista, siksi. Neljä ja puoli vuotta Turussa asuneena vietin vasta nyt ensimmäisen uudenvuodenyöni täällä. Mukava kokemus. Väsynyt - eikö tähän ikään mennessä ole nähnyt jo jokaisen ilotulitteen? Siinä tuntuu olevan ala jolla ei tapahdu kehitystä. Mitään uutta ei taivaalla koskaan sen paremmin näy kuin kuulukaan. Ja puoleenyöhön mennessä savu peitti korkeimmalle nousevat raketit joka tapauksessa. Vuoden vaihduttua minun tulevaisuuteni ennustettiin tarot-korteista. Oliko ennustus suurempi hetki kuin oli nähdä kissanpennun kiipeävän pystyyn nostetun sohvan kylkeä pitkin ylös? Se ei pelännyt pauketta, vaikka oli sen ensimmäinen uusivuosi. Kävelin takaisin kotiin, en sentään yksin, oli kylmempää ja hiljaisempaa. Kuljin saman matkan kesäkuussa DBTL:n aikaan lauantaina kello kahdentoista molemmin puolin yöllä. Nyt väkeä oli enemmän. Nopeamminkin matka sujui.



"Raketteja en hanki,
moni muu näkisi ne."

(Absoluuttinen Nollapiste)

Tietoisuutemme rajat

"Hei totta munassa jätkät, tiättekö nyt lähdetään Littoisiin hakeen muijia."
"Onks Littoisissa muijia?"
"On on. Hyvännäkösiä. Oltiin kerran porukan kans... joo, vittu hyvännäkösiä."
"Missä siellä?"
"Se on tiättekste se katu siinä... ku kääntyy sinne."
"Juu. Mää muistan. Kävin kerran yhden kaverin kans siäpäin. Käännytään Kaarinan suuntaan, ajetaan sellaset puolisentoista kilometriä ja sitten tulee se valkoinen tiilitalo. Pihassa oli muistaakseni sillon oikeeseen takaoveen kolaroitu ruskee Corolla. Olohuoneen ikkunasta näky valoo, mutta muuten se oli pimeenä koko paikka. Soitettiin ovikelloo. Ja ju-ma-lau-ta minkä näkönen muija tuli avaamaan, pakko olla joku missi tai jotain. Mää sanoin Heikille että tänne me jäätiin, nyt jäi vittu maatalousnäyttely käymättä mutta sitten mää huomasin että sen vaatteissa oli verta. Se oli jotenki ihan poissaolevan näkönen ja jos tarkasti kuunteli niin jossain peremmällä siä talossa joku itki. Mää katoin Heikkiin ja teki mieli sanoo että nyt lähdetään helvettiin täältä mutta ei se Heikki mitään tajunnu - se oli menossa sisälle jo siinä vaiheessa ja mitäs mää, perässähän mun oli mentävä."
"Ei ku vittu, ei Littoisiin ku Raunistulaan. Sinne. Hakeen muijia tiättekö. Sori mää aina sekotan ne. Raunistulaan piti sanoo. Raunistulaan."
"Joo ei mitään."
"Lähetään vaan."


*


Yllä kuvattua keskustelua ei käyty Kallun grillin edustalla 30.12.2003 noin kello 23.40.

(mutta siihen viitattiin ohimennen Radio Auroran taajuudella lähetetyn epämääräisen kohinan taustalla tuskin kuultavasti käydyssä keskustelussa seuraavana aamuna kello 6.52-6.55)

Att vara hem

Ah, Silmänkääntövankila on palannut takaisin kaupunkiaskareittensa pariin. Kuinka mukavalta tuntuikaan tänä aamuna pitkästä aikaa (viikko on flexibiliteetti jo sinällään) katsella auringon heijastumista tuttujen rakennusten jäisistä seinistä, kävellä päin punaisia tutuissa liikennevaloissa, olla tervehtimättä sattumalta kohdattuja tuttuja kadulla. Ihan mieli liikuttui. Tuomaansiltaa ylittäessäni törmäsin sattumalta Höpö-Penaan, tuohon harvojen tuntemaan mutta sitäkin useamman rakastamaan sattuman sankariin, joka totesi ettei kaupunki kerta kaikkiaan ole tuntunut samalta ilman minua. Ja muutamaa tuhatta muuta. Opiskelijapainotteisuus lienee muuttanut kaupunkikuvan lomien ajaksi melko radikaalisti. Muuttaako se tunnelmaa kaupungissa? Tuntuuko paikka yhtäkkiä vanhemmalta? Onko hiljaisempaa, katoaako kaduilta visuaalinen ärsyke? Miten kaupankäyntiin vaikuttaa se, että me olemme lähes kaikki jossain muualla, katoamassa metsän heittämien varjojen keskelle puolijäätyneiden peltojen upottaviin ojanpenkkoihin? Sitä emme saa koskaan tietää. Nyt olen kuitenkin palannut. Uusivuosi räjähtää pian päin näköä, ja se saa pienet eläimet pelkäämään. Suuret silmät vilkuilevat sinne tänne ja kuono värähtää kuin sähkö räpsähtäisi sen läpi. Minä olen palannut kotiin.

Tears ain't like they used to be

Valvontakameran varjoon voi piiloutua. Eikä ovikoodia tarvitse opetella ulkoa jos ei halua käydä koskaan toista kertaa. Ja monta vuotta saattaa kulua niin ettei saavuta sitä mikä tuntuu tärkeältä, minkä uskottelee itselleen olevan tärkeää ja tavoiteltavaa. Niin että kun lopulta on valmis siirtymään seuraavalle askelmalle, horjahtaa ja putoaa takaisin portaiden juurelle, mutta toisenlaisten portaiden, sellaisten jotka ovat oikeammanlaiset. Tärkeämmät. Portaat joiden olemassaoloa ei huomannut aikanaan, tai ei uskonut siihen. Ja sitten alkaa kiivetä taas uudestaan, porraskäytävän hämäryydessä vain kaiku, ja pölypilvet himmeiden lamppujen edessä. Kasvoilleen voi ottaa ymmärtävän ilmeen ja ylös pimeään jatkuvien askelmien hiljaisuudessa voi keskittyä ottamaan vastaan iskuja. Ja vaikka ylös päästyään liukastuisikin ja putoaisi jälleen alas, voi kuitenkin olla varma siitä, että lopulta valitsee sen oikean portaikon. Sillä aina on olemassa se oikea portaikko.


"Ah, to think we can find happiness
that's the greatest mistake there is
there is nothing left to cling to babe
there is nothing left to soil
I just don't want you no more
and that's the sweetest embrace of all"

(Barry Adamson / Nick Cave, The Sweetest embrace)