Fregattikatueli "Odota minua, Angus-setä!, osa 7"

Jotkut meistä painavat jälkensä niin syvään muiden ihmisten muistiin, että vaikka he olisivat vuosia sitten kadonneet lähipiiristämme, he tuntuvat olevan siitä huolimatta jokaisena hetkenä läsnä. Niinpä siis minäkin, ja minun myötäni lukijakunta, tuijotin eräänä toukokuisena torstaiaamuna ulos ikkunasta kohti länttä, sikäli kun lännen suuntaan näki. Mietin setääni, tuota jo aikapäiviä kadonnutta kummajaista, suvun harmaanlaikukasta lammasta, häntä joka eräänä päivänä otti ja lähti. "Minä lähden nyt länteen!", niin hänen kerrotaan sanoneen vaikka itse olenkin turhan nuori tätä muistamaan. Sedän katoamisesta oli kauan. Hän oli hypännyt pyöränsä selkään ja lähtenyt, niin kertomus eteni, eikä paljon muuta tiedetty; ei hän lähetellyt kortteja. Minne hän meni? Miksi? Me emme tienneet - vain sen, että oli ollut kaunis päivä, kauniimpi kuin moni ennen sitä tai sittemmin.

Pyörämatkoiltani olikin puuttunut muu tarkoitus kuin itseensä kietoutuva merkityksensynnytys. Rusikoin itseni vauhtiin, me elämme vain tämän kerran, tai ehkä useamman, mutta silti halusin rasittaa ruumistani kuin varmana siitä että olin tekemässä jotain lopullista. Ei se tällä vastatuulella ollut vaikeaakaan. Minua katsottiin. Yliopistoalue oli hiljainen, ajattelin tutusta vastaantulijasta: "Arvaakohan tuo nyt minun olevan pyöräprojektini uutta episodia suorittamassa? Tarkkaileeko hän blogiani tänään uuden päivityksen varalta?"

Oikeastaan mietin sitä jokaisesta vastaantulijasta. Kaikki olivat joka tapauksessa mukana siinä. Tavassa jolla he katsoivat minua... SETÄ! Ne ovat sinun jäljilläsi mutta minä olen tulossa... Rantatie oli ruuhkainen. Pahuksen aurinkoiset vapaapäivät, eikö ihmisillä ollut muuta tekemistä kuin pakkautua minun eteeni laumoiksi? Tietenkin heti tämän ajateltuani tajusin. Eipä tietenkään, ehei. Minä ymmärsin nyt. Syöksyin tunneliin, sitä ne eivät aavistaneet. Pulssi hakkasi, toistaiseksi tuuli pelasi heidän pussiinsa, oli vähällä tiputtaa minut leikistä. Stålarminkadulla huippasi ja pulssini kaikui kerrostalojen seinistä. Ne värähtelivät kuin veden pinta.



Ohitin Daniel Hjortin kadun risteyksen, pyöräretki numero viisi, näinkö lähellä se oli, enhän ollut vielä puolimatkassakaan tämänkertaiseen kohteeseeni, joka yhteensattuman oikusta oli juuri se, jonne olisin lähtenyt etsimään setääni ilmankin pyöräilyprojektiani, sillä hänelle kerran kuuluneen kirjan välistä oli juuri sinä samana aamuna leijaillut kellastunut ruutupaperinpala, jolle oli paksulla punaisella sudittu yksi ainoa kirjain: F. Tämän jälkeen olo oli vapaampi. Kaupungin kuristusote alkoi ympäriltäni hellittää, Wärtsilän paikoitusaluekin oli miellyttävän autio, ah, ovensa sulkevat tehtaat, te palautatte meille tilan ja hiljaisuuden! Vaihdoin vaihdetta isommalle kunnes saavutin korkeimman, aivan liian varhain. Olin saanut vauhdin päälle enkä olisi halunnut lopettaa...

Sedästä liikkui näillä seuduin huhuja. "Kimaltavasta palatsista" hänen kerrotaan hourailleen, ja ymmärsin olevani reitillä: Majakkaranta, tuo Turun Espoo, kevätauringon valossa häikiviä valkoisia asuntoja rivi rivissä, kerrostaloelämää par excellence!, ja tietenkin tuo hurjana falloksena kaiken yllä pönöttävä torni, Turun korkein!, sieltä on näköalaa ja huipulla lienee tuulista. Ainakin maan tasalla oli, mutta olihan merikin lähellä, nyt sen tuoksuna ilmassa jo tunsi. Suola, heinä, kivikkoon kasvanut sammal. Ah, no niin. Olin pääsemässä jäljille.



Hirvensalon silta on komea ilmestys, panoraaman veroinen, minkä jätin ottamatta. Satama, telakka, linna, veneitä sadoittain, ja tuulen riepottama purkkapaperi, se oli perhosena hetkessä ja rikkoi harmonian kuin iholla tanssiva veitsi, veteli viiltoja mieleeni, hauraaksi lasiksi se minun ajatukseni taikoi ja tuuli puhalsi kasvoihin suolaa ja viilentävää vettä... Meren pinnasta. Sitä oli vaikea uskoa, mutta siinä se oli, suoraan alapuolellani, katkeamaton yhteys kaikkiin maailman satamakaupunkeihin. Tukholma! Hampuri! New York! Sydney! Niin lähellä, vain sukellus Hirvensalon sillalta ja loppu on omista voimavaroista kiinni. Mietin oliko setäni tehnyt tämän ratkaisun, ja silloin kuulin hänen nimensä kaikuvan saaren suunnalta. Matka jatkui siis siltaa pitkin...



Jätin mantereen taakseni. En koskaan usko sitä etteivätkö saaret kelluisi, Hirvensalo ainakin aivan varmasti, jollain tavalla se tuntuu jalkojen alla huterammalta, tai siis tässä tapauksessa tietenkin pyöränrenkaiden. Hurja ylämäki ja sitä seurannut paljon hurjempi alamäki, jonka tiesin olevan vielä takaisin tullessa ongelma, toi minut toiseen maailmaan, ainakin melkein: Alko, K-supermarket ja bensa-asema tietenkin kielivät tuttuudesta, mutta minua ei hämätty; rakennukset oli sijoitettu toisiinsa nähden niin että niiden koordinaatit yhteenlaskettuina muodostivat sedän katoamispäivän. Veretseisauttavaa, sanoisi poliitikko, mutta minua ei siinä vaiheessa mikään pysäyttänyt. Kaarsin laskettelurinteen ohi, se oli oudon hiljainen. Näin setäni kasvot bussipysäkin seinässä, vaiko sittenkin jonkun toisen, kenen, kenen...



Majakkaranta häilyi täältäkin juuri siellä minne katse osui. On se saattanut saarelaisten sielua aikanaan kirpaista kun ovat tornit nousseet salmen taakse näköesteeksi, mutta toisaalta; sieltäpä tiirailevat kennostoistaan rauhallista ja tilavaa elämää Hirvensalossa, tiedän kyllä kumman puolen itse valitsisin. Vanha Kakskerrantie oli hiljainen, pyörätiet toki vielä paikallaan, ja laadukkaat vielä. Mutta kuitenkin: kylänraittihan tämä. Talot katosivat ympäriltä melko pian, masensi se ajatus että Hirvensaloon kaavaillaan asuntoja 30.000:lle uudelle ihmiselle. Mistä ne kaikki tulevat? Mihin ne mahtuvat? Miksi tänne? Peipposen laulu oli ainoa ääni renklaavan pyöränvaihteeni ohella, yhdessä risteyksessä oli Wäinö Aaltosen veistämä veistos, melko kaukana yhtään mistään, setäni nimi oli kaiverrettu sen pintaan ja veriset kengänjäljet jatkoivat matkaansa eteenpäin. Homma alkoi mennä naurettavaksi, eikä minua silti naurattanut. Tämä saa riittää!, karjuin, yhtäkkiä hurjistuneena. Mutta Hirvensalon luonto rauhoitti minut lempeään kohtuunsa, se syleili pientä pyöräilevää hahmoa joka sen valtasuonta pitkin hakeutui kohti sydäntä...





Kului aikaa, menetin sen tajun. Tie mutkitteli kallion ja tuuhean rantakoivikon välissä, havu- ja lehtimetsän, observoin edetessäni. Kuin tunnelissa oikeastaan, ja muistin sedän ainoat koskaan minulle lausumat sanat: "Mitä tahansa teetkin elämässä, älä koskaan lähde etsimään minua". Perhana. Mutta alkoi olla jo myöhäistä kääntyä takaisin...



Pikisaari avautui entisaikojen kalastajakylänä eteeni tien mutkan takaa. Niin katosivat puut ja muut, sydäntä sykäyttävästi olivat torpat, tönöt, kartanot ja huvilat sulloutuneet yhdeksi korkeuseroja kaihtamattomaksi kasaksi rantakalliolle Hirvensalon luoteisnurkkaan. Ei se enää Turulta tuntunut; en oikein kokenut tällaisessa kaupungissa eläväni, Pikisaari ei ollut paikkana erityisen todellinen. Huomasin setäni kuitenkin olleen siellä - hänen nuorena käyttämilleen huonoille salanimille oli siellä pyhitetty kaksikin katua; ohitin sekä Peter Thorwösten tien että Jakob Bremerin kadun, ja sitten poistui altani asfaltti ja olin perillä. Fregattikatua melkein minua päin lasketteli pyörillään kaksi pikkupoikaa, jotka kiljuivat mennessään Smoke on the waterin riffiä. Vihje? Oliko setäni kadonnut savuna tätä kaikkea ympäröivään mereen? Hippasen ahdisti, eipä vissiin. En uskaltanut jäädä sinne, kuvasin todistusaineistoa ja jatkoin vielä edemmäs, ihan hieman vain...







Kylätien reunoilla vanhat kauniit puutalot muuttuivat uusiksi tylsiksi tiilitaloiksi, tein jyrkän oikean ja saavuin pursiseuran ravintolalle, kuuluisa rakennus on, ja teininä siellä serkkupoikani häissäkin muistan nauttineeni mitä makoisinta tarjontaa. Nyt en käynyt sisällä; ranta oli täynnä ruotsia puhuvia ruskettuneita merihenkilöitä, jotka innolla tuunasivat paattejaan kesäkuntoon. Poistuin, en oikein tuntenut soveltuvani joukkoon, tuskin vähiten siksi, että minun oli paikan ainoa polkupyörä, lähistöllä kimmelsi rivi bemareita, alfaromeoita ja ties mitä vielä. Kapusin kukkulalle, näin Ruissalon kansanpuiston niin lähellä että melkein sinne käsi ylettyi ja poimi ihmisiä sieltä kuin pikkuruisia tinahahmoja. Kalliossa oli viesti: "Tältä paikalta nostettiin muudan N.N. kultaisen avaruuslaivan matkaan vuonna", loppu oli hioutunut pois. Hyvää matkaa, setä.



Paluu oli hikinen. Tuuli riepoi kuin järkensä menettänyt, hetki hetkeltä suuntansa vaihtui, vai oliko tiessä sittenkin mutkia? En muista siitä paljoa, valmistauduin henkisesti siihen helvetiksikin määrittelemääni nousuun, jonka tiesin odottavan minua ennen pääsyä Hirvensalon sillalle tästä suunnasta. Vaihdetta ei olisi juuri pienemmälle saanut, ja puskin hikeä kuin sika saunassa. Mutta säästyin nöyryytykseltä: ohitin pyöräänsä taluttavan pariskunnan, he katsoivat kateudesta kirskuen menoani. Ja sitten olin huipulla. Mikä tunne syöksyä alas kohti suurta siltaa, kohti avaruutta ja ylitettävää merta! Sillalle tullessa tuntui kuin tuuleen kohoaisi, ja kaikki oli siinä, kaikki yhden silmäyksen säteellä: Linnan koko merenpuoleinen julkisivu, telakka, kirkon torneja kaupungin keskeltä, Uittamon korkeat rantakalliot, metsää ja mäkeä, tornia ja taloa. Ja vauhdissani ehdin ajatella: on tämä vaan välillä niin järjettömän kaunis kaupunki.

Seitsemännen pyörämatkan pituus: 22,4 kilometriä.

Ekmaninkatueli "Nättiyden olemusta etsimässä, osa 6"

Kun viikonloppuna kerroin Helsingistä poikenneelle Nuutisen isännälle että seuraava pyöräilykohteeni sijaitsee Nättinummen kaupunginosassa, hän ehdotti että tarkkailisin juuri seudun nimessäkin väitettyä nättiyttä: onko Nättinummi todellakin nätti? Idea oli siinä määrin hyvä että laajensin sen koko kuudennen pyöräretkeni teemaksi.

Siis nokka kohti pohjoista. Ensin alkuun mietin onko takitta matkaan lähteminen uhkarohkeaa; tuuli kuitenkin lepatti melko rivakasti lahkeita ennen kuin oli vielä kotiovi kadonnut horisonttiin. Vaan eipä mitä; aurinko ja fyysinen rehkiminen voittivat lopulta, ja tuskin oli kolmannes matkasta takana kun jo kiitin itseäni siitä että takki roikkui edelleen naulakossa eikä esim. hiestä märkänä selässä.

Mutta tietenkään emme vielä ole kolmannesmatkassa. Alkupuoli on kuitenkin tietyssä mielessä jäävättävä; matka Ylioppilaskylästä Helsinginkatua pitkin linja-autoasemalle on aivan liian tuttua ollakseen neutraalisti määriteltävissä sen paremmin nätiksi kuin rumaksikaan. Ajatukset ohittavat tämän seudun visuaaliset ärsykkeet ja kokonaisuus on aivoissa jo vuosia sitten latistunut mitäänsanomattomaksi pannariksi. Ei kai tuossa alkumatkassa mitään varsinaista valittamistakaan ole... Ja joka tapauksessa Aninkaistensillalle asti matka oli sama kuin pyöräretkellä numero kaksi, eeppisellä eksymiskertomuksellani Alakyläntielle ja takaisin.

Asemalla tänäisen ja kymmenen päivän takaisen minun tiet erkanivat, ja polkaisin itseni Aninkaistensillalle, joka ei siis ylitä Aurajokea, vaan jotain paljon suurempaa: Helsingintien ja ratapihan, neljä kaistaa autoja yllä ja alla, pyörätiet päälle ja bussiasema keskelle kaikkea, a vot, siinä on ollut insinööreille miellyttävää pähkäiltävää vuosiksi, mutta enimmäkseen tämä risteys toimii. Ei paha saavutus.



Laskettuani sillan alas olin rautatien pohjoispuolella, "wrong side of the tracks", siellä tulee käytyä harvoin, paitsi tietysti Raunistulassa jossa tulee käytyä usein, mutta nyt oli matka vielä paljon kauemmas pohjoiseen... Ensin oli vastassa tietenkin lisää risteyksiä. Oli ylitettävä useampi kaista niin Raisioon kuin Tampereellekin vieviä valtateitä, vasta sitten saattoi hetkeksi hengähtää... Mutta nättiä? Ei täällä. Jotain Pohjolan ja Raunistulan rajamaatahan Satakunnantie lienee, sitä minä lähdin rullaamaan letkeässä vastatuulessa pohjoiseen, ja sitä reunustivat melko väsähtäneet kerrostalot melko väsähtäneeltä vuosikymmeneltä, siltä meikäläisenkin maailmaan saattaneelta seissekeetluvulta. Koululaiset parveilivat minua vastaan, ja solmin mielenkiintoisen pyöräilijäsuhteen vanhaan pariskuntaan: ohitin heidät ensin kahdesti, kunnes he lopulta ohittivat minut ja jatkoivat matkaansa Länsikeskuksen suuntaan. Pirun sitkeitä vanhuksia.

No niin joo, asiaan. Tuntemattomat seudut alkoivat varsinaisesti vasta kun tein Satakunnantieltä jyrkän oikean Varkkavuorenkadulle. Ja missä olin? Edelleenkö Turussa? Viimeksi kun näin irtolohkareista varoittavia liikennemerkkejä, olin Pohjois-pohjanmaalla Nuutisen perheen automatkalla! Ja täällä, keskellä kaupunkia... Aloin hytistä jännittyneestä odotuksesta, sillä tiesin että nyt, nyt!!, olin matkalla jonnekin todella outoon. Absurdia, here we come!



Olin siis jossain päin Hepokultaa, enkä totta vie koskaan ennen ollut täällä käynyt. Minua vastaan taapersi vanhuksia kadulla, joka kaarteili epäilyttävästi 80-luvun mieleen tuovien tummanruskealla tiilillä päällystettyjen kerrostalojen välissä. Kallioita, mäntyjä, pilkistävää peltoa. Aivan kuin vanha peltotie olisi joskus saanut asfaltin päälleen ja maan sisässä luikertelevista rihmastoista talot kuin itiöpesäkkeet nousseet sen viereen jonkin kauan sitten unohdetun happosateen seurauksena. Mahtavaa, mahtavaa, hykertelin...

Ja, myönnettäköön, myös melko nättiä. Vaikka osasin kyllä tässä vaiheessa jo aavistaa että parempaa oli tulossa; jos ei muuten niin siitä syystä että olinhan vasta Hepokullassa, ja Nättinummi vielä edessäpäin... Markulantie, tuo vanha tuttu monen kyllästyneen pikavuorokuskin lausuma nimi ("Pohjoiskaari, Markulantie, Parrantie") saapui eteeni kuin joki kaukaa ratsastavan matkalaisen eteen, se virtasi kuohuten autoja ja sen leveään uomaan avautui minulle matka kuin konsanaan Moosekselle kun vain painoin suojatien vieressä sijaitsevaa nappia... Mikä vallan tunne! Ja olin... olin... Nättinummessa! Kuin tehdäkseen selvän pesäeron muuhun Turkuun, Nättinummi on sijoittunut korkean kallion päälle, jonne tie katoaa paitsi jyrkästi nousten, myös jyrkästi kaartaen. Vanhus työnsi rollaattoriaan vaivalloisesti mäkeä ylös, minä ponkaisin hänen ohitseen, olihan tuulikin nyt myötäinen. Korkeat männyt reunustivat tietä, tekivät siitä tunnelin, portin parempaan maailmaan...

Yllättävintä Nättinumessa kai oli se, että se tosiaan oli muistuttamatta sitä millaisena minä olen Turun oppinut tuntemaan. Tämä näytti, niin, en osaa määritellä... Oli kuin olisi Alpeilla pyöräillyt, jos nyt ihan vähäinen liioittelu sallitaan. Ilma oli joka tapauksessa raikas, männyntuoksuinen. Tie luikerteli metsään, jota ei ollut vielä kaikkialta raivattu pois, polkuja katoili sinne vähän väliä, ja mielessäni romantisoin ne alkuasukkaiden metsästysreiteiksi, vaikka tiedänhän toki densojen vain niitä pitkin kerääntyvän näkösuojiin kiskomaan lasolia. Mutta te ymmärrätte varmasti tällaisissa hetkissä esiintyvän tarpeen tehdä asioista kauniita.



Kyllä siellä nättiä oli, ja tuulikin oli minulle suotuinen, työnsi minua selästä eteenpäin niin että sain polkemisen sijasta keskittyä katselemaan ympärilleni. Kaukana alhaalla näkyi jalkapallokenttä, josta reipas pillin ääni aina välillä leikkasi linnunlauluista hiljaisuutta kertoen että siellä kansakuntamme tulevia toivoja ja deekuja opetetaan tottelemaan ja kurittumaan! Hymyilin, viheltelin, jossain vaiheessa eksyin pyörätieltä ja harhailin suuren taloyhtiön pihassa ihmettelevien vanhusten katsellessa minua kuin huumerikollista... vaikka eihän heidän Nättinumessa pitäisi sellaisista mitään tietää! Eihän siellä... no, siinä vaiheessa huomasin tv-antennit ja ymmärsin. Paha maailma on tämänkin utooppisen nurkkauksen Turkua jo saavuttanut...

En tosiaan tiedä miten helvetissä minä sen pyörätien kadotin, koska aikani parkkipaikalla harhailtuani huomasin kevytliikenneväylän jatkuvan siinä missä tienkin, suoraan eteenpäin. No, sinne. Kaarteet lisääntyivät, metsä hiipi kiinni tiehen, tuli synkänvihreää, tuoksuvaa, yhä hiljaisempaa. Nättiä, perhana vieköön! Kyllä ne ovat aikanaan tienneet kun ovat tämän seudun nimenneet... Lopulta uusi ryväs kerrostaloja, yhä korkeamman kallion päällä. Vesitorni häämötti läheisten puiden takana, minun täytyi siis olla ylhäällä. Ohitin muutamia pikkukatuja, lähinnä taloyhtiöiden eri rappujen väliin kiemurtelevia käytäviä... ja vasta olan yli kurkkiessani huomasin että yksi niistä oli Ekmaninkatu, kohteeni. Merkityksetön pätkä asfalttia, sen sain nyt huomata. Mutta nättiä, niin nättiä. Kuin luonto olisi valtaamassa itselleen omistusoikeutta tähän korkeaan kukkulaan, niin lähellä puut, ruoho, kalliokukkaset siellä olivat. Ja perhana: olihan Ekmaninkadulla sijaitsevan K-marketinkin nimi Nättäri.



Nättiyden huumaamana lähdin polkemaan takaisin, epätoivoisena yrittäen ikuistaa Nättinummen nättiyttä kamerallani. Ei siitä mitään tullut, ja turhautuneena riuhdoin itseni vauhtiin, Markulantielle syöksyin mäntyjen reunustamasta portista kaukaa ylhäältä kuin Nättinummi olisi ulostanut minut itsestään, putkahdin alamäkeen ja myötätuuleen kymmenisen senttiä tien yläpuolella ja liikennevalotolpasta sain kiinni ennen kuin syöksyin bussin eteen...

Markulantie, tylsämielisyys. Nopea kaarto Rieskalähteentielle, jonka kartasta olen aina lukenut muodossa Reiska-, ja äskeisen kokemukseni jälkeen ankeus saavutti huippunsa. "Vätti", johan sen nimikin sanoo ettei tämä ole kaunista seutua, mutta kuka on kieltänyt edes yrittämästä? Katsastusasemia, autokauppoja, "Läänin kuljetus", "Delta-auto laajentaa tähän", Valion pakkaamo, halleja hallien jälkeen, hallihelvetti, hall-hell. Masennukseni oli saavuttaa itsetuhoiset mitat, ja suojellakseni henkeä ja pyörää siirryin rekkojen välistä kävelytielle, vaikken ehkä ihan 12-vuotiaasta enää käykään.

Onnekseni huomasin pelastavan keitaan: Juuri tältä Reiskaperhanantieltä sukelsi outo hiekkapolku kahden hallin väliseen siimekseen ja katseeni saavutti pilkahduksen... puista! Ja penkeistä! Nopea U, ja sinne. Hämmentävä puistomainen aukio, ja jonnekin kauas luikerteleva polku ruohikon keskellä, tiepölyn saastuttamia penkkejä aukion reunoilla, eihän täällä ole kukaan käynyt aikoihin. Jäin ottamaan kuvia, tähtäilin puiden silmuja vasten aurinkoa kuin idiootti, millä välin pyöräni romahti jalaltaan maahan. Se ei kestänyt tätä säälittävää tarvettani saavuttaa nättiyttä täällä teollisuushallien keskellä. Mutta se oli oikeasti nätti paikka. Keskellä rumuutta tietenkin, mutta ehkäkin juuri siksi.



No niin, aikaa sitäkin ja matka pois. Pari polkaisua toi minut Tampereen valtatielle, ja vaikka matkani loppu näiltämain alkaen menikin mahdollisista vaihtoehdoista huolimatta täsmälleen samoja reittejä kuin kakkospyöräretkeni loppu, niin miksipä ei; Raunistula ja rautatiesilta ovat liian houkuttelevia seutuja jättää käyttämättä kun tilaisuus on... Katsokaa nyt itsekin:



Kyllä tämä oli sittenkin nätimpää kuin mihin Nättinummi pystyi, vaikka kovasti yritti. Omat nurkat kultaakin kalliimmat, niinhän sitä sanotaan. Ja jos ei sanota niin ainakin pitäisi sanoa. Kotona keitin pannullisen kahvia, alkaa olla juotuna osapuilleen nyt.

Kuudennen pyörämatkan pituus: 11,8 kilometriä.

Daniel Hjortin katueli "Matkoja turkulaiseen kirjallisuuteen, osa 5"

Pyöräilyprojektini on jäässä silloin kun maakin, mutta kun tänään mittari innostui näyttämään kymmenen astetta yli pakkasrajan, kuulin tien kutsun taas. Se lauloi minulle heti tukevan aterian jälkeen, mikä ei ole paras hetki lähteä liikkeelle, mutta eihän minulta ajoitus koskaan ole onnistunut.

Tavallaan huijasin, sillä tämänkinkertaisesta matkasta suurin osa sijaitsi tuttuakin tutummilla turuilla, ei vähiten sen vuoksi että minä asuin kaksi ensimmäistä vuottani tässä kaupungissa ihan Daniel Hjortin kadun nurkilla. Se vain sijaitsi suunnalla johon ei koskaan ollut mitään asiaa ja siinä mielessä on jäänyt vain aavistuksenkaltaiseksi käsitykseksi se, miten tuo nurkkaus, Marttia vai Vähä-Heikkilääkö?, oikeastaan liittyy muuhun Turkuun. Ja tietenkin sain tämänkertaisen kohteeni myötä tilaisuuden ajaa Kupittaankadun päästä päähän; 2,8 kilometrin pituudellaan kyseessä lienee kaupungin pisin viivasuora baana, joskus ammoin karttaan vedetty ilman kaupunginjohtajan peukalon aiheuttamaa mutkaa.

Alkumetreiltä asti tunsin itseni etääntyneeksi tilanteesta, ehkä ilman viileys sai minut irtautumaan ruumiistani ja enimmäkseen katselemaan katuvalojen korkeudelta itseäni polkemassa vasten tuulta ja kukkuloita. Miltä näytinkään; rento opiskelijamiekkonenko se siinä menossa Kupittaalle teknologiakeskukseen viilaamaan tietoteknistä väikkäriään vaiko perheenisä maidonhakumatkalla? Turisti mahdollisesti sittenkin, ja idiootti sellainen vielä, ei niinkään pysähdy kuvaamaan edes etäisesti kiinnostavia näkymiä vaan Savitehtaankadun keltaista muoviaitaa, joka estää yleisön kulkemisen jälleen uudelle TYKS-työmaalle. Muistan kun tuo moderneilla sairaalarakennuksilla täytetty alue oli vielä heinikkoista joutomaata. Ei siitä ole kauaakaan.



Joka tapauksessa huomioin muita kulkijoita enemmän kuin aiemmin. Kuvittelen kaikki kaupungilla kulkijat aina yhteisellä tietoisuudella varustetuksi massaksi; jälleen mietin mitä he ajattelisivat jos tietäisivät etten oikeasti pyöräile täällä. Että kyseessä on vain projekti... ettei minulla todella ole asiaa minnekään, että minä vain näytän siltä kuin kaikki, näytän olevan vain oman arkipäiväisen tapahtumani kyllästyttämä kansalainen; ja sellaisen sijasta tarkkailenkin mielipuolisen analyyttisesti jokaista polkaisua, jokaista metriä, jokaista kulkijaa, jokaista liikkuvaa ja liikkumatonta kohdetta.



Tuosta alkaa Kupittaankatu. Sen verran hiljainen, että autokaistalla ajamista ei oikeastaan huomannut, autoja kun ei liikkeellä juuri ollut. Ihmiset pyöräilivät suuntiinsa, kaikki juuri niin välinpitämättömän näköisinä kuin polkiessa kaikesta päätellen kuuluukin. Mikseivät he hymyilleet? Minä ainakin olin jännittynyt, ekstaattinen, joku voisi kaiketi sanoa myös maaniseksi eikä siinä mitään, vaikka voihan olla että kaikki he olivat juuri siksi kuin minua ei olisi ollut olemassa; eikä minua tietenkään välttämättä ollutkaan, onhan aina mahdollista että olen vain kuvitelma joka näitä katuja pitkin liitelee juuri sinne kuin itse itselleen määrämien puitteidensa rajoissa kykenee. Niin että en minä sillä. Oli päivässä silti jotain omituisen uhkaavaa, mahdollisesti tavassa jolla raksamiehet katsoivat minua tai autot yrittivät toistuvasti pakittaa ylitseni, onneksi harvakseltaan siinä onnistuen.



Huomasin mielenkiintoisen seikan: kun ei ole koskaan ennen pyöräillyt autokaistalla, on risteykseen tullessa ryhmittymisongelma. Uudenmaankatu ja Kaskenkatu vielä, vilkkaita ylitettäviä... ehkä metodini ei ollut oikeaoppisin, mutta ainakin pääsin teistä yli joutumatta pysähtymään. Pakkohan minun oli tehdä jotain oikein, ja ennen kuin huomasin, Kupittaankadun puolimatka:



Puutaloja, juuri sellaista ympäristöä jonka olen oppinut kaikkein turkulaisimmaksi mieltämään. Haluaisin kirjoittaa kertomuksen joka sijoittuu juuri näille nurkille, ei sillä etteikö niitä olisikin; onhan Reijo Mäkikin sijoittanut Vareksensa asumaan vain yhden korttelinleveyden täältä pohjoiseen, Itäiselle pitkäkadulle. Paitsi että enhän minä nyt Vares-dekkareita lue; Mäkeen sen sijaan törmää toisinaan kaupan kassalla, kerran hän oli perässäni Valintatalossa ja osti Oho!-lehden eikä muuta. Etsikö itseään vai aiheita kirjaan, jälkimmäinen syy olisi mitä hyväksyttävin, edellisestä en niinkään tiedä. Tai ehkä hän on vain juorunkipeä ihminen.

Minun tarinassani ei tapahtuisi murhaa, sen sijaan kirjoittaisin mitättömän oman elämänsä sivuhenkilön, joka pyöräilee Kupittaankatua päästä päähän joka aamu, ja joka aamu hän havainnoisi asioita, jotka olisivat hieman toisin... Ehkä nostokurki olisikin yhtenä aamuna punainen eikä sininen? Ehkä kauppa olisi muuttunut K-kaupasta Siwaksi, noin vain, yhtenä aamuna, ja sitten eräänä, ehdottomasti tekisin siitä torstain, hän ei enää olisi oma itsensä lainkaan, hän itse olisi joku hieman toinen, ja tämän myötä tietenkin: kaikki aiemmin tapahtuneet muutokset olisivat lakanneet olemasta muutoksia, asiat olisivat jälleen oikein, olisi saavutettu uusi tasapaino. Mutta seuraavana aamuna...



Ajatuksissani olin polkaissut Kupittaankadun loppuun. Jossain täällä länsipäässä tietääkseni asui Jarkko Laine, tuo viime talvena edesmennyt Suuri Turkulainen, jonka lähtö ei jäänyt huomaamatta: samana yönä kun nukkui pois, pysähtyi tuomiokirkon kello. Ehkä olisi huokauskin kulkenut Turun talojen välillä jos olisi sitä ollut kuulemassa... No niin, respektit Jarkolle, selailin juuri viikolla Akateemisessa postuumisti julkaistua kirjaansa Kolmas mustakantinen vihko, sieltä täältä lueskelin ja hyvältä vaikutti. Ei Jarkolta sana kadonnut vaikka nuoret pikemminkin uhoamisella kuin runoudella maineensa luoneet turkulaisrunoilijat niin väittivätkin, voi heitä, mahtaakohan kukaan huomata sitten kun täältä joskus poistuvat? Olisin nostanut maljan Jarkolle, mutta eihän minulla ollut kuin vesipulloni mukana, joten siemaisin siitä muovinmakuista lämmintä hanatuotetta. Siinä vaiheessa sekin oli hyvää.

Kiipesin kadulta hiekkatietä ylös takarengas soraa ruopaisten alkumatkasta, lopun kävellen. Mäeltä oli hyvät näköalat, tietääkseni Tonttumäki on tämä nimeltään, muutamia vanhoja kerrostaloja sinne joskus aseteltuina ja miten kauas sieltä ylimmistä kerroksista näkyykään, en uskalla ajatella edes, Hirvensaloon ainakin, satamaan, linnaan, keskustan yli, minulle riitti tietenkin tämä mäennyppyläkin, kohdekatuni oli jalkojen juuressa, olisiko mielekästä syöksyä sinne pää edellä, vaihteeksi pyöräilyn sijasta loikata kohteeseensa? Epäilykseni laskeutumistekniikasta hillitsivät hurjistunutta mieltäni, ei ehkä kannata sellaisessa mielentilassa alkaa pohtia...





Pysytelläänpä kirjallisuudessa. Daniel Hjort, joka tunnistetaan J. J. Wecksellin samannimisestä näytelmästä, on saanut katunsa alueelta jossa puutalot kohtaavat ränsistyneen huoltamonpihan ja kylmäbensiksen, lyhyt pätkä, kallionseinässä kiinni. Daniel, etkö ansainnut enempää? Olethan sentään ikuistettu suomalaisen kirjallisuuden merkkiteokseen... Vaikka ei silti, en itsekään ollut sillä hetkellä hänen lumoissaan, katunsa oli tuulitunneli ja juuri äsken reppuun heittämäni takki alkoi sittenkin houkuttaa, ei kymmenen astetta plussaa sittenkään ollut niin paljon.



Polkaisin Stålarminkadun kautta Itäiselle pitkäkadulle, joka tosin on lyhyempi kuin Kupittaankatu. Mielivaltaa! Kadunnimianarkiaa! Onko millään väliä, ajattelin, alkuperäisenä tarkoituksenani palailla pikkukatuja itäisen keskustan kortteleiden puristuksessa takaisin mutta lopulta terästäydyin; olihan yksi projektini keskeisiä syntysyitä juuri uskallus, oppia pelkäämättä pyöräilemään autojen keskellä, ja autojahan itäiselläkadulla (näin vanhat turkulaiset tätä katua kutsuvat, rennon helposti he kadun hankalan kaksiosaisen nimen lyhentävät puhekäyttöön sopivaksi) riittää, liikenne on hurja, ei erillisiä pyöräteitä... Olisin pysähtynyt kuvaamaan muttei sinne rekkojen väliin uskaltanut, oli hampaat irvessä mentävä ja lopulta pakokaasuinen virta oli kuljettanut minut teknologiakeskukseen, jossa jälleen sulauduin opiskelijoiden joukkoon kuin silli parveen eikä kukaan arvannut totuutta.



Viidennen pyörämatkan pituus: 10,4 kilometriä.

Catilluksentieeli "Oliko Turkua ennen turkulaisia?, osa 4"

Vastatuuleen. On se järjetöntä minkälaisiin olosuhteisiin sitä ihminen itsensä pakottaa, mutta en malttanut odottaa enempää, yksi päivä oli joka tapauksessa jo jäänyt väliin ja maailma, se odotti avoimempana kuin koskaan vielä. Niin, vastatuuleen tosiaan. Oli vapunaatto, eri puolille kaupunkia kokoontuivat haalaripukuiset hanttiduunarit juhlistamaan työnteon päivää, outoa, eikös sen vasta huomenna pitäisi olla? Napitin takin ylös asti ennen lähtöä, sillä, mainitsinko jo, oli aika kova tuuli, ja koska oli tarkoitus pyöräillä, se olisi vastainen.

C:llä alkavia katuja olisi ollut valittavana jokseenkin vähäinen kattaus kaiken kaikkiaan, ja minä menin ja valitsin sen lähimpänä sijaitsevan. (no melkein, Civiksenpolku olisi kahden minuutin kävelymatkan päässä, mutta se tuntui jo vitsinäkin huonolta) Linnunteitse matka kotioven ja Catilluksentien välillä: 490 metriä. Mutta koska sijaitsemme Aurajoen vastarannoilla eikä juuri tällä kohtaa ole siltaa, venähtää etäisyys kymmenkertaiseksi. Kelpaa ja riittää ja ei kun matkaan.

Ensi kerran lähdin nyt ovelta itään, ja niin kaikki kolme lähtösuuntaa on projektin aikana käytetty. Extremehenkisenä päivänä saattaa tietenkin vielä pohjoinenkin olla edessä; jos ottaa rantatöyräältä kunnon vauhdin voi pyörällään päästä lähelle joen puoltaväliä (leveyssuunnassa), ja kevyellä vaihteella sujuisi pohjassakin varmasti meno. Mistä moinen miete? Vastatuulesta, mistä muusta. Kuin olisi veden alla yrittänyt eteenpäin, viima veti otsanahan taakse niin että näytin kummituseläimeltä jo Halistensillalla, joka on keskimäärin kolmen polkaisun päässä kotiovelta; niin, eipä tämä Ylioppilaskylä suotta ole kiristänyt grynderien leukaperiä viimeisten parin vuosikymmenen aikana, kyllä tällaisiin maisemiin varmasti moni haikailisi mannermaisten jokirantakerrostalojen tai jopa eristäytyneiden 6h+k+s+at+etc -tiilitalojen rakentamista. Mutta opiskelijatpa ne täällä vaan porskuttavat, siitäs saatte.



Turun vanhinta seutuahan tämä on. Matkani kohdetien päässä sijaitsevat vanhan piispanistuimen perustukset edelleen, 1200-luvulta asti ovat mäessä pysyneet, näköalapaikalla joelle ja sitä myötä laivaliikenteelle. Mitäköhän sen ajan ihmiset ajattelivat niinä myrskyisinä öinä kun huutaen heräsivät unista, joissa näkyi vilauksia elämästä kahdeksansadan vuoden kuluttua? Olisivatko he tänne heitettyinä paheksuneet vai ymmärtävästi hymyilleet Ylioppilaskylää piispantalonsa vastarannalla, entä mitä mieltä he olisivat olleet Maunu Tavastin kadun prameista omakotitaloista, kaupunkimaastureiden takaa pilkottavista paritaloista ja esimerkiksi minusta, farkkutakissa hiukset ponnarilla polkemassa kohti vain itselleen merkityksellisiä kohteita, keinotekoisia sellaisia vielä; ihminen on nimennyt kadut joihin toinen ihminen haluaa päästä. Varmasti ainakin minua he pitäisivät melko mitättömänä tapauksena; sen sijaan Prisman parkkipaikan kiiltävä automeri saattaisi pelottaa tuonaikaista piispaakin, joka varmasti muuten melko peloton mies on ollut. Matkalaisia Taivaasta, vaiko sittenkin Helvetistä, kiiltävine vaunuineen. Vapunaatto sai ihmiset ostoksille, eivätkö ne aiemmin ole tajunneet käydä? Onneksi Ylioppilaskylän lähikauppa on auki huomennakin, ei ole enää aikoihin osannut miettiä pyhäpäiviä siinä mielessä ettei kauppaan pääsisi. Kirkko ja Prisma olivat Vähäjoen pikkusillan eri päissä, toisen edessä autoja sumuna, toisen piha autio vaikka kirkko itsessään näytti melkein houkuttelevalta iltapäiväauringossa. Ajoin ohi kuitenkin.



Koroisiin vievä tie on asfaltoitu aluksi. Siellä sijaitsee "sähköasema", kuten kartta ilmoittaa, upea vanha tiilinen tehdasrakennus keskellä autioita peltoja, ja vyyhdeittäin sähkölankoja on sen sisuksista kasvanut kaikkiin ilmansuuntiin. Ne näkyvät varmasti kaikissa kuvissa; ne luovat verkon johon ahdistuneempi saattaisi tuntea jääneensä ansaan. Koroinen, historiallinen niemi, kahden joen väliin kiilautuva, sähkölankoihin kiedottu.



Olin käynyt kerran aiemmin Koroistenniemellä tältä suunnalta, viime kesäkuussa helteisenä päivänä, jolloin melko epäonnistuneesti yritin kuvata mm. juuri edellä mainittua sähköasemaa. Siinä mielessä paikka siis oli tuttu; aseman ohitettuani jo kunnon vanhanajan hiekkatieksi kuoppineen ja mutkineen muuttunut Koroistentie saapui haaraumaan, josta Catilluksentie jatkuisi oikealle. Mutta voi katastrofin määrää: ei näillä lakeuksilla tunneta katukylttejä, ehkä ketään ei kiinnosta esimerkiksi minun pyöräilyprojektini hyvinvointi, tai sitten sille ei vain ole tarvetta, koko niemellä tuskin asuu kymmentä ihmistä, kaksi maataloa ulkorakennuksineen ja siinä se. Mutta kuitenkin... Katsokaa nyt tuota satelliittikuvaa, uskokaa nyt! Kyllä Catilluksentie on todella olemassa, en keksinyt sitä laiskuuttani, sijoittanut jonnekin varsin lyhkäisen pyörämatkan päähän...





Yllä siis kohdekatuni, joka kylläkin enempi kärrypolkua muistuttaa. Turun keskustan keskeisimpään pisteeseen, keskelle kauppatoria, on tuosta kuvan paikasta melko tarkkaan kaksi kilometriä; ei tämä iso kaupunki ole. On jotenkin hirmuisen kutkuttavaa ajatella että jotkut asuvat siellä; että sinne kaikkein kauneimmalle Aurajokirannalle ikimuinaisen historian keskelle on joskus muuttanut ihmisiä, on tehty maataloja, on vieläkin elämää. Aivan tavallisia ihmisiä he varmaan ovat, mutta voi luoja millaisessa paikassa asuvat. Vastarannalla Ylioppilaskylä, hassua. Pelkäävätköhän ihmiset Koroisissa että kerrostaloasutus joskus saavuttaa heidänkin kolkkansa? Minä varmasti siellä asuessani pelkäisin sitä aivan kontrolloimattomasti ja lopulta pelossani muuttaisin pois, elementtitaloon, lähiöön.



Jätin pyörän parkkiin ruohikkoisten kumpujen keskelle, kiertelin piispanistuimen perustuksilla aikani, joku makasi selällään koivujen keskellä minne aurinko osui. Napsin kuvia, samalla sapetti, mitä näistäkin pienistä otoksista muka kellekään selviäisi tämän paikan aina yhtä hurmaavasta tilasta, avaruudesta, tuulesta, kilometrien näköaloista, joen syvällä kulkevasta uomasta, ei mitään ja lähdin pois, edelleen siitäkin pettyneenä ettei sitä katukylttiä ollut tänne jaksettu pystyttää. Pitäisikö tehdä valitus, minne? Se siitä.



Suivaantuneena Turun katujen huollosta vastaavalle instanssille minä päätin oikaista kotiin käyttämättä katuja; Koroisista vie pitkä polku pellon poikki Halisiin, S-marketin takapihalle tarkkaan ottaen. Tuuli raivosi esteettä siellä, sama Halistuuli, joka Ylioppilaskyläänkin joelta raivoten puhaltaa kaikkein rasvatyynimpinä päivinäkin; sen täytyy olla jonkun muinaisen piispan henki, joka raivoaa ikuisesti täällä, kylmänä viimana pyrkii puhaltamaan ihmiset haudaltaan pois. Mutta nykyiset kerrostalot ovat liian hyviä, sementtiseinät pitävät tuulen ulkona ja piispa raivoaa, raivoaa, vuosisadasta toiseen... Yksin Halisissa on varmasti kymmenkertainen määrä asukkaita verrattuna silloiseen Turkuun; niin, Halinen, nähtynä marketin takapihalta, pellolta, huoltoaseman läpi, se näytti ankeammalta kuin koskaan, ja Halinen on aina ankea, se varmasti tarkoittaa ankeaa jollain niistä lukuisista kielistä joita tänne majoitetut maahanmuuttajat puhuvat. Ei täällä voi saada hyvää kuvaa Suomesta. Moniko heistä tietää piispanistuimen raunioista ihan takapihallaan? Montaako kiinnostaa, ei minua varmasti ainakaan jos olisin tänne muualta tullut. Oman kansan historia on itselle tärkein, vaikka 50% minunkin sukujuuristani on Saksasta, tiemmä...



Se piispa taisi pitää minusta. Tuuli oli nyt myötäinen, mikä on poikkeus Halisissa, yleensä täällä tuuli kääntyy kulkijan mukaan vastaan. Polkaisin marketin pihasta itseni lentoon, ja koskaan ei ole kukaan mennyt Halistensillasta niin hurjaa vauhtia joen yli, sen voin vannoa.

Neljännen pyörämatkan pituus: 5,3 kilometriä.

Bertantieeli "Kadut ovat vain tapa jakaa avaruutta, osa 3"

Kolmas päivä, en kykene hillitsemään itseäni, olen tulessa jumanklavita! Tai siihen suuntaan, totta puhuen ajatus pyöräilemään lähdöstä väsytti, varsinkin kun ikkunanaluspuskat liikehtivät siihen malliin että ilmakin oli menossa jonnekin, minun pyöräilysuuntani vastaisesti, arvasihan sen. Onneksi kuitenkin ryhdyin, koska jälleen kerran kokemus oli muutamia poikkeuksellisia hetkiä lukuunottamatta positiivinen.

Tämänkertainen kohde? Puistomäessä sijaitseva Bertantie, etelämpänä en ole Turussa koskaan käynyt paitsi saaristossa joskus autolla huristellut katse tiessä ja nasta laudassa. On ehkä tullut aika paljastaa eräs projektini tähän saakka piilossa pysynyt perustekijä, jonka päättelykyisimmät jo saattoivat havaitakin tähänastisista matkoistani: 3. Linja, Alakyläntie, Bertantie. Olette aivan oikeassa, ensin numerot, sitten A, sitten B... pakkomielteeni asioiden aakkostamiseen on jälleen luonani, tämä ei ole mikään ihan lyhyt artikkelisarja, eikä ihan lyhyeksi jää se kilometrimäärä jonka Turussa tämän tiimoissa pyöräilen.

Mutta ennen kuin huomasittekaan, lähdin matkaan ja ehdin edellisen kappaleen aikana Kupittaalle, Turun teknologiakeskukseen asti. Kukapa haluaisikaan lukea jälleen uutta matkaanlähtömietintää, sen vertauskuvallisuus on jo tässä vaiheessa käynyt aneemiseksi. "Elämä on matka", kuka pershenkilö senkin joskus keksi? Ihminen tympääntyy matkantekoon yllättävänkin nopeasti, ja elämään tympääntyy siinä sivussa moni myös.



Teknologiakeskus oli lauantaina hiljainen, mikä on positiivista. Yllä kuvatusta risteyksestä on hauska muisto talvelta 2001/2002. Olin silloin etäisesti tutustunut erääseen turkulaiseen runoilijaan, joka kävi kanssani samoilla taidehistorian perusopintojen johdantoluennoilla. Oli pakkasaamu, olimme kävelleet samaa matkaa Hämeentien ja Keskikadun risteyksestä kertoillen huonoja vitsejä ja tuskaillen luennoillakäymisen vaikeutta niinkin vanhalla iällä kuin mitä silloin olimme (hän huomattavasti minua vanhempi). Hieman ennen tuota (Tykistökatu/Lemminkäisenkatu) risteystä luentosarjamme vetäjä yhytti meidät, liittyi seuraamme ja naureskelevana kolmikkona saavuimme punaisiin valoihin ja pysähdyimme. Lehtori katsoi ympärilleen. "Eiköhän mennä yli kun ei autojakaan tule! Opettajan luvalla!" Ja sitten naurahdimme ja ylitimme tien päin punaisia.



Kupittaan Citymarket laajennettiin jokunen vuosi sitten ja sen ilmoitettiin tuolloin saavuttaneen neliömäärältään Suomen suurimman Citymartketin tittelin. Siinä se taas kutsuvana hohti siirtolapuutarhojen takana, mutta minä poikkeaisin siellä vasta paluumatkalla, ja mitä yllättävimmästä syystä...



...ja Kunnallissairaalantie on aina ollut jotenkin sympaattinen. Sitä vierustava hiekkapintainen pyörätie, varjostavat vanhat lehtipuut, jatkuvat loivat kaarteet sinne tänne, tämä on vain hämärästi tuttua seutua enää. Sairaalassa olen käynyt toisinaan: kesällä 2004 kävin väsyneen lääkärin vastaanotolla, viime kesänä nähtiin lapsen ultraäänikuvia täällä. Kurvasin Toivolankadulle, se on yhtä suurta kaltevaa kaarretta, toinen toisensa takaa paljastuu aina uusia 50-lukuisia kerrostaloja harvakseltaan. Siihen aikaan arvostettiin tilaa, nykyisin samalle alueelle olisi tehty tuplamäärä taloja. Täälläkin olen käynyt, melkein kuin napsahdus ilmassa kun ylitin sen pisteen, tahtoo sanoa: ohitin sen talon jossa viime marraskuussa pelattiin Talismania myöhään yöhön. Puhelin oli silloin valmiina jos puoliso soitttaisi: nyt pitää mennä synnyttämään. Naurahdin menneelle itselleni ja olin sieltäkin mennyt. Tämän jälkeen maasto oli uutta.

Parissa minuutissa olin lasketellut ilmeisesti merelle viettävää alamäkeä niin pitkälle että olin Puistomäessä. Kaarre sinne, toinen tänne ja olin Etelätiellä. Olen miettinyt millä perusteella kadut saavat nimensä. Miksi juuri se melko lyhyt omakotitalojen reunustama puistoinen tie on joskus saanut nimen "Etelätie"? Entä keitä ovat Samuel, Matilda ja Bertta, joiden mukaan siltä haarautuvat tienpätkät on nimetty? Päätellen upeiden vanhojen puutalojen pihoista alueella asui vanhuksia. Talojen maalipinta oli rispaantunut, puutarhoissa käppyräisiä omenapuut joiden satoa syödään saman suvun kolmannessa polvessa. Ja tavaraa; sitä pihat olivat täynnä, sitä oli varastoitu autotalleihin, kuisteille, kuistien alle, seinänvierustoille, nurmikoille. Vuosikymmenten jälkiä; siellä näkemäni ihmiset olivat kaikki ylittäneet valtion määräämän eläkeiän.



Bertantien päähän melkein nolotti pysähtyä kuvaamaan, tunsin olevani jonkun pihatiellä. Kokonaispituutta kadulla oli tuskin sataa metriä, se oli hiekkapintainen ja päättyi metsään. Kaunis paikka. Etukäteen mietin tuntuisiko Bertantie enää saavutukselta, eikö näihin määränpäihini kuitenkin ala kehittyä vain tavan vuoksi käynti, olankohautus ja paluu? Mutta ei voi mitään: siinä Bertantien kulahtaneen viitan alla minä tunsin jälleen kerran tehneeni sen mihin pyrin. Olin saavuttanut asian, ja laajemmaltikin: eivätkö kaikki saavutuksemme ole loppujen lopuksi vain omien päänsisäisten tavoitteiden täyttymisiä? Miten olisikaan mahdollista "saavuttaa" mitään vain itsen ulkopuolisten ihmisten odotusten perusteella; ehei, kaikki mihin pyrimme tehdään etupäässä itselle ja itsestä riippuu osaako asettaa tavoitteensa tasapainoon mahdollisuuksiensa kanssa. Minä tunnen nyt onnistuneeni siinä.





Paluumatka alkoi Kastarikadun kautta. Eräs tuttuni asui kerran osoitteessa Kastarikatu 1 I 111, se on jäänyt mieleen. Oliko tämä nyt sitten lähiö, Puistomäkeäkö vai Ispoista tämä on, en enää tiennyt kun kulman takaa paljastui K-Market Ispo. Oli oudon avaraa. En ole koskaan asunut lähiössä, en juuri käynyt sellaisissa edes. Siellä oli vielä Kebab-kioski, keskellä avaruutta sekin, matalien talojen välissä, K-Market ja Valintatalokin sijaitsivat saman rakennuksen eri päissä. Asuisinko täällä? Tunteeko Rätiälänkadulla asuva itsensä turkulaiseksi vai ispoislaiseksi? Katu vei kalliolle, jossa oli lisää 50-lukuisia kerrostaloja; assosioin: tämähän näyttää ihan Herttoniemeltä. Että minä tekisin mielleyhtymän Helsinkiin, piti tämäkin päivä nähdä.

Vastatuuli palautti minut Kupittaan Citymarketiin, joka oli ahdistava muurahaispesäinferno vappua edeltävän lauantain iltapäivänä. Ja minä kun vain kävin hakemassa ilmaisen kahvin! Tuli nimittäin postissa kuponki: "onnea lapsen johdosta, tällä kupongilla saa paketin juhlamokkaa Citymarketista". Haluatko siis ilmaisen kahvin? Tee lapsi! Paitsi että oikeasti en hakenut sitä kahvia kun kuponki meni männäviikolla mainosten mukana paperinkeräykseen, lempo soikoon. Harhailin vain aikani siellä, ja lähes arkkitehtonisen tarkasti katujen mukaista reittiä piirtäneen pyöräretkeni jälkeen osastojen välissä suuntaa vailla vaeltelu rikkoi matkan ja teki sen harmoniseen kokonaisuuteen tahran. Ostosparatiisi? Kuka aivokääpiö joskus keksi että kaiken myytävän pitää olla saman katon alla? Antakaa minulle yhteen asiaan keskittyvät pikkupuodit, kiitos vaan!



Mitä vähemmän kirjoitan Citymarketista, sen parempi. Yritin piristää ihmishelvetin murjomaa mieltäni oikaisemalla paluumatkalla Kupittaanpuiston halki, mutta se auttoi vain osittain. Vielä ei ollut tarpeeksi lämmin auringonottajien maata vilteillään, harmi sinänsä.



Minun sieluni joka tapauksessa lepäsi jo tässä vaiheessa alasti kalliolla, se paloi kiinni siihen ja nautti joka hetkestä.

Kolmannen pyörämatkan pituus: 12,1 kilometriä.

Alakyläntieeli "Havaintoja länsisuomalaisista mikrouniversumeista, osa 2"

Jos joku olisi minulle ennen eilistä projektinaloituspyöräilyäni ehdottanut kolmentoista kilometrin matkan polkemista, olisin kavahtanut ajatustakin moisesta maratonmatkasta. Vaan kun se oli tehty, se tuntui vain hyvältä alulta. Tänään projekti tietenkin jatkui, kohteeksi valitsin Pitkämäellä sijaitsevan Alakyläntien. Eikö kiehdo mielikuvitustanne? Ei minunkaan, osittain sen vuoksi valitsin juuri tämän kohteen; Pitämäki. Alakyläntie. Mitäänsanomattomuutta, ja minun on kurinalaisesti kannustettava itseni tutustumaan myös tällaisiin kohteisiin.

Ylioppilaskylä oli jälleen reittini alkumatka. Kuinka monta kertaa tämän vielä jaksaa inspiroituneesti polkea, ajatukset jo tulevissa sadunkaltaisissa ihmekohteissa askarrellen? Useita, voin luvata ainakin itselleni. Pientä vastatuulta, mutta tänäänkin lämmintä, matkani jatkui ilman varsinaisia tapahtumia Tuomaansillalle asti; eilen alitin sen, tänään kuljin sitä pitkin joen yli. Pysähdyin ottamaan kuvan työmaasta, Aurajoen rantaan valmistuva uusi kävelyreitti on vielä hiekkavalleja, traktoreita ja aukirevittyä maata, mutta vuoden päästä se on varmaan jo voittanut palkintoja.



Niinkin pieni asia kuin tie voi erottaa asioita kokonaisuuksiksi. Helsingintien pohjoispuolella on Lonttinen, tuo pieni ja sympaattinen ainakin toistaiseksi lähinnä vanhoista puutaloista koostuva ex-räkälä, jonka imago kuitenkin kohentuu silmissä koska kaupungin silmää- ja varsinkin rahaatekevät sitä haluavat; onhan törkeää että tuollainen köyhälistökortteli on jäänyt yhteen parhaimmista joenrantamaisemista, eikä se kyllä enää mikään köyhälä tietenkään, en minä sillä. Eteläpuolella tietä Verkahovi ja Tervatori, uusia kerrostaloja, joista huokuu lähinnä masentava kolkkous, vanhuus hiljaa suhahtelevien hissien ja aidattujen pihojen ainaisessa turvassa. No, on siellä leikkikenttiäkin eli ehkä aavistukseni ovat vääriä.

Aninkaisten risteyksessä menee siltoja, ramppeja, teitä ja liittymiä moneen suuntaan ja siellä heiluvat niin MacDonaldsin kuin Hesburgerinkin liput. Pendolino odotti vuoroaan tunnelissa kuin luoti aseen piipussa, miljoona autoa ohitti sen sinä aikana kun yritin kuvata, se kiristeli hampaitaan. Minun oli hyvä olo. Loputtomien suojateiden ja erisuuntaisten käännösten jälkeen pääsin jatkamaan samaan suuntaan johon olin jo matkalla alunperinkin ollut: kohti Pitkämäkeä!



Ratapihankatu on pitkä, suora ja ankea. Jokin sen rakennuksissa on väärin; se on liian rapistunut ollakseen niin keskeinen, niin pimeä ollakseen niin avara - siltähän puuttuu kokonaan toisen puolen rakennukset, ja tästä aukeasta ratapihastakin huolimatta se on aina varjossa, aina synkkä. Ei tajua. Tuulitunneliefekti kirmasi vasten minua kuin lauma villejä shetlanninponeja, minkä vain hymyillen huomioin. Näin lyhyessä ajassa olen kasvanut armottomaksi polkijaksi, jota eivät ylämäet eivätkä tuulet hetkauta kuin satunnaisesti, huonona päivänä.

Nyt ei ollut sellainen. Aloin miettiä tiloja, niiden leimautumista tilanteisiin ja ihmisiin. Ratapihankatu on ensimmäisiä asioita joita Turusta tiesin, koska sisko kulki sitä pitkin yhden vuoden junalta bussille kauan ennen kuin minä Turkuun muutin ja muisti aina mainita miten synkkä katu tuo oli... mutta nyt toistan itseäni. Tarkoitus oli... tai ei kai sitä pyöräillessä tiedä mikä on tarkoitus. Ajatukset kiitävät, ne laukkaavat hallitsematta, singahtelevat pienistäkin ärsykkeistä toisaalle, ja ärsykkeitähän riittää, kuten äsken vuoroaan odottanut Pendolino, joka ylväänä vihdoin suhahti ohitseni, se oli saanut luvan mennä. Ja minä mietin: Ratapihankatu, sitä pitkin kävellään ihmisten kanssa kun he saapuvat junalla tänne tai lähtevät pois. Sitä pitkin olen itsekin kävellyt, monen kanssa, yksin, yöllä, aamulla, eri suuntiin. Niin paljon muistoja yhdellä kadulla, ja ovatko ne kaikki hyviä? Kyllä, käytännössä jokainen, minkä vuoksi onkin niin hullua kadun aina yhtä ahdistava synkkyys ja syksynkaltainen ankeus. Ratapihankatu, "ikuisen syksyn katu". Kraist. Sieltä oli päästävä pois.

Onneksi aurinko alkoi paistaa rautatieaseman luona. Asemanpuistoon pysähdyin, ja minut ajatuksistani herättivät lippu joka liehui ja ruusu, joka iskettiin pyöräni koriin: "You help me? Little money? Two hundred euro?" Kyllä, kadulla oli liikennettä, ja kyllä, avuntarvitsija yllätti minut kun kameraani räpläsin, ja silti olen varma että kuulin oikein, että hän pyysi kahtasataa euroa. "No", vastasin. Hän nappasi ruusunsa, minä polkaisin, niin häirinnästä suuttuneena että ylitin seuraavan risteyksen PÄIN PUNAISIA ja irvistin.



Pian sitten, se suuri hetki joka viimein veisi minut sinne mihin projektini tarkoituskin: ennenkokemattomille seuduille. Voi miten uljaalta Naantalin pikatielle vievä pyörätie näyttikään kun se katosi tunneliin, jonka yllä juuri silloin sekä vanha dieselveturi että Intercity vaunuineen seisahtuivat. Olisi saanut hienon kuvan, mutta kuka nyt alamäkeen pysähtyy kuvaamaan, ja olinhan joka tapauksessa niin innostunut siitä mitä oli tulossa... En malttanut.

No, olenhan minä autoilla täällä käynyt, tottahan minä nyt tämän seudun citymarketit ja muut olen joskus kolunnut, mutta pyörällä kaikki on eri. Ehdin nähdä mäntymetsän, tienviitat, jokaisen rakennuksen jokaisen tiilen. Ajoin hitaasti ja nauttien, ja ensin vanha rakennuskanta kiehtoi minua, pian vaihtui hirvittäviin halleihin. "UUDISTUNUT SUPERMARKET MANHATTAN!" Helvetin hienoa; jo pelkkä nimi "Manhattan" on supermarketille sellainen mauttomuudenosoitus että meinasin kuvottua pyörineni ojaan. Tätäkö tämä onkin? Tämäkö minulla on vastassa jokaisessa Turun kolkassa? Kunpa kaupunki ei tekisi tätä minulle...

Eikä tehnytkään. Hetimiten Manhattanin ohitettuani kohteeni tulikin vastaan sananmukaisesti aidan takaa. Pysähdyin risteykseen, hieman hämmentyneenä, mutta toisaalta tyytyväisenä siitä että ensivaikutelmani oli ollut jo karttaa lukiessa oikea: Alakyläntie oli yhtä arkipäiväinen ilmestys kuin nimensä: kaakelitehtaan hehtaarien kokoinen varasto, muutama iso omakotitalo ja drive-in Hese. Banaalia! Otin kuvat, jatkoin matkaa ja eksyin.



Kähäri, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen! Se kävi nopeammin kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Huruttelin kallioiden ja vuorimäntyjen reunustamalla kadulla katsellen rikkaiden taloja, tiedättehän tyypin: kolme kerrosta, kaksi autotallia ja 2,2 metriä korkea aita. ME asumme täällä, katso sinä luuseri vain tietä. Ja tosiaan, käännyin pois ja sitten vastaani tuli yhä uusia teitä, joilla jokaisella nimi joka oli entuudestaan outo. Olin joukon kadunnimiä painanut mieleeni kartasta ennen lähtöä; osuisin varmasti ainakin jollekin niistä Kähärin suunnalla paluumatkalla harhaillessani, mutta tässä suhteessa petin odotukseni. Eksyin paremmin kuin koskaan. Mutta katsokaa nyt tätä, kukapa ei tuonne katoaisi:



Kujat kävivät kapeammaksi, kadunnimet oudommiksi: "Kähärin puistotie". Oliko tosiaan Kähärissäkin sellainen? Rapistuneita puutaloja, reppu selässä harhailevia pikkulapsia, kysyisinkö heiltä, mutta vain vitsinähän minä sellaista ajattelin. Muistin aiemmat pohdintani: kun olen ensi kertaa elämässäni täällä yksin ja eksyneenä, vaikuttaako se myöhempään käsitykseeni alueesta? Yhtäkkiä vastaan tuli Kastakaisenpolku, ja tiesin saman tien missä olin. Olin eksynyt Raunistulaan asti. Kaunis puisto, jostain koulun kellojen pimahduksia, pian vastassa tuttu Hese, kotipitäjästä Turkuun saapuessa bussin ikkunasta aina nähty, ja sitten olin Virusmäentiellä, tuolla Suomen kauneimmalla vanhalla kulahtaneella laitakaupunkiraitilla.



Siellä, siilon ja eilenkin mainitun alkoholistien ensisuojan ohi hurutellessa tajusin: minä olen olemassa fyysisenä olentona juuri tällä hetkellä tässä universumin pisteessä. Se teki siitä hetkestä merkityksellisen; se oli ainutkertainen. Ylitin rautatiesillan, Lonttinen taas, sinäkin perkele, anteeksi että menomatkallani parjasin. Hyvinhän sinulla näytti pyyhkivän. Kotona taas tuntui siltä että on jotain saavuttanut. Olin ulko-ovenkin jättänyt vahingossa auki kun lähdin.



Toisen pyörämatkan pituus: 10,6 kilometriä.

3. Linjaeli "Kuinka tutustutaan Turkuun pyörällä ja nähdään kaupunki kauniina ja virkeänä, osa 1"

No niin, projekti on pyörähtänyt käyntiin ja se on jalotavoitteinen ja pitkään harkittu: allekirjoittanut hyppää pyörän selkään aina kun ilma on kaunis ja pyöräilee Turun alueella jonnekin mihin ei ole koskaan ennen pyöräillyt. Moniuloitteisen projektini keskeiset syntysyyt ovat seuraavat:

1) Turussa pian kahdeksan vuotta asuneena olen tutustunut kaupunkiin parin kilometrin säteellä keskustasta esimerkillisesti, mutta onhan tätä Oopua kauempanakin; edelleen ovat näkemättä sekä Palli että Puistomäki, niin Ilpoinen kuin Pansiokin, Vaalasta ja Takakirveestä nyt puhumattakaan. Tämän projektin suoritettuani olen Turku-guru, mikä hävettää jo etukäteen.

2) Liikunnallinen aspekti. Tai siis, olenhan minä ihan hyvässä kunnossa enkä oikeasti mitään lisäliikuntaa tarvitse. Mutta kun elopaino on viimeisen vuoden aikana noussut 13 kiloa (sitä edeltävät kymmenen vuotta se pysyi tiukasti samoissa lukemissa) niin mieleen hiipi kaamea ennakkokuva keski-iästä ja vatsamakkaroista. Menoksi.

3) Oppiminen siihen, että kaupungissa on mahdollista pyöräillä. Tähän asti olen ollut varmassa uskossa, että jokainen joka uskaltautuu pyörän kanssa autoliikenteen sekaan, on väistämättä kuollut viimeistään kolmannessa risteyksessä. Näistä kuolemista vaietaan hallituksen toimesta. Paitsi ehkei; ainakin ensipyöräilyltäni selvisin kotiin, eikä se niin kamalaakaan ollut.

4) Jotain tekemistä tasaisenharmaisiin päiviini, mikä ei koskaan ole huono ajatus.

Elihäntä tekninen toteutus on tällainen: valitsen kartasta kadun jolla on sekä a) kiintoisa nimi, että b) se sijaitsee seudulla jolla en ole aiemmin liikuskellut. Matkan varrella kuvaan, takaisin päästyäni kirjoitan blogimerkinnän. What fun! Ihan ykköskohteeksi valitsin jotain kevyttä, ei tuntematonta seutua vielä, lähinnä tottumista pyöräilyyn ja sen sellaista... Kohteeksi siis 3. Linja. Jaa Turussa hä? No kyllä, sitä itsekin luulin aikoinaan ensin painovirheeksi kartalla, mutta satamastahan tuo Siitosen Fredin tunnetuksi tekemä kadunpätkä löytyy. Matkaan!



...paitsi että pyörän etukumi oli tyhjä kuin lompsa, ja pumppu lainassa kaverilla, joka ei ole kotona. Aikani säädettyä sain kolmannen osapuolen raahattua paikalle ja vara-avaimet käyttöön, aurinko tuli esiin pilvien takaa, sain armaan pumppuni takaisin ja riuskasti töihin! Etukumi täyttyi, jokseenkin. No niin. Asiaan.

Ylioppilaskylä oli tosiaan rauhallisen keväinen aamuyhdentoista maissa, oikaisin heti ensi tilassa asfaltilta jokirantaa myötäilevälle hiekkapolulle, jota pitkin ajaessa on vastarannalla maisemaa, on. Viime aikoina tapetilla oleskelleet ensisuojan asukitkin näyttivät räkötyksestä nauttivan, nojailivat aitaansa vasten ja sauvalenkkeilijät ohittivat heidät nopsaan ja poispäin katsoen. Niinpä niin, minä lisäsin vaihdetta silmään, ohitin Nummenrannan yhä laajemmaksi sikiävän kerrostalotyömaan ja olin matkalla länteen. Sukelsin kuin kesään, ja vauhti hurmasi. Onwards into infinity!



Alitin Helsinginkadun, saavuin Åbo Akademin takamaille, jossa parveili kauniita nuoria opiskelijoita jotka varmasti naureskelivat juuri minulle, en oikein puhettaan ymmärtänyt. Keskityinkin muuhun: tässä kohtaa liityin pyörätieltä Piispankadulle, ja siis ensikosketukseni ajotiellä kurvailuun tapahtuisi. Jännitti niin että silmissä sumeni, mutta yllätyksekseni kukaan ei ajanut ylitseni. Toisaalta Piispankadun aktiivisuusaste vastaa suurinpiirtein haukottelevaa laiskiaista, minkä vasta jälkikäteen tajusin. Oiva alitajuinen reitinvalinta, ja saavuin tuomiokirkolle, jonka ympäristön kiviharkkolaatoitus pisti iskarit koville. Liikennevalot. Mutta niissä on kävelijän kuva! Koskevatko ne myös minua! Paniikki harppasi elimistöön, mutta kun valo vaihtui vihreäksi en enää ajatellut, ehei, olin matkalla edemmäs, olin osa kaupungin täyttävää polkupyöräpataljoonaa, oli mentävä, ei saanut pysähtyä...

Ylitin tien ja pysähdyin. Tarkoitukseni oli alunperin kurvailla joen itäpuolta lähelle satamaa ja ylittää vesieste vasta siellä, mutta nyt niin kävelijät kuin pyöräiljätkin ohjattiin joen paalutustyön vuoksi muualle, ja kauas vieläpä! Mutta mitä... punakeltapuomeissa oli aukko! Josta saapui... mies lastenvaunuineen! Hemmetti, minä myös. Sujahdin aukosta rikollisesta toiminnastani huumaantuneena (aiempi huumaantuminen oli tässä vaiheessa poistunut), ja matka jatkui, työmiehet eivät näyttäneet häiriintyvän pyöräkävelyliikenteestä ympärillään, joka kieltoalueeksi kieltämättä oli melko vilkasta.



Itäinen Rantakatu, Paavo Nurmi, Samppalinna, kaikki leppoisat ravintolalaivat, joiden terasseja jo kuumeisesti siivoiltiin ja laitettiin kuntoon. Dokauskausi on jo ovella, vapuksi pitää saada tilaa rällätä. Sujahtelin parin kävelijän ohi, eräs lenkkeilijä käytti leveähartiatekniikkaa ja onnistui täyttämään koko kadun. Hetken arvelin saavani kokeille kellon toimivuutta, ja taas ahdisti. Minä käyttäisin kelloa? Mutta sehän olisi... itsekäs teko! Vetäisi ihmisten huomion minuun! Kylmä hiki selässä, tosin se saattoi johtua siitäkin että oli järjettömän kuuma! Ensi kerralla ei takkia. Sujahdin lenkkeilijän ohi, kaarsin Myllysillalle, jolla pyörätiet ovat mukavan leveät, nappasin kuvan tulosuuntaani ja matka jatkui.



Borenpuistossa nainen kantoi koiraa, pulut parveilivat. Tajusin alkavani olla lähellä päätepistettä, mikä tuntui hassulta, vastahan oli lähtenyt kotoa! Ai tämän takia ihmiset siis pyöräilevät. Miksei minulle ole kukaan maininnut asiasta esim. viitisen vuotta sitten. Kun ajattelenkin kaikkea kävelyyn uhraamaani aikaa... Mutta eihän minulla ollut aikaa ajatella. Läntinen rantakatu oli oma leppoisa luksusasuntojen reunustama itsensä, Martin alueella asuessa täällä tuli kuljettuakin, ei enää, viimeksi taisin käydä marraskuussa lumisateessa, enkä sitä retkeä sitten enempää haluakaan muistella. Siis lumisade sikseen! Nyt oli kuuma kuuma, ihanan kuuma, aurinko tuntui iholla suutelevana lämpönä heti kun pysähtyi ja ilmavirta taukoasi. Nautinnollista! Ihanaa! Ja kaunista seutuahan Turusta tuo sataman alue on.

Ja sitten, sitten! Saavuin linnalle, se on aina yhtä vaikuttava rakennus, aina hymyilyttää kun sen luokse saapuu, niin hienoa on että se on vuosisatojen jälkeenkin edelleen täällä, ihan kulmilla, naapurustossa. Haistoin meren, lokit kirkuivat kaikkialla, näkyi kallioisia luotoja; niin lähellä meri täällä on ja niin vähän sitä silti ajattelee. Sisämaaltahan Turku tuntuu, paitsi tietenkin ilmastoltaan... joka oli tänään kesäinen. Onneksi. Olkoon vielä pitkään. Linnan ja satamaparkkipaikan väliin jäävää kapeaa kujaa rullatessani annoin vauhdin hidastua, etukumi alkoi ollakin jo tyhjä, hivenen harmitti ettei se pumppu sitten tullut mukaan kuitenkaan. Mutta toisaalta aloin olla määränpäässäni, saavuin täysin autiolle parkkiapaikalle, jonka keskellä oli autio grilli, toisella reunalla puutaloja, verhot ikkunoissaan, hoidetut pihat. Miltä tuntuisikaan asua täällä, keskellä satamaa, terminaaleja, linnan takapihalla! Jännittävältä, inspiroivaltakin varmasti. Haluaisikohan joku vuokrata sieltä minulle kirjoittamishuoneen, pienikin riittäisi. Pliis?

Yhden puutalon seinässä oli kadunnikyltti: 4. Linja. Olin lähellä nyt, kohteeni oli aivan kulman takana... Ketään ei liikkunut missään. Satama-alue, laaja, tasainen, raikkaanlämmin, oli täydellisen hiljainen. Parkkipaikan toisessa päässä oli pitkiä matalia taloja, Seaport-hotelli, Port of Turku, sen sellaisia. Ajoin kahden väliin ja katsoin ympärilleni. Siinäpä se, olin saavuttanut kohteeni. Ikuistin päätepisteen, kuvassa näkyy myös linna.



Kolmatta linjaa pyöräilin, mä kerran... Ja jatkoin kadun päästä päähän. Siljan terminaali odotti kutsuvana humalahakuista nuorisoa luokseen, mutta ketään ei näkynyt. Ei laivojakaan, vain pitkäaikaisparkkipaikka oli täynnä autoja, korkean verkkoaidan takana. Miten siellä olikin niin hiljaista? Oli kuitenkin keskipäivä. Ei toisaalta haitannut, miellyttäväähän sellainen. Pansion telakalta kuului metallista kirskuntaa, satojen metrien päästä. Suuret nostokurjet nostivat ylioppilaskyläkaksiomme kokoisia kontteja taivaanrannassa. Join vettä, heitin hemmetti sentään takin päältäni, pakkasin reppuun. Napsin muutaman kuvan, niin sanotusti hengasin hetken. Olihan tämä projektini kannalta merkittävä hetki, ensimmäinen saavutus. Jotain sellaista josta on hyvä jatkaa.



Ja niin jatkoinkin, Linnankatua takaisin, sitten Läntiselle rantakadulle, joen itäpuolelle palasin luonnollisesti Förillä. Sen rauhoittava puksutus on aina kuin tuulahdus bensanhajua suoraan kotoa, loppukesästä lauttaa seuraa aina satapäinen sorsaparvi, en tiedä missä ne nyt olivat.

Kotiinpaluu on aina kotiinpaluu, ja kuten tunnettua, se tuntuu lyhyemmältä kuin menomatka. Olin tottuneempi pyöräilijä, tervehdin muita pyörällä liikkujia kuin salaseuran jäseniä, eikä kukaan vastannut. Kotioven eteen kaartaessa olo oli hyvä: projekti oli alkanut, olin laittanut liikkeelle sen mitä uhosin. Seuraava kohde on jo tiedossa.

Ensimmäisen pyörämatkan pituus: 12,8 kilometriä.