30.8.15

X-Files 2.12: Aubrey

Varmaankin yksi epätasaisimmista jaksoista toistaiseksi tämä. Alkupuoli oli lupaava; 1940-luvulla tapahtuneet sarjamurhat alkavat pikkukaupungissa (tietenkin!) toistua samalla kun paikallinen poliisi kokee rajuja näkyjä niistä aiemmista. M & S kiitävät paikalle ja ovat keskellä paitsi kummia murhakuvioita, myös paikallisten poliisien salasuhdetta. Hyviä pointteja: visuaalisesti melkein ylitsevuotavan tyylikäs jakso taas (ohjaaja Rob Bowmania muistan aiemminkin kehuneeni), joskin pimeä. Varsinkin iäkkään keuhkotautisen murhamiehen rähjäinen kotitalo oli upea ollessaan samanaikaisesti sekä maanläheisen kotoinen että kerrassaan kaamea. Kyseistä roolia esittänyt Morgan Woodward oli myös mainio. Näyttelijöistä huomio kiinnittyy tietenkin eniten Terry "John Locke" O'Quinniin, mitäköhän lie Lostin jälkeen mies tehnyt. Itse muistin hänet aina Millenniumista, mutta kyllähän Lost miehen sittemmin leimasi. Aubreyssä rooli on pieni, eikä kovin merkittävä edes.

Kuitenkin vähän puolivälin jälkeen jakson momentti hiipuu ja jotenkin pysähtyykin. DNA-muistissa säilyvät murhanhimoiset taipumukset ovat hyvä idea (eikä erityisen yliluonnollinen nykytietämyksen mukaan - siis en nyt ihan tämän mittakaavan periytymisestä puhu tietenkään), mutta juoni itsessään vaipuu liian kliseiseksi murhaajajahdiksi. Toki kolmen vartin mittapuulla mennään, joten minkäs voi - mutta monet piinaaviksi ja/tai toiminnallisiksi tarkoitetut kohtaukset loppupuolella olivat aika kökköjä ja vähän kömpelöitäkin. Visuaalinen ote säilyi, mutta tarinallinen romahti. Sitäpaitsi Mulderin pitäisi olla kuollut. Mitään syytä siihen että murhaaja pysäytti partaveitseniskun hänen kaulavaltimonsa viereen viime silmänräpäyksellä ei ole. En minä nyt mitä tahansa tuubaa X-Filesiltakaan niele.


28.8.15

Saatesanoja julkilausumille

1. Tiikeri hiipi kadunvarren heinikossa kuin kotonaan. Se ei ollut ennen käynyt kaupungissa, mutta piti pelosta, jonka löyhkäsi kauas jokaisesta kulkijasta. Se tiesi kotiutuvansa kaupunkiin mainiosti.

2. Rick myönsi ettei ollut koskaan ennen ollut tilanteessa jossa häneltä olisi vaadittu moista uhrausta. Hän katsoi Nancyyn vielä kerran, mutta nainen oli ehdoton: joko tai. Rick päästi irti köydestä. Säkki näytti pysyvän ilmassa hetken ennen kuin aloitti syöksynsä kohti kaukana alhaalla vellovaa vettä. Itkua ei enää kuulunut.

3. Savumakrillin tuoksu palautti mieleen sen ainoan kesän jona oli saanut miestä. Ilsa astui saunan eteiseen ja näki lattialla mytyksi viskatun pyyhkeen. Junan vihellys. Kaukana pakopaikkoja.

4. Torkuimme peiton alla vierekkäin ja toisiamme sydänjuuria myöten vihaten.

5. Ravintolavaunussa Sulayman nosti tuopin huulilleen ja haisteli oluen aromia. Ikkunan takana vilisi ohi Paimio. Kännykkä värisi povitaskussa. Hän tiesi mitä asiaa oli ja kenellä, mutta ennen sitä hän tiesi juovansa vielä oluen. Aikaa oli. Poliisit eivät silti ehtisi Kupittaalle ajoissa.

25.8.15

Viiden tähden painajainen

Herään öisin paniikkikohtauksiin. Kesällä keskustelin toisen tämän vuoden esikoiskirjailijan kanssa. Hän sanoi: "Itsestänihän minä puhun mielelläni loputtomasti!" Mutta kun minä en. Vihaan itestäni puhumista - en kykene ymmärtämään miten voisin kiinnostaa ketään. Kun minusta puhutaan, siirrän aiheen muualle ollakseni kohtelias. Kun minulta kysellään asioita, olen anteeksipyytävä, sillä tiedän kysyjän yrittävän olla vain kohtelias.

Tämä on piirre jonka olen huomannut vasta viime vuosina. Regressioterapeutti varmasti löytäisi tähän syyn jostain kaukaa. Että ahdistun muille aiheuttamaani ajanhukkaa sillä siunaaman hetkellä kun huomaan jonkun joutuvan teeskentelemään olevansa kiinnostunut minusta. Ihmissuhteeni ovat kaatuneet melko järjestään siihen, etten puhu. Olen telkien taaksen lukittuun kassakaappiin piilotettu kryptattu arvoitus. Vain nukkuessani tunteet pääsevät irti. Silloin herään.

Keitän kahvit. Kirjoitan. Haluan samaa kuin kuka tahansa, mutta muistan sen vain öisin. En näytä ikäiseltäni. Se aiheuttaa kummallisen harhan. Ettei elämä muka olisi jo enimmäkseen takana. Paitsi että nykyään kuulemma eletään vanhaksi. En millään tahtoisi.

24.8.15

X-Files 2.11: Excelsis Dei

Excelsis Dei muistuttaa edeltävää Red Museumia siinä, että juonenkäänteitä on valtavasti ja vahvasti toisistaan poikkeavia elementtejä sekoitellaan surutta. Mutta siinä missä Red Museum toimi... Hm. En tiedä miksi, jotenkin tämänkertainen ei onnistunut viemään mukanaan. Ehkä syynä oli jossain määrin ongelmallinen hahmojen käsittely: epäilevä Mulder ja teorioita heittelevä Scully on ideana hyvää vaihtelua (joskin tehtiin jo ykköskauden jaksossa Beyond the Sea), mutta jotenkin se tulee nyt takavasemmalta. Kummallakaan ei ole mitään henkilökohtaista intressiä tähän tapaukseen (yltiöankeassa vanhustenhoitolaitoksessa tapahtunut väkivallanteko), joten mitään selkeää syytä normiroolien vaihtumiseen ei ole. Loppupuolella palataan normaaliin, ja huonosti: Scully ei usko että sienet voisivat aiheuttaa hallusinaatioita? Miksei? Aiemmin hänet on sentään melko pätevänä lääkärinä esitetty, nyt Mulderkin tietää shamaanien sienimatkoista enemmän kuin Scully... Ja on oikeassa, ilmeisesti, koska kun jakson loppupuoli (onneksi) lisää kierroksia löysän alun jälkeen, alkavat juonielementit tosissaan kasaantua. On sieniviljelmää ja poltergeistiä, tulvivaa kylpyhuonetta ja maanista maalaria. Potentiaalia olisi ollut vaikka mihin, mutta jollain tavalla ne hukataan. Red Museum loihti kiehtovan paranoidin tunnelman pikkukaupunkinsa ympärille, mutta Excelsis Dei on vain ankea, mikä toisaalta on toki tarkoituksellista: hoitolaitos on värejään myöten surkean synkkä ja kaikilla kurjaa. Silti jotain puuttuu.

Parasta jaksossa on Frances Bay. Olen luvannut bongata kaikki Twin Peaks -näyttelijät, joten teen sen taas. Hänen esittämänsä pyörätuolissa istuva Dorothy on hoitolan asukkaista sympaattisin, ja valloittaa jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Niistä ukoista en niin välittänyt: itse asiassa mietityttää joko tässä jaksossa alkaa sarjan ikä näkyä, kun raiskauksella vitsaileva ja naispuolista hoitajaa kouriva vanha kurttuinen äijä on kaikkien mielestä vain kamalan sympaattinen ja hauska. Vaikea kuvitella 2000-luvulla näkevän moista. Periaatteessa siis ok jakso, mutta kaikkea tapahtui liikaa, ja silti liikaa oli myös vain pitkiä kohtauksia puhuvine päineen. Ja eestaas juostiin ympäri giganttisen kokoisen hoitolaitoksen enimmäkseen tyhjiä käytäviä. Ei sytyttänyt ihan hirveästi.


22.8.15

X-Files 2.10: Red museum

Mitä miellyttävimpiä yllätyksiä ovat nämä jaksot, jotka eivät millään tavoin vastaa odotuksia. Niitä on jo aiemminkin osunut joitakin kohdalle, ja nyt Red museum tekee saman taas. Olin valmistautunut olemaan hivenen pitkästynyt, kun jotenkin ensikäsitys tapahtumista oli outo uskonnollinen kultti ja niitähän on nähty, eikä se koskaan ole juonena kiintoisin mahdollinen... Mutta vähän samaan malliin kuin ykköskauden mainiossa jaksossa Eve pommitettiin tässäkin katsojaa ennakko-oletuksilla joita sitten samaan tahtiin vedettiin pois ja vaihdettiin toisiin. Pikkukaupungin teinejä kidnapataan ja löydetään myöhemmin harhailemasta metsästä salaperäinen viesti selkäänsä kirjoitettuna. Ja on uskonlahko, ja karjataloutta, ja väliseinän takaa naapureitaan kyttäävä hiippari, on salaperäinen tohtori ja lehmien hormonihoitoa, ja on lopulta se sama tyyppi, joka kylmästi teloitti Deep Throatin ykköskauden päätösjaksossa. Siinä vaiheessa kun Mulder ja Scully alkoivat yhdistää palasia toisiinsa kuulustellessaan yhtä epäiltyä poliisiasemalla, juoni rullasi jo niin esteettä, että nautinnon väreet kulkivat selässä. Jos jakso nostaa käsivarren karvat pystyyn, sen voi sanoa olevan laadukas.

Amerikkalainen pikkukaupunki on kaikkien näkemieni elokuvien ja tv-sarjojen (ja lukemieni kirjojen, kiitos Stephen Kingin) myötä muuttunut kerrassaan tutuksi paikaksi. Minulla on käsitys siitä millainen sen tulee olla, ja tälläkin kertaa se on täydellisesti oma itsensä: jämäkkä sheriffi, yhden keskeisen tulonlähteen ympärille rakentunut infrastruktuuri (tällä kertaa karjankasvatus), autoillaan kruisailevat teinit ja niin edelleen. Myös Red museumin pikkukaupunki on kaikkea tätä, mutta enemmän, ja ennen kaikkea ympäristö miellytti minua nyt. Maisema on taas havumetsineen ja peltoineen vallan kotoinen. Kuin Pohjanmaan lakeuksia katselisi kun ajetaan peltoteillä, kaunista. Lisäksi taas sataa, kuten X-Filesin jaksoissa usein. Kaikki on luonnonläheistä muutenkin: ulkovalo on räikeä siivilöityessään syksyisten lehtien läpi, pilvet avaralla taivaalla, auringon noustessa saviselta pellolta kohoava usva. Tämän kaiken huomaan nyt olevan sarjalle hyvin tyypillistä kuvastoa, silloin aikoinaan sitä ei niin pannut merkille. Paljon mieluummin tällaista katsoo kuin Miamin tai Los Angelesin ikuisesti vieraita palmubulevardeja ja hellettä.

Melko mitäänsanomattamana mysteeritarinana alkanut Red museum siis otti edetessään kierroksia lisää ja lisää eikä edes tyssännyt tiiliseinään lopussa vaan jätti asiat auki. Niin pitääkin. Täydet pointsit taas.

12.8.15

X-Files 2.9: Firewalker

Ykköskauden paras jakso Ice tehtiin uusiksi jo suht tuoreeltaan (ja Darkness falls oli pirun hyvä jakso sekin), mutta kun nyt jo kolmannen kerran jotain outoa tapahtuu syrjäisiin olosuhteisiin eristäytyneen tiedemiesporukan parissa, tulee mieleen että hittoako FBI sinne tunkee taas. Perusasetelmaltaan Firewalker siis ontuu pahasti. Nyt ollaan mannerjäätikön ja Kanadan aarniometsien sijasta Kalliovuorilla ja siellä sijaitsevan tulivuoren äärellä, mutta lopulta ympäristö jää etäisemmäksi kuin noissa kahdessa ykköskauden jaksossa. Oikeastaan kaikki jää etäisemmäksi - henkilöt kieltämättä käyttäytyvät alusta asti oudosti ja epäilyttävästikin, mutta toisaalta: tämän vuoksi heihin ei katsoja  emotionaalisesti kiinnity vähääkään. Jotenkin kaikki tuntuu jo tehdyltä, ja kaikki etenee liian suurin harppauksin; juoni on liian monimutkainen. Varsinkin alussa ekspositiota paukkaa pitkinä monologeina, ja lopussa sama toistuu. Ei, ei näin...

Hyviä pointteja toki löytyy, missään nimessä Firewalker ei siis ollut täyttä kuraa. Ensinnäkin infektoimansa ihmispolon kurkusta ulos mitä fallisimmin syöksähtävä itiöitä purskauttava sieni-jöpötin on kyllä uskomaton niin idealtaan kuin toteutukseltaankin, huh. Ja loppupuolen kohtaus, jossa käsiraudoin juuri "laukeamaisillaan" olevaan uhriin kiinnitetty Scully ryskii läpi tutkimuskeskuksen, siinä oli meininkiä ja asennetta. Vasara heilui ja sekunteja vastaan taisteltiin. Mulder juoksi samaan aikaan ulkona paikalle, mutta myöhässä taas. Niin tuttu kuvio, mutta toimi kyllä.

Musapuolella Mark Snow irrotteli. Jakson alussa kuullaan melkein scifihtävää elektronista vaibbia, sitten on paljon matalasti tunnelmoivaa murinaa ja muutamasta kohtaa tulee mitä elävimmin mieleen Myst, tuo 1990-luvun puolivälissä ilmestynyt jumalaisen hieno seikkailupeli (jonka soundtrack-levy löytyy hyllystäni). Silti on todettava että joltinenkin pettymys tämä oli. Liian geneeriset henkilöt, liian monesti tehty juoni, liikaa selostusta, liian vähän toimintaa.


3.8.15

X-Files 2.8: One Breath

Öhmm, odottakaas, jotain silmässä... No sanotaan nyt suoraan: olen ihan surkea emotionaalisesti raskaan visuaalisen median parissa, liikutun pienestäkin, ja tällaisista nyt puhumattakaan. One Breath on sarjan näinkin varhaisessa vaiheessa poikkeuksellisen uskalias jakso sikäli, että se on pääasiallisesti scifiä ja toimintaa olevan sarjan jakso, joka koostuu melkein pelkästä odottelusta ja dialogista ja on aivan jumalaisen hyvä. Scully ilmestyy sairaalaan kriittisessä tilassa ja on kytkettynä hengityskoneeseen toistaiseksi. Katsojat seuraavat paitsi tapahtumia sairaalassa - Mulderin lisäksi Scullyn äiti on jälleen paikalla, ja myös hänen sisarensa ilmestyy nyt sarjaan - myös Scullyn pään sisällä. On hienoimpia näkemiäni vertauskuvia kuoleman rajalla kellumisesta tuo köydellä laituriin kiinnitetty vene; en tiedä onko lainattu jostain, mutta hienosti käytetty joka tapauksessa. Ylipäätään katsoja pidetään pienin elein jännityksessä; se, että Scully on veneessä istuessaan liikkumaton, ilmeetön, on hyvä ratkaisu. Hän olisi valmis menemään. Vene lipuu kauemmas, katkeaa se köysikin lopulta.

Vaan olihan jaksossa toki toimintaakin. Epätoivoisina, äkillisinä ryntäyksinä. Ja silti One Breath ennen kaikkea toimii hahmojen ja dialogin varassa. Mutta keskustelutkin ovat vereslihaisia: Herra X on melkein yhtä maaninen kuin Mulder pahimmillaan (ja kerrassaan kylmäveriseksikin mies paljastuu), Tupakkamies joutuu Mulderin pistoolin eteen ja pelaa edelleen kolkkoja pelejään, Skinner on inhimillisempi kuin koskaan ja Mulder lopulta romahtaa, hänen yksinäinen itkunsa asuntonsa myllätyssä hämärässä sairaalasta paluun jälkeen on aika pysäyttävä kohtaus sekin. Näitä tyyppejä tosissaan mankeloidaan, ja kumminkin he vielä ponnahtavat takaisin.

Ja Scully, tietenkin, palaa kuolleista. Mutta niin lujilla katsojaa pidettiin koko kolmevarttisen ajan, että onnen tunne hänen herättyään on aito. Ei tässä mitään ufoja tai salaliittoja tai monstereita kaipaa kun hahmot ovat näin hyviä. Edes Lone Gunmen ei haitannut, vaikka heitä käytettiinkin juuri mahdollisimman tökerösti: tuomaan yhtäkkiä Mulderille läjäpäin informaatiota. Kätevää, mutta laiskaa.


2.8.15

Hyväksyttävän kärsimyksen lähteillä

Kirjani julkaistiin virallisesti tällä viikolla, vaikka onhan se ollut saatavilla eri kautta jo kohta kaksi kuukautta. Haaveilin kirjan julkaisusta vuosia. Nuorukaisena se oli suorastaan pakkomielteinen tavoite, ja lähellä olikin, monta kertaa. Sitten ikään kuin luovutin. Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin kirjoittelin, hioin valmiiksi romaanin toisensa jälkeen, mutta ei oikein enää huvittanut niitä lähetellä kustantamoihin, tiesihän sen miten siinä kävisi ja työlästäkin se oli - printata, postittaa. Nykyisin taitavat useimmat kustantajat ottaa jo sähköisiä kässäreitä vastaan, mutta näin ei ole vielä kauaa ollut. Joka tapauksessa päädyin sitten kumminkin Suuren Romaanikilpailun kautta kustantamon mielenkiinnon kohteeksi ja nyt on painotuotetta kaupoissa. Mikä muuttui? Mitä kertoisin nyt kymmenen vuoden takaiselle itselleni, joka kiroaa ja toivoo ja kirjoittaa? En kertoisi mitään, koska masentaisin hänet. Kertoisinko ettei mikään muuttunut? Että elämä on samaa kuin aina. Että kirjan lukeneet ovat siitä pitäneet - mutta totta kai, kyllä se sen verran monen seulan läpi on mennyt, ettei ihan paska voi olla. Kertoisinko muka etten tunne oikeastaan saavuttaneeni mitään? Eihän sellaista voi nuorelle miehelle mennä sanomaan, lannistuu vain. Että kirjoitin, työstin, laitoin nimen paperiin, kävin tilaisuuksissa, sain painosta laatikon, ja edelleen olen yksinäinen ja väsynyt ihmishahmo pienessä kopissaan maailman katseilta piilossa.

Viime kuukausina olen kirjoittanut lisää. Kahtakin eri käsikirjoitusta, olen sellainen, olen ollut koko aikuisikäni. Vähintään niitä on kolme koko ajan työn alla. Mutta se on rutiinia, ja sellaiseksi olen elämäni tehnyt. Nyt painettu kirja syntyi niin nopeasti, etten sen henkilöihin, tarinaan, kohtauksiin ole ollenkaan niin kiintynyt kuin monien muiden tekstieni. Paitsi on siinä se laiturikohtaus, joka on kirjoitettu vuonna 2005, ja tynkämuodossaan julkaistu sekä antologiassa että Turun ylioppilaslehdessä tuolloin. Sen ympärillehän tämä koko kirja alkoi kasvaa: aikamiesveljet laiturilla, toinen tullut kaupungista takaisin, ja sitten se koira, koska koirat, varsinkin isot, ovat helvetin pelottavia. En oikein pidä koirista. Tai siis, suhtaudun niihin suurella epäluulolla.

Etukäteen ajattelin että sitten tuntee itsensä Kirjailijaksi. No, ei tunne. Samaksi saamattomaksi tyypiksi vaan jonka toiveet, unelmat ja tavoitteet ovat edelleen yhtä kaukana kuin aina.