Niin kauas kuin tietä riittää

Olen avoin ehdotuksille.

Ausgerechnet

Joviaali annos maaseutua, Nieminen! Mutta entä jos sittenkin... yö oli kylmempi kuin vielä koskaan, siis viime kevään jälkeen, hengitys höyrysi millä välin liian iso musta saapas upposi savisehkoon maahan ja pala kohosi kurkunpainikkeeksi; ei muuten, mutta ihan kuin lähipuiden oksistoissa olisi joku ryskinyt menemään hirven tavoin, jos ei hirvenä silti varmasti. Lähimmät katuvalot aika kaukana. Kaavoitusalueen ulkopuolella enää yötkään ovat sitä kuin ennen. Kylmiä, mutta: saunassa onneksi raapii tikkua vapiseva käsi päivänä jos toisena; on sentään se yksi lämmin piste tälläkin puolen rajaviivaa, siis sitä rajaviivaa joka erottaa mielenhäiriön siitä mitä elämäksi kutsutaan.

Löysin kovalevyltä ison tiedostollisen tekstiä. Hörppäsin kahvia ja katosin siihen: joskus talteen napsimani Silmänkääntövankilaan tulleet kommentit ajalta ennen nykyistä formaattia; verkosta jo menneet, omaan arkistoon säilyneet. Olen kiinnijäävää tyyppiä, sen minä taas tajusin kun noita ensibloggaajavuoteni aikana nurkkiini ropisseita viestejä lueskelin. Sehän se tästä teki kivan! Että oli pienet ympyrät ja se sama jengi aina nurkissa roikkui: Mea, Joni, exme, Marimba, Lord Boredom, Jani ja Carmabal oli ydinsakki, välillä Misu ja muutama joiden nimetkään eivät enää tuttuja luita kallon sisällä kopistelleet... Oi, missä nuo kaikki nyt ovat. No, osa täällä edelleen. Mutta jokin on muuttunut...

Tai no, mikä nyt. Silloin päivitin kerran päivässä nokkelaa sinkkumiehen opiskelija-angstia; nyt olen perheellinen duunari. Revi tästä, Arijoutsi. Eikä nyt sillä että valittaisin, tällä kertaa. Asiat muuttuvat. Avainsanat tässä olivat nuo "kiinnijäävää tyyppiä". Kun olen jossain kivassa joskus ollut mukana, olen hautaan asti murheellinen kun se on loppunut, ja niin ne kaikki kivat elämänvaiheet riehuvat kuin sambakarnevaalit takaraivokkaasti pääkopassa kun vain vähänkin niitä ajatella muistaa. Jolloin juttu luistaa.

Eskaloituma

Ostin uuden lompsan. Piponkin, aiemmin tänä vuonna, mutta nyt lompakon, vaaleanpunaisen, se löytyi kirppikseltä eurolla. Entinen oli mustaa nahkaa, aikuisiän kynnyksellä sen muistaakseni isäukolta sain synttärilahjaksi, ehkä maaseudun mieheytymisriitti oli kyseessä, tuo kun on sellainen hehtaarimallinen joka takataskusta pilkistää kuin sieltä pyrkisi ulos kohti syyhyäviä näppejä. No, on tämä miehisyys jo varmaan tullut osoitetuksi ja on aika lompakoida oman halun mukaan: pinkki! Ja paljon pienempi ja paljon enemmän taskuja sälälle.

Istuinpa sitten KLIPPAN-sohvallemme tuossa illankorvalla, tarkoituksenani siirtää rahat, kortit ja muu hämärä lompsasta uuteen. Ja alkoihan se selvitä että minkä takia tuo vanha räyskä on aina ollut niin pirun täynnä. Junaliput vievät tilaa, ja nämä olivat enimmäkseen vuosilta 1999 ja 2001. Elokuvaliput eivät yksistään niinkään, mutta toisaalta pahvisia nuo finnkinoiset ovat joka tapauksessa, ja riittihän niitä. Olen näköjään käynyt katsomassa Matrixin elokuun 18. päivä vuonna 1999. Koko elokuvavisiittihistoriani vuosilta 1999-2002 on kulkenut mukanani joka jumalan päivä; varmaan senkin jälkeen olisi mutta lakkasin käymästä elokuvissa kun kyllästyin.

Ja mikäs se tämä sitten? "Kutsu opiskelemaan kansanopiston kirjoittajalinjalle", kurssit alkavat elokuussa 1998. A4-kokoinen arkki, taiteltu, aina mukana. Samaa kingsize-matskua edustaa optikon arvio silmälasitarpeellisuudesta näköarvoineen, päivätty joulukuussa 1991. Rokotuskortti, iso pahvinen, ja verenpainekortti, vielä isompi pahvinen jossa tasan yksi merkintä: kolesterolimittaus vuodelta 1997. Huittisten Kymppimusiikin kanta-asiakaspassi, suuri, jossa yksi leima syksyltä 1995, ostin muistaakseni Lapinlahden Lintujen albumin Tyttö huutaa hii! kasettina. Kun en varmaan ollut cd:stä tuolloin vielä kuullutkaan.

Pizzapasseja Turkuun, Raumalle, muualle, videovuokraamopasseja joissa kaikissa yksi leima, Jääkarhukerhon jäsenkortti (laminoitu), Aku Ankka -keräilykortti, Telen puhelinkortti (arvo 50 markkaa), sälää, krääsää, tilperoinaa!

Ja kaksi miljoonaa kuittia, joilla toki on oma päiväkirjankaltainen arvonsa; olen näköjään ostanut tämän nytkin käyttämäni pöydän lokakuun kahdeksas vuonna 2001 Ekotorilta, sittemmin monesti palasissa Yo-kylän asunnosta toiseen muutetun, ja tänne se joskus jätekasaan jää kun lähden. Muistan kun kokosin sitä; Mike Oldfieldin Voyager soi stereoissa, oli ilta, laavalamppu svengasi. Hyviä muistoja, nyt ei suihkuun mut jos kahvia.

Meni tuo vanhakin lompsa nyt ohueksi mutta en enää luota siihen.

Praise the block!

Ovessamme sijaitsevasta luukusta kolahti työväenopiston ohjelma alkavalle lukuvuodelle, ja etäältä katselin sormieni selaavan lehteä kohti kirjoittajaopintoja; en minä sillä että kokisin tarvetta osallistua (ikinä, mihinkään), mutta tavaksi on tullut vilkaista ketkä noita luovia kursseja minäkin vuonna luotsaavat kun ne on aina tuttuja.

Ja mitä sain huomata: Kirstin luotsaaman elämäkertakirjoittamisen kurssin infotekstissä kerrottiin että kurssilla "Ylistetään kirjoittamiseen liittyviä esteitä". Ah tätä päivää, jona suorittajakeskeisyyden realiteetit viimein väistyvät inhimillisyyden tieltä ja minun näkemyksiäni maailmasta myös muut toisinaan tapailevat!

Noo, sitten tietenkin luin lauseen uudestaan ja huomasin ettei siinä ensimmäisessä sanassa mitään ässää ollut. Ja varmaan parempi niin; ehkä tuon kurssin mahdollisten osanottajien suhde kirjoittamiseen on aika kaukana omastani. Ehkä heistä kukaan, tämä on mahdollista, ei suhtaudu sanojen järjestelyyn yhtä pakkomielteisen vihamielisesti. Täten heidän ei tarvitse ylistää niitä hetkiä joina kirjoittamista on syystä tai toisesta mahdotonta edes yrittää. Niinä hetkinä ei tarvitse itseään riipiä henkiselle verilihalle ja voi keskittyä vaikka, jaa no en minä nyt tiedä, nauttimaan elämästä.

Kidu, ihminen! Kirkkaamman kruunun saat, no se oli vitsi hei.

Osta kertakäyttöisiä muoviesineitä ja pelasta maailma!

Ne jotka lueskelevat Helsingin sanomia huomasivat taannoisen sunnuntaipainoksen kannessa mainoksen, jossa mainostetaan mainosta. Kiinnittihän se huomion sillä väsähtäneen kliseisellä bobhelsinkikielellään, mutta ei silti purrut minuun; varmaan olisi jäänyt tuo mainostettu tv-mainos katsomatta siltikin vaikka olisin televisioinen, koska minua nyt vaan ei kiinnosta katsoa mainoksia. No, tämä omituinen metakampanja sai minut joksikin aikaa pohtimaan tasoa jolle markkinoinnissa on edetty ja hämäsi olemaan huomaamatta sitä, mitä tässä itse asiassa oli tarkoitus niin kovin suurella sydämellä ja Itämerta pelastaen myydä: vettä. Niin, juurikin sitä samaa tavaraa jota Suomessa saa esim. hanasta. Ja missä sitä myydään: kertakäyttöisessä muovipullossa, joka on vielä niin käsittämätön design-ihme, että sen uusiokäyttömahdollisuudet lienevät nollassa.

Luonnonsuojeluarvoilla on siis tarkoitus saada ihmiset ostamaan ikinämaatumatonta roskaa jonka sisällä on tavaraa jota he eivät todella tarvitse.

Saatanan hieno idea.

Ihan ranteita viillättää.

Viipyillen saapuvat sanat

Voitaneen puhua riippuvuudesta, kun on tultu tilanteeseen, jossa tiettyyn vuorokaudenaikaan on pakko nauttia joko iso mukillinen kahvia tai kuussatanen särkylääke. Nousee varoittamatta kuin kesäukkonen, lamaannuttava pistos jonnekin vasemman silmän taakse, sinne mihin jostain syystä päänsärkyni ovat jo vuosien ajan keskittyneet, paitsi että ei se kovin varoittamatta enää nykyisin kun melkein kellosta katsoen tietää koska on se aika taas. Aivojen särkykeskus käynnistyy. Ja tätä tavaraa saa kaupassa myydä, saatana. Nytkin muuten on muki koneen vierellä. Ja Lennonia stereoissa, mikä ei nyt tähän liity erityisemmin.

Olin mökkilaiturilla tuossa eräänä päivänä tyttären kanssa, siitä oltiin edellispäivänä katseltu kaloja matalassa rantavedessä. Nyt uiskentelivat kai muualla. Lapsella oli tilanteesta näkemys: "Kaloja einäy, lähtijo kauppaan."

Onko tuo nyt sitten kuuden vai neljän sanan virke (yhteenkirjoittamani esiintyvät hänen puheessaan yhtenä sanana aina), liekö merkitystä, pisin yhtenäinen kokonaisuus kuitenkin toistaiseksi. Lapsen sanallisen kehityksen seuraaminen on kuin maailmojen luomista katselisi. Pistää nöyräksi. Mihin aikuisena menettää sen vimman, jolla sanojen risukon läpi on lapsena pää edellä puskenut tullakseen ymmärretyksi? Ei enää jaksa. Täysikasvuisena luulee hallitsevansa, mutta kun on vuosi ja kahdeksan kuukautta ikää, tietää ettei vielä hallitse, ja oppimisen ilo on vilpittömimmillään. Joka päivä on muutama uusi sana. Vähitellen niitä alkaa sovitella toisiinsa, syntyy lauseita, tarinoita, ehkä joskus säkeitä jotka koskettavat tuhansia muita. Pitkiä kertomuksia. Pienestä ne alkunsa saavat.

Kolmen hymyn mittainen

Niin kuin napista olisi painanut. Ensin tuolla, sitten tuolla; välivaihe meni jotenkin kuin sumussa, ja napistahan se kai itsensäkin oli muuttanut kokonaan toiseksi, irvikuvaksi jonkun mielestä ehkä. Mutta lomansa se vietti muutamilla mökeillä; yhä enemmän sitä hämmästyttää miksi jotkut haluavat ulkomaille kun Suomen kesä, niin tuntuu, on vuosi vuodelta onnellisempi. Se luki riippumatossa Borgesia helteessä, jossain niin kaukana että sen järven nimi oli kartan reunalta pudonnut, välillä sen syliin kiivettiin ja sitä halattiin, ja kissakin karkasi, vain puuhun.

Se nukkui pitkään.

Tuntuu että se omistaa puoli maailmaa nykyään.

Ja jostain se löysi hirveän pitkään kadoksissa olleita ajatuksia, järjesti ne uudelleen ja keksi taas tekemistä. Ei se varmaan tänne olisi muuten palannut.

Niin sanottu "Für Elise -paniikki"

Olla vastentahtoisesti olemassa on tiedostaa omat mahdollisuutensa ja mukautua yhteiskunnan vastaanottokyvyttömyyteen. Kuitenkaan vastarinta ei ole suotavaa, sillä ihmiselle on loppujen lopuksi annettu, tässä muodossaan, vain yksi elämä, ja jos poskensa iskee vasten todellisuuden karheaa pintaa, saa ennemmin tai myöhemmin huomata vajonneensa kokemusten koskissa kuohunnan sijasta kylmännahkeisiin akanvirtoihin vellomaan nahkiaisten näykkiessä pohkeita. Ei elämä ollut ennen niin mustavalkoista. Pilvetkin kumpuilevat tänään kuin siat halki kaupungin koilisesta lounaaseen, ne tahraavat mustilla varjoillaan tilan jossa joku yrittää rakastaa, toinen toivoo, kolmas pelkää ettei hänestä ole kumpaakaan, eikä täten, tietenkään. Hän on saavuttamaton. Ystäväpiirini notkahtaa rajan yli yksi kerrallaan. Kolme vuotta sitten se alkoi, jatkuu vielä toiset kolme, enkä sitten tunne enää ketään alle kolmekymppistä. Mutta ruoho kasvaa joka kevät uudelleen. Sade hämää luulemaan että jossain on elämää. Avaruudessa tai täällä.