29.5.13

Tietokonepelihistoria, osa 6

Tietokonepelin on mahdollista olla taideteos siinä missä esimerkiksi elokuvan, vaikka kummankin lajin suhteen näin taitaa tapahtua harvoin. Erityisesti nykyisin kaavoittunut massatuotanto ohjaa niitä onnettomia, jotka markkinavoimien loputtomaan nälkään pyrkivät luomaan uutta henkistä vatsantäytettä. 1980-luvun alkupuoliskolla tietokonepelit olivat ilmiönä uusi, ja teollisuudenalana vinhasti kasvava. Vallinnut vapaus oli suunnaton: pelin saattoi koodata kotonaan muutamassa viikossa, kiikuttaa sen kustantajalle ja tienata omaisuuksia. Ei ollut vielä vakiintuneita lajityyppejä, ei odotuksia. Ne muodostuivat hiljalleen, ihan kuin elokuvallekin, ihan kuin tallenteina myytävälle populaarimusiikille, kaikki luova toiminta lajitellaan, luokitellaan, kahlitaan.

Pelit kasvoivat yksinkertaisista leluista monimutkaisiksi harrasteiksi, ja jossain tämän kehityskaaren käännekohdassa satuin itse olemaan paikalla, loppujen lopuksi vain muutaman vuoden, mutta ne sattuivat olemaan kriittisiä kasvuvuosia. Entä jos olisin syntynyt viisi vuotta aiemmin? Olisin ollut jo yläasteella kun kuusnelonen alkoi yleistyä; en olisi siihen junaan ehtinyt. Ihmistä määrittää sattuma. Olen nostalgisoinut nuo tietyt vuodet, niiden tiettyjen vuosien pelit, jotka saattoivat hetkeksi kasvaa harrastusmaisesta ajanvietteestä pakkomielteenomaiseksi puurtamiseksi, mutta eivät lopulta koskaan vieneet miehenalkua kokonaan mennessään.

Edellinen osa päättyi lähes kymmenen vuoden taakse. Mitä sen jälkeen on tapahtunut? Pelit ovat kehittyneet suunnattomin harppauksin, joista tuskin olen tietoinen. Pelit näyttävät eläviltä nykyisin, en tunnista niistä enää sitä konetodellisuutta, joka aikoinaan viehätti. Kynnys edes harkita minkään nykypelin ääreen asettumista on kilometrin korkuinen; ei minulla olisi aikaa, ei oikeastaan haluakaan enää. Vuonna 2006 Carmabal lainasi minulle Neverwinter Nightsin, jonka tarinaan ja kauniin elävään mikromaailmaan upposin noin viikoksi joka hetki tietäen, että tämä minä hetkenä tahansa jäisi, ja jäihän se. Niin kaunis ja kiehtova kuin peli olikin, ei se jaksanut aikuista enää tempaista mukaansa samalla tavoin kuin vaikkapa hyvä kirja. Tai etenkin juuri hyvä kirja.

Mutta 2000-luvun kuluessa myös toisenlaiset pelit ovat yleistyneet, ja vinhasti sittenkin. Netti on täynnä nopeita ja yksinkertaisia selainpelejä, nykyisin puhelimetkin kuulemma, vaikka omassani onkin vain yksi rupuinen Space Invaders -klooni. Ne oikeastaan muodostavat kuluneen vuosikymmenen pelaamishistorian kohdallani: oi miten loputtomasti esimerkiksi edelleen verkosta löytyvät Makos ja Bola venyttivätkään proseminaaritutkielmani valmistumista! (kuten myös baari-illat; ei tosiaan pidä unohtaa baari-iltoja) Ja Bookworm. Jestas. "Vielä yksi peli" -efekti pahimmillaan iski juuri tätä klikkaillessa, niin tyhjäpäistä, niin helppoa, niin addiktoivaa. Syystalvella 2006, kun puolison kanssa odoteltiin lasketun ajan hidasta lähestymistä, tuli molemmille tutuksi Neko-Games. (varsinkin aivan mahtavan simppeli Lemmings-henkinen Neko-juppiki! Ja nopeatempoinen Guruguru-neko!) Oliko muitakin tuolloin? Luulen että oli, mutta toisaalta ihan pelikorteillakin läiskittiin Canastaa. Jotenkinhan se aika piti saada kulumaan. Mutta tuostakin on kuusi vuotta ja risat. Mitä pelaan nykyisin? Mitä simppeliä klikkailupeliä olen viimeksi pelannut? En edes muista. Siitä täytyy olla kuukausia.

Ja siinähän se sitten olikin. Äärimmäisen simppeleistä Saloran arcade-kopioista lähdettiin liikkeelle, äärimmäisen simppeleihin yhden klikin ihmeisiin on päädytty. Välissä luotiin maailmoja. On kaiken tämän tekstin jälkeen tyhjä olo. Koko vuodatus, kuten ensimmäisessä osassa mainitsin, sai alkunsa siitä keskittyneestä ulkomaailman unohtavasta innosta, jolla näin tyttäreni uppoavan Angry Birdsiin. Eivät tietokonepelit ole nykyäänkään uhka. Niiden vaikutuksesta nuorisoon puhutaan täsmälleen samoin sanoin kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja niitä harrastaneetkin ovat täällä edelleen, osa meistä ne kuviot jo kauas taakseen jättäneenä.

Ei se ainakaan sen hullumpi harrastus ollut kuin partio tai kitaransoitto, sitä minä lähinnä vaan.


2 kommenttia:

Jani kirjoitti...

Silkan teknisen kehityksen (grafiikka, äänet, kannettavuus) ohella isoin muutos mikä peleissä on 1980-luvulta tänne tultaessa muuttunut, taitaa olla sosiaalinen aspekti. Mitättömimpiinkin kännykkäpeleihin rakennetaan nykyisin jo useimmiten vähintäänkin FB-linkki jonka kautta ennätyksillään voi kehuskella, ja varsinaiset isot pelit sitten saattavat rakentua hyvinkin vahvasti tiimityöskentelyn varaan (headseteillä ollaan vaikkapa yhteydessä ympäri maailman hajautuneen kommandoryhmän muiden jäsenten kanssa). Eli viimeistään nykyisin pelien epäsosiaalisuusaspektia paheksuvat ovat jo todistettavasti väärässä. Tosin ei pelaaminen 1980-luvullakaan epäsosiaalisuutta sinänsä ruokkinut, väitän, vaan päinvastoin saattoi kannustaa muutoin yksinäisiksi jääviäkin hankkiutumaan tekemisiin muiden samanhenkisten kanssa, kun pelejä sai kätevimmin kavereilta kopioimalla, tai konsolipelien tapauksessa lainaamalla.

Nykyisin sen sijaan on tietysti syytäkin olla huolissaan realistista väkivaltaa tai kauhua tyylikeinona käyttävien pelien päätymisestä alaikäisten pelattavaksi. 1980-luvun grafiikka muistutti vielä piirrettyjä (joissa lapsille on aina tarjoiltu väkivaltaa), mutta nykyisen tekniikan mahdollistaman realismin takia ikärajat ovat minusta paikallaan peleissä ihan kuten muissakin voimakkaasti vaikuttavissa taiteenlajeissa. Mutta kunhan tämä puoli asiasta on kunnossa, videopeleissä ei tosiaankaan ole harrastuksena mitään sen arveluttavampaa kuin vaikkapa lautapeleissä.

Ugus kirjoitti...

Minä tosiaan tuon sosiaalisen puolen olen jotenkin ohittanut historiassani, se tuli minun harrastuneisuuttani ajatellen liian myöhään kuvioihin. Ehkä onneksi. Olisin ollut koukkuun jäävää tyyppiä, arvelen. Vahvasti erakkoluonteisena olisin ollut virtuaaliyhteisöistä varmasti riemuissani. Tai siis olinkin, vielä niinkin myöhään kuin 2003 kun blogit löysin.

Mitä tulee realistiseen väkivaltaan ja sen sellaiseen, korostan vanhempien vastuuta: peli voi vahingoittaa siinä missä (kuten sanoit) mikä tahansa muukin taiteenlaji (puhumattakaan kaikesta reaalikamasta, joka sekin on nykyisin niin kätevästi saatavilla). On totta, että meidän lapsuudessa ajatus pelien väkivallan vaikutuksesta oli korkeintaan kukkahattuinen, (olihan?) mutta kyllähän tuo aika pysäyttävän näköistä menoa on nykypeleissä.