Tietokonepelihistoria, osa 4: "The Great Upgrade!"

Kolmikymmenvuotisen tietokonepelihistoriani ensimmäiset kymmenen vuotta on nyt käsitelty (no kahdeksan ja puoli jos nyt aletaan pilkkua siittämään), ja on aika tehdä se kenties massiivisin kertaharppaus. Siirtymä Salora Fellow'sta Commodoreen kun ei oikeastaan sitä ollenkaan ollut; lapsen näkökulmasta se oli luonnollista tietokone-evoluutiota, valinnanvapaudetonta siirtymää kohti seuraavaa loogista askelta. Nyt olin jonkin paljon vapaamman itsemääräämisoikeuden äärellä. Ensimmäinen PC-koneeni, iso kuin valas, ruman beige ja jotenkin viimeistelemättömän kulmikas, mutta hei, IBM sentään. (vieläköhän IBM tekee kotikoneita?) Käyttöjärjestelmänä tietenkin DOS, edelleen se paras tapa käyttää konetta. Windows 3.11 oli myös, mutta suhtauduin siihen jokseenkin epäillen, eikä ihme, se oli oma irrallinen omituisuus, joka piti erikseen käynnistää jos sitä halusi tietokoneilunsa yhteydessä käyttää, ja harvoin halusi.

Mutta pelit sitten. Ensivaihe muistutti hetkellisesti sitä samaa runsaudenpulaa kuin kuusnelostelun aloittelukin; kopioituja pelejä hirveästi, genrerajoista välittämättä, laadusta piittaamatta. Tärkeintä oli olla vaikuttunut uuden megamasiinansa ominaisuuksista, ja olipa niissä vielä tuolloin ihmeteltävääkin kyllä: PC-koneita olin siihen mennessä käyttänyt vain koulussa, ja lukion ATK-luokan uudet masiinatkin hävisivät minun SVGA-näytöllä varustetulle peräti neljän megan keskusmuistilliselle monsterilleni. Puhumattakaan niistä Olivettin 8086-rutjakkeista, joita oli koko yläaste käytetty, sikäli kun ne sattuivat toimimaan. Käyttöjärjestelmä piti käynnistää 5'25-tuuman lerpulta, mikä läheskään aina ei onnistunut. Muutama noista koneista oli edelleen minun lakkiaisvuonnani 1995 koululla käytössä, huokaus.

Noista ensihuuman peleistä tärkeimpänä on jäänyt mieleen Legend of Myra. (voi DOS-pelit, kunpa teistäkin olisi olemassa yhtä mainio tietokanta kuin tähän mennessä linkkailemani Lemon64!) Ilmeisesti ruotsalaista alkuperää oleva peli oli hulppean laaja ja riivatun pelattava Boulder Dash -klooni. Pallopäisen timantteja keräävän henkilön sijasta pääosassa oli kaalinkeriä keräävä jänis, mutta elementit olivat samat, kaikkea vain oli enemmän ja massiivisemmin, aseitakin pistooli, liekinheitin, pommit, veitset, kahden eri käyttötavan mahdollistavat kerättävät kääpiöt (!) ja upeimpana kaikista ydinohjus, jota tarvittiin tasan kerran pitkälti toistasataa massiivisen kokoista kenttää käsittävässä pelissä.

Myra oli hemmetin hieno peli. Yksinkertainen mutta napakka, bonuksena kristallinkirkkaat ja oudot sample-ääniefektit, enkä tietenkään voi tietää kuinka koukussa siihen olisin ollut ilman aiempaa Boulder Dash -fiksaationa, nyt vietin sen parissa koko ensimmäisen PC-kesäni. Tasan kaksikymmentä vuotta sitten! Miten valikoiva onkaan ihmisen muisti: jos koitan palauttaa mieleeni jotain arkipäiväistä, miksei jotain suurempaakin vuodesta 1993, katoaa kaikki tasapäistävään usvaan. Mutta Legend of Myra on ääniefekteineen ja kutkuttavan kireine aikarajoituksineen muistissa kuin sitä olisin pelannut eilen. IBM:n kolskahtava näppäintuntuma, kesäillan aurinko ikkunan takana, lämmin, seisova ilma tuuletusikkunan molemmin puolin, ja yömyöhälle jatkuneet sessiot. Ei siitä niin kauaa vielä ole. Paitsi että siitä on pidempi aika kuin minkä ikäinen olin silloin, huokaus.

Ja kun se nyt tosiaan jäi tämän sarjan aiemmassa osassa kenties hieman hämäräksi, sanottakoon nyt tässä: alkuperäinen Boulder Dash (virallisine jatko-osineen) on mielestäni ei ainoastaan Se Paras Kuusnelospeli, vaan kaikkien aikojen paras tietokonepeli ylipäätään. Ehkä siitä voi päätellä miksi, BD:n niin läpikotaisin jo tuolloin pelanneena, koukutuin tästä saman maailman laajennuksesta ja giganttisesta uudesta haasteesta. Tosiaan, pitkälle toistasataa luolaa, osa infernaalisen vaikeita, ja kesän loppuun mennessä olin Myran pelannut läpi.

Mutta kuten tässä huokailun ohessa tuli sanottua, jo tuolloin oli muitakin pelejä. Kaaosvaihe oli lyhyt, eikä loppujen lopuksi koko aktiivinen pelaamisvaihe PC:llä sekään pitkä. Vuoden 1996 alkuun mennessä se alkoi olla ohi, mutta ne olivat intensiiviset kaksi ja puoli vuotta, ja niiden kuluessa kolme selvästi erillistä linjausta nousee esiin, tärkeysjärjestyksessä kohti kärkisijaa seuraavat:

1. Toimintapelit, joihin myös Myra sijoittuu. Ensimmäisten joukossa olivat myös mainio autoilupeli Stunts, jossa parasta oli jumalaisen toimiva rataeditori, sekä Wolfenstein 3D, joka kuitenkin viehätti lähinnä olemalla uudenlainen peliformaatti ylipäätään: first person shooter vasta teki tuloaan, ja kun Doom sitten seuraavana talvena saapui koneeseen, alkoi kyseinen genre tosissaan viehättää. Kuitenkaan en muista olleeni Doomin ykkösosasta vielä niin tohkeissani; saattoi käydä niinkin, että en ehtinyt sitä kauaa pelata, ennen kuin jatko-osa tuli ja vei mukanaan - sillä nimenomaan Doom II: Hell on Earth on se, jota tosissaan muistan veivanneeni, obsessiivisesti, huijauskoodeista ehdottomasti kieltäytyen, hitaasti tasolta seuraavalle edeten, lopulta finaalikentässä luovuttaen, kun en tajunnut miten se oli tarkoitus ratkaista, mutta eipä sen siinä vaiheessa enää ollut väliä, se oli viimeinen taso, enempää nähtävää ei ollut. Doom II oli siihenastisessa peliteknologiassa ennennäkemätön virtuaalimaailma, enkä uskonut minkään ikinä voivan näyttää realistisemmalta, ei kai se mitenkään voinut olla enää mahdollista? Oh well. Tähän peliin liittyy myös yksi intensiivinen viikko, olisko syksyltä 1995, kun kaveri roudasi oman pöytäkoneensa minun luokseni, kytkettiin masiinat kaapelilla yhteen ja veivattiin Doom kakkosta deathmatchina sellaiset 5-6 tuntia joka ilta viikon ajan. Näin pelkkiä Doom-uniakin loppuviikosta, hyvä pössis niin sanotusti. Ja sitten, ihan viimeisenä kukoistuksena, se alkuperäinen Worms. Yksi kolmesta pelistä, jotka PC:lle ostin alkuperäisenä, ja silti päädyin käyttämään piraattiversiota, koska cd-version kopiointisuojaus (sinänsä tuohon aikaan vielä turha jäänne diskettiversiosta; kotipolttavia cd-asemia ei vielä ollut olemassa) esti peliä käynnistymästä. Vau. Joka tapauksessa Worms koukutti yksinkertaisuudellaan (Angry Birds perustuu pitkälti samaan pelimekanismiin, tosin vielä äärimmilleen tiivistettynä), laajuudellaan (käytännössä loputon määrä erilaisia maastoja, joita pelimoottori generoi) ja tietenkin moninpelimahdollisuudellaan. Monet olivat ne illat, kun tätä veivattiin niinä viimeisinä viikkoina ennen kuin armeijan harmaat tammikuussa 1996 kutsuivat.



2. Seikkailupelit. Kuusnelosella oli kauan sitten pelattu Lucasfilmin Labyrinthiä kaverin kanssa, ja hieman vähemmän aikaa sitten Maniac Mansion viehätti hetken, mutta niin kunnioitettavia teknisiä suorituksia kuin nuo pelit olivatkin, oli jatkuva disketinpyöritys se, joka lopulta tappoi minun kiinnostukseni tätä pelityyppiä kohtaan Commodorella. PC:llä näihin syttyikin sitten ihan uudella tavalla. Day of the Tentacle (jonka pelasin nopeasti läpi, olikohan se kovin helppo?) taisi olla ensimmäinen joka vei mennessään, ja kaksi muuta Lucasfilmin peliä seurasi: Sam & Max Hit the Road (jonka surrealistinen logiikka ei auennut, ja lopulta turvauduin Pelit-lehden ratkaisuun), ja tärkeimpänä kaikista ehdottomasti Indiana Jones & The Fate of Atlantis. Tässä pelissä viehätti nimenomaisesti sama, mikä viehättää hyvässä kirjassa tai elokuvassa. Juoni, tarinankerronta, henkilöt, ja koska pähkäilin tämän itsekseni ilman mitään vinkinpoikastakaan majesteettiseen loppuratkaisuun asti, oli eskapistinen muuallaolemisen tuntu vahvempi kuin missään siihen asti. Tämä päihitti jopa kuusnelosen Ultima V:n luonnollisesti paljon interaktiivisemman maailman, jos ei muuten niin olemalla jumalaisen kaunis ja, tätä pitää tähdentää, uskomattoman upea auraalisesti. Totisesti minkään pelin soundtrack ei ole sittemmin vaikuttanut niin kuin tämän. Ellei musiikki olisi ollut niin kaunista ja tunnelmallista kuin oli, en tiedä olisinko jaksanut. Muistan edelleen miten pahasti ja pitkään olin jumissa Kreetan rauniokaupungilla, mutta edestakainen harhailu siellä ei lopulta tuntunut pahalta; maisema oli kaunis, ja se tyynnyttävän rauhallinen musiikki keinutti minut merelliseen kesäiltaan. Tunnit kuluivat, lopulta keksin mitä täytyi tehdä, tarina jatkui... Monen mielipide on, että tarinaltaan tämä peli olisi ollut paljon vahvempi leffasarjan nelososaksi kuin tuo parjattu kristallikallo, en tiedä, en ole sitä nähnyt eikä kyllä kiinnostakaan. Minulle tämä peli on tärkeämpi kuin yksikään Indy-leffa. Pelasin sen sittemmin läpi hyviä hetkiä muistellen joskus 2000-luvun alussa, ja yllätys yllätys myös viime syksynä testaillessani mielenkiinnosta ScummVM-nimistä PC:n vanhoja seikkailupelejä pyörittävää emulaattoriohjelmaa. Hyvin toimi.

Muitakin kuin Lucasfilmin seikkailupelejä tuli hieman veivattua, mutta niiden laatutaso ei ollut lähimainkaan sama, enkä niitä jaksanut koskaan läpi asti pelata. Alone in the Dark kutkutti pitkään pirun pelottavan tunnelmansa avulla, mutta se painotti liikaa toimintaan ja mäiskintään, ja kiinnostus meni. Erityismaininnan ansaitsee Myst, jonka ostin kesällä 1995, ja johon uppouduin lähes yhtä intensiivisesti kuin Indiana Jonesiin rapiat vuotta aiemmin, mutta jolle oman IBM:ni tuplanopeuksinen cd-asema osoittautui liian tehottomaksi, ja peli leikkasi kiinni aina, kun staattisista kuvista edettiin 3D-animointiin. Se oli sääli, Myst oli juuri minunlaiseni peli, ja olin tehnyt muistiinpanojakin, raapustellut karttoja ja vihjeitä kuin Ultimaan eksyessäni konsanaan!


3. Strategiapelit. Se tärkein, aikaavievin, luonnollisin tapa pelata PC:llä. Tämänkaltaisia pelejä oli toki olemassa jo kuusnelosella, mutta ne olivat liian hidastempoisia, liian rumia ja liian paljon keskittymiskykyä vaativia ollakseen kasvuikäiselle minulle millään tavoin kiinnostavia. Konekannan päivityksen yhteydessä yllättäen löytyi sydämestä näille tilaa, ja tämä osio on nimenomaan kolmen pelin riemujuhlaa; lueteltakoon nekin käänteisessä järjestyksessä. Simcity 2000, se kolmas niistä peleistä jotka ostin itse. Nykyään tuntuu hullulta että näinkin massiivinen peli on aikanaan sopinut yhdelle 3'5-tuumaiselle disketille, mutta niin se vaan tuolloin oli, asennus koneelle vei minuutin verran. (en tiedä "asennetaanko" pelejä enää nykyisin samalla tavalla...) Alkuperäinen Simcity oli hämärästi tuttu susirumana kuusnelosversiona, ja vain vähän kiinnostaneena PC-porttauksena, mutta kyllä tämä maastonmuokkauksineen ja törkeän kauniine SVGA-grafiikkoineen oli jotain ihan uutta. Sim-pelithän eivät (ilmeisesti nykyäänkään) ole niinkään pelejä kuin ajantappo-ohjelmia, ja vaikka SC2000 taisi sekin jonkinlaisia tavoitteita sisältää, eivät ne kiinnostaneet niinkään. Minulle nämä olivat jonkinlaisia mielikuvitusmoottoreita. Rakensin kaupungin, aloin antaa sen kaduille nimiä, kaupunginosillekin, ja ylipäätään vain viihdyin kaupungin toimintaa seuraten. Klikkailin eri puolille karttaa. Katselin mikroihmisten vilinää kaduilla, autioituvia ja rakentuvia tehtaita; kun kartta oli rakentunut täyteen, tein enää vähän muutoksia. Silti saatoin valmiin kaupunkini parissa viihtyä tunteja katsellen ja kuvitellen. Itse asiassa muistan jopa pysäyttäneeni pelin pause-tilaan ja silti viihtyneeni kaupungin parissa pitkään, edelleen katselleen ympäriinsä, kuvitellen tarinoita ja kohtaloita. Kaikki näytti pieneltä ja kauniilta ja mahdolliselta.

Dune 2 oli peli, joka sai minut hankkimaan koneeseeni äänikortin ja isot kajarit. Kaverin luona tämän näin ensi kerran, ja muistan elävästi miten vaikuttava kokemus oli, kun huoneen katonrajaan kiinnitetyistä kaiuttimista alkoivat taistelun äänet pauhata. Hätääntyneet radiopuhelinsignaalit, räjähdykset, kuolinkarjaisut; taustalla hiljainen mutta jotenkin uhkaava, silti lähes huomaamaton, musiikintapainen. Ihan mieletön tunnelma, jonka onnistuin sitten kotona toistamaankin. Mutta Dune 2 oli toki paljon muutakin kuin äänimaailma. Ensimmäinen reaaliaikainen strategiapeli, sanotaan, ja sopii minulle. Command & Conquer oli virallinen jatko-osa (minun peliaikani jälkeen jo sekin), ja kiintoisana pointtina eräs häpeämättömän viivasuora Dune 2 -kopio nimeltä Warcraft ilmestyi pian markkinoille. Siitä onkin sitten suora linkki tähän päivään, mutta Dune 2 oli ensin, ja kyseessä oli kolmen kilpailevan imperiumin taistelun autiomaaplaneetan hallinnasta. Peli eteni lyhyehköissä tehtävissä, joissa rakennettiin linnoitus, kerättiin spice-nimistä ihmeainetta hiekasta ja käytiin sotaa. Jumalattoman addiktoivaa ja haastavaakin, pelasin pelin läpi kaikilla kolmella vaihtoehdolla, ja olin kerrassaan onneton kun se viimeinenkin loppui. Mikä tässä niin veti puoleensa? Rakentaminen osaltaan; se, että autiomaahan sai oman tahtonsa mukaisia linnoituskomplekseja tehdä, ja se adrenaaliryöppy, joka valtasi aina kun tutkapimeydestä alkoi vihollisen tankkikolonna lähestyä. Saan vieläkin kylmiä väreitä kun muistelen miten hiuskarvan varassa muutaman tehtävän ratkaisu on ollut. Ja se mahtavan jylhä äänimaailma, se pitää aina kuulla isoista kaiuttimista katonrajasta, huoneen kaukaisimmista nurkista. Ja koska jossain vaiheessa pelaamista selvisi, että tämä itse asiassa perustuu kirjaan, oli Herbertin opus sitten lainattava kirjastosta. Riittäköön kommentiksi, että harva lukukokemus on ollut niin kirvelevä pettymys kuin tämä pitkäpiimäinen jaanaus. Lynchin elokuvakin sentään viihdytti kirjaan verrattuna, mutta minulle Dune on aina ensisijaisesti peli.

Ja sitten se ykkössija: Civilization. Ilmeisesti pitkälle nykypäivään jatkuneen pelisarjan ensimmäinen osa, ja ainoa jota olen pelannut, mutta senkin edestä sitten. Tämä oli yhdellä luokkatoverilla alkuperäisestä kopioituna (ei muistaakseni vienyt megaakaan diskettitilaa), mutta sillä pienellä haittatekijällä, että ohjekirjaa ei ollut. (kopiointisuojaus kyllä, mutta se oli niin surkuhupaisa, että päättelemällä saattoi koneen esittämän kysymyksen ratkaista oikein, ja suojaus oli näin ohitettu, se esiintyi pelatessa tasan kerran) Alkoi ennenkokematon tutkimusmatka niin sivilisaation synnyttämisen kuin äärimmäisen monipuolisen pelimekaniikankin syövereihin. Olen sittemmin tutustunut tuon ensimmäisen (EGA-grafiikkaisen!) Civin mahdollisuuksiin netissä, ja lievää ylpeyttä tuntien olen havainnut noin 95% pelin ominaisuuksista ja mahdollisuuksista löytäneeni ja opetelleeni itse. Ilman ohjekirjaa! Kun olisinkin paneutunut samaan aikaan käymäni lukion johonkin oppiaineeseen samanlaisella tarmolla ja päättäväisyydellä, mutta ehei, oli tärkeämpää.

Civilizationin tavoite lyhykäisyydessään oli perustaa kivikautinen kylä ja kasvattaa se vuosituhansien kuluessa suureksi kansakunnaksi ja saatella avaruusmatkalle. Tai vaihtoehtoisesti teurastaa kaikki planeetan muut sivilisaatiot, mutta jatkuva sodankäynti oli yleensä tuhon tie. Tämäkin peli generoi planeetan kokoisen satunnaiskartan, mutta myös aidolla maapallon kartalla oli mahdollista pelata. Minulle Civilization oli paljolti samanlainen mielikuvitusmaailmojen mahdollistaja kuin Simcity 2000. Vieläkin lienevät jossain tallessa ne lukuisat disketit, jotka tallensin täyteen erilaisia eri vaiheissaan olevia maailmoja, joita palasin ihailemaan kuukausien kuluttuakin. Muistan erään hyvin pienistä saarista koostuneen maapallon, jossa viimeisinä jäljellä olevina kansakuntina taistelivat suurinpiirtein toisen maailmansodan tekniselle tasolle ehtineet saksalaiset ja minun haarniskoidut ratsain taistelevat suomalaiseni. Ei riittänyt, että peli oli päätynyt tälle asteelle; minä loin päässäni kokonaisen taustatarinan tälle maailmalle, henkilöitä, kaupunkeja, historian tapahtumia, joille itse peli antoi korkeintaan etäisiä viitteitä. Näitä maailmoja oli kymmeniä. Kuten Simcityssä, tässäkin pelissä loppuun pääseminen oli toisarvoista (tosin kehityin siinä sen verran taitavaksi, että muistan lopulta saatelleeni sivilisaatioita kivikaudesta avaruuteen yhden päivän aikana, ehkä neljän tunnin pelisessiossa), tärkeämpää oli pitkittää peliä loputtomiin, pysytellä siinä maailmassa jonka milloinkin olin sattunut luomaan.

Pelin tekninen primitiivisyys oli tässä mielessä hyvä asia: se mahdollisti tilaa omalle. Muistan hieman harkinneeni Civilization II:n ostamista sen ilmestyessä, mutta luovuin ajatuksesta, ja varmasti olin oikeassa siinä. (no, ei se varmaan olisi minun koneessani enää toiminutkaan) Olin varma, että peli kehittyisi nimenomaan pelimäiseen suuntaan, ja että yksityiskohdat hukuttaisivat minun omat mahdollisuuteni kuvitella maailmoja. Voin yhä kuulla sen hieman aneemisen sinfonian, joka pelin käynnistyessä soi. Miten paljon se lupasikaan, ja miten paljon myös antoi.

Ja niin kuluivat vuoteni lukiossa. Koitti 1996, menin hetkeksi armeijaan, tulin takaisin ja huomasin että pelit olivat pitkälti menettäneet tehonsa. Eikö se muuta vaatinut kuin vähän aikaa niiden parista pois? Ehkei. Mutta toisaalta olin keksinyt erään toisen tavan käyttää tietokonetta, kenties jopa paremman: aloin kirjoittaa kuin julmettu.

Mutta tästäkin huolimatta tietokonepelihistoriani vielä jatkuu...