Henkilökohtaisia sarjakuvaklassikoita:Hämähäkkimies 7/87

Kuten edellä kerroin, laajeni kiinnostukseni Marvelin sarjakuvia kohtaan yksittäistapauksesta kokonaisvaltaisemmaksi vasta vuosi ensikosketuksen jälkeen. Jo aiemmin esillä ollut serkkupoika vaikutti tälläkin kertaa asiaan; olimme lähdössä sukuloimaan ja miettiessäni serkulle sopivaa tuliaista päädyin sarjakuvalehteen. Ehkä muistin nähneeni hänen luonaan joskus Hämähäkkimiehiä ja sen vuoksi ostin kyseisen julkaisun kesäkuun numeron. Luin sen moneen kertaan matkan aikana, perillä selailin saman lehden aiempia numeroita ja aika taisi viimein olla kypsä. Jäin koukkuun niin kuin kymmenvuotias vain voi jäädä. Hankin itselleni heti heinäkuun tultua lehden seuraavan numeron ja laitoin vanhempani tekemään siitä kestotilauksen. Minusta oli tullut Hämis-fani.



Taitaa tosiaan olla niin kuin edellisessä kirjoituksessani epäilin: se missä muodossa on sarjakuvaan tutustunut, on se kultaisin ja ylittämättömin muoto vielä myöhemminkin. Minulle nämä Tom DeFalcon käsikirjoittamat ja Ron Frenzin kuvittamat Hämikset ovat seinäkiipijän seikkailujen ehdotonta eliittiä. DeFalco on mukavan harvasanainen tarinoija, joka antaa kuvien puhua puolestaan paljonkin, ja Frenzin jämäkkä jälki on melko klassista sarjakuvaa, mutta toisaalta erittäin dynaamista, välillä upeitakin elokuvamaisia kuvakulmia hyödyntävää.

Ongelma tässä lehdessä on se, että Hämähäkkimiehellä oli tuohon aikaan kaksi alkuperäisjulkaisua, joista tarinat koottiin Suomessa yksien kansien väliin. DeFalco ja Frenz vastasivat ykköslehti Amazing Spider-manista, kun taas sisarjulkaisun sisältöä tuotti tuolloi mies nimeltä Al Milgrom. Hän ei sinällään kai ollut huono, mutta hänen tarinansa olivat jollakin tavalla särmättömämpiä, mikä heijastui myös piirrosjälkeen. Milgrom on periaatteessa osaava kuvittaja, mutta hänen sarjakuvansa on silti latteaa ja jotenkin hengetöntä, ja ehdottomasti pahinta on vuolas kökködialogi, joka ei hiljene hetkeksikään. Muistan miten kymmenvuotiaana suhtauduin näihin Milgromin teelmyksiin jonkinlaisena välttämättömänä pahana, joita oli pakko julkaista jotta juonessa pysyttäisiin mukana. Mielikuviin tuo alkuaikojen Hämis on kuitenkin jäänyt nimenomaan Frenzin kuvittamana. Sitäpaitsi Milgromin tarinoissa roikkui aina rasittavuuksiin asti melko yksiulotteinen hahmo nimeltä Musta kissa:



Lapsena näiden sarjakuvien tapahtumia, logiikkaa tai toisinaan kohtalaisen kyseenalaista tieteellistä sanomaa ei koskaan kyseenalaistanut. Hei, ne olivat supersankareita ja elivät supersankarimaailmassa. Kaikki oli mahdollista. Siinä mielessä olenkin myöhemmin ihmetellyt sitä, että Marvelin hahmoista muistetaan aina mainita tavallisuus; se, että teini-ikäisille lukijoille on annettava samaistumiskohteita. Minä en mitään kaivannut vähempää kuin samaistumista näihin hahmoihin. Päinvastoin; hehän olivat supersankareita, ja mitä vähemmän heidän elämänsä muistutti minkäänlaista normia, sen parempi. Kuitenkin Hämähäkkimiehen käsikirjoittajiin on vuosikymmeniä vaikuttanut jonkinasteisena sensorina Marvelin halu pitää hahmo "teineille samaistuttavana". Älytöntä, jos minulta kysytään, ja onneksi kuitenkin lopulta aika kaukaista. Tässä lehdessä Hämis poikkeaa Ihmenelosten luona ottamassa selvää, mikä hänen ajatuksia tottelevan uuden pukunsa oikeastaan saa toimimaan, ja vastaus on odottamaton.



Kuulun muuten myös siihen koulukuntaan, jonka mielestä tuo musta alientrikoo on ehdottomasti tyylikkäämpi kuin Hämiksen originelliasuste, joka loispuvun osoittauduttua ilkeäksi palasi takaisin kuvioihin. Sittemminhän tuo musta puku päätyi Hämiksen viimeisen varteenotettavan arkkivihollisen Venomin ylle (tai tarkemmin kai osaksi häntä), mutta se tapahtui paljon myöhemmin eikä lehti enää silloin valitettavasti ollut kovinkaan hyvä.

Ai niin, ja tietenkin tässä numerossa kärsittiin ihmissuhdeongelmista, joiden varsin pian opin olevan ei vain Hämähäkkimiehen, vaan koko Marvel-tuotannon keskeinen aihealue. En tiedä kuinka paljon kymmenvuotias osasi samaistua päähenkilöiden enemmän tai vähemmän jatkuvaan angstitilaan, mutta jollain tavalla se kuitenkin muodostui hyväksyttäväksi normiksi. On vaikea kuvitella supersankaria jolla olisi siviilielämässään mennyt hyvin; Hämähäkkimieskin huononi heti kun hänet naitettiin tyttöystävälleen, joka tässä numerossa on sentään vain osa kolmiodraamaa.



Voi tietenkin olla että minun elämästäni puuttui jotakin sellaista, jota aloin ahnehtien korvata supersankarisarjakuvilla heti kun tilaisuus koitti. Mutta voi ihan oikeasti olla niinkin että ne ovat sillä tavalla hyvin tehtyjä sarjakuvia että kymmenvuotias piti lukemastaan ja tahtoi lisää. Jaa'a, kukahan tämänkin tietäisi.