Aloitan Marvel-kokoelmani unohtumattomimpia hetkiä käsittelevän sarjani Ryhmä-X:n (nykyisin tunnetaan kai Suomessakin lähinnä nimellä X-men) numerolla 7/1986, joka oli ensimmäinen hankkimani Marvel-lehti, olin lehden ilmestyessä iältäni yhdeksän ja puoli. Tutustuminen Marvelin maailmaan ei alkanut niinkään omasta lehteä kohtaan osoitetusta mielenkiinnosta, vaan siitä että olin Pohjanmaalle sukuloimassa, ja outoja sarjakuvia harrastava serkkupoika osti tämän kyseisen lehden lähikaupasta. Sen verran kiehtovalta tuo kansikuva näytti, että päätin pistää omatkin taskurahat menemään.
Ne seitsemän ja puoli markkaa tuli käytetyksi hyvin. Siihen asti lähinnä vain Disney-sarjakuvaan tutustuneena (kirjastosta kotiin kannetut Tintit, Asterixit ja Lucky Luketkin olivat vielä edessäpäin) olin yhtä aikaa häkeltynyt ja kiinnostunut siitä mitä lehti sisälsi. Sivukaupalla realistisen näköisiä ihmisiä... puhumassa! Käymässä pitkää dialogia! Sarjakuva oli jotenkin kutkuttavalla tavalla toisesta maailmasta verrattuna siihen, mikä minun käsitykseni sarjakuvasta tuolloin oli. On tietenkin selvää etten tajunnut paljoakaan tämän lyhyen (32 sivua) katkelman kontekstista. "Supersankarit", "mutantit" ja koko muu Marvel-jargon oli minulle tuntematonta, mikä ei toisaalta haitannut lainkaan. En tuntenut henkilöitä enkä heidän suhteita toisiinsa; eikä sekään haitannut. Minä nautin siitä että minut heitettiin keskelle pitkää juonta, josta minun ei tarvinnutkaan tietää kaikkea. Tapahtumat alkoivat keskeltä jotakin ja jäivät kesken, ja sain olla hetken aikaa mukana, se tuntui jännittävältä.
Jännittävää oli myös tästä katkelmallisuudesta syntynyt reaktio. Niin paljon kuin lehdestä pidinkin (säilytin sitä kunniapaikalla huoneessani, aina esillä), en tuntenut tarvetta ostaa Ryhmä-X:ää yhtään enempää. Luin lehteä aina vaan uudelleen ja uudelleen ja nykyihmisen yhä uusia elämyksiä vaativaa elämäntapaa tajuamattomana tyydyin siihen. Vasta vuotta myöhemmin Marvel-sarjakuvat iskeytyivät tajuntaani pidemmän addiktion ja keräilyvimman aiheuttaen, mutta sehän nyt on tietenkin ihan toinen tarina.
En tiedä onko syynä se, että John Romita JR kuvitti juuri tämän ensimmäisen koskaan näkemäni Marvel-lehden, mutta koko sen ajan kun näitä sarjakuvia aktiivisesti keräilin (1987-1994, osapuilleen) pidin häntä ehdottomasti parhaana piirtäjänä joka Marvelilla työskenteli. Ja vaikka Romita kuvitti jossain vaiheessa joka ainoaa edes etäisesti merkittävää hahmoa, oli nimenomaan hänen ensimmäinen X-pestinsä (hän palasi lehteen tauon jälkeen uudelleen 90-luvulla) minulle se paras, hänen kuvittajanlahjojensa ehdoton kulminaatiopiste. Nytkin lehteä selatessa tuntuu samalta. On siinä Disney-sarjakuviin tottuneella ollut nieleksimistä kun ruutusommittelukin on välillä ihan muuta kuin ruutu-ruutu-ruutu tasaisessa rivissä. Romitan ihmishahmot ovat lisäksi olleet aina poikkeuksellisen persoonallisen näköisiä, toisin kuin monen taiteilijan hiilikopiohahmot, jotka on tarkoituskin erottaa lähinnä erilaisista hiusmalleista. Ja tuo kansi; sen olen kyllä mielessäni ikonisoinut niin korkealle, että pelkkä sen näkeminen aiheuttaa sykähdyksen sielussa. On kyllä hieno.
Vaan löytyyhän lehdestä vähän muutakin. Loppupuolella ehditään nähdä ensimmäiset sivut vierailevan Barry Windsor-Smithin kuvittamasta tarinasta, joka koostui lähinnä hiljaisista hetkistä ja ahdistuneista mietteistä. Eri kuvittaja, erilainen piirrosjälki, sen minä sain huomata, ja vaikka Elävä kuolema jääkin siis kerrassaan pahasti kesken, se jätti ymmärryksen siitä, että tämä on nyt aikuista sarjakuvaa. Ehkä jopa jotain ei-välttämättä-ihan-minulle-sopivaa. Ja mikäs sen hienompaa yhdeksänvuotiaasta.
X-meniä käsikirjoitti tuolloin Chris Claremont, mikä on onni, sillä jonkun muun ollessa ohjaimissa olisin saanut ehkä käsiini vain massatuotantotuubaa. Mutta Claremont rakasti hahmojaan ensisijaisesti ihmisinä ja vasta tämän jälkeen supersankareina, mikä kyllä juuri tuon Romitan kuvittaman kauden aikana alkoi näkyä. Myöhempi tutustuminen mutanttimaailmaan osoitti, että satuin valitsemaan historiallisesti merkittävän numeron sarjakuvan jatkumossa; tässähän ryhmän johtaja Storm menettää melko pitkäksikin aikaa supervoimansa, mikä teki hänestä paitsi äärimmäisen traagisen, myös äärimmäisen coolin. Olin pettynyt kun Stormin voimat vuosia myöhemmin palasivat; hän ei enää ollut se hahmo joka oli minulle vahvimmin eläväksi lehtien sivuilta tullut. Kasvattihan hän hiuksensakin taas pitkiksi, ja vaihtoi tuon hillittömän upean nahkaliivipukunsa takaisin tylsähköön viitta-asuun... Minulle Storm on silti aina irokeesipäinen kuolevainen ilman supervoimia ja silti kiveäkin kovempi nainen, joka kärsi, kesti, syntyi uudestaan ja tuli entistä vahvemmaksi.
Make mine Marvel. Sarja jatkuu.
4 kommenttia:
Perusteelinen juttu. Mutta eikö tämä kuuluisi Räjähdykseen?
Usko pois, että mietin tätä mahdollisuutta. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin julkaisemaan tekstin täällä, koska tästä artikkelisarjasta taitaa tulla enempi muistelomainen kuin varsinainen arvio, ja toiseksi löytäisiköhän näitä Räjähdyksestä kukaan...?
Ai niin, ja tervetuloa takaisin skenelle! Onpa odoteltu... Uusi ulkoasusikin on vallan viileä.
Oih, tuttu oli tuokin lehti täälläkin. Hyvä kun ei siellä antikvariaatissa tuota ollut, olisipa ollut vaikeata jättää sitä sinne.
Ja ehdottomasti samaa mieltä irokeesi-Stormin paremmuudesta tavis-mutanttiin verrattuna.
Koska se ei tästä nähdäkseni käynyt ilmi, niin kysytään: oletko tuon aktiivi-keräilyaikasi jälkeen vielä lueskellut uudempia Marvelin sarjakuvia? Olisi mielenkiintoista tietää että tuntuisivatko nykyiset numerot yhtä jännittäviltä kuin nuo vanhat, ja jos eivät, niin johtuuko se kenties vain omasta vanhenemisesta. Uusin lehti jonka minä olen ostanut taisi olla joku Hämähäkkimiehen numero ensimmäisen Hämis-elokuvan teattereihin tulon yhteydessä, mutta en kyllä yhtään muista että mitä siitä silloin pidin. Ilmeisesti ei ainakaan yhtä vahvoja muistijälkiä jättänyt kuin alle kymmenvuotiaana luetut.
Varsin vähän. Hämähäkkimiehen lukeminen loppui täysin joskus -92 paikkeilla, X-meniä seurasin alkuperäisnumeroina about 95/96:een asti ja 2000-luvun alkuvuosina ostin muutaman Suomessakin julkaistun lehden kun kuulin Grant Morrisonin käsikirjoittajakaudesta pelkkää hyvää; ja se olikin kehunsa ansainnut, Morrison on ainoa kirjoittaja joka minun nähdäkseni on tehnyt sarjasta Claremontin lailla omansa. Olin vaikuttunut. Mutta sitten muut taas astuivat remmiin ja homma palasi supersankarimeiningiksi...
Nettiaikakaudella olenkin lähinnä foorumeista ja blogeista keskittynyt seuraamaan muiden näkemyksiä Marvelin edesottamuksista. Ei voi nykykäänteille kuin päätään pudistella vanha jäärä.
Lähetä kommentti