Suomalaisista maailmalla

Mitä enemmän uppoudun nyt työn alla olevaan kirjallisuuden postmodernismia käsittelevään seminaarityöhöni, sitä enemmän minua tuntuu kiinnostavan muunlainen kotimainen kirjallisuus. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys; aivoni ovat toimineet lapsesta asti niin, että se on kiinnostavinta mihin ei ole aikaa. Ja jos on, se ei enää ole kiinnostavaa.

Viime aikoina ovat kiinnostaneet ne maailmalle Suomesta levinneet teokset, joista on sittemmin tullut pikemminkin globaalia omaisuutta kuin suomalaista. Tove Janssonin Muumit japanilaisine animaatioversioineen ovat tietenkin tunnetuinta tällaista materiaalia, mutta on sääli että Bodomjärvi on jäänyt näiden - ehdottomasti maineensa ansaitsevien, sitä en kiellä - sympaattisten satuhahmojen varjoon. Syitä on tietysti monia. Kun Nils Gustafsson julkaisi teoksensa Bodomjärven lapsukaiset vuonna 1960, hän oli kohtalaisen tuntematon tekijä; teoksen merkitys kotimaisen fantasiakirjallisuuden uudistajana ja myöhempänä merkkipaaluna ei avautunut aikalaisille, ja huolimatta nuoren Kari Mannerlan taidokkaasta kuvituksesta kirja ei herättänyt laajempaa kiinnostusta.

Kuten nykyisin hyvin tiedetään, Gustafssonin vähintäänkin takkuisa kirjailijanura (lieneekö kukaan koskaan lukenut hänen kahta ensimmäistä kirjaansa, jotka noudattelevat 50-luvun modernismia lähes ohjelmallisesti?) hiipui 60-luvun alussa (hän julkaisi Bodomjärven jälkeen enää yhden pienen novellikokoelman), eikä alkanut uudestaan ennen kuin 90-luvulla; nykyäänhän miehen realistiset rikosromaanit paitsi myyvät hyvin, ovat myös näyttäneet tietä kokonaan uudelle suomalaiselle rikoskirjailijoitten sukupolvelle.

Mutta 60-luvulla Gustafsson ei ollut myyvä nimi. Vasta kun amerikkalainen maahanmuuttaja Lee Harvey Oswald ihastui Bodomjärven lapsukaisiin ja ehdotti sen julkaisemista pienen yliopistokustantamon omistavalle ystävälleen Chicagossa, pallo lähti rullaamaan. Oswald käänsi teoksen englanniksi, ja kun Children of Bodom julkaistiin 22.11.1963, ei piskuinen Trinity-kustantamo vielä osannut aavistaa millaisessa kultasuonessa oli kiinni.

Gustafsson on jälkeenpäin todennut olleensa vain tyytyväinen siitä, että hänen nimensä jäi epähuomiossa kirjan kannesta pois. Näin syntynyt legenda "löydetystä" teoksesta, joka kertoi todellisesta paikasta, jonnekin pohjoisen pallonpuoliskon kartoittamattomille alueille kätketystä järvestä, lähti leviämään ympäri Yhdysvaltoja ensin opiskelijoiden keskuudessa, sitten kirjallisuuspiirien, lopulta kirjasta tuntuivat kiinnostuvan kaikki. Googlettamalla löysin tiedon, jonka mukaan kirjasta olisi kesään 1967 mennessä otettu neljäkymmentäkaksi painosta. Tuossa vaiheessa käännösoikeudet oli myyty jo lähes kaikkii kuviteltavissa oleviin maihin; ja vain Suomessa tunnuttiin olevan edes kiinnostuneita siitä, kuka kirjan oli kirjoittanut.

Täälläkin Gustafsson tosin jäi, osin omasta halustaan, julkisuudelta piiloon. Hän ei tuntenut erityistä halua kirjoittaa, eikä hänellä varmasti rahallista tarvetta siihen olisi vieläkään. Kesti yli kolmekymmentä vuotta ennen kuin hänen seuraava teoksensa, Tulilahti, ilmestyi. Fantasia oli muuttunut raa'an realistiseksi rikokseksi. Vaikka paluuta niinkin pitkän tauon ja niinkin hurjan menestyksen jälkeen ehdittiin epäillä, ovat viime vuosien toisiaan seuranneet bestsellerit osoittaneet epäilyn turhaksi. Kiinnostavinta Gustafssonin nykyisessä kirjailijakuvassa onkin se, miten hän tuntuu tulleen tyhjästä. Se nuori mies, joka 45 vuotta sitten julkaisi Bodomjärven lapsukaiset tuntuu olevan kokonaan poissa, häntä ei yhdistä enää mikään siihen mieheen, joka nykyisin hymyilee Uutisvuodon vakiovieraana ja kirjoittaa kolumneja Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen. Juuri tässä mielessä Bodomjärvi on jäänyt esimerkiksi Muumien varjoon. Kirja tunnetaan, mutta Suomessa se ei ole sellainen kansallisaarre kuin esimerkiksi Gustafssonin omat jännärit tuntuvat tällä hetkellä olevan.

Olisi pitänyt sittenkin tehdä se seminaarityö Nils Gustafssonista. Mutta toisaalta aihe ei varmaankaan siinä tapauksessa olisi erityisemmin kiinnostanut.

Ja pakko myöntää: tätä kirjoittaessa soi Children of Bodomin ensimmäinen ja ainoa albumi 90-luvun alusta. Kuka vielä muistaa tuon kuriositeetiksi jääneen yhtyeen, joka soitti fuusiojazzia kirjan henkilöhahmoihin perustuvilla sanoituksilla? Yhtyettä johti Nilsin nuorempi veli Jukka Gustafsson, joka, kuten tunnettua, vaikutti aikanaan myös Wigwamissa; nykyisin mies kai tunnetaan parhaiten Nightwish-yhtyeelle säveltämästään kappaleesta Walking in the air, jonka cover-versioita lienee alle kymmenessä vuodessa tehty satoja. Kappaleen kansainvälinen menestys herättää outoja mielleyhtymiä Bodomjärven lapsukaisten vastaavaan.