Aikakärpäsiä

Vuosien tauon jälkeen näin jälleen abeja autoissaan, kiersivät kauppatoria yhtenä äänekkäänä letkana, jonka keskellä yrittivät luovia bussit ja yksi hälytysajossaan kenties eksynyt paloauto. Eihän näihin ole enää vuosikausiin jaksanut kiinnittää huomiota, mutta nyt sattui olemaan tuttu lavalla. Ihan siinä aika vierähti harteilta kun katseli. Ei tuo perinne ole juuri muuttunut, yhtä kylmäkin oli ja viima kuin silloin yksitoista vuotta sitten kun itse sieltä lavalta kiljuin ja viskoin karkkia. Ja kuivattuja herneitä vastaantulevien autojen tuulilasiin kahmalokourittain heittelimme me myös.

Meidän kotikuntamme abit mahtuivat kaikki yhden kuorma-auton lavalle ja tilaakin jäi. Turussa oli kymmeniä autoja, tuurilla bongasin sen oikean heti torille tultuani. Sohin kameralla lavan suuntaan ja toivoin parasta. En mennyt liian lähelle etten saisi karkista otsaan.

Niin sitä ihminen vanhenee. Tämänkin muistan pikkutyttönä ja nyt on jo abiristeilylle lähdössä. Annoin autokiertueen jälkeen muutaman pullonsalakuljetusvinkin, mutta silti jätin sanomatta: olkaahan ihmisiksi siellä. Minä vaikutan heidän ikäluokkansa mielestä tarpeeksi kalkkeutuneelta vanhukselta ilman setämäisiä neuvojakin.

Ollapa itsekin vielä sen ikäinen. Elämä edessä, kaikki hienot ratkaisut taas uudelleen tehtävinä. Tai no, en ole oikeastaan koskaan ollut ratkaisuja tekevää tyyppiä. Virran mukana, niinhän se on mennyt.

Olkaahan ihmisiksi siellä laivalla.