Tärkeät asiat elämässä

Joku oli kaupungissa alkanut viillellä ihmisiä kuoliaaksi. Oli oikeastaan kumma, että tekijän jäljille päästiin vasta kun neljä marketin kassaa oli kuollut, kaikki viime hetkillä ennen kaupan sulkemista. Tekijällä oli kaava. Minun ei välttämättä olisi pitänyt lainkaan liittyä tapaukseen, mutta olin harjoittelussa koulussa, jonne rikosetsivät saapuivat eräänä maanantaiaamuna. He halusivat käydä juttelemassa tytölle, jonka senhetkisen sijainnin tarkistin tietokoneelta. Hänellä oli vapaatunti, mutta muistin nimen.

-Hän on usein kirjastossa, sanoin. Etsivät, kaksi liian varhain keski-ikäistynyttä miestä, tuskin paljoakaan minua vanhempia, pyysivät näyttämään paikan. Lähdin heidän edellään, kuljimme kanslian oven vierestä portaat alas ja tulimme kirjastoon. Tyttö oli paikalla yksin, seisoi hyllyjen välissä etsien kirjaa. Hän näytti hennommalta kuin muistin. Hän väisti valoa, oli niin varovasti olemassa, että tuntui katoavan, ellei häntä katsonut tarkasti. Silmät olivat kovat, ilmeettömät. Hänen katseensa oli lasia, kumpikin etsivä näytti epäröivän. Kirjasto oli pimeä ja ahdistava paikka, katto oli matalalla, ei ollut ikkunoita.

-Mennäänkö hetkeksi ulos, minä kysyin tytöltä. Hän tiesi kuka olin, kaikki oppilaat tiesivät, vaikka harva oli kanssani koskaan kunnolla jutellut. Tunnuin kuuluvan enemmän heihin kuin eläkeikää lähestyvään opettajakuntaan. Kanslisti oli kiusoitellut minua alusta asti sillä, että tytöt olivat alkaneet kuiskutella minusta tunneilla. Hän pelkäsi, että jos piti valita puolia, minä valitsisin oppilaat.

Tyttö ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi minulle. Annoin hänen nousta edellä, etsivät tulivat perässä. Muutamassa hetkessä he olivat kadottaneet otteen tilanteesta; siltikin, vaikkei mitään erityistä tuntunut tapahtuneen. He eivät vain olleet kotonaan siellä. Ehkä he toivoivat saavansa jälleen tapahtumat hallintaansa ulkona.

Ulko-ovilla kaksi opettajaa näki meidät ja liittyi mukaamme. Molemmat naiset olivat aikoinaan opettaneet minuakin, he olivat olleet isoäitejä jo silloin. Etsivät kuiskivat heille tilanteen. Kuljimme tytön johdolla. Hän vei meidät koulun pienen puutarhan kauimpaan nurkkaan, kauas asfaltoidusta etupihasta, jalkapallokentästä, pysäköintipaikasta. Istuimme nurmikolle, paikkaan, jossa kumpare jätti koko koulurakennuksen pois näkyvistä. Toisella puolellamme oli pajuryteikön kätkemä oja, joka erotti naapuritontin vanhat rivitalot koulun alueesta. Omina lukiovuosinani tasan kymmenen vuotta sitten täällä oli ollut tupakkapaikka, mutta siitä ei ollut enää mitään jäljellä. En tiennyt miksi tyttö oli halunnut tulla tänne. Etsivät eivät näyttäneet erityisen luontevilta istuessaan nurmikolle. Heillä oli liian paljon päällä. Oli lämmin päivä, kevään viimeisiä ennen kesää.

-Olisimme vain kysyneet liikkumisistasi viime viikon torstaina noin kello yhdeksän, toinen etsivistä aloitti. Hän ei tuntunut katsovan tyttöä, en tiedä minne hänen ajatuksensa olivat menneet, minne hän itse. Toinen opettajista katsoi minua, toinen etsiviä. Tyttö kiskaisi mustan neulepuseronsa hihasta esiin veitsen, ja minä satuin istumaan lähimpänä häntä. Olin osannut odottaa jotain tapahtuvaksi, se oli ollut ilmassa siitä lähtien kun olimme nähneet tytön kirjastossa. Se saattoi pelastaa henkeni. Nappasin kiinni ranteesta, veitsi pysähtyi puolentoista sentin päähän minusta. Ehkä se olisi osunut kylkiluuhun, ehkä löytänyt sopivan välin ja uponnut syvällekin. Se oli pitkä, terävä ja kapea.

Tyttö ei päästänyt ääntäkään. Hän yritti lyödä minua, mutta nappasin toisesta ranteestakin kiinni. Vasta siinä vaiheessa hänen kasvoillaan näkyi reagointi, hän halusi pois. Painoin hänen kätensä kiinni nurmikkoon. Hän vääntelehti heikosti ja katsoi minua silmiin kuin olisi pyytänyt apua. Syrjäsilmällä näin toisen etsivän vetävän aseen esiin. Toinen sanoi jotain veitsestä, se oli edelleen tytön kädessä. Opettajat kuulostivat kauhistuneilta, he hengittivät syvään, sanoiko joku jotain, en ole varma. Asiat tapahtuivat loppujen lopuksi melko nopeasti.

Unohdin muut. Eivät he olleet tärkeitä. Mietin minkä ikäinen tyttö oli. Hän kävi lukiota, siinä kaikki minkä muistin. Tunsin hänen irrottavan otteensa veitsestä. Vapautin hänen kätensä maasta, pidin edelleen ranteista kiinni. Me näytimme rakastavaisilta. Istuimme vastakkain nurmikolla, kädet yhdessä. Hän kumartui minua kohti, näytti aikovan nukahtaa tilanteesta pois. Vain hetkeksi hänen onnistui kerätä tarpeeksi voimaa nostaa päätään takaisin, hän katsoi minua kerran silmiin ja kaatui sitten syliini. Hän ei nukkunut, mutta hengitti hitaasti. Hänen poskensa tuntui käsiäni vasten kylmältä.

Nousin seisomaan tyttö sylissäni. Toinen etsivistä poimi veitsen nurmikolta, toinen ei tiennyt, mitä olisi tehnyt esiin vetämällään aseella.

-Jotain tämänkaltaista on epäiltykin, toinen opettajista sanoi.

-Hän on aina ollut jotenkin vaarallisen näköinen, toinen totesi.

He kaikki seisoivat ryhmänä ympärilläni heittäen ilmaan syytöksiä, faktoja murhien tutkimuspöytäkirjoista, selviä ennusmerkkejä, epäilyttäviä kotioloja, vihaa, inhoa, epäluuloa. He olivat ulkopuolella. Tyttö oli sylissäni eikä painanut mitään. Hän oli pieni lapsi, tuntui olevan lähellä unta. Hän oli tarrannut minuun kiinni, pelkäsi hukkuvansa. Lähdin kävelemään, etsivät saattoivat kysyä minne olin menossa, en ole varma. En vastannut.

Koulun piha oli tyhjä, oppitunnit olivat käynnissä. Kävelin avonaisesta sivuovesta sisälle käytävään, jonka varrella kanslia sijaitsi. Tyttö raotti silmiään ja katsoi minua.

-En anna sinulle tapahtua mitään pahaa, sanoin. Hän hymyili varovasti. Jos olisin sulkenut silmäni, en olisi tiennyt oliko hän sylissäni. Hän oli kuin kupla, hauras, minä hetkenä tahansa vaarassa hajota olemattomiin. Hänen hiuksensa valuivat kasvoille. Olin kävellyt nopeammin kuin etsivät ja opettajat. Minulle huudettiin ovelta, kävelin kanslian ohi, otin nopeita ja pitkiä askeleita. Kannoin tytön turvaan. Minun piti suojella häntä. Kävelin käytävän toisesta päästä ulos, toinen ovi. Koulun takapihalle paistoi aurinko. Laskin hänet varovasti autoni takapenkille. Ajaessani pois katsoin peiliin ja näin etsivien ilmestyvän ovelle. He näyttivät lapsilta opettajien rinnalla. Heidän olisi pitänyt olla tunnilla.