Arvatkaa mitä meidän luokka on tehnyt koko edellisvuoden? No kiskonut lukkoja irti vetoketjuista tietenkin, syystä että tällaista työtä meille tarjosi paikallinen vetoketjutehdas kun kyselimme tapoja kerätä rahaa ysiluokalla tapahtuvaa luokkaretkeä varten. Ja tätähän hommaa totisesti piisasi: lukemattomat kerrat kuluneen vuoden aikana minä, satunnainen kolleegio luokkatovereita ja heidän vanhempiaan on kerääntynyt yhteen paikkaan ja alkanut nyhtää käyttämättömistä vetoketjunpätkistä lukkoja irti. Lukot talteen, ketjut jätteeksi, niin se muistaakseni meni. Säkkikaupalla vetoketjuja, kilometreittäin. Eräs toinenkin yritys tarjosi työtä, joka on jäänyt mieleen. Siihen osallistui vain minun luokkani, 8 c. Huhkimme kokonaisen koulupäivän siivoten paikallisen muovituotevalmistajan pihaa haravoiden, risuja keräten ja niin edelleen, vaivanpalkaksi saimme 50 markkaa. Paljastus: ei ollut kaksinen summa edes vuonna -91 tuo. Ehkä tästä kokemuksesta viisastuneena päätettiin keskittää kaikki tarmo vetoketjujen kiskontaan.
Työn hedelmistä päästään nauttimaan heti kouluvuoden aluksi. Hädin tuskin viikon verran ehditään yläasteen vanhimpina elvistellä, kun jo koittaa lähdön hetki, mutta että minne, sepä onkin mielenkiintoista. Luokkaretken kohteesta on nimittäin vuotta aiemmin pidetty äänestys. Finaalissa vastassa olivat ruotsinlaivaristeily ja leirikoulu Rautavaarassa. En nyt erityisesti ruotsinlaivalle hinkunut, mutta silti olen pikkuisen kade kaikille niille tarinoille villeistä ulkomaille suuntautuneista luokkaretkitarinoista, joita olen vuosien mittaan kuullut, ja kuulen (Joonaksen luokka taisi vuotta myöhemmin mennä johonkin Portugaliin, tms... Jumaliste että kadehdin!). Että ihan Rautavaaraan! Eikä edes luokkaretkelle, vaan kyseessä on siis nimenomaan leirikoulu. Jossa on oppitunteja ja kaikkea. No, äänestys meni niin kuin meni, ja niin sitten elokuun lopun kirpeänkatkerana aamuna noin 75 ysiluokkalaista, iso liuta opettajia ja ihan liian monta vanhempaa valvojina pakkautuivat kahteen bussiin ja matka jonnekin itäisen Suomen susirajoille alkoi.
Rautavaaran metsäkartano on ihan hieno rakennus, mutta siellä vietämme oikeastaan aika vähän aikaa, sillä varsinaiset majoitustilat ovat erillisessä uudisrakennuksessa, joka on kokonaan varattu meidän koulumme yseille. Minä, Jussi, Janne ja Mikko muodostamme yhden huoneen asukit, huoneemme on mukavasti käytävän perimmäinen, joskin vastapäätä on muutaman valvojana toimivan isän huone. Selkeimpiä muistikuviani saapumispäivältä on, kun nuo valvojat kantavat kaljakoreja majapaikkaansa. Me itse keskitymme juomaan Afri-colaa, tuota kotimaista klassikkoa, jota saa ostaa päärakennuksen aulan automaatista, ja jota varsinkin 9 d:n jätkistä koostuva huone kittaa viikon kuluessa huikasevia määriä.
Verrattuna pari kuukautta aiempaan rippileiriin muistikuvani leirikoulusta ovat oudosti hämärämmät. Ei ole esimerkiksi mitään käsitystä enää, mitä niillä pelätyillä oppitunneilla tehtiin. Muistan kyllä että niitä oli; kaikkien oppilaiden saaminen paikan päälle oli päivittäinen väsytystaistelu, jossa väkeä melkein sängyistä kiskottiin. Mutta illat olivat omaa aikaa, jota varsinkin meidän huoneemme nelikko vietti korttia läiskien. Pelasimme pokeria rahapanoksin, toki pienin, ja seurasimme välillä mitä ikkunan takana tapahtui. Sattui nimittäin olemaan niin, että heti tämän majoitustilamme vierestä alkoi läpitunkemattoman synkkä metsä, ja se kutsui monia levottomia viisitoistakesäisiä kirmaamaan (ja polttamaan tupakkaa) ulkonaliikkumiskiellon jälkeenkin. Ja kirmaajia seurasivat valvojat taskulamppuineen. Show oli mitä kiehtovinta seurattavaa. Pidimme ikkunaamme apposen auki ja tarjosimme välietapin aina jollekin joka väsyi metsässä juoksemaan. Tarjosimme Afri-colaakin ehkä. Kyllä kaikki meistäkin neljästä taisivat ulkona piipahtaa, mutta itse pidin enemmän siitä miten omituisen nyrjähtänyttä koko touhu oli. Siellä ne kavereiden vanhemmat juoksivat taskulamppuineen yrittäen saada naapurin kakaraoita kiinni. Kerrottiinhan kyllä sitten jälkeen päin että oli noita levottomia öitä hyödyntäen erään oppilaan isä päätynyt erään toisen oppilaan äidin kanssa samaan huoneeseen, mutta tiedäpä näistä sitten. Ei tätä mahdottomana pidetty.
Oli minulla toki Rautavaarassakin kamera mukana, mutta kuvia on filmille ikuistunut vain muutama. Pari maisemaa, Olli tupakalla meidän ikkunamme alla, Mikko ja Tomi leirinuotiolla, joka taidettiin pitkän vaelluspäivän päätteeksi kyhätä. Tosiaan yhden maastopolkuja ja pitkospuita seurailleen päivän vietämme metsässäkin, mistä retkestä on eritoten jäänyt mieleen retkueen johtajana toimineen Sakken (9 a:n luokanvalvoja) reppuun lähtiessä kätketty tiiliskivi. Hiki otsassa ja hymy pakotettuna huulille mies johti meidät poikki harjujen ja notkelmien. Vasta matkan päätepisteessä monen tunnin tarpomisen jälkeen jäynä paljastui. Viimeisenä iltana on disko, josta muistan vain etten osallistunut siihen, mutta oli meitä muitakin nysvääjiä jotka mieluummin läiskivät kotikolossa korttia. Ja joivat Afri-colaa.
Palasimme takaisin kotikulmille harvaa kokemusta rikkaampana. Teimme kuitenkin pioneerityötä olemalla paikkakunnan ensimmäinen leirikoululuokkaretki, joten pahoittelut tästä jälkeemme tulleille sukupolville, jotka olisivat ehkä hekin halunneet mieluummin jonnekin ulkomaille. Tai edes oikeasti eroon koulusta, edes hetkeksi.
1.4.17
30.3.17
Heinäkuu 1991
Vielä vuonna 1991 en kirjaa tunnollisesti ylös lukemiani kirjoja. Aloitan tämän vasta yo-kirjoitusten jälkeen syksyllä 1995, jolloin listaan muistinvaraisesti kaikki siihen mennessä lukemani romaanit - tosin nuortenkirjat jätän suosiolla listan ulkopuolelle. Syystä tai toisesta tästä varhaislistauksesta löytyy tasan yksi täsmällisesti ajoitettu teos: Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille on ollut luvussa heinäkuussa 1991. En tiedä miten olen tämän asian vielä neljä vuotta myöhemmin noin tarkkaan muistanut, mutta kai se uskottava on. Mitäköhän lienen Adamsista tuolloin tykännyt? Kyseessä on vissiin ollut ainoastaan sarjan ensimmäinen osa, se jonka suomennoksen kansikuvana on se kerrassaan hämmentävä primitiivisellä tietokonegrafiikalla tehty viritys. Varmasti 95% kaikista viittauksista on lentänyt viheltäen ohi, mutta sen verran viihdyttävä kokemus kai oli, että muutamaa vuotta myöhemmin luin sen yksiin kansiin kootun koko nivaskankin. Siitä on tarkempikin muistikuva: ihan ok. Varmaan en vielä silloinkaan tajunnut mitä kaikkea siinä parodioidaan. Tuskin vieläkään tajuaisin, mutta tuskin kirjaan enää koskenkaan.
Kingiähän luen tietty pääosin edelleen. Suomennoksia alkoi 90-luvun alkuvuosina tippua mukavan tasaiseen tahtiin, joten pääasiassa luettavaa riitti. Kovimmin tuolloin kolahtivat Tukikohta (jonka luin uudestaan 2000-luvun alussa ja se osoittautui hirveän huonoksi) ja yhteen pienoisromaanikokoelmaan sisältynyt Langolieerit, jolle on käynyt kuten niin monelle hyvälle King-tekstille: se on joutunut mieltäkääntävän huonon tv-elokuvan murhaamaksi. Mutta oli se kirjana hyvä, omituinen. Dean R. Koontziakin lueskelin, mutta vaikka nyt selailen miehen suomeksi julkaistujen kirjojen luetteloa, eivät ne nimet mitään sano. Jonkinlaisena vara-Kinginä Koontzia tuolloin kuitenkin kovasti markkinoitiin, mutta aika on hänet ja hänen kirjansa armollisesti unohtanut. Tai minä ainakin.
Heinäkuussa 1991 toistuu edelliskesäinen lomasuunta, joten perhe pakkautuu Opeliin ja suuntaa kohti Norjaa. Edelleen kadoksissa olevien pedanttisten matkapäiväkirjojeni kansien välistä löytyisi tarkkaa dataa, nyt on vain hämärä muistikuva, että tällä toisella keikalla käytiin vissiin jossain Narvikin suunnalla. Who knows? Ehkä minulla oli se Adams matkalukemisena, sehän selittäisi miksi muistan.
Loma on joka tapauksessa loma, aina tervetullut, aina, vielä 14-vuotiaanakin, loputtoman pitkä ja ihana.
Kingiähän luen tietty pääosin edelleen. Suomennoksia alkoi 90-luvun alkuvuosina tippua mukavan tasaiseen tahtiin, joten pääasiassa luettavaa riitti. Kovimmin tuolloin kolahtivat Tukikohta (jonka luin uudestaan 2000-luvun alussa ja se osoittautui hirveän huonoksi) ja yhteen pienoisromaanikokoelmaan sisältynyt Langolieerit, jolle on käynyt kuten niin monelle hyvälle King-tekstille: se on joutunut mieltäkääntävän huonon tv-elokuvan murhaamaksi. Mutta oli se kirjana hyvä, omituinen. Dean R. Koontziakin lueskelin, mutta vaikka nyt selailen miehen suomeksi julkaistujen kirjojen luetteloa, eivät ne nimet mitään sano. Jonkinlaisena vara-Kinginä Koontzia tuolloin kuitenkin kovasti markkinoitiin, mutta aika on hänet ja hänen kirjansa armollisesti unohtanut. Tai minä ainakin.
Heinäkuussa 1991 toistuu edelliskesäinen lomasuunta, joten perhe pakkautuu Opeliin ja suuntaa kohti Norjaa. Edelleen kadoksissa olevien pedanttisten matkapäiväkirjojeni kansien välistä löytyisi tarkkaa dataa, nyt on vain hämärä muistikuva, että tällä toisella keikalla käytiin vissiin jossain Narvikin suunnalla. Who knows? Ehkä minulla oli se Adams matkalukemisena, sehän selittäisi miksi muistan.
Loma on joka tapauksessa loma, aina tervetullut, aina, vielä 14-vuotiaanakin, loputtoman pitkä ja ihana.
25.3.17
Kesäkuu 1991
Tuskin on kesäloma päässyt alkuun, kun jo suuri osa ikäluokastamme pakkautuu seurakunnan kesänviettopaikalle Kiimajärven rantaan. Rippileiri on sikäli odotettu, että sen käytyään tietää voivansa heittää pysyvästi hyvästit kaikelle kirkkoon ja seurakuntaan vähänkään liittyvälle - partion olin jättänyt jo aiemmin, vielä viimeinen paha oli kestettävä. Meidät jaetaan leirillä kahteen suureen aittaan. Ainakin poikien aitta on yksi valtava väliseinätön tila, jossa sänkyjä on parvi mukaan lukien kolmessa kerroksessa, ja siellä nukkuminen on kertakaikkisen epätoivoinen yritys; en liene siihenastisessa elämässäni koskaan nukkunut viikon aikana niin vähän. Mutta tuossa iässä valvomisen vielä jaksaa. Sitäpaitsi minulla on mukanani jotain häkellyttävän siistiä: taskutelevisio, jonka isä on tuonut töistä. On muistaakseni merkiltään Sony, imee paristoista virtaa nälkäisellä kiihkolla ja sen näyttö on vähän pankkikorttia suurempi ja sinimusta. Mutta kyllä se perhana vaan toimii. Olen parina ensimmäisenä iltana leirin sankari, mutta sitten paristot tyhjenevät.
Minulla on rippileirillä mukana myös kamera, jo useamman vuoden ikäinen Konica, jolla räpsin rullallisen otoksia - neonvärisiä tuulitakkeja, kivipestyjä farkkuja ja useiden amerikkalaisten urheilujoukkueiden lippiksiä. Yhdessä kuvassa isosena leirillä toimivalla Tuukalla on olallaan aivan hillittömän komea videokamera, ja ihan tavallisia kameroitakin muutamalla minun lisäkseni; ainakin Jussi sellaisella sihtailee minua takaisin yhdessä kuvassa. Varsinaisista oppitunneista (vai voiko tuota käsitettä käyttää, olivathan ne kai ne pikemminkin jonkinlaista uskonnollista propagandaa?) ei muistiin ole jäänyt kuin yksi asia: toinen leirin papeista, myöhäiskeski-ikäinen nainen, kertoo ääni väristen olevansa niin vakaassa uskossa että kykenee puhumaan kielillä. Ja kun asiaa epäilemme, hän puhuu. Yhden lauseen jotain kummaa kieltä, kuulemma tuo yksi lause on hänelle jo meidän iässämme annettu. Vieläkään hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, mikä meidän mielestämme hivenen latistaa kielilläpuhumisen ideaa uskonvakauden osoittimena, mutta mitäs me pakanat tiedämme. Meillä on muutakin mielessämme, kuten esim. pojilla esim. leirin tytöt. Voi sitä päänvaivaa jolla papit, suntiot ja muu henkilökunta koittavat pitää pusikoissa hiippailevia jannuja kaukana rantasaunasta silloin kun on tyttöjen uintivuoro. Muistelen että meinaa varsinkin leirin keittäjänä toimivana seurakunnan yleishenkilö Ainolta pinna katketa. Aino on sen verran ronski täti että tämä ei ole leikin asia lainkaan. Mutta silti joka ilta joku onnekas onnistuu hipsimään saunan ikkunaan asti ennen kuin takaa-ajojuoksu metsän halki alkaa.
Seurakunnalla on oma vene ja onkivapoja, ja silti leirin ainoan kalansaaliin saamme minä, Jussi ja Janne heti alkuviikosta. Lähdemme aikamme kuluksi iltasella soutelemaan kolmistaan järvenselälle, kun huomaamme veden pinnan tuntumassa loisketta. Kaarramme lähemmäs. Janne nappaa kouraansa ilmeisen heikkovointisen hauen, jonka sitten tuomme ylpeänä saaliina rantaan. Eikä tosiaan muuta kalaa sitten leirin aikana kukaan saakaan, eikä kukaan usko sitäkään ettemme käyneet kielloista huolimatta tutkimassa naapurimökkien katiskoja, mikä hippaisen harmittaa, kun ihan rehellisesti käsivoimin kala napattiin. Onkimista suositumpi vapaa-ajanviettotapa on pingis. Varsinkin Artsi on siinä haka, ja voittaa haastajan toisensa jälkeen. Muistelen että itsekin taidan pärjätä keskivertoa paremmin - pingispöydän ääressä olen siinä ainoassa kuvassakin joka itsestäni on tuolta leiriltä. Joko Artsi tai Jussi sen minun kamerallani nappasi kun en huomannut. Minulla on sinioranssi tuulitakki, pyöreät silmälasit ja hämmentynyt ilme.
Ehkä jossain määrin erikoista on, että leirin viihdyttävimpään muistoon liiittyvät pahvinpalat. Ensimmäisenä päivänä saamme jokainen pakkauksen, jossa on liinavaatetarvikkeet, ja jokaisessa tällaisessa pakkauksessa on mukana sellainen vähän aanelosta suurempi pahvilevy tukimateriaalina. No nehän jäävät tietenkin aittojen nurkkiin ajalehtimaan, kunnes viikon loppupuolella joku sitten keksii, että tuostahan saa oivallisen kyltin. Otetaan käyttöön paksut tussit, ja pikapuoliin humoristisia opastauluja on koko leirialue täynnä. Ongelma, jos tämän nyt ongelmana haluaa nähdä, on, että huumorintajumme on yläasteikäistä. "Tervetuloa Auschwitziin!" lukee leirialueen portilla, "Kaasukammiot", opastaa taulu nuolen kera viereisen pellon toisella puolella näkyvää sikalaa kohti. Ja niin edelleen.
Leirin varsinaisena päsmärinä toimiva miespappi on aluksi huumorissa mukana, mutta ilmeisesti pupu menee lopulta pöksyyn, johtuen varmaan siitäkin, että on leirin viimeinen ilta ja vanhemmat tulossa leirinuotio-ohjelmaa katsomaan. Hän käskee ottamaan kyltit pois, mihin pitkin hampain ja kapinoinnin jälkeen suostumme. Vanhemmat saapuvat, vietämme juuri sellaisen nuotio-ohjelman kökköine sketseineen ja yhteislauluineen kuin nyt tuollaisessa paikassa voi odottaa, mutta järven rannan nuotio on tyynessä kesäillassa kieltämättä tunnelmallinen. Vasta kun kamat on pakattu ja lähdemme kaikki vieraiden mukana leiriltä pois, huomataan, että se Auschwitz-kyltti on unohtunut portinpieleen ja toivottanut jokaisen leirille saapuvan vanhemman tervetulleeksi.
Konfirmaatiotilaisuus pidetään kirkolla sitten seuraavana sunnuntaina. On albat päällä ja polvistumme vieri viereen alttarille nauttimaan kulauksen viiniä täyden kirkollisen seuratessa vaitonaisena. Minä ja Jammu olemme vierekkäin. Jompikumpi alkaa tirskua ensin, tämä tarttuu toiseen, ja voin sanoa että on kohtalaista tuskaa pidätellä hysteeristä naurua sellaisessa tilanteessa. Mutta kyllä nauru lopulta hyytyy, ja totisesti kunnolla hyytyykin: on nimittäin sattunut hilpeä sekaannus virsissä. Hiljakkoin tapahtunut virsikirjauudistus ei ole vielä tullut suntion (tai kuka tilaisuuden sitten onkaan suunnitellut) tietoisuteen, ja vaikka hänen taululle laittamansa virsinumero olikin vanhassa kirjassa toiveikas nuoruuden uskoa julistava konfirmaatiovirsi, on se tässä uudessa, jonka mukaan tilaisuudessa veisataan, jumalattoman hidas ja monisäkeinen hautajaisvirsi, jossa kuolema puhdistaa ja kuolemassa lopulta Jumalakin kohdataan. Seurakunnan sitä laulaessa tilaisuuden tunnelman voi sanoa jossain määrin laskevan.
Jeesusta ei meistä kukaan taida löytää.
Minulla on rippileirillä mukana myös kamera, jo useamman vuoden ikäinen Konica, jolla räpsin rullallisen otoksia - neonvärisiä tuulitakkeja, kivipestyjä farkkuja ja useiden amerikkalaisten urheilujoukkueiden lippiksiä. Yhdessä kuvassa isosena leirillä toimivalla Tuukalla on olallaan aivan hillittömän komea videokamera, ja ihan tavallisia kameroitakin muutamalla minun lisäkseni; ainakin Jussi sellaisella sihtailee minua takaisin yhdessä kuvassa. Varsinaisista oppitunneista (vai voiko tuota käsitettä käyttää, olivathan ne kai ne pikemminkin jonkinlaista uskonnollista propagandaa?) ei muistiin ole jäänyt kuin yksi asia: toinen leirin papeista, myöhäiskeski-ikäinen nainen, kertoo ääni väristen olevansa niin vakaassa uskossa että kykenee puhumaan kielillä. Ja kun asiaa epäilemme, hän puhuu. Yhden lauseen jotain kummaa kieltä, kuulemma tuo yksi lause on hänelle jo meidän iässämme annettu. Vieläkään hän ei tiedä mitä se tarkoittaa, mikä meidän mielestämme hivenen latistaa kielilläpuhumisen ideaa uskonvakauden osoittimena, mutta mitäs me pakanat tiedämme. Meillä on muutakin mielessämme, kuten esim. pojilla esim. leirin tytöt. Voi sitä päänvaivaa jolla papit, suntiot ja muu henkilökunta koittavat pitää pusikoissa hiippailevia jannuja kaukana rantasaunasta silloin kun on tyttöjen uintivuoro. Muistelen että meinaa varsinkin leirin keittäjänä toimivana seurakunnan yleishenkilö Ainolta pinna katketa. Aino on sen verran ronski täti että tämä ei ole leikin asia lainkaan. Mutta silti joka ilta joku onnekas onnistuu hipsimään saunan ikkunaan asti ennen kuin takaa-ajojuoksu metsän halki alkaa.
Seurakunnalla on oma vene ja onkivapoja, ja silti leirin ainoan kalansaaliin saamme minä, Jussi ja Janne heti alkuviikosta. Lähdemme aikamme kuluksi iltasella soutelemaan kolmistaan järvenselälle, kun huomaamme veden pinnan tuntumassa loisketta. Kaarramme lähemmäs. Janne nappaa kouraansa ilmeisen heikkovointisen hauen, jonka sitten tuomme ylpeänä saaliina rantaan. Eikä tosiaan muuta kalaa sitten leirin aikana kukaan saakaan, eikä kukaan usko sitäkään ettemme käyneet kielloista huolimatta tutkimassa naapurimökkien katiskoja, mikä hippaisen harmittaa, kun ihan rehellisesti käsivoimin kala napattiin. Onkimista suositumpi vapaa-ajanviettotapa on pingis. Varsinkin Artsi on siinä haka, ja voittaa haastajan toisensa jälkeen. Muistelen että itsekin taidan pärjätä keskivertoa paremmin - pingispöydän ääressä olen siinä ainoassa kuvassakin joka itsestäni on tuolta leiriltä. Joko Artsi tai Jussi sen minun kamerallani nappasi kun en huomannut. Minulla on sinioranssi tuulitakki, pyöreät silmälasit ja hämmentynyt ilme.
Ehkä jossain määrin erikoista on, että leirin viihdyttävimpään muistoon liiittyvät pahvinpalat. Ensimmäisenä päivänä saamme jokainen pakkauksen, jossa on liinavaatetarvikkeet, ja jokaisessa tällaisessa pakkauksessa on mukana sellainen vähän aanelosta suurempi pahvilevy tukimateriaalina. No nehän jäävät tietenkin aittojen nurkkiin ajalehtimaan, kunnes viikon loppupuolella joku sitten keksii, että tuostahan saa oivallisen kyltin. Otetaan käyttöön paksut tussit, ja pikapuoliin humoristisia opastauluja on koko leirialue täynnä. Ongelma, jos tämän nyt ongelmana haluaa nähdä, on, että huumorintajumme on yläasteikäistä. "Tervetuloa Auschwitziin!" lukee leirialueen portilla, "Kaasukammiot", opastaa taulu nuolen kera viereisen pellon toisella puolella näkyvää sikalaa kohti. Ja niin edelleen.
Leirin varsinaisena päsmärinä toimiva miespappi on aluksi huumorissa mukana, mutta ilmeisesti pupu menee lopulta pöksyyn, johtuen varmaan siitäkin, että on leirin viimeinen ilta ja vanhemmat tulossa leirinuotio-ohjelmaa katsomaan. Hän käskee ottamaan kyltit pois, mihin pitkin hampain ja kapinoinnin jälkeen suostumme. Vanhemmat saapuvat, vietämme juuri sellaisen nuotio-ohjelman kökköine sketseineen ja yhteislauluineen kuin nyt tuollaisessa paikassa voi odottaa, mutta järven rannan nuotio on tyynessä kesäillassa kieltämättä tunnelmallinen. Vasta kun kamat on pakattu ja lähdemme kaikki vieraiden mukana leiriltä pois, huomataan, että se Auschwitz-kyltti on unohtunut portinpieleen ja toivottanut jokaisen leirille saapuvan vanhemman tervetulleeksi.
Konfirmaatiotilaisuus pidetään kirkolla sitten seuraavana sunnuntaina. On albat päällä ja polvistumme vieri viereen alttarille nauttimaan kulauksen viiniä täyden kirkollisen seuratessa vaitonaisena. Minä ja Jammu olemme vierekkäin. Jompikumpi alkaa tirskua ensin, tämä tarttuu toiseen, ja voin sanoa että on kohtalaista tuskaa pidätellä hysteeristä naurua sellaisessa tilanteessa. Mutta kyllä nauru lopulta hyytyy, ja totisesti kunnolla hyytyykin: on nimittäin sattunut hilpeä sekaannus virsissä. Hiljakkoin tapahtunut virsikirjauudistus ei ole vielä tullut suntion (tai kuka tilaisuuden sitten onkaan suunnitellut) tietoisuteen, ja vaikka hänen taululle laittamansa virsinumero olikin vanhassa kirjassa toiveikas nuoruuden uskoa julistava konfirmaatiovirsi, on se tässä uudessa, jonka mukaan tilaisuudessa veisataan, jumalattoman hidas ja monisäkeinen hautajaisvirsi, jossa kuolema puhdistaa ja kuolemassa lopulta Jumalakin kohdataan. Seurakunnan sitä laulaessa tilaisuuden tunnelman voi sanoa jossain määrin laskevan.
Jeesusta ei meistä kukaan taida löytää.
24.3.17
Toukokuu 1991
Kahdeksas luokka päättyy, olen käynyt peruskoulun vuotta vaille loppuun. Pitikö meillä kasarilapsilla olla jo tuohon aikaan tulevaisuus selvillä? Minulla ei ainakaan ole. Aiemmat toiveammattini (kuvanveistäjä, kokki) olen jo aikoja sitten unohtanut. Kiinnostun enenevissä määrin tarinoista: tietokoneen, kirjojen tai kuvaputken välittämät kertomukset kiehtovat, mikä kyllä tarkoittaa muutakin kuin vain fiktiota. Luen paljon tietokirjallisuutta ("non-fiction" on hieno termi, jolle ei suomenkielestä ihan osuvaa vastinetta löydy) - mitä oudompaa, sen parempaa, ja oudolla tarkoitan tässä sellaisia kuin 70-luvun ufokirjat ja myyttiset kansantarinat. Taide kiehtoo minua edelleen. Pidän itseäni, ehkä osin lapsuusvuosieni fanaattisen hyönteis- ja sieniharrastuksen perusteella, luontoihmisenä, mutta kyllä jo näillä main alkaa olla selvillä, että se mikä minua todella kiinnostaa on kaikki ihmisen tekemä outous. Ihmisen tarve toteuttaa itseään, jättää jälkensä, tulkita todellisuutta omalla tavallaan. Eikä se ole vuonna 2017 vielä lakannut kiehtomasta.
Huoneeni ovea koristaa vuonna 1991 kolme julistetta. Hallitseva on supermarketin julistetelineestä bongattu suurikokoinen kynsihanskaansa esittelevä Freddy Krueger, joka pysyykin ovessa vuosikaudet vaihtuakseen vasta aivan vuosikymmenen lopulla yhtä suureen Simpsonit-julisteeseen. Yhtään Elm Street -elokuvaa en tietenkään ole nähnyt tuolloin, mutta ei sillä ole väliä - Freddy on kulttihahmo. Alapuolella on kaksi pienempää kuvaa: Mike Zeckin piirtämä Tuomari tulittamassa kahdella revolverilla jonnekin kuva-alan ulkopuolelle, ja Zzap!64:n keskiaukeamalta talteen otettu Turrican demonilauman keskellä. Tappajamiehiä massiivisine aseineen kaikki kolme. 14-vuotiaan suuruusfantasioita? Mene ja tiedä. Turrican oli hyvä peli. Tuomari oli (aluksi, ensimmäisissä Suomessa julkaistuissa tarinoissaan) hyvä hahmo. Tai ylipäätään nuo olivat kuvia jotka sattuivat julistemuodossa tulemaan vastaan, kaipa se riitti.
Millaisen todistuksen saan kasiluokalta? Ei aavistustakaan. Päiväkirjassani on viime kuun mopomerkinnän jälkeen tasan puolen vuoden breikki ennen seuraavaa kynänjälkeä, eikä dataa taida enää muualtakaan löytyä. Sen tiedän, että olin aloittanut alisuorittajanurani jo tässä vaiheessa, ja ysiluokan aikana saavutan siinä kohtalaisen mestaruuden. Viimeinenkin kipinä koulunkäyntiä kohtaan on sammunut.
Huoneeni ovea koristaa vuonna 1991 kolme julistetta. Hallitseva on supermarketin julistetelineestä bongattu suurikokoinen kynsihanskaansa esittelevä Freddy Krueger, joka pysyykin ovessa vuosikaudet vaihtuakseen vasta aivan vuosikymmenen lopulla yhtä suureen Simpsonit-julisteeseen. Yhtään Elm Street -elokuvaa en tietenkään ole nähnyt tuolloin, mutta ei sillä ole väliä - Freddy on kulttihahmo. Alapuolella on kaksi pienempää kuvaa: Mike Zeckin piirtämä Tuomari tulittamassa kahdella revolverilla jonnekin kuva-alan ulkopuolelle, ja Zzap!64:n keskiaukeamalta talteen otettu Turrican demonilauman keskellä. Tappajamiehiä massiivisine aseineen kaikki kolme. 14-vuotiaan suuruusfantasioita? Mene ja tiedä. Turrican oli hyvä peli. Tuomari oli (aluksi, ensimmäisissä Suomessa julkaistuissa tarinoissaan) hyvä hahmo. Tai ylipäätään nuo olivat kuvia jotka sattuivat julistemuodossa tulemaan vastaan, kaipa se riitti.
Millaisen todistuksen saan kasiluokalta? Ei aavistustakaan. Päiväkirjassani on viime kuun mopomerkinnän jälkeen tasan puolen vuoden breikki ennen seuraavaa kynänjälkeä, eikä dataa taida enää muualtakaan löytyä. Sen tiedän, että olin aloittanut alisuorittajanurani jo tässä vaiheessa, ja ysiluokan aikana saavutan siinä kohtalaisen mestaruuden. Viimeinenkin kipinä koulunkäyntiä kohtaan on sammunut.
23.3.17
Huhtikuu 1991
Muodon vuoksi valittelen päiväkirjalleni ettei kesätöitä oikein tahdo löytyä. Olen kyllä melko varma etten ole koskaan erityisen innolla sellaista hakenutkaan, mutta ehkä vanhemmilta on vihje tai pari siihen suuntaan irronnut. Tämän lisäksi valitan kaiken elämässäni olevan "ylitylsää", pari viikkoa myöhemmin olen "aivan burnout". Rankka kevät ilmeisesti. Tarkempaa dataa ei irtoa, joten tiedäpä tuosta sitten.
Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.
Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.
Kuluneen vuoden ajan olen käynyt rippikoulussa (rippi- ja autokoulu, kaksi sellaista joihin osallistumista ikäluokan mukana ei maaseudulla kukaan tule edes ajatelleeksi kyseenalaistaa), jonka puolesta on jotain pientä extraa riittänyt: on pitänyt kerätä kirkossa kolehtia ja sen sellaista. Koska olen (kuten 90% muistakin) kesäksi menossa rippileirille, ei varsinaisia oppitunteja asian suhteen ole paljoa. Muutaman kerran kokoonnumme seurakuntatalolle katsomaan kristillisiä elokuvia, jotka hämmentävät - eivät niinkään herättämällä ajatuksia kuin ylenpalttisella huonoudellaan. 70-luvulta peräisin olevat jenkkileffat ovat brutaalin huonosti näyteltyjä halpistason action-pätkiä, joissa on autotakaa-ajoja ja ammuskelua niin kuin sen ajan leffoissa nyt voisi kuvitella olevan, mutta lopussa päähenkilöiden usko Jeesukseen pelastaa. En usko että kovin moni meistä kokee herätystä näiden teosten avulla, enkä paljon muuta rippikoulusta muistakaan, sillä sanaakaan en siitä vuoden aikana kirjoita muistiin. Leiriviikolta sentään löytyy valokuvia, niiden välittämiin muistikuviin palataan tuonnempana.
Kuun puolivälissä iskee mopokuume kiitos Petrin, joka on omansa tuolloin saanut ja jolla minäkin olen saanut kierroksen pari heittää. (viittätoistahan meistä kumpikaan ei vielä ole lähimainkaan, mutta ei se ole niin tarkkaa) En ilmeisesti näe yhteyttä kesätyön ja mahdollisen mopohankinnan välillä, vaan alan valittaa vanhemmilleni sitä miten kaikilla muillakin on mopo; tämä toisaalta paikkansa pitääkin jos ei nyt ihan vielä, niin vuoden päästä viimeistään kun olemme siinä iässä että kouluunkin voi kenenkään kyselemättä mopolla mennä niin kuin ysiluokkalaisista pojista suuri osa tekee. Siellä he sitten kokoontuvat välituntisin, mopoparkissa, arvioimassa toistensa menopelejä, me kasiluokan jannut kateellisina kaukaa katsoen. Seuraavaa vuotta odottaen, sitä vapauden hurmaa ja bensankatkua jo sielussa aistien.
22.3.17
Maaliskuu 1991
Oli aika jolloin pidin suunnattomasti kaavioista ja diagrammeista. Nykyisin arvostan enemmän kaaosta, mutta vielä kymmenisen vuotta sitten olin järjestyksen mies. Niin se ikä näkyy. Joka tapauksessa tämä taipumukseni järjestää maailma palkeiksi oli olemassa jo vuonna 1991 siinä määrin vahvasti, että muistikirjaani määrittelen itseni käsitteellä "taulukko-friikki". Ei kai nyt sentään? Toisaalta äidin töistä tuomalle millimetripaperille alan maaliskuussa hahmotella käppyröitä liittyen pääasialliseen ajanvietteeseeni: alempi käyrä kertoo viikon aikana postilaatikkoon maailmalta tipahtaneiden diskettien määrän, ylemmästä näkyy paljonko olen itse laittanut kirjekuoressa matkaan. Onhan tuo toiminta kyllä melkoisen aktiivista jo keväällä -91 ollut: 17 diskettiä on enimmillään viikon aikana kertynyt tienvarre postilaatikkoon odottamaan koulusta palaajaa. Lerppuja täynnä kuuminta hottia - Hollannista, Saksasta ja Unkarista taisivat lähinnä saapua. Näistä mausta ainakin suurin osa omista kontakteistani oli kotoisin - Bastiaan, Terry, Zotmund, mitäköhän teille kaikille nykyään kuuluu? Olisipa joku sellainen systeemi että voisi etsiä ihmisiä maailmalta ihan vaan nimellä.Toisaalta niin friikiksi kuin itseni laskenkin, en jaksa tuota taulukointia kovin montaa viikkoa, joten se siitä sitten. Kun mietin mitä muuta tuona keväänä puuhaan, tulee mieleen sarjakuvat. Vieläkö niitä luin? Internetin ihmemaasta selvisi vuoden 1991 kotimaisia Marvel-julkaisuja selatessa että kyllä hyvinkin; kaikki tuolloin ilmestyneet neljä lehteä ovat minulle kotiin kannettuna tulleet, joskin Hämähäkkimiehestä feidaan tämän vuoden aikana jo ulos. Yhtenä syynä on mies nimeltä Todd McFarlane, jonka piirrosjälkeä en kerta kaikkiaan siedä. (nykysilmin katsottuna itse asiassa pidän siitä aika tavalla) Hämis tuntuu muuttuneen tarinoiltaan lapsellisemmaksi ja toisaalta kuvitukseltaan... No, en edes tiedä miksi. Parodiaksi? Joonaksen kanssa kirjoitamme Mail-Manille kirjeitä joissa toivotamme McFarlanen helvettiin lehden sivuilta.
Noista kirjeistä muuten. On toki tiedossa että elämä on vain helminauhana toisiaan seuraava sarja häpeän hetkiä, ja silti nuo Mail-Manille tykitetyt mielenhäiriöiset kirjeet ja sarjakuvat kuumottavat näin keski-iässä ajateltuna. Luin taannoin Mail-Manin tuoreehkon haastattelun, josta kävi ilmi, että mies ei itse asiassa ollut paljon lukijakuntaansa vanhempi tuolloin. Luulimme häntä huru-ukoksi. Rispektit ja anteeksipyynnöt herralle näin jälkikäteen.
Kuun puolivälissä naputtelen kirjoituskoneella talteen unen, jonka teippaan muistikirjani väliin. Se sijoittuu taloon jossa asuin elämäni ensimmäiset kuukaudet ja on täynnä 70-lukuisia esineitä ja vaatteita. Neljätoistavuotiaana alan siis jo sisäistä nostalgikkoani herätellä.
19.3.17
Helmikuu 1991
Vaikka aika kuluukin kuusnelosen diskettejä kopsaillessa, nostaa päätään myös ihmisen synnynnäinen tarve olla luova, ja joskus vuoden 1991 ensikuukausien aikana alamme Joonaksen kanssa lisätä toisillemme demojen ja muun postintuoman sälän lisäksi disketintäytteeksi myös novellimaisia tarinoita, "bookkeja", kuten niitä nuorekkaasti kutsumme. Kumpikohan ne aloitti? Ehkä bookkien evoluutio oli vaiheittaista; joka tapauksessa vuoden kuluessa kirjoitamme niitä toisillemme kymmeniä. Tarinat ovat sitä mitä nyt 14-vuotiaan populaarikulttuurin kyllästämä mielikuvitus saa aikaan, eli väkivallan ja seksikuvaston kyllästämää vinoutunutta arkiparodiaa. Päähenkilöinä olemme aina me itse, sivuhenkilöinä vilisee luokkakavereita tai aikansa kotimaisia tv-julkkiksia; itse asiassa alun arkielämästä ammentaneiden tilanteiden jälkeen keskitymmekin kirjoittamaan yhä enemmän räiskyvän humoristisia ivamukaelmia aikakauden tv-tuotannoista. Tai ainakin ne ovat muistissani räiskyvän humoristisina. En asiaa alkanut nyt tarkistamaan - joidenkin muistojen kanssa se nyt vaan on parempi vaihtoehto. Mutta onhan tämä toisaalta orgaaninen jatko niille sarjakuville, joita Joonas ja minä olemme jo vuosia yhdessä ja toisillemme piirrelleet.
Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.
Stereoissani soi helmikuussa 1991 muun muassa MC Nikke T ja Raptori. Kyllä nimittäin pyyhkivät silloiset suomiräppääjät pöytää näillä nykyisillä poskisolisteilla, näin on.
13.3.17
Joulukuu 1990, tammikuu 1991
Kun selailee wikipediasta yli neljännesvuosisadan takaisen vuodenvaihteen tapahtumia, huomaa jotain kummallisen tuttua: maailmalla soditaan, Euroopassa myllertää, Venäjä on arvaamaton, Suomeen on virrannut ennätysmäärä pakolaisia. Ehkäpä tuollainen sukupolven mittainen väli on se, jonka jälkeen historia toistaa itsensä. Yhä uudestaan ja uudestaan, ikuisesti, päättymättä, kunnes joskus armeliaasti päättyy.
Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.
Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.
Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."
"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.
Mutta vielä mennään. Yhdistin nämä kaksi kuukautta henkilöhistoriassani yhteen päivitykseen osittain samasta syystä, miksi näistä kirjoittaminen on viivästynyt: on ollut vaikea keksiä sanottavaa, kun dataa ei ole. En koe enää tarpeelliseksi tallentaa elämääni sen paremmin tekstein kuin kuvin. Sen tiedän, että kun joulukuussa 1990 täytän 14 vuotta, saan lahjaksi joystickin, joka hankitaan Vammalan Infosta. Kyseessä lienee Wico Ergostick, jonka muistan nimenomaan synttärilahjaksi itse valinneeni. Miellyin kyseisen ohjaimeen kovasti. Se korvasi nopeasti Tac-kakkosen, Quickshot II Turbosta puhumattakaan (kummatkin kyllä säilyivät toisinaan vaadittavina kakkosohjaimina) ja pysyi luotettavana välikappaleena minun ja kuusneloseni välillä aina yhteisaikamme loppuun asti - ja ainakin vielä 2000-luvun alkuvuosina kun nepa-laitteiston viimeksi kokosin, se toimi moitteetta.
Nykyään joystick kuuluu käsitteenä historiaan ja yhdistetään pelaamiseen, mutta tuohon aikaan, kun kotikoneissa ei pahemmin hiiriohjausta harrastettu, se oli kaikkea muutakin kuin peliväline - enhän itsekään enää niin kovin aktiivisesti pelannut. Joystickillä tehtiin kaikki sellainen, jota ei näppäimistöllä saavutettu; piirrettiin kuvia, selattiin valikoita, sen sellaista. Ja jokaisella oli oma suosikkinsa. Muistan edelleen että esimerkiksi Tomilla oli paljon kohua herättänyt Terminator (kokeilikohan kukaan viedä sitä käsitavarana lentokoneeseen tuolloin?), joka oli miehekkäästä ulkoasustaan huollimatta todella delikaatti vehje. Tac-2 oli tosin vähintäänkin kakkosohjaimena jokaisella.
Tammikuusta 1991 minulla on yksi oudon selkeä muistikuva. Meillä on aamun ensimmäiset tunnit liikuntaa, odottelemme ankeassa tiiliseinäisessä käytävässä että opettaja tulisi avaamaan pukuhuoneen oven. Kun hän lopulta saapuu - Klasu, tuo suomenruotsalainen käsipalloguru - Jammu toteaa murheen murtamana: "Klasu. Irwin on kuollu."
"Ai jaa", sanoo Klasu, avaa pukuhuoneen oven ja me valumme sisään. Synkkä pakkasaamu ei paljoa tästä valaistu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)